Ariette Baudoin

// Näin, sain.sen.valmiiksi! ^^ Vaikka huh se kyllä oli homma. Pyydän anteeksi urakasta jonka joudut tekemään tuon menneisyyden kanssa, vaikka se onkin osittain jo tuttua. Näillä mennään

Nimi: Ariette Baudoin
Alkuperäinen nimi: Aneiri é Xhahl
ikä: Ulkoisesti n. 25-vuotias (s. vuonna 1673)
skp: Nainen
laji: Sidhe
kotimaa: Irlanti
kansalaisuus: Ranskan
ammatti: Tanssin opettaja
puhutut kielet: Ranska, englanti ja italia

Aikaisempia nimiä (suurin piirtein ajoitus)
1700-1750 Anne Xal
1750-1800 Aneiri è Xhahl
1800-1850 Fanny Elssler
1850-1900 Tasha Ravinsky
1940-1970 Emilié Johnnson
2000 -> Ariette Baudoin

Aikaisempia esityksiä (merkittävimpiä)
1836 (Pariisi) Le Diable Boiteux
1845 (Lontoo) Pas de Quatre
1869 (Pietari) Don Quiote
1895 (Talvipalatsi) Joutsenlampi
1957 (New York) West Side Story
1969 (New York) Dancers at a Gatherin

Ulkonäkö
Strategiset mitat: 166cm / 47kg

Arietella on sídhejen haltiamainen ulkonäkö, mutta pitkän oleskelunsa aikana ihmisten kanssa nainen on oppinut erilaisia tyylejä piilottaa kummallisia piirteitään. Arietten korvat ovat haltiamaisen suipot, silmät syvän metsän vihreät ja kasvot sirot, sekä kapeat. Kulmakarvat kaartuvat kevyesti kierrettä kohti kasvojen sivuilla, mutta niiden vaaleuden vuoksi siihen ei yleensä heti kiinnitä huomiota. Arieten huulet ovat täyteläiset ja niissä on havaittava hitusen sinertävän punaista sävyä, mikäli mitään huulipunaa ei ole käytössä. Arietten iho on sídhemäisen kalpea ja hyvin vaalea huolimatta siitä oliko porottava kesä vai jäätävä talvi. Lajin omaisesti ihossa ei myöskään esiinny virheitä, eikä esimerkiksi luomia ollenkaan.
Kuten strategisista mitoista voisi kuvitella, että Arietten rakenne olisi erityisen anorektinen, todellisuus on itseasiassa hieman päinvastainen. Tanssiminen on tuonut naisen kehoon sulavat linjat ja naisen keho on tanssijalle ominaisesti sulavan lihaksikas. Arietten keveys tulee naiselle suoraan tämän sídhelle ominaisesta kevyestä luustosta. Arietten luut ovat lähes lintumaisella tavalla kevyet, mutta luiden päällä on myös erityinen kerros vahvaa kudosta, joka suojaa luita iskuilta ja murtumilta. Arietten paino yleensä hämää, sillä ulkoisesti naisen arvaisi todennäköisesti painavan ainakin 55 kiloa (lihasten perusteella).
Luiden keveys antaa Ariettelle mahdollisuuden korkeisiin, yliluonnollisen tuntuisiin hyppyihin, sillä ilmiö vaikuttaa siltä ettei vetovoima hetkeen päde naisen kehoon ollenkaan.

Luonne
Ariettella ei voi varsinaisesti sanoa olevan vain yhtä persoonaa ja tiettyä luonnemallia, sillä vuosisatojen ajan eläminen on muokannut naista useampaankin eri suuntaan. Lähtökohtaisesti Ariette on kuitenkin aika elämäniloinen, totaalisesti tanssin maailmaan uponnut nuoren mielinen nainen. Ariette haluaa nähdä tulevaisuudessa positiivista myös kaaostapauksissa, eikä kovinkaan paljon arvosta pessimistejä. Ariette on muita kohtaan todella suopea ja tahtoo auttaa ympärillä oleviaan, erityisesti vähäosaisia, sillä naisen menneisyydessä nälkäkuolemat ovat näytelleet myös surullista osaa. Kaiken kaikkiaan äidillinen hahmo monille, voisi sanoa. Ariettea on myös todella helppo lähestyä, sillä menneisyyden sulkeutuneisuus on nykypäivänä tehnyt Ariettesta entistä enemmän ihmistä kiinnostuneemman, kun naisen ei tarvitse enää miettiä miten karistaa kontaktinsa vaihtaessaan aliasta.
Ariette vähättelee yleensä saavutuksiaan, eikä osaa ajatella täysin järkevästi omaa historiaansa (ja tiedostaa sen). Ariette ei ole vielä täysin tehnyt valintaa, haluaako hän paljastaa koko maailmalle kuka on, mutta ainakaan toistaiseksi Ariette ei ainoa kertoa tarkkaa historiaansa ja ikäänsä kuin vain valituille henkilöille (kuten tanssioppilailleen ihan vain historian tunnin paikalla).
Ariette ei ole yhäkään kovin kiinnostunut uutisista, eikä seuraa aikaansa ehkä täydellisesti. Ariettella ei ole ikinä ajan tasalla olevaa puhelinta saati sitten tietokonetta. Uusimmat nettihöperyydet eivät yleensä kosketa naista, sillä Ariette käyttää läppäriään hyvin huonosti, mikä johtuu pääasiassa mielenkiinnon puutteesta (sähköpostin yms. yksinkertaisuudet on jaksanut opetella tanssikoulun nimissä). Sen sijaan Ariette on todella kiinnostunut modernista taiteesta, tanssista ja nykyajan musiikista, sekä lähtökohtaisesti kaikista uusista keksinnöistä mitä on nähtävillä kaduilla ja mitä Ariette kutsuu "eläväksi elämäksi". Harrastuksena Arietella on myös kierrellä Pariisin katuja ja muistella vanhoja paikkoja tai aikoja tutuimpien oppilaidensa kanssa.
Taikuudesta tai muista taikaolennoista Ariettella ei ole sen suurempaa mielipidettä, sillä nainen itse käyttää osaamiaan taikoja vain lähinnä silloin kun on pakko. Taiat ovat kuitenkin osa naisen arkea tämän kotiseinien sisällä. Ariette ei kuitenkaan voi sietää minkäänlaista syrjimistä koski se sitten ihmisiä tai taikaolentoja ja suhtautuu todella jyrkästi kaikkeen, mikä johtaisi vastakkainasetteluun lajien välillä sodasta puhumattakaan.

Arietten koti
(kuva tulossa)
Ariette asuu Chênevalien kaupunginosassa, kahden toimistorakennuksen väliin jääneessä suojellussa yhden perheen pienessä kerrostalossa. Talossa on ulkosivun mukaan kolme kerrosta, josta ylin on harjakattoinen ullakkohuone. Tosiasiassa Arietten koti on kuitenkin lumottu, sillä kun kadulta astutaan puuovien läpi taloon, ei vieras löydäkään itseään eteishallista vaan puutarhan kivetykseltä. Ariette on taikakeinoin luonut itselleen luonnonparatiisin keskelle kaupunkia ja puutarhan keskelle pienen ympyrän muotoisen mökin, jossa on valtaisat ikkunat ja parven avulla luodut kaksi kerrosta. Ariettella on kotona lemmikkinä kissoja, jotka pyörivät ajoittain puutarhassa, välillä kuka missäkin.

---

Menneisyys lyhyesti (profiilihistoria)
(esittäytyminen, jonka ariette teki jazz-oppilailleen, ei yleisesti kaikkien tiedossa)

Nimeni on Ariette Baudoin, olen Ranskan kansalainen, mutten ihminen vaan sídhe. Olen syntynyt vuonna 1673 eli tarkalleen olen noin 350-vuotias, mutta tarkkaa päivää tai kuukautta ei ole enää tiedossa. Passissa syntymäaikani on tällä hetkellä vuonna 1984, sillä en ole vielä päättänyt aionko paljastaa kaikille todellisen menneisyyteni niin kuin aion paljastaa teille. Olen alun perin kotoisin Irlannista, jossa synnyin Sídhe-yhteiskuntaan nimellä Aneiri é Xhahl. Elin yhteiskunnassa vähän reilu kymmenvuotiaaksi kunnes lapsuuden uteliaisuuttani pakenin yksinäni ulos ja eksyin samalla heitolla. Minut poimi mukaansa lähistöllä kiertänyt mustalaisten joukko. Kulkeuduin näiden mustalaisten matkassa Ranskaan, jossa minut autettiin pieneen teatteriin apulaiseksi. Siellä tutustui erääseen ranskalaiseen apulaispoikaan, joka auttoi minua ranskan kielen kanssa, sekä opetti myös liudan ei niin arvostettuja taitoja kuten taskuista varastamisen. Aika toi kuitenkin tullessaan muutoksia ja minut siirrettiin Pariisin Académie Royale de Musiqueen, joka nykyään tunnetaan nimellä Pariisin Ooppera. Académie oli minun aikanani ensimmäinen paikka, jossa tanssista tehtiin ammatti ja baletti alkoi itsessään muodostua lajina. Tanssin akatemiassa aina 35-vuotiaaksi saakka, pääsin tanssimaan jopa Versaillesin palatsiin itse Aurinkokuninkaalle. Ihmiset rupesivat kuitenkin vuosi vuodelta kummeksumaan enemmän sitä, etten vanhennut kuten muut ja lopulta se pakotti minut poistumaan akatemiasta ja suuntasin juurilleni Irlantiin. Vietin Irlannissa sídhe-yhteisössä aikaa kuukausia ja opettelin tarvittavat taidot elämässä selviytymiseen.
Kun jätin yhteisön taakseni ja palasin ihmisten maailmaan olin päättänyt, että loisin itselleni vain aina uuden aliaksen tasaisin väliajoin ja väittäisin aina olevani itseni tytär, mikä selittäisi tietenkin yhdennäköisyyden. Heittäydyin tanssin lumoihin ja kehittyvän baletin saloihin ja pyrin elämään eräänlaisessa uutispimennossa, mikä 1700–1800 luvulla olikin erittäin helppoa.
Ensimmäistä kertaa nimeni jäi selkeästi historiaan vuonna 1834, kun esiinnyin Fanny Ellslerinä Pariisissa. Olin sitä ennen jo luonut uraa Wienissä, Berliinissä ja Lontoossa, mutta Pariisi oli se mikä ampaisi urani nousukaareen. Kävin jopa kiertueella Amerikassa, mikä siihen aikaan oli vielä hieman harvinaisempaa nuorelta tanssijalta ja sieltä palatessani selätin jopa erittäin taitavia edeltäjiäni, näin rehvastellakseni. Aloin kuitenkin käymään taas liian nuoren näköiseksi "ikäisekseni" ja valehtelin murtaneeni nilkkani pysyvästi ja lopetin urani Ellslerinä.
Siirryin 1800-luvun puolivälissä Venäjälle ja sepitin tarinan jonka mukaan Ellsler olisi mennyt naimisiin uransa lopettamisen jälkeen venäläisen miehen kanssa. Tasha Ravinsky tai Venäjällä oikein lämpimän vastaanoton ja pääsin heti Talvipalatsiin. Kaikkein vaikeinta uusissa aliaksissa oli tekeytyä aluksi heikompitasoiseksi mitä sitä alun perin oli, mutta siihen auttoi yleensä aina se, jos piti taukoa tanssimisesta kokonaan muutaman vuoden, sitten heikkeni selkeästi. Talvipalatsissa tanssin Don Quioten ensi-illassa vuonna 1869. Sitä ensi-iltaa oli katsomassa jopa Venäjän sen aikainen keisari Aleksanteri toinen! Mutta vaikka Venäjällä meni ihan mukiin menevästi, en silti halunnut jäädä sinne ja ikä alkoi myös vähitellen painaa, joten tanssin viimeisenä balettinani Joutsenlammen uudistetun version vuonna 1895 ja sen jälkeen vetosin parantumattomaan polvivammaan ja lopetin.
Euroopassa alkoi tapahtua lukuisia muutoksia 1800-luvulla ja monet niistä eivät olleet niin mukavia. Halusin pois kaaoksesta ja aikaisemmin Amerikan kiertueella Amerikkaan ihastuneena päätin muuttaa New Yorkiin. Ensin tein muutamia vuosia töitä tanssinopettajana ilman uutta aliasta, vaan pidin Tasha Ravinskyn nimen. 1930-luvun lama pisti kuitenkin hieman kapuloita rattaisiin ja jouduin hetkeksi itsekin leipäjonoon, kunnes New Yorkiin perustettiin nk. Ballet Society, joka muutti tosin nimensä vain kaksi vuotta perustamisensa jälkeen New York City Balletiksi. City ballet halusi tuoda aivan uutta suuntaa balettiin ja niin syntyi neoklassinen baletti, joka lähenteli enemmän abstraktia esittämistä. Vähäinen taloudellinen tilannekaan ei haitannut, sillä alavasteita tai tutuja ei neonklassisessa erityisesti arvostettu. Samaan aikaan jalansijaa haki myös ensimmäistä kertaa maailman historiassa jazz-tanssi, josta innostuin myös kovasti. Pääsin jazz-piireihin niin sanotusti sivuaineena ja loppujen lopuksi tanssin jopa West Side Story -nimisessä musikaalissa 1957. West Side Storynhän kaikki tietävät eikö niin, musikaali joka teki jazzin ensimmäistä kertaa tunnetuksi maailmalla. Innostuin jazzista, sekä muista nousevista street tyyleistä kenties vähän liikaakin, koska viimeinen kuuluisampi baletti, jossa esiinnyin, oli Dancers at a Gatherin vuonna 1969. Ajauduin hyvän tovin ajaksi street-piireihin ja innostuin erityisesti lockingista, jossa olen mielestäni ihan hyvä näinäkin päivinä, vaikka huomaahan sen aina, että kyseessä on baletti-pohjainen tanssija. 1900-luvun lopusta jäin kuitenkin lähestulkoon kokonaan pois tanssipiireistä pelkästään ihmettelemään tätä muuttuvaa maailmaa. Maailmansodat olivat olleet ahdistava kokemus ja erityisesti ihmisten rasistisuus oli pelottanut minua ajallaan todella paljon. Kylmä sota oli toinen koettelemus, pelkäsin välillä ihan tosissaan että tämän maailman loppu tulisikin ehkä ennen milleniumia. Mutta ei se vain loppunut, sen sijaan minun aikani New Yorkissa loppui ja palasin Pariisiin.
Ennen kuin taikaolennot paljastuivat ihmisille työskentelin tanssiopettajana pienessä balettiopistossa Pariisin laitamilla. Kaikki kuitenkin muuttui kun uskalsin astua itsekin esiin ja päätin tällä kertaa jäädä paikoilleni ja lopettaa identiteettiruletin. Menihän siinä useampi vuosi kun keräsin säästöihini lisää varaa ja velkaa on vieläkin, mutta sain kuitenkin ostettua tämän tanssistudion ja pienen talon Chênevaliesta. Ja tässä sitä ollaan, 350 vuotta vanha ja nuori kuin mikä!

-------------------------------

Pitkä historia (en aio liittää profiiliin tekstinä vaan pdf-tiedostona tai laittaa omille kotisivuilleni tms.)

Ennen 1700-lukua

Aes Sídhe, Tuatha Dé Dannan. Aes Sídhe, maith.
Aes Sídhe, Tuatha Dé Dannan. Aes Sídhe, ionúin.

Aivan 1600-luvun lopussa, syrjässä Irlannin metsissä saaren luoteisosissa seisoi eräs suuri tammi, joka oli kasvanut samalla paikalla kenties aina maailman luomisesta saakka. Tuo tammi oli niille, joilla oli oikeanlainen sydän, reitti Danun kansan kotiin Tír Dé Nógiin. Siellä, toisenlaisessa maailmassa siniset lyhdyt paloivat yötä päivään ja illan tullessa kansa tanssi iltatanssia tulikärpästen tuikkiessa. Siellä, Sídhejen paratiisissa syntyi tyttölapsi, joka sai nimen Aneiri, Aneiri é Xhahl.
Aneiri kasvoi tanssin ja taian keskellä ja iltaisin ennen nukkumaan menoa Aneirin äiti tapasi kertoa tytölle tarinoita ihmisistä ja ihmisten maailmasta. Näinä aikoina seudulla asuvat ihmiset olivat vielä vahvasti luonnonuskoisia, vailla kristinuskon runtelevaa otetta ja lähikaupungissa uskottiin metsän henkiin ja niiden onnen tärkeyteen. Kaupunkilaiset toivat metsään uhrilahjoina hedelmiä ja pieniä lahjuksia. Sitä vastaan sídhet toisinaan auttoivat ihmisiä magiallaan. Aneiri kasvoi uskoen ihmisten hyvyyteen ja saavutettuaan 8 vuoden iän tytön äiti otti lapsensa ensimmäistä kertaa mukaan Yhteisön ulkopuolelle ja vei tämän tammesta ihmisten maailmaan. Ulkopuolella Aneiri koki aivan erilaisen maailman, aamuruskon ja usvan, ihmisten lahjukset ja hyväuskoisuuden, mutta myös sen pelon mitä nuo olennot kokivat sídhejä kohtaan. Äiti tapasi kertoa tytölle, että ihmisille ei voinut koskaan kokonaan näyttäytyä, eikä ihmisen kanssa saanut koskaan ystävystyä tai ne sokeutuisivat. Kyseessä oli tietenkin sídhelapsille kerrottava taru ihmiskontaktin estämiseksi, mutta satu oli tehokas. Aneiri vältti aina suoraa kontaktia, vaikka 10-vuotiaana olikin jo aika haku pikkutoimissa auttamisessa.
Aneiri ihaili aina äitiään. Äiti oli tytön mielestä maailman kaunein sídhe ja tämän tanssi oli kuin toiselta planeetalta. Sídhejen iltatanssit olivat aina tytön suosikkitapahtuma päivästä. Yhteisössä keräännyttiin eräälle aukiolle ja tanssitiin tulikärpästen loisteessa sídhejen ilmavaa, lähes leijuvaa tanssia. Aneiri oli jo lapsena iltatansseissa aika hyvä ja haaveili tulevansa yhtä hyväksi kuin äitinsä.
Täyttäessään 12 vuotta, Aneiri alkoi kuitenkin kyllästyä äitinsä ainaiseen holhoukseen, sillä monet muut 12-vuotiaat olivat jo saaneet käydä ihmisten maailmassa ilman vanhempiaan. Äiti oli kuitenkin tiukka ja eräänä päivänä vähän ennen aamunruskoa Aneiri ja tämän äiti riitaantuivat ja tyttö karkasi salaa ihmisten maailmaan, aikomuksenaan näyttää äidilleen, että pärjäisi ihan hyvin ilmankin!
Metsä oli aamu-usvasta sakea ja auringon keltaiset säteet olivat vasta puiden latvoissa. Aneiri harhaili metsässä siihen suuntaan missä muisti kaupungin olevan, kunnes pieni epäluulo hiipi tytön mieleen. Usva hälveni hiljalleen, mutta mikään osa metsästä ei vaikuttanut sen tutummalta. Pelko ja epävarmuus kalvoivat lapsen mieltä ja kyyneleet ja äidin kaipuu saivat voiton tytöstä ja Aneiri lähti juoksemaan tulosuuntaansa kohden, mutta ajautui vain kauemmaksi tammesta.
Metsän keskellä, lähellä kärrypolkua oli leiriytyneenä joukko Keski-Euroopasta tulleita mustalaisia, ihmisiä joilla oli eräänlaisia kykyjä ennustaa ja tehdä muuta kummallista. He kiersivät komeljanttareita ympäri Eurooppaa ja olivat parhaillaan poistumassa Irlannista. Eräs nuorehko nainen, Eve, kuuli tytön itkun ja lähti etsimään metsästä äänen aiheuttajaa ja hämmästyksekseen löysi haltian kuontalon omaavan pikkutytön, joka nyyhkytti puun juurella. Aneiri muisti äitinsä varoitukset ja koetti saada ihmisen pois kannoiltaan, jottei tämä sokeutuisi, mutta Eve vain nauroi ja sanoi olevansa "taikaihminen", selittäen ettei hän ainakaan sokeutuisi. Nainen houkutteli Aneirin pois metsästä, mustalaisten seuraan, missä tytön kuontalo ja olemus saivat innostuneen vastaanoton. Leirin johtaja ei kuitenkaan ollut suinkaan tyhmä ja arvasi heti, että tytön kummallisista piirteistä voisi ehkä Keski-Euroopassa tienata rahaa. Alle kymmenessä minuutissa Aneirille oli vakuuteltu, että kiertolaiset auttaisivat tyttöä löytämään äitinsä, vaikka matka olisikin pitkä. Helpottuneena ihmisten kiltteydestä Aneiri lähti vaunujen matkaan tiedottomana siitä, että tammi, se jäi metri metriltä kauemmas ja kauemmas metsän siimekseen.
Vaikka matka oli pitkä, oli myös tyttö hyväuskoinen. Kiertolaiset antoivat tytölle lempinimen Ariette, sillä he sanoivat sen osuvan tytölle paremmin ja päivien vieriessä Ariette tottui siihen, että ryhmän jäsenet kutsuivat häntä oudolla nimellä. Kun ryhmä nousi laivaan, heräsivät monen epäilykset siitä huomaisiko Ariette nyt, että jokin oli menossa pielee. Eve laitettiin kertomaan Ariettelle satua, että ihmiset eivät voineet päästä Arietten kotiin puitten lävitse, vaan heidän täytyi kiertää vesiteistä. Arietelle ei varsinaisesti koskaan valjennut uskoivatko mustalaiset tytön olevan taikaolento ja kotoisin Yhteisöstä, vai ajattelivatko he vain tytön olevan hieman sekaisin ja hyvin mielikuvituksellinen. Matkalla ihmisten ennustustemput, Even villi mustalaistanssi, musiikki ja matkustus vievät Arietten nuoren pään mukanaan, eikä hän osannut epäillä pahaa näistä ihmisistä, jotka auttoivat häntä kohti kotia.
Aivan naivi tyttö ei kuitenkaan ollut ja äidin kaipuu sai lopulta voiton uuden maailman ihmeistä. Ja kun kerran eräänä iltana Ariette heräsi yöllä ääniin, jotka lähtivät läheltä Arietten nukkumapaikkaa, tyttö ei voinut hellitä uteliaisuuttaan, vaan ryömi lähemmäs vaunua. Keskustelu oli kiivasta ja molemmat äänet tuttuja: Eve ja johtaja. Aihe kuitenkin sai tytön vetämään syvään henkeä ja veren valahtamaan tämän kasvoilta. Even raivoisa ääni huusi johtajalle, että Ariette tulisi viedä kotiin, ettei pikkutytön paikka ollut kiertolaisena, mutta johtaja husi takaisin vihaisena ja ainakin yhtä kovaa kuinka kiertolaisten tuli tehdä uhrauksia, jokka leipä pysyi pöydässä. Johtaja ilmoitti luovuttavansa tytön Pariisissa toimivalle kummajaiskabinetille vetonaulaksi. Todellisuus oli katkera, eikä Ariette tiennyt mitä tehdä. Ranskassa tyttö oli jo nyt huomannut, että kieli jota nämä ihmiset puhuivat, oli eri mitä kiertolaiset puhuivat, eikä Ariette ymmärtänyt sitä. Tyhmä tyttö ei ollut, eikä oikeastaan kovin rohkeakaan, sillä kiertäessään Eve oli kertonut Ariettelle paljon köyhyydestä ja ruoan puutteesta, työn teosta ja muista ihmisten ongelmista, eikä tyttö halunnut jättää mustalaisten tuomaa suojaa, vaikka tulevaisuus kuulostikin huonolta ja petetyksi tuleminen tuntui pahalta. Eve oli puhunut myös siitä, että kaikki ihmiset eivät suhtautuneet outoihin olentoihin kovinkaan hyvin ja Arietten tulisi aina kertoa kaikille olevansa ihminen, mikäli hän joutuisi epäilyn kohteeksi. Ariette jäi kiertolaisten pariin, muttei ensin kertonut kuulemastaan kellekään.
Pariisin laitamilla tyttö kuitenkin kaivautui kotelostaan ”kabinetin” pelossa ja avautui Evelle. Huoli ja suru oli sanoin kuvaamaton ihmisnaisen kasvoilla, kun tämä tajusi taakan mitä lapsi oli kantanut. Rivakasti tämä otti Ariettea hartioista ja ravisti tätä vähän ja sanoi kyynelten läpi, että auttaisi tyttöä, sillä Eve oli omasta mielestään pääsyyllinen Arietten ahdinkoon. Iltahämärässä kaksikko karkasi muiden nukkumaan menon jälkeen ja kiiruhti kohti Pariisin kaupungin laita-alueita, jossa Evellä piti olla tuttuja. Ariette ei ollut naisen ensimmäinen pelastettava, sillä taannoin kiertolaisista Eve ja kaksi tämän ystävää olivat auttaneet erästä ryöstettyä naista häätämällä tihutyöntekijät tämän kimpusta ja näin teatterinjohtaja Marién henki oli aikoinaan pelastettu. Marién ensimmäinen lause oli kieltävä, sillä kaikki se riesa mitä tästä "ihmislapsesta" seuraisi, olisi toki tavattoman raskas taakka Mariélle. Eve oli kuitenkin hyvä taivuttelija ja sai uskoteltua, että vaiva ei olisi suuri, jos Marié vain ottaisi Arietten mukaan esimerkiksi syyskiertueelle ja auttaisi tämän Irlannissa kotiin. Pitkin hampain Marié hyväksyi pyynnön ja laskeutuessaan teatterin portailta Eve huikkasi velan kuitatuksi. Mustalaisnainen hävisi katujen nokiseen usvaan ja Ariette jäi tuijottamaan auttajansa katoavaa hahmoa.

1700-luku

Teatterissa päivät kuluivat nopeasti ja kesä tuli pian huippuunsa. Ariette teki pääasiassa siivoustöitä, nosti ja laski esirippua ja rahasti ulkopuolella katsojia. Lisäksi tyttö teki lukuisia muita pikkutöitä, mitä vain Marié tarvitsi tehtäväksi. Ranskaa tyttö oppi nopeasti, vaikkei niin helppoa tietä. Suuri apu oli kuitenkin teatterin apulaispoika Philias, joka oli Marién tytön äpärälapsi. Vapaa-ajalla kaksikko myös leikki keskenään ja joskus lapset uskaltautuivat myös Pariisin kaduille ihmettelemään kaupungin kehitystä. Ariette oppi Philiakselta, että ihmiset osasivat olla todella kavalia ja julmia ja että niillä oli lukemattomia kummallisia tapoja joiden perusteella muita ihmisiä jaoteltiin hyviksi tai huonoiksi. Philias osasi myös taskuvarkauden jalon taidon ja sai Ariettekin muutaman kerran maistaa takaa-ajon tuomaa adrenaliinihuumaa ja läksytystä jota touhusta sai. Kun syksy saapui ja Ariette odotti malttamattomana sitä aiemmin puhuttua syyskiertuetta, Marié ilmoitti, että kiertuetta ei tulisi tänä vuonna, ainakaan sellaista joka veisi teatterin väen Ranskan ulkopuolelle. Ariette raivostui Mariélle ja uhkasi jättää koko teatterin ja päätyi sanoin kuvaamattomaan riitaan johtajan kanssa. Toivottomana tyttö oli kadonnut Pariisin pikkukaduille, mutta tämän onneksi Philias tunsi nuo kadut ja Arietten piilopaikat tyttöäkin paremmin ja niinpä muutaman päin kaksikko majaili eräässä hylätyssä ullakkohuoneessa, missä Ariette vihdoin kertoi ystävälleen koko tarinan, tarinan sídheistä ja siitä ettei Ariette ollut ihminen. Philiaksen suu oli loksahtaa auki useammin kuin kerran, eikä poika heti uskonut, ellei Ariette olisi tehnyt muutamaa loitsua, vaikka pelkäsikin negatiivista tuomiota. Tytön onneksi Philias ei kuitenkaan ollut äärikristitty ja lisäksi poika oli toki vielä lapsenmielinen. Philias oli jonkin aikaa mietteliäs, mutta summasi kuitenkin, että kahden nuo eivät kadulla juurikaan millekään mitään voineet ja että olisi fiksumpi palata Marién hoiviin anteeksipyytävänä ja niin kaksikko päätti tehdä, Ariette hieman vastahakoisemmin.
Marié ei ollut teatterin ainoa toiminnan vetäjä vaan vähintään yhtä ahkerasti verhoissa pyöri teatterin tanssimestari Frederik. Lähtökohtaisesti mies oli sitä mieltä, että jokaisesta tytöstä voisi saada tanssijan ja jokainen tyttö olisi tanssijana hyödyllisempi kuin apulaisena. Tätä ideologiaa soveltaen Frederik valitsi eräänä maaliskuisena iltapäivänä myös Arietten uuden tanssinäytelmän harjoituksiin. Siihen aikaan tanssija ei varsinaisesti ollut vielä ammatti, eikä siihen koulutettu ketään, vaan teatterin väki, joko apulaistasolta poimittu tai muuten teatterialalle päätynyt henkilö saattoi tehdä myös vaativammat tanssiosuudet. Niinpä ei mennyt aikaakaan kun Arietten sídhe-rakenne teki tytölle palvelukset ja tämä pääsi myös lavalle pieneen sivurooliin keijukaisena. Myös Philias iloitsi Arietten roolituksesta, vaikka olikin samalla myös kateellinen sille, että tyttö oli päässyt osittain luistamaan kaikkein ikävimmistä töistä, vaikka kyllä Ariettekin lippuluukulla ja verhoissa yhä heilui.
Kului vuosi, eikä esitysmatkasta enää edes puhuttu. Ariette oli täysin teatterin pauloissa ja monivuotiseksi kääntynyt odottaminen oli alkanut viedä lapsen muistia huonompaan suuntaan. Äiti oli vähitellen korvaantunut Philiaksella, Mariélla ja Frederikillä, sekä muulla teatterinväellä. Toisinaan tyttö näki unta Yhteiskunnasta, mutta mitä pidemmälle kesään siirryttiin, sitä enemmän se todellakin tuntui vain unelta. Teatterissa Ariette oppi sekä maskeeraamaan pois kummallisia piirteitään, kuten peittämään korvat hiuksillaan ja värjäämään huulipunalla huulensa terveen punaisiksi. Kaiken näyttäessä vihdoin siltä, että Ariette oli löytänyt paikkansa kunnes Frederik ilmoitti Mariélle, että lopettaisi teatterin leivissä ja siirtyisi Pariisin keskustaan Académie Royale de Musiqueen vieden lahjakkaimmat tyttönsä mukanaan. Kun Ariette, sekä muutama muu tyttö ohjattiin vaunuun, ei Ariette vielä ymmärtänyt muutosta mikä tytön elämään tulisi ennen kuin teatteri jäi kauas taakse Marién herjausten kera. Mies oli tällä aikakaudella voimakkaampi ja Marié tiesi, ettei hänellä olisi sananvaltaa vääryyteen, vaikka olisi jotain yrittänytkin. Philias sai kuulla tapahtuneesta vasta vaunujen poistuttua kauas tiesokkeloihin. Eikä Marié suostunut kertomaan pojalle minne ne olivat Arietten ja muut vieneet.

Académie Royale de Musique

Académie Royale de Musique, myöhemmin paremmin Pariisin Ooperana tunnettu organisaatio oli 1700-luvun alussa ensimmäinen teatteri, joka valjasti tanssijan työn ammatiksi. Académieen perustettiin tanssiosasto, jossa tiukan kurin alla alettiin kouluttaa lupaavia nuoria kohti nykyaikaisen tanssijan perikuvaa. Tietämättään Ariette päätyi suoraan baletin ammatillistumisen mekkaan. Akatemia ei antanut tilaa surulle tai kaipuulle, mutta niille ei onneksi niin paljoa Ariettelle ollut syytä, sillä Philias löysi tytön uuden sijainnin muutamien uteluiden kautta muilta vanhan teatterin työntekijöiltä. Philias tiesi, että suuremmassa laitoksessa Arietten olisi parempi ja ehkä tyttö pääsisikin joku päivä kotiinsa asti, joten kaikessa hiljaisuudessa Philias toivotti Ariettelle onnea, eikä Arietten vaateista huolimatta tullut tapaamaan tyttöä enää sen koommin. Ensimmäisen ystävän hyvästit tuntuivat pahalta, mutta kuten sanottua, akatemia ei jättänyt surulle tilaa sen armottomassa aikataulussa.
Akatemiassa kaikki sujui kellonlyömillä: herääminen, syöminen, harjoittelu, esitykset ja nukkumaan meno. Tiukka päivärytmi yhdistettynä ankaraan harjoitteluun ja Arietten huimalla nopeudella kehittymiseen olivat mitä tehokkain lääke aiheuttamaan unohdusta, mitä tuli menneeseen ja aikaisempiin haaveisiin. Kilpailu kasvoi kovaksi ja Ariette huomasi löytävänsä itsensä yllättäen sen kilpailun huipulta ihailun kohteena. Tytön haltiamainen keho sai muut laihduttamaan entistä rankemmin, eivätkä vaa’an lukemat lakanneet kummastuttamasta tanssimestareita. Lopulta Ariette saavutti uransa ensimmäisen huippukohdan ja pääsi jopa siintymään Versaillesiin itse Aurinkokuninkaalle ollessaan noin 25-vuotias. Ariette puhkui tarmoa ja lajille omistautumista, kunnes odottamatonta spekulointia nuoren naisen iästä alkoi liikkua kulisseissa.
Vaikka Ariette läheni 35-ikävuotta, naisen keho oli silti täysin kuin 16-vuotiaan. Seikka alkoi puhututtaa tanssimestareita ja lopulta Ariette alkoi myös itse miettiä asiaa tarkemmin ymmärtäen, ettei vanhenemisen seikkaa voinut täysin ihmisten keskuudessa ignoorata. Olihan nainen tullut ajatelleeksi sitä satunnaisesti aiemminkin, mutta koskaan aiemmin se ei ollut saanut sijaa vakavamman pohdinnan muodossa. Nyt muistelut menneestä ja hämärät muistot Philiaksen kanssa käydystä keskustelusta, jotka tuntuivat enemmän unelta kuin todelta, palasivat Arietten mieleen. Salaa illalla tanssisalin lattialla Ariette kokeili keskittyä kovasti unikuvina pitämiinsä lapsuusmuistoihin kunnes vähitellen kuvia metsistä, tulikärpäsistä ja loitsuista palasi naisen mieleen. Seuraavan vuoden sisällä Ariette ilmoitti lopettavansa akatemiassa ja lähti samoilemaan kohti Irlantia pienten säästöjensä voimilla.

Kotiin paluu

Sattumat ja todennäköisesti ripaus taikaa johdattivat Arietten Irlannin luoteisosiin erään vanhan tammen luokse. Lopulta Ariette löysi itsensä laakson laidalta, jossa oli hämärää, paperilamppuja puiden oksilla ja tulikärpäsiä valaisemassa puiden varjoissa.
Yhteisössä muistettiin pikkutyttö Aneirin katoaminen yli 30 vuotta sitten, mutta kovinkaan paljon hyviä uutisia heillä ei ollut Ariettelle kertoa. Tytön äiti oli kuollut vain muutamia vuosia tämän katoamisen jälkeen kertoman mukaan vain suruun ja tämän isä menehtynyt taistelussa ihmisiä vastaan, kun kristinusko oli valloittanut läheisen kylän ja sen ihmiset kääntyneet sídhejä vastaan alkuvimmassa. Odotus mahdollisen perheensä kohtaamisesta kylmeni muutamassa minuutissa ja yhtäkkiä sídhejen paratiisi tuntuikin kaiken kaikkiaan kolkolta, kylmältä ja ahdistavalta paikalta. Kylän vanhin tarjoutui antamaan Ariettelle sijan talostaan siksi aikaa, että nainen päättäisi mitä tehdä. Suru siirtyi vähitellen pois, sillä olihan kaikesta jo aikaa, eikä Ariette loppujen lopuksi edes tiennyt mitä olisi surrut. Siitä Ariette oli kuitenkin epävarma mihin suuntaan naisen kannattaisi elämäänsä viedä, mutta siihen lääkkeen tarjosi kylän vanhin Eion. Eion alkoi perehdyttää hiljalleen Ariettea omiin juuriinsa, sekä magiaan jota Arieten ikäisen sídhen tuli tuntea. Muutamien päivien käynti Yhteisössä venyi ensin viikkoihin ja lopulta kuukausiin. Ariette oppi oman syntymänimensä, sekä iltatanssin, jota oli lapsuudessaan tanssinut. Ja kenties se oli juuri iltatanssi, joka toi pisteen naisen päätökselle ja täytyy sanoa, ettei Eion ollut yllättynyt kun yhtenä aamuna Ariette oli poissa, eikä kukaan Yhteisössä tiennyt minne nainen oli hävinnyt. Vain valkoinen kukka ja kiitos olivat naisesta jäljellä.

Uuden elämän alku

Ariette oli löytänyt itsensä tanssista, eikä aikonut luopua haaveestaan varsinkaan nyt kun menneisyyttä sídhejen parissa naisella ei enää ollut. Eionilta Ariette oli oppinut kaiken tarvittavan ja lisäksi muodostanut mielessään suunnitelman selviämisestä ilman, että nainen paljastuisi epäihmiseksi. Ariette vain konkreettisesti pysyisi samassa paikassa maksimissaan 30 vuotta ja sen jälkeen muuttaisi, vaihtaisi maata ja muutamien vuosien jälkeen esiintyisi oman itsensä tyttärenään. Ensimmäisenä Ariette päätyi Italiaan, jossa baletti koki muutoksia ja kehitystä kohti varvastossujen aikaa. Italiassa Ariette onnistui välttämään Ranskan vallankumouksen ajan (1789-1815) ja vaikka Italiassakin esiintyi lukuisia kansanliikkeitä Ariette pyrki pysymään niiden jaloista poissa. Se onnistuikin yllättävän helposti, sillä 1800-luvun alussa mediapimennossa oli vielä helppo pysyä, mikäli niin vain toivoi ja mikä olisi parempi paikka uutispimennolle kuin balettiteatteri, jossa tanssijoilta vaadittiin täyttä omistautumista tanssille.

Varvastossujen 1800-luku

Seuraavien vuosikymmenien aikana Arietella oli yhtä monta nimeä kuin maailmaa vavisuttavaa esitystäkin. Ensimmäistä kertaa Arietten nimi painui historian kirjoihin aliaksella "Fanny Elssler". Ariette oli saapunut Pariisin vuonna 1834 luotuaan uraa samalla nimellä jo Wienissä, Berliinissä ja Lontoossa. Käsittämätön tekninen osaaminen, säkenöivä nopeus, draama, temperamenttinen esiintyminen ja virtuoosinen varvastekniikka kumosivat ihmisten käsityksiä sen ajan romanttisesta baletista. Elsslerin nimellä Ariette kävi jopa Amerikassa ja palattuaan sieltä Ariette tanssi "Gisellen" roolissa jättäen varjoonsa mennen tullen tanssin alkuperäisen päätähden Carlotta Grisin. Ariette oli huipulla ja tunsi olevansa enemmän elossa kuin koskaan ennen. Tanssi oli ollut oikea valinta ja aikaisempien vuosien lukuisat näytökset olivat tehneet naisesta idolin nuorten tanssijoiden silmissä. Ariette tiedosti kuitenkin käyvänsä taas ”nuoreksi ikäisekseen” ja eräissä harjoituksissa Ariette ”mursi” nilkkansa ja hankki lääkärin lausunnon jonka mukaan hän ei voisi enää tanssia. Ariette vetäytyi useammaksi vuodeksi kokonaan ihmisten näkyviltä Sveitsiin tienestiensä turvin.
1800-luvun puolivälistä Ariette siirtyi Venäjälle. Nuori Tasha Ravinsky oli maailmaa hätkähdyttäneen Fanny Elsslerin tytär, ja itse Elsslerhän oli aikoinaan tanssinut myös Talvipalatsissa tsaarin iloksi. Nyt kun Elsslerin perillisellä oli vielä venäläinen isä, ei Arietella ollut mitään esteitä tulla hyväksytyksi Talvipalatsiin. Vaikka Ariette oli sisään otettaessa ainoastaan 15-vuotias, tyttö löi nopeasti läpi ja pääsi tanssimaan kovaan sarjaan muiden ammattitanssijoiden kanssa. Tashasta tuli sensaatio Venäjällä ja vaikka Ariette ei koko Talvipalatsin aikan poistunut Venäjältä tämän nimi tunnettiin myös Keski-Euroopan saleissa. Ensimmäinen suuri esitys oli Don Quioten ensi-ilta vuonna 1869, jota oli katsomassa myös Venäjän keisari Aleksanteri II.
Ariette viihtyi Venäjällä ihan mukiin menevästi, mutta kun keisari vaihtui 1881, alkoi Ariette tuntea olonsa epämukavaksi. Kansakunnassa erilaiset kummalliset ajatusliikkeet saivat koko ajan enemmän ja enemmän jalan sijaa. Salaa Ariette pelkäsi tilanteen purkautuvan suureksi kansanliikkeeksi ja näin ollen Ariette päätti lähteä Venäjältä. Viimeinen baletti jonka Ariette tanssi Venäjällä oli Joutsenlampi vuonna 1895. Yleisön rakastamana Ariette lopetti uransa parantamattoman polvisairauden takia.

Taikaolentojen liitto

Vuosien varrella Ariette oli tavannut myös lukuisia muita taikaolentoja, jotka pyrkivät olemaan enemmän tai vähemmän piilossa. Muitakin taikaolentoja tanssin piirissä oli, mutta kukaan ei toistaiseksi ollut ollut yhtä pitkäikäinen kuin Ariatte, eikä nainen ollut paljastanut ikäänsä muille. Kontaktit olivat kuitenkin pakollisia, sillä lukuisat identiteetin muutokset kansallisuuksineen ja passeineen vaativat pätevämpiä käsiä. Sitä tietä Ariette oli tutustunut muutamaan luottohenkilöön, joilta aina tarpeen tullen tiettyä rahasummaa vastaan sai uuden henkilöllisyyden. Arietten luottohenkilö oli noin 100 vuotta vanha vampyyrinainen Emmy, joka asui Lontoossa. Ariette oli Emmyyn tasaisin väliajoin yhteydessä, mutta kaksikon suhdetta ei voinut kuvata ystävyydeksi, vaan lähinnä palvelun tarjoajan ja haluajan väliseksi sopimukseksi.

Ballet Society & Jazz

Venäjältä poistumisen jälkeen hieman ennen vuosisadan vaihdetta Ariette päätti jättää Euroopan pölyt ja muuttaa seuraavan elämänsä ajaksi Amerikkaan. Uutispimennossa pitkään elänyt nainen ei tiennyt Amerikan menosta juurikaan, mutta monet muuttivat sinne, joten se ei voinut olla kovin huono vaihtoehto. Ariette matkusti Amerikkaan laivalla mukanaan Emmyltä saadut paperit uudesta kansalaisuudestaan.
Ariette vietti ensin aikaa Pohjois-Amerikassa ilman sen suurempaa tarkoitusta. Nainen ajautui vielä vanhalla nimellään New Yorkiin, jossa tämä kulutti muutaman vuoden baletinopettajana pienessä balettiakatemiassa, kunnes nainen kuuli huhuja Ballet Societystä. 1946 perustettu Ballet Society otti Arietten mielellään kuvioihin kun nainen oli vihdoin vaihtanut paperinsa uuteen aliakseen. Emilié Johnnson oli suoraa verta kuuluisalle Fanny Elsslerille ja vielä suoraan Tasha Ravinskyn tytär. Muutaman vuoden päästä Ballet Society vaihtoi nimensä New York City Balletiksi ja jo siihen aikaan laitos tunnettiin täysin uudenlaisesta draivistaan. 1900-luvun puolen välin jälkeen erilaiset uudet tanssisuuntaukset alkoivat vallata alaa erityisesti New Yorkin kaltaisessa keskittymässä ja niistä inspiroituneena Ariette heittäytyi mukaan abstraktiin balettiin. Abstrakti esiintyminen karsi pois tutut, lavasteet ja muut hempeilyt, jonka vuoksi myöskään 1930-luvulla alkanut lama ei onnistunut hidastamaan abstraktin esittämisen kehitystä.
Neonklassinen tyyli innosti Arietten kokeilemaan myös jotain aivan muuta ja pian nainen löysi itsensä myös pienemmästä tanssiorganisaatiosta, joka oli täynnä jazz-tanssioita. Jazz oli saapunut Pohjois-Amerikkaan etelästä, jossa latinorytmit olivat sekoittuneet baletin kaltaiseen esittämiseen. Ariette ihastui lajiin täydellisesti ja alkoi jättämään balettikuvioita vähemmälle. 1957 Ariette oli mukana West Side Story- nimisen musikaalin ensiesityksessä, joka virallisesti toi jazzin tunnetuksi maailmalla. 1969 Ariette tanssi virallisesti viimeisen balettinsa Dances at a Gatherin ja lopetti tämän jälkeen balettiuransa ainakin näennäisesti.
Ariette siirtyi yhä enemmän kadulle ja lähti kokeilemaan myös päätään nostavia street-lajeja kuten lockingia ja myöhemmin myös housea. Uudet rytmit ja koneellinen musiikki kiehtoivat Ariettea, vaikka nainen olikin koko elämänsä tottunut tanssimaan klassisiin toteutuksiin. Laskeuduttuaan street-maailmaan Ariette hankki itselleen uuden aliaksen, mutta tosiasiassa nainen vaihteli nimiä lähes koko ajan aina vuosituhannen vaihteeseen saakka.

1900-luvun maailma

1900-luku oli täynnä myllerrystä, vaikka Ariette pyrkikin sulkemaan edellisten vuosisatojen tapaan maailmaa värisyttäviä asioita pois omasta mielestään. 1900-luvulla se ei kuitenkaan ollut enää helppoa, eikä oikeastaan edes mahdollista elää uutispimennossa. Median kehittyminen, teknologian harppaukset ja maailmaa ravisuttavat uudistukset ja erilaiset kansanliikkeet tiedettiin kaikkialla, jopa tanssistudioiden nurkissa.
Ensimmäinen maailmansota oli alkuajoiltaan Arietten kiinnostuksen ulkopuolella, mutta kun sota alkoi saada epätoivoisia piirteitä rintamasodan jatkuessa ja Amerikkalaisten osallistuessa sotaan alkoi Ariettekin kiinnittää huomiota tapahtumiin. Sota oli ahdistava, mutta naisella ei onneksi ollut tuttuja, joita olisi sinne lähetetty. Kuten monina muinakin muutoksen aikoina Ariette mietti niitä muutamia tuttujaan, joita naisella oli ja mikä heidän laitansa oli sodassa, mutta koska todellisia sydänystäviä naisella ei ollut, pohdinnat jäivät yleensä lyhyeen.
Pörssiromahduksesta johtunut lama 1930-luvulla toi Arietten silmien eteen ensi kertaa käyhyyden siinä muodossa, missä nainen ei sitä ennen ollut nähnyt. Olivathan hän ja Philias olleet heikoimmilla teatterin jaloissa, mutta lapsena sitä ei ajatellut niin. Nyt ihmisten nälkä ja loputtomat ruokajonot, joihin myös Ariette päätyi ennen Ballet Societyn perustamista, olivat erittäin herättävä kokemus naisen elämässä. Koskaan ennen nainen ei ollut joutunut tilanteeseen, jossa tämän tanssi taidolla ja hohdokkailla vanhempien nimillä ei ollut mitään merkitystä. Lamasta selviäminen ja talouden nousu toisen maailmansodan jälkeen olivat kuin kevät todella kylmän talven jälkeen. Ariette oli nähnyt nälkäkuolemia ja vihaa mitä epätoivo oli ihmisissä lietsonut, mutta jatkuva usko paremmasta useamman sadan vuoden kokemuksella auttoivat Arietten eteenpäin ja pitivät naisen katseen tulevaisuudessa, vaikka nykypäivänäkään kaikki painajaiskuvat kylmistä kaduista eivät ole hellittäneet naisen unista.
Tieto Hitlerin noususta ja tämän mielivaltaisista ideologioista puistattivat Ariettea. Nainen ei koskaan ollut viettänyt Saksassa kovin paljoa aikaa, eikä hänellä ollut siellä tuttuja, mutta silti toisen maailmansodan järjettömyys näkyi jollain tapaa myös Arietten mielentilassa. Tietty ahdistus, mikä nousi ihmisten mielivaltaisuudesta ja raakuudesta pisti Arietten miettimään ensi kertaa itsensä ja ihmisten välistä eroa iän tuomien näkökulmien perusteella. Kun juutalaisvainot alkoivat nousta huippuunsa, Ariette ei myöskään voinut sulkea korviaan huhuilta, joita nainen kuuli muutamilta taikaolentotutuiltaan. Vainojen kohteena eivät olleet vain juutalaiset, vaan myös monia paljastuneita taikaolentoja oli tuhottu juutalaisina. Ihmisten rasistisuus pelotti Ariattea, sillä jos hän nyt paljastuisi sídheksi, mitä tapahtuisi? Maailma tuntui kaiken kaikkiaan olevan sekaisin ja kehittyvän aivan käsittämätöntä vauhtia joka suuntaan, eikä todellakaan hyvällä tavalla.
Toisen maailmansodan jälkeen Ariette vietti paljon aikaa vain istumalla kahviloissa tai puistoissa ja kuuntelemassa ihmisten aiheuttamia ääniä ja katujen huminaa. Nainen oli uusien tanssilajien nousukierteessä ja kun 70-luvulla street-tanssi sai jalansijaa enemmänkin, Ariette oli mukana nauttimassa sen ghetto-vaikutteista ja yhteisön tuomasta tuesta. Yhäkin naisen puheesta saattaa paistaa läpi katuslangi ja eräät ilmaisut mitkä nainen poimi mukaansa kaduilla tanssimisesta.
Kylmä sota itsessään sai Arietten menettämään ainakin kerran uskonsa ihmiskuntaan ja nainen muistelee istuneensa kerran Central Parkissa odottamassa maailmanloppua kun se surullisen kuuluisa virhesoitto punaiseen puhelimeen oli tullut Venäjältä. Maailman loppua ei kuitenkaan tullut, enemmänkin sen alkaminen sen kuin vain vauhdittui.
Teknologian kehitys oli mielettömintä. Musiikki siirtyi digitaaliseen muotoon. Valokuvaus siirtyi muistikortille. Puhelimista irtosi johdot ja antennit katosivat jäljettömiin. Alettiin puhua vesi- ja aurinkovoimasta ja energian säästölampuista. Yhtäkkiä nuoret kaduilla halusivat pelastaa koko maailman rauhalla ja rakkaudella. Ja Ariette istui sillä puiston penkillä ja seurasi miten muutoksen satelivat toisensa jälkeen tähän hulluun maailmaan. Niissä oli vaikea pysyä mukana, mutta onneksi sídhenä Ariettella oli yhä nuoren ihmisen kaltaisesti hyvä sisäistyskyky ja nainen sai hyppysiinsä pienellä treenillä erilaisia välineitä, joita tämä ei voinut edes kuvitella käyttävänsä. Ariette muistaa ikuisesti ensimmäisen kännykkänsä ja kuinka nainen soitti ensimmäisen puhelun ilman johtoa. Kännykkä oli oikea tiiliskivi, eikä sitä pahemmin harjoituksissa kanneltu, mutta sen langattomuus oli ajallaan ihmeellistä. Pysähtyessään katsomaan maailman nykyisiä ihmeitä Ariette päätyi miettimään myös vanhaa, johon nainen ei ollut paneutunut ajallaan niin paljon. Sähkövalo, juna, höyrylaiva, auto… Tanssittuaan Dancers at a Gatherin vuonna 1969 Ariette otti toistaiseksi elämänsä pisimmän tauon ammattitanssimisesta. Maailman myllerrys oli saanut Arietten tuntemaan olonsa pysähtyneeksi ja muuttumattomaksi, eräänlaiseksi fossiiliksi, joka oli jotenkin onnistunut säilymään ehjänä kaikki nämä vuodet. Ariette päätti palata takaisin Eurooppaan vähän ennen vuosituhannen vaihtumista. Ja ei, nainen ei uskonut sen muuttavan mitään, kuten mikään aikaisempikaan suuri vuosien vaihdos.

Kuolleiden ja elävien 2000-luku

Ariette päätyi takaisin nuoruutensa Pariisiin. Kierrellessään muuttunutta kaupunkia Ariette ei voinut muuta kuin todeta vähitellen, ettei ehkä pitänytkään ikuisen elämän ideasta. Eve, Philias... Molemmat olivat vain kadonneet naisen elämästä. Eve luonnollisin keinoin joskus 1700-luvun puolivälissä. Philiaksesta Ariette ei ollut kuullut sen koommin, eikä hän ollut etsinnöistä huolimatta löytänyt pojan hautaa. Hautaetsinnät, niitä Ariette oli suorittanut menneitä vuosia, etsien vanhojen tuttaviensa hautoja. Kaikista mielenkiintoisin löytö oli kuitenkin hänen oma hautansa, tai tarkemmin Fanny Elsslerin hauta. Ariette ei ollut aivan varma, mikä loppu Fannyn tarinalle oli selitetty, mutta ajatteli, ettei sillä kenties ollut loppujen lopuksi niin paljoa merkitystä. Siinä Ariette oli kuitenkin väärässä. Pyrittyään opettajaksi paikalliseen tanssiopistoon opettamaan tanssia Ariatte joutui keksimään itselleen menneisyyden ja lipsautti vahingossa tottumuksesta Fannyn nimen haastattelussa. Siitä hetkestä lähtien Ariettea oli katsottu ylöspäin ja nainen oli saanut päivittäin kuulla siitä miten ilmiömäinen tanssija tämän isoäidin isoäiti oli ollut.
Mitä pidemmälle 2000-luku eteni, sitä hämmentyneemmäksi Ariette tunsi itsensä. Media ja kehitys oli tehnyt ”katoamisen” mahdottomaksi. Erilaiset sirut ja sormenjäljet olivat saaneet Emmyn lopettamaan paperien väärentämisen ja vampyyri oli vaihtanut alaa raharikoksiin. Elämäntyyli, mitä Ariette oli harjoittanut, oli ajautumassa umpikujaan huolimatta siitä mistä näkökulmasta tilannetta katsoi. Ariettella ei ollut enää paikkaa tässä maailmassa sellaisena kuin nainen oli, kunnes eränä päivänä Ariette näki elektroniikkaa ja televisioita myyvän liikkeen televisionäytöistä käsittämättömän näyn, joka sai naisen pudottamaan ostoskassinsa maahan. Appelsiinit vierivät kadulle samaan aikaan kun muutama muukin pysähtyi tuijottamaan ruutua. New Yorkissa kaksi velhoa ottivat osistaan mittaa taikakeinoin.
Ariette muistaa jättäneensä ostoksensa ja juosseensa kotiin. Kotona, seinien sisällä nainen istui lähes tulkoon viikon, ilmoitti töihin olevansa kipeä ja odotti. Odotti vain jotakin, jonkinlaista ratkaisua tapahtuvaksi. Tilanne ei kuitenkaan ratkaissut itse itseään ja hitaasti nainen siirtyi läppärilleen, jonka tuo oli hankkinut lähinnä mielenoikusta. Ariette ei ollut ruhan paljon jaksanut panostaa laitteeseen perehtymiseen ja nettiyhteyden löytäminen kesti tovin ja toisen samanlaisen ennen kuin nainen löysi uutissivuston. Muutaman tunnin päästä Ariette istui ikkunalaudalla ja tuijotti kadulle. Oli alkanut sataa. Hiljakseen nainen alkoi hymyillä. Nyt Ariettella olisi paikka minne mennä.

Ai niin ja siitä tanssikoulusta, teen sen esittelyn nyt ajallaan ihan erikseen, sen rakenne on vielä vähän työn alla, halusin saada tämän pois käsistä ensin. (siksi myös suhteet vähän auki, koska muista tanssiopettajista ei ole sen enempää tietoa. Mutta suhteisiin ei sitten kyllä muita tule, kuin ne muut opettajat)

Heissan ja anteeksi, kun hyväksyminen on kestänyt. Piti tuossa ottaa hektinen viime hetken tenttipänttäys - tosin silti tämänpäiväinen tentti meni niin persiilleen kuin vain mahdollista, ahaha...

Kuten jo sähköpostikeskusteluissamme sanoin, on ihailtavaa miten hyvin otit selville historian käänteitä ja sulautit Arietten elämän kiinni niihin, erityisesti mitä tulee baletin historiaan. Ylipäänsä Ariette käy hyvin järkeen, luonteen tai menneisyyden tapahtumien välillä ei ole ristiriitoja. Ainoa, mitä jäin ihmettelemään, oli tuo hänen keveytensä... en ole varma, oliko sídheillä tarkoitus olla tuollaista erityisominaisuutta, ja se nyt vähän haiskahtaa ylimääräiseltä hifistelyltä - luulisi, että "täydellinen" ruumiinrakenne, vuosisatojen harjoittelu ja sisäsyntyinen taikuus riittäisivät selittämään sídhen sulokkuuden tanssijana ilman tuollaista erityisselitystäkin. Eipä meillä tosin ole muita sídhejä pelaajilla tällä hetkellä, joten periaatteessa voisit ottaa vapauksia mitä tulee ruumiinrakenteeseen jne., mutta vähän oudoksuttaa tosiaan tuollainen ratkaisu.

Tämä ei vaikuta hyväksymiseen mitenkään, mutta ajattelin mainita näin tulevaisuuden varalta, että sanavalinnoissasi ja kielioppirakenteissasi on välillä hieman erikoisia ratkaisuja. Kyllä ne ymmärtää, eikä kyse ole mistään vakavasta, mutta välillä jouduin pysähtymään ja pohtimaan auki asioita - esimerkiksi "valehtelin murtaneeni nilkkani pysyvästi" ei ole ehkä sujuvin tai täsmälliseltä merkitykseltään oikein tapa sanoa, että Arriette valehteli saaneensa pysyvän jalkavamman nilkan murtumisen johdosta (mikä ei muuten myöskään ole sujuva tapa sanoa asiaa, joten näköjään ongelmia on itse kullakin :'D) Kuitenkin, kaikkia hyödyttää aina tutkia eri tapoja sanoa jokin asia ja etsiä sieltä "oikeakielisin" ja helpoin tapa.

Mutta mutta, positiivisempiin asioihin mars! Historia on hioutunut todellakin mainioksi, ja lyhyen versiosi esitystapa on hauskasti ratkaistu. Homma toimii, ja se vielä syventää Arrietten luonnekuvausta esittelemällä hänen kertojanääntään. Olen pahoillani, mutta en nyt jaksa paneutua pidempään versioon, sillä luotan sen olevan hyvä lyhyen version perusteella - joka siis on silmiini täysin hyväksymiskelpoinen - ja en halua pidätellä sinua pidempään pelailemasta. Jos haluat, voin lukea sen hieman myöhemmin paremmalla ajalla ja kertoa sitten mielipiteeni?

Kuitenkin, Arriette on hyväksytty! Tervetuloa chenen iloiseen joukkoon! ^^ Älä huolehdi tanssikoulusta, tee se vain kaikessa rauhassa valmiiksi, ei mitään kiirettä.