I cannot have lost my kiddo… Again.

// sir Kai tänne peikkoineen! //

Oli kaunis lokakuun ensimmäinen viikonloppu, kun Chênevalien korukaupan ovi aukeni ja sulkeutui päästäen kaksi hahmoa sunnuntaiaamun raikkaaseen syysilmaan. Pienempi otti kuuliaisesti äitinsä kädestä, mutta jokaisen vastaantulevan vesilammikon kohdalla oli kolmivuotiaan aivan pakko pysähtyä tutkimaan lätäkön pintaa ja luoda siihen väreitä kirkkaanpunaisiin kumisaappaisiin verhotuilla jaloilla. Joten matka puistoa kohti oli hidasta, mutta Félicie ei välittänyt, oli ihana ilma ja iloinen pikku xanina vierellä, mitäpä muuta xana voi sunnuntailta toivoa.

Tai no, ei monikaan muu xana toivoisi jälkimmäistä, Fél korjasi ajatuksiaan. Saatuaan oman elämänsä kuntoon ja asetuttuaan kunnolla Chênevalieen, jossa vastaan tuli usein mitä eriskummallisimpia asukkaita, häntä oli alkanut kiinnostaa oma lajinsa. Oikeastaan Mylènen sekä hänen oman tulevaisuutensa takia, onhan sitä aikamoinen shokki kuulla, ettei muutu koskaan harmaahapsiseksi isovanhemmaksi. Netissä oli hyvinkin vähän aineistoa ja kirjastossa sitäkin vähemmän, mutta Fél oli päättänyt, ettei missään nimessä alentuisi ottamaan Vivienneen yhteyttä ja päätös oli raudan luja.

Saavuttuaan puistoon Félicien oli pakko seisahtaa hetkeksi nauttimaan raikkaasta tuulahduksesta kasvoillaan ja ihailemaan kauniita ruskean, punaisen, keltaisen ja häviävän vihreän kirjaamaa luontoa. Hän oli aina nauttinut luonnosta ja virtaavasta vedestä, myöhemmin selitykseksi tälle tietysti selvisi xanan verenperintö, ja ainoaa hyvää Lyonin elämässä oli ollut matkat kesäasunnolle kaupungin ulkopuolelle. Félicie oli alkanut säästää rahaa, että voisi viedä Mylènen muutaman vuoden päästä pariksi viikoksi jonnekin oikean luonnon äärelle. Eihän puisto keskellä kaupunkia ollut mitään verrattuna maaseudun rauhallisiin metsiin, mutta silti Félillä oli epäilyksensä, että jollakin oli sormensa pelissä Chênevalien upean puiston puhtaudesta ja ilman raikkaudessa.

Xana istahti puistonpenkille ja huikkasi ison puun ympärillä viipottavalle tytölle, että ei saa mennä liian kauas. Heillä oli omat sääntönsä, joita Mylène noudatti, mutta Fél olisi silti iloinen, jos lapsillekin olisi samanlaisia aitauksia kuin koirien koirapuistot. Eihän siinä muuten olisi mitään ongelmaa, mutta Mylèneä ei näyttänyt kiinnostavan pieni lastenleikkipaikka toisella puolen puistoa, jossa vahtiminen olisi varsin helppoa, sen sijaan pikku xanina tutki innoissaan puistoa ja leikki omia leikkejään. Félicie nappasi Mylènen repusta, jota oli loppujen lopuksi itse kantanut, termospullon ja kaatoi itselleen kaakaota. Nostettuaan katseensa tästä varsin nopeasta toimituksesta tyttö ei ollutkaan enää puun alla. Paniikki alkoi nousta samalla kun Félicie hölkkäsi puulle vain huomatakseen, ettei Mylène ollut myöskään puun takana. Eikä puussa, luojan kiitos, pikku xanina ei osaa vielä kiivetä puihin. Hän ei ollut myöskään läheisellä, lapsen silmin, suurella kivellä, jolla tyttö usein leikki.

Kierrettyään muutaman muun lähellä olevan paikan Félicie näki kaksi tuttua hahmoa lähestyvän häntä toisesta suunnasta, pienen leppäkerttu kuvioiseen ulkotakkiin ja sinisiin ulkohousuihin verhoutuneen tytön ja hirvittävän ison miehen, jota ei voinut olla tunnistamatta varsinkin kun edellinen kohtaaminen oli ollut hyvin samanlainen. Fél huokaisi niin helpotuksesta kuin myös harmistuksesta, kuinka huono äiti täytyy olla kadottaakseen lapsensa kerta toisensa jälkeen? Eikä asiaa parantanut, että jo toista kertaa sama puistotyöntekijä todistaa tilannetta ja vieläpä pelastaa siitä. Félicie vilkaisi vielä taivaalle ja toivoi, ettei mies ilmoittaisi sosiaaliviranomaisille, ennen kuin lähti parivaljakkoa vastaan.

Syksy oli saapunut jälleen, ja Snorri tallusteli työhaalarissaan ympäri Chênevalien puistoa harava olkapäälleen rennosti heilautettuna. Kaupungin ulkopuolella sadonkorjuu oli vielä meneillään ja ilma oli vielä lämmin, mutta parin viime yön viileys oli saanut herkimmät koristepuut varisuttelemaan lehtiään ja herkät kukkapuskat menettämään värinsä ja ryhtinsä. Lehtiä ei ollut paljon haravoitavana ja kukkapenkitkin peikko oli saanut jo siistittyä, kun hän huomasikin sorapolun varrella roskakorin, jonka kori oli pudonnut telineestään. Hän pysähtyi, keräsi nurmikolle levinneet pullot ja paperit takaisin pussiinsa ja keplotteli koria juuri takaisin paikoilleen, kun silmäkulmaan osui leppäkertunpunainen, pieni välähdys.

Yksinään seikkaileva lapsukainen ei pahemmin hätkähtänyt isoa peikkosetää, ja jo kysyessään tyttöseltä mahtoikohan jokin olla hätänä Snorri tunnisti hänet – sama tyttö oli lähtenyt omille teilleen äitinsä valvonnasta keväällä. Itsekseen hymähtäen hän lähti jälleen kerran etsimään tyttösen äitiä yhdessä tämän kanssa, ja tälläkin kertaa äitikulta löytyi nopeasti, huolestusta ja helpotusta hehkuvana heitä vastaan tullessaan.
”Huomenia, neiti”, peikko tervehti leppoisasti.
”Teil o kovin seikkailunhaluinen tyttö, selkeesti”, hän hymähti vielä lisäyksenä astahtaessaan sivuun antaakseen tilaa äidin ja tyttären kohdata toisensa.
”Eip siin mittää... hyväst vaa, tulee hauskempaa vaa isompan hänel”, Snorri lisäsi vielä rupattelevaan sävyyn.

//Viimein! Snorrilla on niin ihana puhetyyli, että on ihan kamalaa kirjottaa tuollaista muodollista sönkköä:´D

Félicie nyökkäsi kiitollisena tervehtineelle miehelle ja nosti pikku tytön syliinsä halaukseen huokaisten helpotuksesta. Koottuaan itsensä aiemmasta hätäännyksestä sekä huolen tunteesta xana vetäytyi Mylènen tiukasti rutistavien käsivarsien syleilystä ja torui tyttöä rajojen rikkomisesta. Ei nainen olisi halunnut tehdä sitä kaapin kokoisen peikon, joka jo varmasti muutenkin epäili naisen sopivuutta vanhemmaksi, edessä, mutta tyttöä olisi aivan turhaa torua kotona, kun tapaus olisi jo ohi. Lopulta laskettuaan Mylènen vierelleen Félicie kohtasi jälleen puistotyöntekijän, joka ulkonäöstään huolimatta vaikutti ystävälliseltä.

”Kiitos tuhannesti! En ymmärrä miten tässä kävi taas näin”, Félicie sanoi ääni kiitollisuutta täynnä. ”En tiedä mistä hän on tuon piirteen perinyt, mutta pelkäänpä, että se tarkoittaa minulle vain ennenaikaisia harmaita hiuksia”, xana irvisti hyväntuulisesti ja hymyili hieman omalle pienelle vitsilleen hiusten harmaantumisesta.
Félicietä oli kaduttanut hieman heidän viimekeväinen kohtaaminen, hän oli hieman panikoiden kiittänyt ja lähtenyt Mylènen kanssa, joten tällä kertaa xana päätti tehdä toisin.

”Onko teillä vielä kovastikin töitä tehtävänä vai ehtisitkö juoda kaakaot? Taidamme Mylènen kanssa olla sen verran velkaa, sillä teidän työnkuvaan ei varmaankaan kuulu pikkulasten paimentaminen”, Félicie tokaisi lämpimän hymyn ja repusta kaivetun termospullon kera.

Äiti ja tytär saivat Snorrin hymyilemään hiljaa itsekseen siinä vieressä seistessään. Kultatukat poikkesivat valtavasti heihin verrattuna arkisen näköisistä Nicolettesta ja Henristä, mutta jotenkin kaksikko toi kuitenkin heidät peikon mieleen.
”Lapsien homma o hankkia vanhemmillee harmait hiuksii. Mikäs muu ne sitte harmaannuttais paremmi”, peikko hymähti hyväntuulisesti. Viimeksi neidille oli tullut kova kiire lähtemisen kanssa, mutta nyt, kun he ehtivät vaihtaa pari vähän pidempää sanaa, vaikutti hän mukavammalta kuin silloin. Eipä Snorri paljoa ollut silloista käytöstä tosin ihmetellytkään, ainahan ihmisillä oli kiire ties minne ja koko ajan.

Snorri ei kuitenkaan tällä kertaa osannut odottaa ollenkaan pyyntöä kaakaoille lähtemisestä, vaan oli luullut naisen kiirehtivän jälleen kerran vain jatkamaan elämäänsä. Kysymys sai hänen tuuheat kulmansa rypistymään ja suuret korvat nytkähtämään, mutta mietteliäältä näytettyään ja takaraivoaan rapsutettuaan hän kohautti olkiaan.
”Eip tässä ennää juur mittään hommii ole. Kahvitauon paikka muutenki. Pikkuneidin nimi o siis Mylène? Marc Arnesen, oikein hauska tutustua”, peikko kohdisti puheensa loppuosan pienelle tytölle ja ojensi karvaisen kätensä kättelyyn hymyillen samalla.
”Mistähän aattelitte kaakaoita hankkia? Tässä taitaa olla useempi pieni paikka lähettyvillä”, hän kysyi sitten suoristauduttuaan esittelyistä Mylènen kanssa olettaen, että äitikin esittelisi itsensä siinä samalla.

Félicie hymyili katsellessaan suurin piirtein metrin pituisen Mylénen kättelevän ja esittäytyvän reilusti kaksi kertaa pidemmälle ja luultavasti nelisen kertaa leveämmälle kaapinkokoiselle miehelle. Huolet sosiaaliviranomaisista alkoivat kaikota miehen ystävällisen ja rennon olemuksen myötä. ”Kyllä vain, pikkuinen täytti kesällä neljä”, Fél kertoi ja pörrötti hieman xaninansa päätä ennen kun ojensi kätensä ja esitteli itsensä, ”Félicie Blanc, mukava esittäytyä, kun viimeksi tuli hieman kiire.”

”Oikeastaan meillä on yleensä omat eväät mukana, ellei ole erikoistilaisuus, mutta toki jos haluaisit mieluummin kahvia, niin voimmehan me mennä kahvillekin”, xana ehdotti vilpittömästi, sillä häntä kieltämättä huvitti hieman ajatus Marcista juomassa kaakaota pienestä punaisesta muovimukista, jollainen heillä oli Mylénen repussa.

Kolmikko lähti tallustamaan kohti läheisintä pientä kahvikioskia, samassa suunnassa olisi myös useita puistonpenkkejä siltä varalta jos kaakao maistuisikin. ”Rakastamme Mylénen kanssa tätä puistoa. Olen kyllä hieman kateellinen, kun saat työskennellä täällä raittiissa ulkoilmassa”, Fèl jutusteli hymyillen heidän kävellessä.

Äidin ja tyttären nimet sopivat heille hyvin. Tai ehkä kyseessä oli vain hyvät nimet. Kuitenkin, esittelyjen kuuleminen sai Snorrinkin hymyilemään, tosin melko pidätellysti. Vaikka pieni Myléne tai kultatukkainen Félicie eivät vaikuttaneet olevan millänsäkään hänen karvaisesta ja kookkaastaan olemuksestaan, hän ei silti välittänyt ottaa riskejä, ei varsinkaan silloin, kun oli töissä. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun hampaat olisivat olleet viimeinen tikki.
”Neljä? Sitähä aletaanki olla jo isoa tyttöä”, Snorri ihasteli ja katsahti Myléneen, ennen kuin pani merkille myös Félicien esittelyt kohteliaalla vastauksella ja keskittyi sitten kuuntelemaan selitystä eväistä.
”Sumppi oikeestaa maittais parhaite, mikäli siit ei oo liikaa vaivaa”, peikko kertoi mielipiteensä, ja lähti kävelemään kaksikon kanssa kohti lähintä kioskikojua.

Snorri veti keuhkonsa täyteen raitista ilmaa ja katsahti hetkeksi kohti heleää sinitaivasta. Kyllä tämä oli hänestäkin paras hänen töistään, mutta silti Félicien kommentti sai hänet katselemaan ympärillä levittyvää puistoa hiljaisena hetken verran.
”Jokane työ o jollekul kateellisuue aihe, mut eip sitä kannata ny turhii toisii kadehtii”, hän totesi hetken päästä heidän jo saapuessa kioskille. Snorri tilasi itselleen mustan kahvin ja pystyi hädin tuskin olemaan maksamatta Féliciellekin kahvia. Tuntui todella hassulta saada naiselta kahvit, mutta eipä hän halunnut Félicien hyväntahtoista elettä vesittääkään.
”Asuttekos täs lähel, ku taiatte useestiki täällä käyä”, Snorri kysäisi nuuskutellessaan kourissaan lämpimältä tuntuvan ja auttamatta pieneltä näyttävän kahvimukin höyryjä.
”Vai satuinkos vaa just sillo teihi törmäämää ku kerranki olitte tääl”, hän sanoi ja naurahti hiljaisesti.