Sinun kasvojesi edessä olen vahva

//Forte ja Azael, kuten sovittiin~//

Vanhat puupariovet valittivat vihlovasti sinkoutuessan auki tuulenpuhurin lailla eteenpäin rientävän enkelin edessä. Sateisen päivän kelmeä valo siilautui himmeästi suurten lasimaalausten lävitse ja pieni lammikko kynttilöitä värjötteli alttarin lähettyvillä, palamassa rukouksiaan kuolleille ja eläville. Yksikään ihmissielu ei ollut kirkossa tähän kellonaikaan, tällaisena päivänä, ja siihen Jerahmiel olikin laskenut toivonsa valitessaan pyhän paikan, johon rientää markkinatorin hävityksen jälkeen.

Yhdeksän siipeä levittyi ja vetäytyi suppuun hieman epätasaisessa tahdissa enkelin marssiessa keskikäytävää pitkin päättäväisesti kohti alttaria, suu vakavana viivana ja pyöreät silmät krusifiksin kärsiviin kasvoihin nauliutuneina. Se oli vain ihmisten kuva Jumalan Pojasta, mutta siinä – kuten koko pyhäkössä – oli voimaa, jota hän tarvitsi kipeämmin kuin aikoihin. Siivet rävähtivät nopeasti auki, lennättäen vesipisaroita ympäriinsä, ja vetäytyivät sitten niin pieneen suppuun, että lopulta haihtuivat olemattomiin ja jäljelle jäi vain laiha, valkotukkainen nainen, jonka vaatteet olivat repeilleet ja jonka vasen käsivarsi oli kullanhohtoisen veren peitossa. Sarvipäisen helvetinsikiön sisältä kaltaistensa kanssa pursunnut mato oli yhä kiinni Jerahmielin lihassa, ja pelkästään raudanluja ote sen niljakkaasta ihosta esti sitä syömästä tietään hänen sisälleen.

Kasvot nöyrästi alas painuen Jerahmiel lankesi polvilleen krusifiksin ääreen ja veti väräjävästi henkeä. Peto oli yllättänyt hänet, ja sen saasta uhkasi tälläkin hetkellä monia aukiolle jääneitä ja tulleita. Hänen apuaan tarvittaisiin pian, hänen kykynsä pystyisi pelastamaan monta sielua, mutta hän oli nyt täällä ja jokainen viivytelty hetki teki todennäköisemmäksi sen, että ihmiset onnistuivat kadottamaan aivan liian monia otteestaan. Kuinka heikoksi hän olikaan tullut, kuin noin pieni taistelu sai hänet jo palamaan lähestulkoon loppuun, ja yksi ainoa pimeyden iilimato pakotti hänet hakemaan lisävoimia...

Jerahmielin pää kuitenkin nytkähti ylös silmät valppaina, kun hän tunsi yhtäkkiä aavistuksen jonkun läsnäolosta. Enkeli nousi välittömästi ylös ja kiepahti ympäri, hakien katseellaan pylväiden varjoissa lymyävää hahmoa, penkeillä kyyristelevää piilottelijaa, alttarin takana odottavaa hyökkääjää – mitä tahansa, mikä oli saanut pahaenteiset väreet kulkemaan hänen niskassaan.
”Onko täällä joku?” hän julisti kovaäänisesti vailla epäröintiä.
”Kuka olet? Tule esiin!”

Azael oli yleensä hyvin tarkka tehtävistään, ei hairahdellut sivupoluille tai ottanut kontaktia tavalliseen ihmiselämään. Mutta nyt nuoren enkelin pieni maailma oli kääntynyt täysin päälaelleen, hänen tavattuaan Zaelin. Miten paljon se olikaan vaikuttanut hänen elämäänsä, tehnyt siitä inhimillisempää ja jopa vaikeampaa. Se vuorovaikutus, mikä kahden enkelin välillä oli, oli jotain niin uutta Azaelille. Hän oli alkanut yhä vähemmän käydä tuonpuoleisessa tapaamassa tovereitaan. Suurimman osan ajasta Azael vietti Zaelin luona, hänen elämänsä käydessä yhä enemmän ihmismäiseksi.

Mutta täysin Azael ei ollut unohtanut tehtäviään ja aina silloin tällöin hän katosi Zaelin luota suorittamaan jonkin pyhän tehtävän, kuten nyt. Zael kyllä tiesi, missä nuorempi enkeli oli, mutta harvemmin hän oli mukana. Azael ei halunnut aiheuttaa mitään ongelmia itselleen tai mestarilleen, törmäämällä Rhydeiaan tai johonkuhun muuhun voimakkaaseen enkeliin. Elämä alkoi tuntua piilottelulta ja salailulta. Azael oli pysähtynyt hetkeksi viettämään aikaa kirkkorakennukseen. Edelleen Zael suosi kirkkoja levähdyspaikkoinaan. Ne olivat rauhallisia, yleensä hyvin hiljaisia ja saivat nuoren enkelin tuntemaan itsensä taas kerran pyhäksi olennoksi. Oli sateinen päivä, joten kirkossa ei ollut ketään, Azael uskoi saavansa olla rauhassa. Hän oli viettänyt melko pitkän ajan rukoilemalla suuren, puisen ristin edessä.

Kirkon yleensä niin rauhallinen ilmapiiri ei kestänyt kovin pitkään, ovien pamahtaessa yllättäen auki. Voimakas sisääntulo kertoi vierailijan olevan jotain aivan muuta, kuin tavallinen kuolevainen, joten varmuuden vuoksi Azael pysytteli näkymättömissä, kunnes saisi tietää, mikä tai kuka hänen rauhaansa rikkoi. Huomatessaan tulijan, Azaelin sydäntä riipaisi. Yhdeksästä siivestä ei voinut erehtyä. Normaalisti Azael olisi mennyt tervehtimään itseään voimakkaampaa lajitoveria, mutta pelko siitä, että hän ja Zael saattaisivat paljastua, oli liian suuri. Rehellisesti, Azael olisi mieluummin kohdannut demonin tai vampyyrin, jonka hän saattaisi tuhota. Toisen enkelin suhteen, Azael oli neuvoton. Hänet oli luotu soturiksi, joten diplomaattiset tapahtumat eivät suuremmin olleet hänen alaansa. Nuori enkeli päätti mieluummin lähteä paikalta huomaamattomasti ja palata Zaelin luokse mahdollisimman nopeasti. Kirkko ei ollut valtava, joten piilopaikkoja oli muutenkin vähän, Azael ei voisi odottaa täällä, että toinen vain lähtisi pois.

Azael tuskin saisi ikinä tietää, mikä hänet paljasti, mutta toisen enkelin ääni sai nuoremman jähmettymään paikoilleen. Hänet oli huomattu, ei olisi mitään toivoa enää karata. Azael huokaisi syvään ja asteli esiin pylvään muodostaman varjon turvasta.
"Ainoastaan toinen enkeli."
Azael vastasi kysymyksiin ja levitti siipiään, kuin todistaakseen sanansa.

//Ughh, tulipas lyhykäinen. Mutta kaipaan feedbackia Azaelilta, eiköhän tämä tästä lähde pian rullailemaan :'D Ja anteeksi kesto, kotivierailua ja muuta oli.//

Enkeli.
Vain toinen enkeli kultaisine kiharoineen, kuin mikäkin ihmisten maalaama cupid.
Jerahmiel sulki hetkeksi silmänsä ja huojui aloillaan alttarin edessä. Musta, paksu toukka hänen kädessään tuntui aistivan muutoksen ilmassa ja alkoi sätkiä ja venkuilla pitäen hirvittävää ääntä kykenemättä kuitenkaan karkaamaan tiukasta puristuksesta.
”Tule tänne”, Jerahmiel käski uudestaan kohdistaessaan katseensa uudestaan esilleastuneeseen nuoreen enkeliin. Nuori hänen täytyi olla, sillä Jerahmiel tunsi kaikki todella vanhat enkelit, eivätkä nuorukaisen kasvot herättäneet mitään muistikuvia. Ehkäpä todella, todella nuori, tai sitten sattuma oli pitänyt heidät poissa toistensa reiteiltä niinä harvoina kertoina, kun Jerahmiel oli viime vuosisatojen aikana käynyt enkelten kodissa.
”Apuasi kaivataan. Mikä aseesi on? Kaipaan mitä tahansa terävää”, hän ilmoitti tasapaksulla äänellä ja asettui takaisin polvilleen säästääkseen voimiaan ja piilottaakseen jalkojensa voipuneen tärinän. Jokin palanen vanhasta ylpeydestä nousi esille enkelin käytökseen aina, kun hän kohtasi lajikumppaneitaan.

Koskaan ennen Azael ei ollut tuntenut minkäänlaista epävarmuutta toisen enkelin läsnäollessa. Rhydeia oli ollut kunnioitusta herättävä olento, ja saanut melkein Azaelin valahtamaan polvilleen, mutta nyt samassa kirkossa oleva enkeli oli paljon enemmän. Azael olisi voinut vaikka syttyä tuleen pelkästä yhdestä katseesta. Ennen hän olisi tullut samantien näkyville, ilmoittanut nimensä kohteliaasti ja tarjoutuvansa avuksi. Muutos tähän hetkeen oli selvä. Azael oli epävarma, pysytteli mieluusti kauempana niin voimakkaasta ja mahtavasta olennosta, mitä kyseinen enkeli edusti. Nyt kuitenkin nuoren enkelin läsnäolo oli selvä, mutta hän voisi yhä poistua sillä verukkeella, että hänen pitäisi suorittaa jokin tehtävä. Toisen enkelin kohtaaminen aiheutti Azaelille palava halun palata takaisin oman mestarinsa, Zaelin, luokse.

Mutta Azael oli edelleen tapojensa ja oppiensa orja. Heti kuullessaan tuon mahtavan, pelottavan ja kauniin olennon käskyn, Azael ei kyennyt kieltäytymään. Hän oli hyvin nuori enkeli, mutta kaikki ne elinvuodet Azaeliin oli iskostettu vanhempien lajitovereiden täydellinen kuunteleminen ja totteleminen. Varsinkin, jos kyseessä oli näin korkea-arvoinen yksilö. Azael tuli lähemmäs ja laskeutui maahan toisen polvensa varaan.
"Azael on palveluksessasi, mestari."
Azaelille nimet eivät olleet erityisen tärkeitä, kaikki enkelit eivät välttämättä edes halunneet paljastaa sitä, joten Azael kutsui kaikkia itseään vanhmepia mestariksi. Azael muutenkin tapasi itseään parempia melko harvoin, yleensä Hecate antoi hänelle tarkoitetut ohjeet, mikäli joku toinen enkeli kaipasi Azaelin palveluksia.

Azael ei kehdannut katsoa toista enkeliä silmiin, vaan piti katseensa lattiassa, silloinkin, kun toinen polvistui myös. Ilman kysymystäkin saattoi huomata, ettei vanhemmalla enkelillä ollut kaikki hyvin. Niin mahtavan olennon näkeminen niin huonossa kunnossa oli jostain syystä kiusallista Azaelille.
"Sitten aseeni pitäisi kelvata."
Azael otti esille toisen kahdesta teräaseestaan. Tavallisesti hän ei antanut kenenkään koskea aseisiinsa, ne olivat pyhiä, mutta vanhemmalta yksilöltä oli hyvin vaikeaa kieltää yhtään mitään.

//Waaah, tästä ei pitänyt tulla näin lyhyt D: Ja anteeksi odotus.//

”Ei mestari. Jayden.”
Olivatko nuoret enkelit aina olleet noin jäykkiä? Oliko hän itsekin ollut tuollainen silloin aikakausia sitten? Pää kunnioittavasti painuksissa ja polvillaan nuorukainen oli kuin suoraan velvollisuudentuntoa kuvaavasta maalauksesta – ja jotenkin täysin vieras karikatyyri Jerahmielille. Käskevä, kunnioitusta herättävä ryhti suli hitaasti pois, ja hetken olkapäiden tärinän ja suupielten nyinnän jälkeen Jayden purskahti hentoon kikatukseen.
”Kultapieni, toisella kädellä en ylety ja toisella minun täytyy pitää tämä nilverö aloillaan. Sinun täytyy tehdä se, jos mitenkään vain voisit”, hän pyysi ja nykäisi mustan madon kireälle kuin viulunkieli – mutta otus piti hampaillaan – jos sillä nyt hampaita oli – itsensä yhtä tiukasti kiinni enkelin lihassa, kuin enkelin sormet pitivät kiinni siitä.
”Leikkaa huoletta pari senttiä paksulti lihaani irti samalla, ja älä epäröi hetkeäkään. Nuo ovat vikkeliä, se täytyy murskata välittömästi irrottamisen jälkeen tai se pääsee karkuun tekemään pahojaan”, Jayden opasti nuorta enkeliä katse tuimentuen. Hän kykenisi parantamaan kätensä entisen veroiseksi, mutta ei sietänyt ajatustakaan siitä, että siihen jäisi tuon mustan nilviäisen tahrimaa lihaa.

Yleensä Azael ei saanut puhutella vanhempia enkeleitä nimeltä, ellei kutsunut heitä mestarikseen. Niin hänet oli opetettu. Oli kieltämättä vähän erikoista, ettei tämä Jaydeniksi itsensä esitellyt yksilö tuntunut välittävän asiasta, vaikka oli selvästikkin todella korkeassa asemassa enkeleiden välisessä hierarkiassa. Varovasti Azael kohotti päätään, kuullessaan Jaydenin nauravan. Se vaikutti ystävällismieliseltä, joten nuori enkeli uskalsi katsoa toista silmiin, ja samalla katse kiinnittyi mustaan loiseen Jaydenin kädessä. Inhottavan näköinen olento, kuin kasa paksua öljyä. Azael ei kysynyt mitään, hän tajusi kyllä, että veitseä tarvittaisiin tuon madon irroittamiseen. Nuori enkeli ei ikinä halunnut satuttaa millään tavalla lajitovereitaan, mutta ei myöskään kyseenalaistaan. Ei ollut Azaelin tehtävä arvostella hänelle esitettyjä pyyntöjä, hän vain toteutti niitä. Sitä paitsi, enkeleiden kyky parantua oli sen verran tehokas, että Jayden tuskin huomaisi koko asiaa. Ainoa asia, mitä Azael olisi ehkä halunnut kysyä, oli tuon madon alkuperä.

"Jos olette aivan varma. Minun kai oletetaan myös tappavan se?"
Azael myöntyi pyyntöön ja tarkasteli vähän, miten veistä kannattaisi käyttää. Yksi nopea, tarkka viilto riittäisi. Jos Azael kykeni kerta nylkemään kasvot irti kuudella viillolla, hän saisi matosen irti yhdellä. Azael painoi tikarin vasten Jaydenin käsivartta, keskittyi hetken, ja vetäisi teräaseen läpi lihan. Se oli yksi nopea, voimakas viilto, ja nuori enkeli keskittyi veren vuodattamisen jälkeen keihästämään mustan madon. Sen läsnäolo ei tuntunut lainkaan hyvältä asialta.
"Mikä ihmeen epäpyhä luonnonoikku se on?"
Azael ihmetteli, survaistessaan tikarin kärjen madon läpi.

Jollei inha olento käsivarressa olisi vienyt Jaydenin keskittymistä, hän olisi pannut merkille nuoren enkelin jäyhän, velvollisuudentuntoisen huolellisuuden muutenkin kuin hoputtavalla nyökkäyksellä. Vietettyään niin paljon aikaa kaiken sen inhimillisen elämän keskellä Jerahmiel ehti vähän väliä unohtaa lajikumppaniensa laadun. Yleensä hän pyöritteli sille silmiään, mutta nyt hän kiitti hiljaa mielessään onneaan – Azael osasi asiansa, ja kipu tulvahti Jaydenin tietoisuuteen vasta sen jälkeen, kun musta mato jo sätki lattialla tikarinkärjen armoilla.
”Pala sellaista”, Jayden hengähti kireästi pidätellen halua puristaa kovaa vauhtia umpenevaa haavaa kädellään. Hän ei ollut ollenkaan tarpeeksi tottunut haavereihin.
”En tiedä mikä se oli, se ei vaikuttanut cacodaemonilta eikä muultakaan tuntemaltani pirulta -”, hän jatkoi noustessaan yhä hieman huterin jaloin ylös, ”- mutta demoni se oli. En usko, että sain sen todella tapettua tai edes lähetettyä takaisin pimeään koloonsa, josta se tuli, mutta ainakin väliaikaisesti sain hajotettua sen ruumiin. Lukemattomia ihmisiä loukkaantui ja monet jäivät tuollaisten limanuljaskojen vallan alle – minkä takia tarvitsenkin apuasi lisää.”

Jayden nyki vaatteitaan parempaan ojennukseen ja sipaisi tukkansa takaisin järjestykseen. Lukuunottamatta hurjia repeytymiä ja tahroja vaaleissa vaatteissa olisi voinut luulla, ettei hän ollutkaan taistellut aivan hetki sitten valtavan ja voimakkaan demonin kanssa. Hän tiesi kuitenkin paremmin, tunsi heikkouden sormissaan puristaessaan toisen kätensä hitaasti nyrkkiin, ja loi katseensa hetkiseksi krusifiksiin voimiaan kerätäkseen.
”Tiedätkö muiden enkeleiden liikkeistä? Entä mistä voisi löytää manaajia? Meidän on pakko tarjoutua auttamaan ihmisten poliiseja pahojen henkien karkottamisessa, tai käsissämme saattaa olla täyskatastrofi”, Jayden tenttasi tietoja Azaelista ja kuvaili lyhyesti mustien toukkien vaikutuksen, näkemänsä ruumiiden jälleennousun.

Ei ollut epäilystäkään, etteikö mustana sätkivä mato olisi jonkinlainen demoni, mutta edes enkeli ei tiennyt kaikkien vihollistensa nimiä. Vihollisia ei ollut luonnostaan, ne tehtiin tai hankittiin. Azaelin huomio siirtyi melko nopeasti demonista Jaydeniin, hän oli huolissaan aiheuttamastaan haavasta. Mikäli tilanteen uhkaavuus olisi loppunut tähän, nuori enkeli olisi luultavasti pyytänyt anteeksi aiheuttamaansa kipua, mutta Jayden ehti puhua ensin. Azael kohotti kulmiaan uteliaana, kuullessaan vanhemman enkelin tarvitsevan apuaan.
"Olen palveluksessanne."
Azael ei kyseenalaistanut käskyä tai kysynyt tehtävän laatua sen kummemmin. Se tulisi olemaan hänen tehtävänsä, olisi se sitten millainen vain. Ei ollut Azaelin tehtävä kyseenalaistaa vanhempien kanssatovereidensa käskyjä. Varsinkin, kun kyseessä oli näin korkeassa asemassa oleva yksilö.

Miltei luonnostaan Azael tiesi, mihin pahuuteen demonit pystyivät, joten hän ei halunnut jättää käyttämättä tilaisuutta rankaista niitä. Oli hyvä aloittaa siitä mustasta iilimadosta, joka oli vain hetki sitten ruokkinut itseään pyhällä verellä. Azael antoi Jaydenin rauhassa kerätä voimiaan, haava oli varmasti kivulias, mutta nuori enkeli ei uskaltanut tarjota apua käskemättä. Hän ei ollut varma, oliko hän oikeutettu koskettamaan vanhempaa enkeliä, edes auttamismielessä.
"Autan tietysti, mutta minun täytyy tunnustaa tietojeni olevan varsin vähäiset. Olen lähinnä yhteydessä opettajaani Hecateen, sekä.."
Azael kuitenkin hiljeni ja nielaisi viimeiset sanansa. Hän oli meinannut huomaamattaan paljastaa myös Zaelin, tuon langenneen yksilön, eikä hän voisi tehdä sitä. Azael oli melko varma, että Jayden tuhoaisi Zaelin, mikäli hän oli jo ehtinyt kuulla langenneen synnit.
"Niin, vain Hecateen."
Azael korjasi sanojaan ja vaihtoi aihetta mahdollisimman nopeasti.
"Manaajista ei osaa sanoa, en ole juurikaan heidän kanssaan yhteyksissä tällä hetkellä."

Jayden jauhoi alahuultaan ja tuijotti hitaasti umpeen kuroutuvaa, ammottavaa haavaa käsivarressaan. Kullanhohtoinen veri oli tavoittanut jo hänen sormenpäänsä ja muutamia pisaroita putoili lattialle, mutta haava ehtisi kyllä parantua ennen vaaraa. Sitä ja kipua enemmän häntä häiritsi se, kuinka likainen hän oli, täynnä pölyä ja saastaa. Miten paljon hän olisikaan halunnut rynnätä kotiinsa kuuraamaan maallisen kehonsa puhtaaksi! Mutta nyt ei ollut sen aika, ja enkeli kohdisti päättäväisen katseen nuorempaansa.
”Olet minua vahvemmassa kunnossa, mene siis hakemaan muita – Hecate, hänhän taisi myös kyetä karkottamaan pahuutta? Kysy myös Cassielia. Joudumme puuttumaan suoraan ihmisten asioihin, mutta hän kyllä tulee mukaasi jos painotat, miten valtava demoni on onnistunut lymyämään ihmisten keskellä kenenkään tietämättä. Heidän avullaan voimme pärjätä ilman ihmismanaajia...”
Cassiel oli kasvattanut ja kouluttanut heidät, kaksi ahkerina demonientappajaa, mutta ei itse pitänyt muun maailman asioihin sekaantumisesta. Nyt Jayden kuitenkin tarvitsi opettajaansa, tarvitsi muita enkeleitä, mutta onneksi saattoi vältellä suurinta osaa heistä nuoren, palvelualttiin Azaelin avulla.

Tosin ennen kuin nuorempi enkeli ehtisi lähteä Jaydenin ilme muuttui valppaammaksi siitä huolestuneen pohtivasta ilmapiiristä, joka häntä oli ympäröinyt hetki sitten.
”Niin, kehen toiseen olit pitänyt yhteyttä? Ystävääsi? Kutsu hänetkin samalla matkalla, mikäli vain luulet hänen olevan kykenevä manaamaan pahuutta pois ihmisistä”, Jerahmiel lisäsi vakavana, mutta tarttoi sitten terveellä kädellään tukastaan ja pörrötti sitä turhautuneesti.
”En voi uskoa tätä! Sellainen peto, keskellä kirkasta päivää, ja vielä niin onnekas ettei läsnä ole keitään muita! Olin jo ehtinyt unohtaa kuinka paljon inhoan kriisejä – meidän täytyy varmastikin erota hetkeksi, sillä olisi vastuutonta jättää tilanne valvojatta. Nähkäämme siis aukiolla, kun olet hakenut apuvoimia?” hän päätti turhautuneen purkauksensa kysyvään nuottiin, ja valmistautui neuvomaan Azaelille reitin aukiolle, mikäli asia olisi sillä selvä.

Azael sai selvät ohjeet, mitä hänen olisi tehtävä. Ei onneksi mitään kovin ihmeellistä, hakea vain muutama enkeli ja tehdä sitä, mitä hän osasi parhaiten; tuhota pahuutta. Oli omituista, miten demoni oli kyennyt olemaan piilossa, vaikka maan päällä oli enkeleitä. Ehkä heitä vain ei ollut tarpeeksi. Suurin osa Azaelin lajitovereista viihtyi enemmän tuonpuoleisessa, kuin osallistui sen kummemmin maallisiin ongelmiin, mutta Azael itse oli vannonut pitävänsä huolta jumalten luomasta maailmasta. Azael kumarsi, saatuaan ohjeet.
"Välittömästi, mestari Jayden."
Azael levitti valkeat siipensä ja oli aikeissa lähteä liikkeelle, kun hän pysähtyi. Vaikka Azael oli yrittänyt nopeasti muuttaa aihetta, Jayden oli huomannut puheet jostain toisestakin enkelistä. Azael ei osannut valehdella hyvin, jokainen vanhemmalle enkelille kerrottu valhe oli miltei fyysisesti kivulias. Hän ei vain kestänyt sellaista. Jayden oli kaiken lisäksi hyvin korkeassa arvossa, joten hänelle valehtelu olisi todella vaikeaa.
"Ystävääni, toki."
Azael yritti kiertää totuutta. Jos Jayden kysyisi myöhemmin asiaa, Azael vain kertoisi, ettei ollut saanut yhteyttä ystäväänsä. Eihän se suoranaisesti ollut valehtelua? Nuoren enkelin onneksi aihe muuttui kuitenkin pian ja Azael sai unohtaa koko jutun.
"Kyllä. Olen mahdollisimman nopea."
Sanojensa jälkeen Azael poistui rakennuksesta ja kohosi siivilleen.

Azael oli sanojensa mittainen, hän etsi käsiinsä Hecaten sekä Cassielin. Hecate oli hyvin helppo löytää, opettajalla ja oppilaalla oli luultavasti maailmojen loppuun asti kestävä yhteys välillään, jolloin kumpikaan ei ollut koskaan kaukana toisesta. He löysivät toisensa mistä vain, milloin vain. Cassiel oli ollut jo vähän haastavampi, mutta lopulta Azael oli löytänyt hänetkin ja kertonut tilanteesta. Hecate oli lähtenyt mukaan tosin ilmankin. Azael palasi hakureissunsa jälkeen sovitulle paikalle. Hän oli tarkoituksella jättänyt Zaelin, vaikka olikin käynyt kertomassa hänelle uudesta tehtävästään. Mutta Hecate ei saisi, ainakaan vielä, tietää hänen ja langenneen suhteesta mitään. Hyvästä luonteesta ja oikeamielisyydestä huolimatta, Hecate saattoi olla hyvin jyrkkä Zaelia kohtaan, eikä Azael ottanut mitään riskejä. Sitä paitsi, nyt olisi paljon tärkeämpiä asioita huolehdittavana. Pahuus ei odottanut, suhteet ehtisi kyllä setviä vähän myöhemminkin.

Azael oli vähäpuheinen, mitä tuli hänen ystäväänsä, mutta Jayden ei udellut enempää. Nuori enkeli olisi jo tarpeeksi avuksi hakiessaan kaksi vanhempaa, kokenutta, kyvykästä enkeliä, ei hänen tarvinnut tietää hänen henkilökohtaisista tuttavuussuhteistaan. Velvollisuudentuntoisesti ja joutuisasti kunniallinen nuorukainen lähtikin ja liisi kiireellä kohti tuonpuoleista. Siitä oli jo aivan liian kauan, kun Jayden itse oli vieraillut siellä, eikä hän kykenyt muodostamaan mitään selkeää mielikuvaa päähänsä – mutta tärkeintä oli, että hän tiesi 'kodin' olemassaolosta ja hoiti velvollisuutensa ihmisten parissa.
”... ei mikään mestari, hupsu, ihan vain Jayden”, valkotukka naurahti yksinäisyydelle kirkossa nuoremman lähdettyä, ja painoi hetkeksi toisen käden poskelleen.

Jerahmiel ei kuitenkaan jäänyt viivyttelemään, vaan lehahti välittömästi matkaan. Hänen koko kehoaan pakotti ja lento oli hidasta, kun runsaista vammoista parantumisesta johtuva syvä uupumus alkoi vallata alaa itselleen. Hän kuitenkin pystyi matkaamaan takaisin markkina-aukiolle, keskelle hävitystä, savua ja valitusta, silkan päättäväisyyden voimin, kieltämällä väsymyksen itseltään. Ei vaatinut paljon, että täydessä loistossa itsensä esittelevä enkeli pääsi puheisiin operaatiota hallinnoivien kanssa ja saatettua nämä yhteisymmärrykseen kanssaan siitä, että kaikki demonin hyökkäyksen aikaan paikalla olleet täytyi saada tarkastettaviksi. Ehkäpä ihmiset olivat oppineet vastaanottamaan apua silloin, kun oli tarve, tai ehkäpä usko jumalan lähettiläisiin oli juurruttanut heidän sydämiinsä tarpeeksi pelkoa ja kunnioitusta – Jayden ei edes halunnut saada tietää, kummasta loppujen lopuksi oli kyse.

Hän ei ollut kuitenkaan vielä ehtinyt aloittaa itse uhrien puhdistusta, kun Azael saapui paikalle kahden vanhemman enkelin kanssa – tosin Jayden ei tiennyt, miten Hecate asettui suhteessa häneen, eikä suoraan sanottuna edes välittänyt siitä.
”Hecate, Cassiel, kiitos, että tulitte”, hän kääntyi välittömästi kahden tulijan puoleen.
”Olen aina valmiina auttamaan sinua”, Cassiel, nelisiipinen ja maskuliininen kultatukka vastasi hänelle. Siitä, kun Jayden oli nähnyt opettajansa, oli myös aivan liian pitkä aika – jäljet valtavasta tuhosta vanhan enkelin toisella kasvopuoliskolla näyttivät ihmisten valossa hänen muistikuviaan pahemmilta.
”Kerro, mistä tarkalleen on kyse?”
Jayden selitti yksityiskohtaisesti mutta jouhevasti yhteenotostaan erikoisen demonin kanssa, ja epäilyksistään mustien toukkien ja iskun uhrien suhteen. Cassiel vakavoitui sana sanalta, ja kun hänen suojattinsa oli lopettanut puheensa, nelisiipinen lähti välittömästi lähimpien yhä maassa olevien ruumiiden luo vitivalkoinen keihäs käsiinsä materialisoituen. Silloin Jaydenilla oli aikaa kiinnittää huomiotaan Azaeliin, ja yhden pienen asian puutteeseen.
”Azael, eikö ystäväsi voinut tulla?” hän kysyi lievästi uteliaana.

Azael ei juurikaan sanonut mitään, hänen ollessa kolmen niin mahtavan ja itseään vanhemman enkelin seurassa. Jopa Hecate, jonka hän oli tuntenut alusta asti, vaikutti nyt mahtavalta ja kaukaiselta, aivan toiselta enkeliltä. Hän oli Cassielin tavoin nelisiipinen, voimakkaan ja vakavan näköinen, kuin elävä lasimaalaus kirkon seinältä. Hecate ei ollut vähään aikaan vieraillut maassa, mutta hän kyllä tuli, mikäli asia oli vakava, kuten nyt. Hecate nyökkäsi tervehdykseksi Jaydenille, Cassielia hän oli jo tervehtinyt aikaisemmin.
"Ei ole mitään syytä kieltäytyä kutsustasi."
Hecate vastasi kohteliaasti, mutta hiljeni sitten kuuntelemaan, miksi hänet oikeastaan oli kutsuttu. Azael uskoi, ettei häntä oikeastaan tarvittu tämän enempää, nyt kun häntä itseään mahtavampia enkeleitä oli paikalla, mutta toisaalta, nuori yksilö ei lähtenytkään. Ties vaikka Jaydenilla oli enemmänkin tehtävää hänelle. Mustat toukat eivät olleet hänelle tosin niin tuttuja, kuin kahdelle muulle enkelille, mutta se ei tarkoittanut, etteikö Azael voisi tehdä jotain. Hecate kuunteli tarkkaavaisena tarinaa ja naputteli sormiaan vastakkain mietteliäänä, ennen kuin seurasi Cassielia. Azael jäi paikalleen, Jaydenin seuraan, ja muuttui hiukan levottomaksi vanhemman enkelin kysyessä häneltä vielä yhdestä, puuttuvasta enkelistä.

Azael ei ollut hyvä valehtelemaan, sellainen taito ei ollut yksi hänen opeistaan, joten yleensä sen huomasi heti, jos Azael vältteli totuutta tavalla tai toisella. Nuori enkeli katsahti opettajaansa ja sitten taas Jaydeniin. Hän ei halunnut puhua uudesta "ystävästään" Hecaten kuullen, jos nyt halusi puhua ollenkaan, sillä Hecatelle hänen oli kerrottava suora totuus. Se vain oli niin. Hecatelle Azael ei voinut valehdella.
"Hän ei..ollut tavoitettavissani."
Azael vastasi lopulta, tavallista hiljaisemmalla ja epävarmemmalla äänellä, mutta Azael toivoi, että Jayden joko uskoi tai sitten antaisi asian vain olla. Yhtä kaikki, hän ei kykenisi paljastamaan Zaelia.

Kukakohan Azaelin ystävä oli, ja mikä oli pitänyt hänet poissa auttamasta? Hetkeksi Jaydenin vahvat kulmat rypistyivät tuimasti, mutta jo seuraavassa hetkessä enkelin ilme lientyi tilanteeseen nähden suorastaan epäsoveliaan pirteäksi hymyksi.
”Kultapieni, älä siitä huolehdi”, hän naurahti.
”Jopa parhaimmillakin ystävillä on välillä omia ongelmiaan...”
Jayden myhäili itsekseen kovin tietäväisen näköisenä. Hän oletti osuvansa nappiin arvelemalla, että Azael oli löytänyt ystävän muiden kuin enkeleiden parista, eikä nuoruuden herkkyyttään uskaltanut myöntää sitä vanhemmalleen – olihan enkeleiden yhteisö niin kovin sisäänpäinkääntynyt ja vaati paljon jäseniltään.
”Ah, ehkä sitten tapaan ystäväsi toiste!”

Jerahmiel loi vielä yhden kihertävän katseen Azaeliin, kunnes kääntyi taas kohtaamaan markkina-aukean kaaoksen. Yhdellä terävällä liikkeellä valkotukka levitti kätensä sivuilleen, ja kirkkaana kiiltävä haarnisa materialisoitui peittämään hänen käsivartensa. Hän ei vaarantaisi enää kertaakaan itseään saastaisten pahansikiöiden ahnaalle kosketukselle, eikä hän antaisi yhdellekään viattomia tahraavalle olennolle anteeksi.
”Tule jo, meillä on paljon työtä tehtävänä”, hän kutsui Azaelia äänikin vakavoituneena, ja lähti auttamaan kahta muuta enkeliä vaikeassa ja aikaavievässä työssä toivoen, että he ehtisivät puhdistaa kaikki uhrit demonin alaisista ennen, kuin jokin typerä ihmisten valtakone tulisi estelemään.

//Eiköhän tämä ala olla tässä. Ihan mainio prelude, eiköhän sitten aleta suunnitella seuraavaa kohtaamista ^^//