Hirvivaara.

Sorjasarvi

Vuorokausi oli jo kierähtänyt seuraavan puolelle, mutta sillä ei oikeastaan ollut merkitystä. Sorja oli juossut pitkältä tuntuvan matkan yön selkää, mutta sekään ei merkinnyt paljoa, sillä nuori yksisarvinen ei tuntenut suurempia pituuden mittayksiköitä kuin nimeltä, ja pimeässä maamerkit ja ilmansuunnat pilkallisuuttaan vaihtoivat paikkaa keskenään jopa niiden silmissä, jotka itseasiassa olivat olleet ulkona ennenkin. Sorja ei ollut.

Hänelle tämä oli neitsytmatka. Mutta silläkään ei ollut väliä, kuten ei myöskään sillä, että se taittui paniikinomaista neliä kohtalon takinliepeillä keskellä yötä Luoja ties missä. Glamour sai odottaa, Sorjalla olisi aikaa mitä tahansa minuutista ikuisuuteen, kunhan hän vain pääsisi tarpeeksi kauas. Mikrosiru hänen niskassaan tekisi jäljittämisen valkotakeille luvattoman helpoksi, siitä oli päästävä eroon, Sorja tiesi tämän, muttei uskaltanut pysähtyä vielä. Oli mahdollista, ettei hänen omalupaista luokkaretkeään oltu vielä havaittu, kaikki etumatka minkä hän suinkin saattoi voittaa oli pelkästään eduksi.

Jos hänellä vain olisi jonkinlainen käsitys siitä minne oli menossa, ja kuinka kaukana se oli... yllättäen, pimeys sylkäisi nuorukaisen suustaan kirkkaasti valaistulle pätkälle asfalttia tien vierustaa kasvavien puiden päättyessä kuin seinään. Sorja räpytteli silmiään hämmentyneenä ja kompuroi monikaistaiselle moottoritielle sorkat sileällä asfaltilla lipsahdellen. Katuvalojen keinotekoinen hohka satutti hänen pimeyteen tottuneita silmiään ja sai hänen päänsä särkemään niin että korvatkin soivat. Hetkeen hän ei nähnyt muuta kuin supernovia, eikä kuullut kuin oman verensä sykkeen korvissaan.

//Haha, mennään sitten alkuperäisen suunnitelman mukaan kuitenkin ;'D//

Jinin silmät olivat jo pirun väsyneet ja kipeät aikaisesta aamusta alkaneesta päivästä, mutta hän tarkkasi silti silkalla itsekurilla keskittyneesti pyöränsä ajovalojen valaisemaa tietä edessään. Olosuhteet eivät olleet parhaimmat mutteivät huonoimmatkaan mahdolliset, ja tavallista pidempi kotimatka ei harmittanut mainion päivän jälkeen. Hän oli mennyt vierailemaan Sachan siskon luona, koska päivä oli ollut vapaa ja kaunis ja Butch oli saanut Zacharysta hoitajan siksi päiväksi. Hän halaisi sen pikkumiehen halki päästyään kotiin, mokomasta oli kehittynyt luotettavampi kamu kuin mitä Jin oli aluksi epäillyt Elliotin varoittelujen jälkeen.

Huomaamatta ajatusketju harhautti miehen ajatukset ajamisesta ja tiestä, ja välittömästi maailma päätti rankaista häntä siitä heittämällä eteen yhtäkkiä pimeydestä ilmestyvän hahmon keskellä tietä. Säikähdys heitti sydämen jätkän kurkkuun ja hätäisesti hän jarrutti ja lähti väistämään otusta – ihmistä, eläintä, hän ei osannut äkkiseltään sanoa – melkein kaikki opit unohtaen ja melkein itsensä tarpeettoman vakavaan onnettomuuteen suistaen. Jonkin ihmeen kaupalla hän löysi itsensä hämmentävästi paniikkihöyryjen haihduttua moottoritien sivupenkalta yhtenä kappaleena ja poissa naarmuttomana seisovan pyöränsä selästä.

Se voi olla joku dementikko, oli ensimmäinen ajatus, joka juolahti Jinin mieleen, ja hän kääntyi tähyämään melkoisen jarrutusmatkan taakse jäänyttä tyyppiä. Ei hän sentään ollut osunut siihen? Ei, siellä kaveri seisoi edelleen keskellä tietä – eikä Jin edelleenkään tiennyt, oliko kyseessä ihminen vai eläin.
”Hei, tuu pois sielt, jäät muute jonku toisen alle! Pois sielt!” hän huusi visiirinsä nostettuaan kahdella jalalla seisovan hahmon perään, mutta kun tyyppi ei vaikuttanut pistävän heti töpinäksi Jin kirmaisi tämän luo, tarttui rohkeasti kiinni kaverin kädestä ja lähti kiirellä vetämään häntä pois moottoritieltä.
”Jumaliste tuu pois tielt, sielt on tulossa ihan koht lisää liikennet!” Jin kannusti kaveria sulkien mahdollisen hätätilanteen edessä vielä hetkeksi pois hyppysissään tuntemansa karvapeitteen ja kaverin erikoisen siluetin mielestään. Olihan hän nähnyt paljon outouksia kuvausreissuillaan, ja nyt oli tärkeintä saada kaveri pois pulasta, olipa tämä ihminen tai eläin.
”C'mon, ya can't stay here!”, hän kokeili heittää engelskaksi, jos vaikka tyyppi reagoisi siihen.

Vei Sorjalta vain pienen hetken tajuta, että ainakin yksi pahoinvointia herättävän kirkkaista valoista ei ollut peräisin hänen verkkokalvojensa takaa, mutta se oli jo miltei riittävästi koituakseen kohtalokkaaksi. Hän oli tuskin työntänyt sorkkaansa ovesta avaraan maailmaan, kun se jo kävi päälle ja yritti päästää hänet hengiltä! Ehkä turhan optimistisesti Sorja olisi antanut itselleen ainakin muutaman tunnin ennen sitä, mutta minkäs teit.
Jo siinä, että kontaktikolarilta vältyttiin etupäässä ajoneuvon kuljettajan nopean - jos kohta uhkarohkean - reagoinnin, enemmän kuin yksisarvisen valtavan kauriinloikan, ansiosta oli hienoista johdatuksen makua. Kavahdus oli kuitenkin asettanut hänet entistäkin keskemmälle monikaistaista ohitustietä. Jarrujen kirskuna ja kuljettajan ja kulkuvälineen kierteinen kolmoisvoltti saivat hänen korvansa soimaan sietämättömästi. Ja kun hän viimein tapasi kavioidensa alle tarpeeksi pitävää maata kääntyäkseen ympäri, pientareelle päätynyt kuljettaja - jonka hän oli nopeasti olettanut kuolleeksi - olikin jo kömpinyt takaisin jaloilleen ja kaikenlisäksi näytti olevan tulossa häntä kohti.

Eittämättä hieman pyörällä päästään kuluneen illan tapahtumasarjojen viimeisimmän käänteen nopeudesta Sorja ei vastustellut kun tuntematon kuljettaja tarttui hänen käteensä ja lähti nykimään perässään pois tieltä; se nyt ainakin tuntui kaikkia osapuolia hyödyttävältä ensiaskeleelta. Lopulta hän kompuroi pientareelle jokseenkin epätyypillisen sulottomasti, kaivoi sorkkansa pehmeään maahan ja loi katulampun kelmeässä valossa pitkän katseen ihmiseen jonka kohtaloksi oli melkein vahingossa käynyt.
Punaisten suippokorvien välissä alkoi välittömästi mahdoton raksutus. Sorja oli juossut jo pitkään, mutta jaksaisi helposti pidemmällekin. Hän oli todennäköisesti nopeampi kuin tämän ihmisen kaksipyöräinen kulkupeli. Jos hän päättäisi kääntää häntänsä nyt ja pinkaista neliin, kuljettajalle jäisi tuskin tarpeeksi aikaa uskoa omia silmiään. Mutta ei hän edelleenkään tiennyt minne olisi juossut. Tämä ihminen varmasti tiesi. Ainakin tien jonnekin, mikä oli pakosalla jo huomattavasti parempi kuin ei minnekään. Kenties asutuksen äärelle. Ei yksisarvisella juurikaan toivoa ollut kantaväestön sekaan sulautua, mutta ainakaan labra ei voisi lähettää Hazmat-yksikköään torvet soiden siviiliasutuksen keskelle. Se olisi jo hieman liian vaikea taputella peittoon. Kaikenlisäksi yksi satunnainen, tietämätön ihminen oli Sorjalle osapuilleen yhtä vaarallinen kuin puu metsässä.

Jo samalla kun päätös muotoutui kypsäksi punaisena liehuvan harjan alla, oli yksisarvinen tiputtanut painopistettään alemmaksi ja antanut ryhtinsä kutistua tuskin havaittavan aavistuksen; ei se hänestä yhtään lyhyempää tehnyt, mutta hieman vaarattomamman näköisen, kenties. Hän räpäytti silmiään saadakseen ne kostumaan edes vähän, ja loi syvän, suurisilmäisen katseen ihmiseensä.
"...kyu?", hän äännähti lopulta kysyvästi, toivoen, että se oli edes lähellä jotakin mitä pienet, avuttomat eläinvauvat tokaisivat herättääkseen itseään suuremmissa jonkinlaisen äidinvaiston kaltaisen. Ehkä tekeytymällä suloiseksi eläimeksi hän saisi tämän ihmisen ottamaan hänet mukaansa.
Pelatakseen vielä varman päälle Sorja liikahti ja oli hyvin kevyesti hypähtänyt kiinni ihmiseensä, sormet puristettuina anovasti tämän paidanetumukseen.

Pari henkilöautoa suhahti ohitse, ja ajovalojen kirkkaat keilat jättivät Jiniä räpyttelemään hämärän taas laskeuduttua ja autojen äänen hetkeksi jäätyä etäälle neonsekasotkua pois silmistään. Ketjukolari, ties kuinka monta kuolleena tai ainakin kaveri tai hän itse, miten hän itse olisi voinut lähteä heittämään oikein komeita ja tappavia voltteja horjuvan liukunsa sijaan hetki sitten – hetken aikaa hänen rintakehänsä tuntui typötyhjältä, mutta sitten ilma alkoi maistua hävyttömän makealta ainakin sen pienen hetken ajan, kunnes huomion oli palattava taas käsilläolevaan tilanteeseen.
”Mitä kaveri? Enhä mä töytässy sua?” Jin kysäisi refleksipohjalta, kun pelastettu takertui häneen kiinni kuin pieneläin, mutta nykäisi päätään varoen taaksepäin, kun kaverin julmetun pitkä sarvi oli kopsahtaa vasten kypärää.
”Uh, tyyppi?” hän kysäisi huomattavasti epävarmemmin. Mikä kaveri oikein oli kyseessä? Kunnon yksisarvisen sarvi, ja pikaisen vilkuilun perusteella myös komea häntä kuin milläkin peikolla – mutta ei kaveri näyttänyt miltään demoninsukuiselta, ei varsinkaan peikolta, eikä pallosilmäisesti tuijotteleva naama näyttänyt yhtään hepalta tai muulta taikaelukalta.
”Öö, älä ota tätä pahal”, hän pahoitteli hitusen kömpelösti ja työnsi punatukan kauemmas itsestään pannen merkille karvapeitteen. Lisää juttuja, joita pitäisi ihmetellä hetkisen päästä, mutta juuri sillä hetkellä Jin halusi vetää kypärän päästään. Tuntui helpommalta jutella, kun oli saanut karistettua pahimmat pois yltään, ja silmiään hieraistuaan hän tunsi olevansa valmiimpi käsittelemään tilannetta paremmin.

Valitettavasti pieni vetäytyminen ajatustauolle ei selventänyt yhtään sitä, mistä hitosta sarvekkaassa kulkijassa oli kyse. Ainakin kaverissa näytti olevan jotain ihmismäistä enemmän kuin pari teelusikkaa, joten leuanalustaansa kyhnytettyään Jin päätti jatkaa keskustelun yrittämistä.
”Nii hei, sun ei pitäis harhailla teillä. Joku ajaa vielä päälles”, hän toisti tuijottaen outoa heppua avoimen utelias ja ällistynyt virneenpoikanen huulillaan. Tyyppi olisi voinut olla jonkun sarjakuvan päähenkilö tai ainakin maskotti, aivan uskomattoman näköinen kaveri. Vasta katseen eksyttyä käväisemään selkeästi alastoman kehon alatienoilla Jin hätkähti tajuamaan tuijottamisensa, ja kröhäisten keskittyi taas juttukumppaninsa hailakoihin silmiin.
”Kai sä puhua osaat? Mitä on meneillää, tarttetkö sä kyytiä jonneki vai?” hän kysyi sitten mahdollisimman ritarillisesti ja koetti leveällä hymyllä piristää tilannetta.

Sorja liikahteli levottomasti. Hän ei kokenut itseään uupuneeksi, mutta hänen nelistä toipuvat lihaksensa vapisivat ja punajouhinen häntä heilahteli lyhyin, nykivin liikkein kuin siihen olisi kiinnitetty näkymätön siima, jota joku veteli varjoissa. Nuorukainen ei ollut varsinaisesti suunnitellut sortuvansa ihmismiehen rintakehää vasten, se oli tapahtunut puhtaasti vahingossa. Sorja päätti, ettei se haitannut juuri nyt. Oli muitakin asioita.
Oliko hän sortunut virhearvioon? Kenties oli liian suuri yllätys ihmiselle keskellä yötä miltei ajaa yli jonkun, jollaista ei kai olisi pitänyt olemassakaan - ainakin niin pitkälle kuin Sorja tiesi, hän oli ainutlaatuinen. Mutta myös kovassa kiireessä, hänellä ei ollut aikaa antaa ihmisen sulatella hämmästystään. Hänen pitäisi mennä. Unohtaa kyyti ja unohtaa asutus. Mennä.

Silti Sorja vingahti vastentahtoisesti kun mies työnsi häntä kauemmas itsestään, mutta suostui kuitenkin seisomaan omilla sorkillaan, kun alkoi käydä ilmeiseksi ettei vaihtoehtoa nimekkäämmin ollut. Hän vilkuili hermostuneesti ympärilleen päätään puolelta toiselle käännellen, mutta pysähtyi sitten sangen äkkijyrkästi katselemaan uteliaana ihmismiehen kasvoja, kun ne kokonaisuudessaan paljastuivat kypärän alta. Nuori yksisarvinen piti inhimillisiä kasvoja hyvin kiinnostavina, mutta hän ei ollut eläessään nähnyt kovin monia. Hänen kiinnostuksensa oli melkein lumoutunutta. Melkein mieletöntä, kuin älyttömällä eläimellä. Mutta vain melkein. Sorjan silmät olivat älykkäät.
Hienoinen pilkahdus niissä kertoi, että yksisarvinen oli alkamassa pitää ihmisen kärsivällistä huolenkantoa hieman turhauttavana. Sen kerran kun hän olisi ollut tyytyväinen tullessaan kohdelluksi vain eläimenä!

"Miten niin, 'kai'?" Sorja napsahti lopulta, ja läimäytti heti samoin tein kädet suunsa eteen niin lujasti, että melkein iski oman päänsä taaksepäin. Kukaan ei ollut koskaan pitänyt sitä millään lailla ilmiselvänä, että yksisarvishybridin oli edes mahdollista oppia puhumaan. Sorja osasi, toki hän osasi, mutta oli ollut tarpeeksi terävä pitääkseen tiedon omanaan.
"Osaan kyllä," hän myönsi lopulta, vaikka olihan se viimeistään tässä vaiheessa jo itsestäänselvää. Nyt hän tunsi lievää mielihalua lyödä kädellä otsaansa. Mistä lie sekin hupsu ajatus tullut.
Sille ei ollut aikaa. Seuraavassa hetkessä Sorja oli jälleen kiilannut itsensä kiinni tähän ihmiseen, välttyen vain niukasti nirhaamasta siivua tuon otsasta sarvellaan.
"Vie minut pois täältä!"

Sarvipäinen kaveri vilkuili ympärilleen hermostuneena ja hytkyi ja hötkyi kuin pöksyt olisivat olleet täynnä muurahaisia – paitsi ettei karvaisella kaverilla ollut pöksyjä ollenkaan. Kaikki tyypissä oli liian hämmentävää, eikä Jin ollut valmistautunut minkään niin erikoisen kohtaamiseen kahvittelujen jälkeen. Hän oli vain aikonut ajella turvallisesti kotiin ja käydä pötkölleen. Ei tekevänsä hätäväistön ja kohtaavansa – minkä? Viimeisen yksisarvisen? Ajatus sai Jinin hieraisemaan ohimoitaan vähän väsähtäneesti.

Väsynyt hämmennys kuitenkin katosi, kun yksisarvinen möläytti puhekykynsä esille ja läimäisi välittömästi sen jälkeen kädet suulleen.
”Hahaa, osaat siis puhuu! Ja vielä selkeetä ranskaa!” hän naurahti selkeästi huojentuneena, huomattavasti varmemmalla mielellä kuin aikaisemmin. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ihastella tätä tapahtumien käännettä juurikaan enempää, kun yksisarvinen kapsahti uudestaan hänen kaulaansa ja oli seivästää toisen hänen silmistään sarvellaan, tai siltä se ainakin tuntui likeltä piti -tilanteen vastaanottajan puolella.
”Hei, hei, hei – mikä tilanne täs nyt on?” Jin toppuutteli ja työnsi varovaisesti yksisarvista olkapäistä taas takaisin omille jaloilleen ja vähän kauemmas hänestä. Ei hänen auttamisenhalunsa ollut mihinkään huvennut, ei ollenkaan, vaan isoksi kasvaneen punkkarin kulmat olivat edelleen huolesta kurtussa. Joku toinen olisi saattanut pitää puhekyvyn salailua merkkinä jostakin juonesta, mutta Jinille se toi ensinnä mieleen jotain aivan muuta.
”Jahtaaks sua joku superpahis? Vai ookko vaa suojan tarpees? Minne sut pitäis viiä?” Jin kyseli tarkennusta, ja piti käsiään edelleen sarvikaverin harteilla. Aika hentoinen tyyppi, varmaan väsyksissä kun ei meinannut pysyä tolpillaan.
”Tota, mulla ei oo toista kypärää mukana – mut ei sulle kyllä käviskää tavalline kypärä. Äh, kyllä mä sulle voin sohvamajoitusta tarjota jos se hätääs auttaa”, Jin hapuili jotakin ratkaisua tilanteeseen.

Minuuttien kertyessä hänen taakseen Sorja alkoi fiksuna poikana entistä vakavammin epäillä sittenkin loppujenlopuksi tehneensä tyhmästi jäädessään juttusille vahingossa miltei teilaamansa ihmisen kanssa. Tarkemmin ajatellen hänen koko karkureissunsa olisi tehkä hyötynyt hieman seikkaperäisemmästä suunnittelusta, mutta miten hänen muka oli ollut tarkoitus tietää että maailma oli näin riivatun iso! Mutta koska se sitä tosiaan oli, ja Sorja vain yksi pikkuinen yksisarvinen, hänen olisi ollut helppoa kadota pimeään, eikä motoristi olisi koskaan päässyt tyhjentävään selvyyteen siitä minkälaisen otuksen päivät oli ollut likellä päättää.

Mutta nyt hän oli puhunutkin! Mikä älynväläys sekin oli ollut! Nyt ulkomaailmassa oli tasan yhtä monta henkilöä jotka olivat kuulleet hänen puhuvan, kuin Lootuksen laboratorioissakin.

"Niin, niin," Sorja myönsi uudestaan, hiven kärsimättömyyttä äänessään. Hän vilkaisi vainoharhaisena taakseen pimeyteen, ja punnitsi vaihtoehtojaan. Jos hän juoksisi nyt, mikään ei estäisi tätä miestä kielimästä. Jos hän viivyttelisi, luoja tiesi milloin pimeys oksentaisi labran karhuryhmän hänen niskaansa.

"Ei sillä väliä minne viet, minun on päästävä pois täältä," Sorja kuiskasi, ladaten laventelinsinisten kauriinsilmiensä kaiken tenhon yhteen anovaan katseeseen, toivoen ettei se välittynyt turhan kammottavana.
"Luotan sinuun enemmän kuin luotan niihin," hän vetosi painokkaasti, "Ja korvaan kyllä vaivasi, jos vain viet minut pois."

Sorja katsahti miehen kaksipyöräistä menopeliä, "Voin juosta tuon rinnalla jos näytät tietä."

Yksisarvinen oli pulassa. Tietenkin, mitä muutakaan? Ei erikoisempaa väkeä näkynyt normaalisti katukuvassa, ei ainakaan keskelle moottoritietä eksyneenä, ellei jotakin ollut meneillään. Mikä tämä sarvikaveri oli edes lajiaan? Jin ei ollut koskaan tutkinut juttuja niistä monista taikakansoista, joita lymysi ensimmäisenä mieleen tulevien takana. Ehkä joku hänen kavereistaan tietäisi, tai ainakin joku sivustolla tietäisi. Juuri nyt kaveri oli kuitenkin pulassa ja ripustautuneena häneen ja killittämässä koiranpentusilmillä, eikä Jin voinut muuta kuin hymyillä vaivaantuneesti, kulmat koholla, ja haroa tukkaansa.
”Ehh, ei sun tartte mistää palkkioista puhua, aina mä autan miestä mäessä. Jos tosiaan uskot jaksavas juosta, sinne on vielä useampi kilsa matkaa... tai ehkä mä pysyn hiljaa, enhä mä tiedä susta mitään”, Jin suostui ja nosti kätensä ilmaan. Ei kestänyt häneltä kauaa tsekata, että pyörä oli varmasti ajokunnossa, vetää kypärää päähän ja vilkaista vielä varmistukseksi yksisarvista, ennen kuin starttasi ja lähti ajamaan loppumatkaa kotiin.

Ajaessaan Jin liuotti kaikki kysymykset ja huolestuneet ajatukset mielestään ja keskittyi vain puhtaasti ajamaan. Hän kiersi vilkkaimmat keskustat kaukaa ja varmisti, että yksisarvinen pysyi mukana, ja reilun puolituntisen jälkeen pysäköi rivitaloasuntonsa pihaan. Kun hän veti kypärän päästään, yöilman kohina ja sisältä kantautuva, kumea haukunta täyttivät hänen kuulonsa. Vedettyään terävästi henkeä hän kääntyi yksisarvisen puoleen.
”Kaikki kunnossa, kaveri? Mulla on valtava koira, ja yksi kaverini on tuolla sisällä”, hän sanoi kysyvästi, vaikkei tietänyt, mitä kysyi. Oliko yksisarvinen allerginen tai ahdistuiko hän tuntemattomien seurassa? Kestäisikö hän Zachin kaltaista vinksahtanutta tyyppiä? Oliko hän niin pahoissa ongelmissa, että Jinin olisi parasta sittenkin vain häätää hänet yöhön ja valkaista aivonsa muistijälkien tuhoamiseksi?

Nuori yksisarvinen seuhtoi häntäänsä lievää turhautuneisuutta huonosti peitellen puolelta toiselle. Pyyteettömyys ei varsinaisesti ollut ensimmäinen sana jonka Sorja yhdisti (kieltämättä sangen suppeaan) kuvaansa ihmisrodusta, mutta ei hän turhaan alkanut harata vastaankaan, semminkin kun ei varsinaisesti tiennyt miten kuvitteli motoristinsa vaivannäön lopulta korvaavaan. Olemalla seivästämättä tätä sarvellaan, luultavasti. Mutta yksityiskohdilla sopi pelata pokeria myöhemminkin.

Niinpä Sorja nyökkäsi päätään, ja olisi saattanut näyttää itsevarmalta, jos olisi vaivautunut. Hän ei ollut vielä koskaan elämässään tuntenut itseään todenteolla uupuneeksi - mikä tietysti tarkoitti, ettei hän tuntenut omia rajojaan kovinkaan hyvin, mutta tiesi kuitenkin juosseensa jo useampia tunteja väsymättä. Sitäpaitsi, oliko hänellä vaihtoehtoja? Kavioiden oli kannettava, tai ne eivät välttämättä saisi enää toista tilaisuutta.

"Näytä vain tietä," Sorja lausahti, vilkaisten vielä viimeisen kerran taakseen ennenkuin laski kätensä kyljilleen.

Hänen oli melko helppo pysytellä kaksipyöräisen vauhdissa tienpientareella, mutta asfaltilla juoksemisesta ei tahtonut nousta huussia sen paremmin kuin huvilaakaan. Yksisarvisen kaviot lipsahtelivat tasaisella pinnalla, ja hänen oli hidastettava vauhtiaan kun asutus alkoi kurotella sormiaan heitä kohti, ja tie sukelsi suoraan sen syleilyyn. Onneksi pyöränkin oli hidastettava, joten Sorjan ei tarvinut pelätä kadottavansa opastaan.

Kun he sitten pysähtyivät, oli nuorukainen hädintuskin hengästynyt, mutta näytti paljon uupuneemmalta. Sorja ei koskaan ollut ollut kaupungissa, ihmisyhteisön sydämessä. Ärsykkeitä oli paljon, ja yksisarvinen hyvin herkkä.

Hän saattoi kuulla koiran kynsien rapinan talon sisällä, jopa kumean haukun yli. Ja kyllä, Sorja tiesi mikä koira oli. Ei hän ollut koskaan sellaista nähnyt, mutta hänen 'äidillään' oli ollut koira, sen verran hän tiesi.

"Kaveri? Mitä tarkoitat?" yksisarvinen siristi silmiään ja mulkaisi motoristia. Niin, kyllä hän tiesi myös mitä 'kaveri' tarkoitti, teoriassa, mutta ihmisen tapa puhua hämmensi häntä hieman.

Sorja ravisti pitkää harjaansa - sen latvat hipoivat melkein maata.

"Enkö voi tulla sisään?" hän kurtisti kulmiaan, näyttäen huolestuneelta.

//Hittasin Sorjiksen seuraamaan sisälle, toivottavasti ei häiritse.//

Yksisarvinen katsoi häntä tuimasti, kun hän mainitsi Zachista. Jin mutristi huuliaan mietteliäänä, mutta kohautti lopulta vain harteitaan.
”Ehh, se riippuu susta. Jos et haluu nähdä kaveriani et ehkä haluu tulla sittenkään sisään, jos se ei haittaa niin tätä tietä vaan”, hän viittasi etuoveaan kohti ja harppoi itse sen luo. Hypisteltyään hetken avaimiaan ja työnnettyään ne lukkoon hän katsoi erikoiseen uuteen tuttavaansa hetken epävarmuuden vallassa.
”... on sun kyllä parempi tulla sisään ku jäädä pihal.”

Oven avauduttua kuului välittömästi kolme voimakasta haukahdusta, jotka vaihtuivat iloiseksi tuhinaksi ja läähätykseksi, kun Butch tunnisti omistajansa. Valtava jääkarhumainen koira nousi takajaloilleen, laski etutassunsa Jinin harteille ja alkoi nuolla hänen naamaansa häntä eestaas huiskutellen. Jin leperteli hetken koiralleen sen niskavilloja rajusti rapsuttaen, mutta työnsi sitten sen alas päältään ja ohjasi koiran jalallaan takaisin sisemmälle eteiseen. Huomattuaan yksisarvisen Butch valpastui, mutta vetäytyi sisälle makaamaan eteisestä näkyvän olohuoneen sohvan eteen heti, kun Jin käski sitä. Koiran katse ei kuitenkaan herennyt tuijottamasta oviaukolle päin.
”Sori, sori, tuutko peremmälle?” talon omistaja pyysi uutta kaveriaan ja riisui nopeasti ulkovaatteensa eteiseen.
”Zach? Zach, älä säikähä, mä löysin yösijaa tarttevan kaverin tienposkesta”, Jin huhuili astellessaan eteisen kenkäsotkun ylitse kolmion huoneiden leikkauspisteeseen, omituiseen käytäväntynkään. Lyhyt, vaaleatukkainen mustiin pukeutunut mies ilmestyi sinne uteliaasti eteistä kohti kurkkien keittiöstä.
”Millon sä et niin tekis? Millanen kaveri tällä kertaa – ei jumalauta!”
Zach valahti kalmankalpeaksi nähdessään tavallista paljon omituisemman ilmestyksen seisomassa silmiensä edessä. Äärimmäisen järkytyksen vallassa pikkumies yritti aloittaa puhumisen, mutta päätyi päästämään kolmesti vain epäselvän, innostuneen ja naurunsekaisen kiljahduksen.
”Yksisarvinen!” hän lopulta huudahti, ja asteli vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa tai hienovaraisuutta tyypin eteen käsi ojossa kättelyä varten.
”Moi mä oon Zach, tää on liian hienoa mä en tienny, että yksisarvisia on! Tosin sä et taida olla hevonen. Onko hevosyksisarvisia vielä olemassa?” Hän kääntyi puhetykityksensä päätteeksi kysymään varmistusta Jiniltä, joka ei voinut muuta kuin levitellä käsiään epätietoisena.