"Kuinka tähän on päädytty?"

//Yui tänne :)//

Oli kylmä ja hämärä. Syksy oli jo valloillaan. Puut olivat lähes lehdettömiä ja alastomia. Kadut olivat ankeita ja koruttomia, pelottavia ja vaarallisia. Silti yksinäinen mies asteli katuja pitkin, kädet tiukasti harmaan takin taskuissa. Takki oli hieman resuinen ja paljoa kokenut, haisten pahemmalle kuin mies itse. Mies oli noin 180 cm pitkä, omistaen ruskeat lyhyet hiukset ja sänkeä pidemmän parran. Pääkarvoissa oli jo havaittavissa harmaata, mikä paljasti miehen olevan jo keski-ikäinen herra. Miehen silmät olivat vetiset ja hampaat olivat alkaneet kellastua ja mustua tupakoinnista, nuuskasta ja alkoholista. Mies huokaili itsekseen ja kaivoi povitaskustaan taskumatin. Hän helisti sitä hieman ja harmikseen tunsi sen melkein tyhjäksi. Hän kumminkin kaatoi koko sisällön suuhunsa, joka lämmitti, muttei enää polttanut. Se toi niin kovasti tukea ja turvaa, iloa ja surua.

Mies ei ollut aivan varma mitä oli tekemässä. Hän oli kuullut turvakodista, josta saisi yösijan ja ruokaa. Oliko hän tosiaan niin huonossa jamassa, että joutuisi menemään turvakotiin pummimaan? Hänellä ei ollut kotia, ei ruokaa, ei perhettä, ei rahaa, ei mitään. Mutta silti hänestä tuntui nöyryyttävältä kävellä kohti turvakotia. Pitäisikö hänen kääntyä ympäri ja punkata puskassa? Ei, yöt alkoivat olla jo kylmiä. Hän inhosi nukkua kylmässä. Hän oli nukkunut niin kauan kylmässä ja yksinäisyydessä.

Lopulta iso talo tuli eteen. Pihassa ei näkynyt olevan ketään, mutta sisällä oli valot. Mies raapi ryppyistä naamaansa ja pysähtyi talon eteen. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Niinpä hän kaivoi taskustaan tupakan ja sytytti sen tulitikuilla. Taisi olla hänen viimeinen tupakkansa. Hemmetti. Miksei elämä hymyillyt hänelle koskaan? Miksi aina oli niin synkkä ja yksinäinen olo?
Mies vilkaisi taloa osaamatta tehdä päätöstä. Tuntui jotenkin vieraalta ja oudolta, jos hän astelisi talon sisään ja söisi toisten ruokia, nukkui tuntemattoman sängyllä.. Ehkä hänen pitäisi vain lähteä takaisin mistä oli tullutkin..

//Tästä herrasta kyllä taisi tulla sivupersoona :o//

Lämmin kesä oli jo takanapäin ja tämä tarkoitti että syksy puhalsi pitkin Pariisin katuja. Adrienin turvakodille tämä olikin kiireiden alkamista. Moni katujen asukki eli kesät lähestulkoon ilman apua. Ulkona pystyi nukkumaan ja ruokaakin oli helpompi saada. Nyt kuitenkin asia alkoi olla jo toinen. Mies kuitenkin piti aina ovet auki apua kaipaaville. Juuri tulevaksi yöksi oli luvattu pakkastakin joten jono tulisi olemaan varmasti pitkä. Se ei kuitenkaan ollut vielä ajankohtaista sillä olihan aikaa vielä tunti ennen kuin taloon päästettäisiin sisään. Adrien kokosi sänkyjä ja kuunteli samalla kun keittiön puolelta kuului kilinää. Hänen luotettu apulaisensa oli siivoilemassa keittiön sotkuja ennen kuin lähtisi kotiin. Seuraavana yönä vartiointi vuorossa oleva peikko oli jo saapunut paikalle mutta söi ruuan loppuja keittiön puolella.

Adrien nosti viimeisen retkisängyn ja levitti sen ylle lakanan. Hän nosti sitten pestyt lakanat ja petasi vuoteen. Huokaisten mies nousi ylös ja pyyhki käsiä housuihinsa. Hänellä oli tavalliseen tapaansa yllä vain farkut ja harmaa t-paita. Sisällä oli kuitenkin lämmin. Hetkeksi hän jäi katselemaan isoa tilaa jossa noin nelisenkymmentä sänkyä nyt olivat levitettyinä. Vielä huone näytti siistiltä ja sängyt olivat pedatut mutta tunnin päästä huone kuhisi niitä onnekkaita jotka ehtisivät paikalle ensin.

Hän loi katseen ikkunasta ulos pihalle johon kimmelsi valo kadulta. Adrien suuntasikin askeleensa kohti ulko-ovea sillä hän ei halunnut että kukaan ei löytäisi paikalle vain koska piha olisi pimeänä. Mies veti takin niskaansa ja sujautti kulahtaneet tennarit jalkoihinsa avaten oven. Hän astui pihalle ja säpsähti hivenen. "Ah. Iltaa", Adrien toivotti ystävällisesti hymyillen ja painoi katkaisijasta valot talon portaille sekä pihan portille. "Tiedäthän että oikeastaan jonotus alkaa vasta tunnin kuluttua mutta jos haluat voit tulla jo sisälle", hän sanoi hymyillen miehelle ja jäi katselemaan toista. Adrien tunsi melkein jokaisen joka kävi turvakodissa mutta kyseinen mies ei näyttänyt tutulta.

"Et olekaan ennen tainnut käydä täällä? Hei olen Adrien", hän esittäytyi kohteliaasti ja tarjosi kättään.

Tupakointi rauhoitti. Sekin oli niin mahdottoman turha tapa, mutta hän oli aloittanut sen jo nuorena, eikä enää tohtinut päästää siitä irti. Tupakointi helpotti aina hetkeksi stressiä ja murhetta, mutta se söi hänen rahojaan. Ei hänellä mitään töitäkään ollut mistä olisi saanut rahaa. Kaikki tuntuivat olevan niin hiuskarvan varassa.

Mies veteli rauhallisena viimeisiä savujaan ja vilkaisi taloa. Kyllä hän silti pärjäisi, kyllä hän pärjäisi vielä sen yön.. Mies oli jo juuri kääntymässä, kun kuuli oven avautuvan. Pihalle asteli erittäin ystävällisen ja tuttavallisen oloinen mies. Tällä oli huomiota herättävä hiusväri, mutta se oli piristävää siihen hämärään iltaan.
Miehen kertoessa, että hän voisi kyllä jo tulla sisälle, vanhempi mies meni hyvin epävarman näköiseksi. Häntä jotenkin hävetti seisoa siinä talon edessä ja mennä muitten vaivoiksi.. Tällainen oli aivan uutta, eikä hän tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Häntä ahdisti se hieman.
"En ole…", mies vastasi matalalla ja kuivalla äänellä. "Franck." Hän ojensi kätensä ja puristi hieman toisen kättä. Franck vaikutti hieman vaivaantuneelta ja polki jalkaansa. Mitä hän nyt voisi tehdä? Voisiko hän vain lähteä ja hyvästellä mukavan tuntuisen Adrienin?

"Minä tuota.. en tuota..", hän ei tuntunut saavaan asiaansa ulos. "En halua olla vaivaksi. Ja taidan.. etsiä jotain muuta." Hänestä kyllä huomasi heti, ettei hän ole koskaan ennen käynyt sellaisissa paikoissa. Vain harva tietää kuinka hän oli selvinnyt siihen asti. Tosin, Franck oli fyysisesti olemassa vain silloin tällöin.
"On varmasti paljon enemmän sellaisia, joilla on asiat huonommin kuin minulla..", mies maaritteli ja katsoi hetken taakseen ja takaisin mieheen. Hän tuntui olevan kahden vaiheilla, oikein osaamatta päättää kumpi olisi oikea ratkaisu. Hän kyllä haluaisi nukkua lämpimässä, mutta häntä vain hävetti. Iso mies, koditon, rahaton, työtön.

Adrien tutki katseellaan miestä joka esittäytyi ja hymyili kevyesti. Hän loi katseen sisälle ja sitten takaisin Franckiin. "Eläs nyt huolehdi moisesta. Ei sinusta ole vaivaa. Tämähän on juuri tarkoitettu yöpymispaikkaa vailla oleville", mies sanoi hymyillen ystävällistä hymyään. Hän oli aina ollut niitä jotka eivät katsoneet ulkokuorea ensimmäisenä. Hän tiesi että kaikkien sisällä oli oikea lämmin henkilö, näyttivät he miltä tahansa. Hän loi katseen ympärilleen hämärällä pihalla. "Jokainen meistä tarvitsee joskus auttavan käden ja siksi minä olen täällä. En tietenkään voi pakottaa sinua jäämään mutta taloni ovet ovat aina auki kaikille suojaa ja lämpöä kaipaaville. Sisältä löytyisi varmasti jotakin syötävää jos sinulla on nälkä". Adrien puhui ja katseli toista kysyvästi. Miehellä oli koko elämänsä ajan ollut halu auttaa muita. Hän ei oikein tiennyt itsekkään mistä moinen tunne kumpusi ja miksi se oli niin vahva mutta siinä se aina oli. Moni toki ihmetteli hänen hyväsydämellisyyttään.

Hän kohotti kulmiaan hivenen ja otti yhden askeleen taaksepäin. "Tule nyt ihmeessä. Yöksi on luvattu pakkastakin", Adrien koetti vielä ja hymyili lämmintä hymyään. Mies viittoi toista seuraamaan ja nousi ylös talon kuistille avaten oven. Oven sisältä tuli lämmintä ilmaa ja vain muutama tunti sitten tarjoillun ruuan herkullinen tuoksu leijui vielä ilmassa. Sen lisäksi turvakoti oli valaistu lämpimän sävyisillä valoilla luoden kotoisan tunnelman.

"Voit vaikka vain lämmitellä hetken jos et halua jäädä. Ja sinulle varmaankin kelpaisi kuppi teetä tai kahvia", hän ehdotti.

Adrien vakuutteli, ettei hänestä olisi vaivaa ja paikka olisi kodittomille – kuten hänelle. Silti mies ei osannut päättää mitä tekisi. Jotkut olisivat varmasti häntä heikommassa kunnossa, hänellä sentään oli vielä lihaa ja läskiä ympärillä, jotka lämmittäisivät edes hieman..
Mutta nälkä hänellä oli, kyllä! Mies toivoi, ettei Adrien kuulisi hänen vatsansa hiljaista murinaa, varsinkaan kun tämä ehdotti hänelle syötävää. Se tuntui niin rikolliselta ja väärältä syödä ja tuhlata muiden varoja! Vaikka talo oli tarkoitettu kodittomille.
"Ei kiitos, minulla ei ole nälkä", mies hymähti ohimenevästi ja sipaisi punaista nenäänsä. Se oli punottanut jo monta vuotta, varmasti paleltunut niin kovin pahoin.

Pakkasta? Ei hyvä luoja.. joko talvi tulisi? Miten ihmeessä hän selviäisi talven.. Pienesti huokaisten Franck asteli miehen perään. Kai hän voisi hieman katsella minkälainen paikka turvatalo oli. Ei hänen ollut mikään pakko jäädä sinne yötä.
Sisällä oli lämmin ja mukavan oloista. Kodikasta. Jollain tapaa se muistutti hänen kuviteltua entistä kotiaan, tuoksui ruoka ja pehmeät valot valloittivat tilaa.
"Kuppi kahvia voisi olla paikallaan", mies myöntyi kahvia juomaan. Hänellä on ollut tapana juoda kahvia iltaisinkin, mutta ei oikeastaan enää ollut rahaa ostaa kahvia. Se meni muuhun juomaan.
"Onko täällä kuinka paljon paikkoja?" Franck uteli pelkästä mielenkiinnosta. Talo vaikutti isolta, mutta ei sekään mahdottomuuksiin pystynyt. "Oletko muuten tämän omistaja vai onko täällä useampiakin työntekijöitä?" Franck ei oikein tiennyt turvatalojen käytännöistä. Hänellä ei ollut kodittomia ystäviä kertomassa tai muitakaan läheisiä.

Adrien katseli miestä hetken ja päästi toisen sisälle. Hän veti oven perässään kiinni ja riisuutui takistaan. Oli oikeastaan aika outoa että toinen ei halunnut ruokaa. Monet kodittomat saattoivat olla ylpeitä eivätkä aina kaivanneet apua mutta he silti harvoin kieltäytyivät ilmaisesta ruuasta. Hän asteli peremmälle ja loi katseen ympärilleen. "Täällä on sellainen nelisenkymmentä paikkaa. Kaikkein kylmimpinä öinä hivenen enemmän kun majoitan kaikki mahdolliset sisälle mahtuvat", mies kertoi hymyillen hivenen haikeasti. Hän toivoi että olisi voinut majoittaa kaikki kodittomat Chenevalien asukit mutta siihen ei ainakaan toistaiseksi ollut resursseja. Hän kuitenkin varsinkin talven tullen otti lisä patjoja käyttöön ja talven kylmimpinä öinä oli talo aivan täpötäynnä. Ensimmäiset pakkaset eivät kuitenkaan yleensä pelotelleen kuin vain jokusen liikkeelle.

"Käyn pistämässä kahvin keittymään mutta istu vain sillä välin alas", Adrien kehotti ystävällisesti ja viittoi ainoaa pöytää ja sen ympärillä olevia tuoleja jotka olivat enää esillä kun sängyt oli jo tuotu isoon huoneeseen. Hän hävisi sitten keittiön puolelle pistämään kahvin keittimen päälle. Kahvi porisi melko nopeasti ja palatessaan takaisin kantoi mies mukanaan tarjotinta. Tarjottimella oli kahvimuki, sokeria, maitoa sekä lautanen jossa oli muutama täytetty leipä, aivan vain varuulta. Hän laski tarjottimen pöydälle.

"Otin nyt varuulta leipää jos haluat", hän sanoi ja kehotti ottamaan tarjottimen antimia. Adrien istahti sitten alas ja katseli toista, hetken hänellä kesti ennen kuin Franckin kysymys muistui mieleen. "Niinjuu. Ja olen minä omistaja. Mutta täällä on töissä minun lisäkseni kolme muuta henkilöä. Kaksi jotka tulevat yövartijoiksi avukseni sekä yksi keittäjä", hän kertoi.

Hän laski kädet lepäämään pöydälle ja pysyi hetken hiljaisena mietteissään. "Pistä ihmeessä tämä paikka mieleesi. Täällä ovat ovet aina auki ja jos et halua yöpyä täällä niin aina voit tulla vain juttelemaan. Tai syömään päivällisaikaan", hän kehotti kasvoilla yhä pysyen sama lämmin ystävällinen hymy jota varsinkaan kadulla asuvat harvoin saivat osakseen.

Franck seurasi Adrienin tekemisiä ja riisui oman takkinsa. Sisällä sillä olisikin liian lämmin. Mies nyökkäili Adrienille tämän kertoessa hieman faktoja paikasta. Olihan siinäkin jo jonkin verran! Moni varmasti oli siitä paikasta kiitollinen.
Franck istuutui pöydän ääreen ja jäi katselemaan ympärilleen. Olisi kyllä ihanaa nukkua edes retkisängyllä, jollain muulla kuin kovalla alustalla. Vaikka, sammuneena nukkui missä vain pahemmin valittamatta. Aamulla se valitus vasta tuli.

Ei mennyt kauaa, kunnes Adrien palasi tarjottimen kanssa. Franck katsoi leipiä nälkäisenä. Noh, ehkä hän yhden leivän voisi syödä.. Se olisi pullan tai keksin korvike.. Niin hän lohdutti itseään samalla kun laittoi sokeria kuppiinsa ja kaatoi maitoa hieman viilentämään kuumaa juomaa. Hän kaappasi lopuksi itselleen leivän.
"Onko tämä ollut kauankin pystyssä?" Franck uteli ja haukkasi leivästään palan. "Kuinka kiinnostuit kodittomien auttamisesta? Eikö se ole hieman raskasta? Vai saatko jotain tukia tähän hommaan?" Ei sillä, etteikö Franck olisi arvostanut miehen työtä, vaan hän ihmetytti kuinka niin nuori oli perustanut tällaisen toiminnon. Se oli ihailtavaa Franckista.
"Kiitos, laitan mieleeni", mies lupasi ja hörppäsi kahviaan. "En ole oikeastaan koskaan käynyt tällaisissa paikoissa.. Välillä ihmetyttää kuinka olen selvinnyt hengissä tähänkin asti." Hän hymähti surullisesti ja joi lisää kahvia.
"Elämä on niin kovin erilaista kun ei ole kotia ja turvapaikkaa mihin mennä. Tai perhettä, joka välittäisi..", hän jatkoi. Hieman haikeana mies siveli vasenta nimetöntään. Joskus siinä oli ollut vihkisormus.

Adrien seurasi sivusta kun Franck alkoi syödä ja hymyili kevyesti. Hän mietti hetken aikaa mielessään ja laski vuosia. "Turvakoti itsessään on ollut pystyssä noin viitisen vuotta mutta kolme vuotta sitten muutimme tähän taloon", hän selitti ja loi katseen ympärilleen. hän naurahti sitten kevyesti miehen kysymyksille sillä ne olivat kysymyksiä joita häneltä kysyttiin usein. "Oikeastaan teen tämän kaiken vain voidakseni auttaa edes jotenkin. Aikoinaan kun saavuin Pariisiin elin jonkinlaisessa kuplassa jossa kaikilla oli hyvät oltavat. Sitten kun saavuin tänne niin huomasin ettei asia ollut niin. Olin opiskelemassa sairaanhoitajaksi ja onneksi kävin koulua jonkin aikaa sillä niistä taidoista on ollut hyötyä. Mutta halusin tehdä jotain merkityksekästä joten päätin perustaa turvakodin", hän kertoi hymyillen kevyesti muistoille joita oli niin hyviä kuin huonojakin.

"Ja tietenkin tämä on rankkaa ja joskus sitä on täysin uupunut mutta kun tiedostaa että oikeasti autan muita ja voin muuttaa jonkun elämän parempaan niin sitä jaksaa painaa uupumuksen läpi", Adrien jatkoi. Häntä ei hävettänyt myöntää että välillä sitä halusi vain unohtaa kaiken ja käpertyä sänkyyn nukkumaan mutta vahva tahto auttaa kuitenkin oli muita tunteita suurempi.

"En saa mitään tukia. Tämän turvakodin pitävät yllä niin lahjoittajat kuin isoisäni nimissä oleva säätiö", hän lisäsi. Adrien katseli Franckia ja nyökkäsi miehen haikeille sanoille. Hän laski kätensä sitten miehen olkapäälle ja hymyili lämpimästi. "Jos vain haluat niin voit alkaa pitää tätä paikkaa turvapaikkanasi. Lupaan olla se joka välittää", hän sanoi ja nyökäytti päätään kuin varmistaakseen että toinen ymmärsi että hän oli tosissaan.

"Mh, rakkauden kaupungilla Pariisillakin on kääntöpuolensa", mies hymähti kuivasti ja mussutti leipäänsä tyytyväisenä. "Moni varmasti arvostaa työtäsi. Tuntuu, että harva loppujen lopuksi välittää niin paljon, että tekee asian eteen jotain." Se oli surullista, jokainen oli loppujen lopuksi oman onnensa seppä. Jotkut saivat apua ja jotkut eivät.
Adrien oli kyllä täysin erikoinen tapaus. Hyvällä tavalla. Tämä oli selvästi hyvä mies, tämä tuntui välittävän ja haluavan auttaa niin aidosti. Franck ei voinut kuin hiljaa nostaa hattua.

Franck tunsi käden olkapäällään ja kuunteli tarkkaan miehen sanat.
Lupaan olla se joka välittää.
Miehen teki mieli itkeä, mutta hillitsi itsensä ja ajatuksensa. Pieni herkkä hetki oli kumminkin havaittavissa miehen olemuksessa, hänen silmänsä kostuivat, olkapäät vapisivat, kunnes hän käänsi katseensa kahvikuppiin. Iso mies ei itke. Ei siis hänkään.
"Kiitos..", hän sanoi hieman värisevällä äänellä, mutta tarkoitti sitä. Pienessä ajassa se tuntematon mies oli saanut hänen luottamuksen ja kiintymyksen. "Jokaisella kodittomalla on oma tarinansa, miksi asuvat tähtitaivaan alla. Mutta luultavasti jokainen kaipaa jota kuta, joka kuuntelee edes hetken tai odottaa edes vähän myötätuntoa. Itselläni ei ole enää perhettä eikä ystäviä. Yksinäisyys on työttömyyttäkin edellä pahempi asia, usko minua. Onko sinulla perhettä, Adrien?" Hän ei tiennyt kysyikö hieman yksityiskohtaisia asioita, mutta oli itse niin kovin herkällä tuulella, ettei välittänyt. Joku kuunteli.

Adrien hymyili ja nyökkäsi vain miehen kiitokselle. Hän nosti sitten kätensä pois toisen olkapäältä ja pysyi hiljaisena. Mies nyökkäili vain ymmärtäväisesti. Suurin syy miksi hänelle turvakodissa viipyvät päätyivät puhumaan, oli juuri yksinäisyys. Toki monet kadulla asuvat tunsivat toisiaan mutta silti kuulumattomuus sekä yksinäisyys nakersivat suurinta osaa. Sen lisäksi tietysti harvoin kodittomille oltiin kovinkaan myötätuntoisia. Hän kuitenkin hämmentyi hivenen kysymyksestä joka oli osoitettu hänelle. Hän laski katseen hetkeksi käsiinsä ja pysyi hiljaisena pohtien.

"On ja ei. Minun vanhempani ovat yhä elossa mutta heidän kanssaan en ole oikeastaan koskaan ollut kovinkaan paljoa tekemisissä. Isoisäni oikeastaan kasvatti minut mutta hän kuoli hivenen reilu kolme vuotta sitten", Adrien vastasi rehellisesti ja kohautti olkiaan. Hän katseli Franckia hetken aikaa ennen kuin käänsi katseensa pois. "Mutta toisaalta taas täällä tapaan niin paljon henkilöitä joista tulee hyviä ystäviä niin en huolehtisi siitä", hän tokaisi sitten hymyillen kevyesti. Jos totta puhuttiin, niin hänellä oli tuskin aikaa omalle elämälleen, niin omistautunut hän oli työlleen ja turvakodille.

"Oletko aivan varma ettet tahdo jäädä yöksi?", hän kyseli sitten ja loi katseen retkivuoteisiin jotka olivat yhä siististi paikoillaan. "Voisin myös joskus näyttää sinulle esitteitä. Turvakotimme kautta pääsee melko helposti takaisin töihin tai kenties opiskelemaan", hän vielä jatkoi ja hymyili ystävällisesti. Adrien oli aina yhtä onnellinen, kun edes yksi turvakodin asukeista sai elämänsä takaisin raiteilleen. Jo nyt Pariisin kiireisessä työelämässä työskenteli kymmeniä aikoinaan kodittomia.

Franck nyökkäsi Adrienille kertoen, että oli kuunnellut tätä. Tällä tuntui olevan elämä tasapainossa, vaikka perhe ei ollut niin lähellä oli silti hyviä ystäviä.
"Kannattaa pitää heistä huolta, mutta vasta yksinäisenä tajuat sen. Yksinäisyys on kauhea piina", Franck sanoi ja joi kahviaan. "Itse olin naimisissa monta vuotta, kunnes vaimoni petti ja jätti. Hän vei myös lapsemme mukanamme, onnistuen saamaan lapset inhoamaan minua. En vieläkään tiedä mitä tein hänelle, että hän.. Oli uskollinen, tunnollinen, rakastava.. Ehkä olin vain liikaa töissä, enkä osoittanut hänelle tarpeeksi huomiota. Ehkä en ollut vain tarpeeksi hyvä mies.." Mies vaikutti onnettomalta ja surulliselta. Hänen katseensa oli tyhjä ja kaipaava. Hän tunsi olonsa alastomaksi ja riistetyksi. Mutta samalla tuntui hirvittävän hyvältä puhua niistä.
"Anteeksi, kun kerron sinulle elämäni synkimpiä asioita, en edes tunne sinua..", Franck tuntui heräävän horroksestaan ja naurahti kuivasti. Mutta Adrien sai hänen olonsa turvalliseksi. Adrien tuntui mieheltä, jolle voisi kertoa.

Mies käänsi katseensa retkivuoteisiin ja näytti punnitsevan Adrienin ehdotusta.
"Ehkä minä voisin jäädä yöksi. Tunnen vain suurta häpeää, kun elän kuin pummi", Franck hymähti pienesti, miettien töihin palaamista. Se kuulostaisi helpottavalta, mutta olisiko hänestä enää siihen? Elämä oli mennyt vain ryyppäämiseksi. Ensin hänen pitäisi päästä eroon alkoholiongelmastaan. Jos hän menisi töihin ja saisi rahaa, niin kaikki kyllä tietävät mihin se raha menee..
"Oletko ajatellut koko ikäsi työskennellä tällaisessa paikassa?" Franck uteli mieheltä, sanomatta mitään töihin palaamisen suhteen.

Adrien kuunteli Franckin sanoja ja hymyili osaa ottavasti. "Eihän sitä koskaan voi olla varma muiden päätöksistä", hän sanoi vaikka tiesi ettei se varmastikaan kovasti lohduttaisi. Mies pudisti päätään sitten kevyesti. "Älä turhaan pahoittele. Kuuntelen mielelläni ja sitähän varten oikeastaan olen täällä", hän kertoi. Hän loi sitten uuden katseen sänkyjä kohden. "Kuten sanoin jo aiemmin. Jokainen meistä tarvitsee joskus apua", hän sanoi ja hymyili. Hän ei kuitenkaan viitsinyt turhaan painostaa toista töihin menoon sillä se oli jokaisen oma valinta. Oli hyvä kuitenkin että mies oli tietoinen valinnasta.

"Kerran kun jäät tänne niin sinulla onkin hyvä oikeus valita ensimmäisenä sänkysi", hän naurahti kevyesti ja nousi ylös. Mies vilkaisi kellon suuntaan ja kävi suoristelemassa lähimmän sängyn peittoa. "Pian tänne alkaakin varmaan tulla muita", hän lisäsi. Hän asteli ovelle ja avasi sen. Oven takana lorvikin jo muutama ja lisää näkyi tulevan kadun viertä pitkin. "Sisään vain", Adrien tervehti ja avasi oven.

Ovesta alkoi valua sisälle liuta eri-ikäisiä ja -lajisia henkilöitä. Ainoa asia joka heitä tuntui yhdistävän, oli se että jokainen näytti juuri siltä että asui kadulla. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Olihan seassa myös muutama nuorempi joille koulu tarjosi suojaa päivisin joten he myös pistivät silmään muuten niin likaisesta joukkiosta. Yhdistävä seikka oli myös se että jokainen heistä tunsi Adrienin nimeltä ja mies jopa vaihtoi kuulumisia monen kanssa.

"Elämä ei mene vain aina kuin haluaa. Joskus muutos tulee aivan puskista", mies hymähti ilottomasti ja leikki lusikalla. Eniten hän kaipasi lapsiaan, koska rakasti heitä kovasti. Toki, kyllä hän kaipasi kumppania vierelleen, muttei huolisi entistä vaimoaan, vaikka hänellä oli tunteita tätä kohtaa vieläkin.
"Minun pitäisi oppia ottamaan se apu, mutta olen aina itse takonut oman onneni. Nyt olen vain sellaisessa tilanteessa, etten pysty saamaan itseäni jaloilleen..", hän huokaisi. Kaikki oli lähtenyt erosta. Alamäki oli alkanut siitä, mutta ehkä hän vielä joskus nousisi. Ehkä vielä joskus..

Franck naurahti pienesti Adrienille. Tosiaan, hänellä oli etuoikeus valita sänkynsä ensimmäisenä. Jotenkin hän jo tiesi minkä sängyn halusi. Hän halusi nukkua mahdollisimman lähellä ovea, tuntuisi helpottavalta vain nousta ja lähteä, jos tuntui siltä. Adrien meni päästämään muut kodittomat sisälle. Heitä tuntui riittävän aivan tarpeeksi. Kuinka paljon heitä olikaan, eikä Franck tuntenut ketään. Adrien sentään tuntui tuntevan kaikki. Mies ei voinut kuin hymyillä pienesti. Moni tuntui katsovan häntä ja Franck tervehti näitä hiljaisesti.
Huomaamatta hän hipsi miehen luokse ja kysyi tältä ohimennen;
"Mikä täällä on käytäntönä, mitä nyt tapahtuu? Lorvitaanko täällä niin kauan kunnes uni tulee silmään?" Hän itse ei saisi vielä unta, kun oli kahviakin juonut. "Nukutko sinä itsekin täällä?"

Adrien piteli ovea auki samalla kun laski sisään tulevia. Hän loi katseen Franckiin ja hymyili kevyesti. "No varsinaisesti mitään ohjelmaa tai käytäntöä ei ole. Mutta ehkä sinun kannattaisi jutella ja tutustua muihin. Monet täällä ovat käyneet läpi samanlaisia asioita kuin sinäkin. Kun talo on täynnä, niin täällä saa tehdä mitä kukin haluaa. Jotkut pelaavat korttia, toiset menevät suoraan nukkumaan. Myös suihkutilat ovat käytettävissä", hän selitti ja nyökkäili tutuille pysyen samalla ihan hyvin laskuissa. "Kymmeneltä sammutetaan valot ja silloin on hiljaisuus. Meillä on yö vahdissa peikko sekä itse olen melko myöhään hereillä joten turvallisuudesta ei tarvitse huolehtia", hän jatkoi. Adrien pysäytti kolme nuorempaa miestä ja katseli heitä hetken. "Kai olette tehneet koulutehtävänne?", hän kysyi. Kun vastaukseksi tuli vain epämääräistä mutinaa niin Adrien määräsi nuorukaiset pöydän ääreen tekemään koulutyönsä ja ihmeen kaupalla kovan näköiset pojat tottelivat miestä.

"Minulla on pieni huone yläkerrassa mutta harvemmin ehdin sinne nukkumaan. Teen yöllä askareita valmiiksi jotta aamu ja päivä eivät olisi niin kiireisiä. Olen tässä kuitenkin melkein kaiken aikaa paikalla", hän kertoi. Adrien vei iltaisin edellisen yön lakanat pesulaan sekä valmisti aamiaista yöpyjille. Myös pientä siivousta riitti mutta hän koetti saada nukuttua edes muutaman tunnin. Kuitenkin usein hän piti yönvartijalle seuraa sillä usein yöt sujuivat rauhallisesti.

Hän päästi vielä muutaman henkilön sisään ennen kuin astui ovelle. "Valitettavasti talo on täynnä", hän pahoitteli muutamalle ulkona olevalle. Hetken keskustelun jälkeen yksi kuumeisen oloinen keiju nuorukainen pääsi vielä sisään sekä Adrien tarjosi makuupusseja sekä vilttejä niille jotka eivät olleet päässeet sisälle. Hän huokaisten sulki sitten oven. Talon täytti kevyt puheensorina kun kaikki asettuivat aloilleen.
"On aina yhtä sydäntä särkevää käännyttää tänne tulleita pois", Adrien sanoi huokaisten surullisesti.

Hänestä tuntui, kun hän olisi lapsi, joka kysyisi isältään mitä tehdä päiväkodissa muitten lasten kanssa. Se oli hieman koomista. Hän sentään oli parikymmentä vuotta vanhempi kuin Adrien. Mutta Adrien vaikutti etäisellä tavalla isältä, viimeistään kun tämä pysäytti nuoret pojat ja kysyi läksyistä. Franck tunsi hieman surua nuoria poikia kohtaan. Miten he jo olivat täällä? Hänen esikoisensa oli tuskin heitä paljoa nuorempi.

"Mutta tuohan kuulostaa hullulta, vaikka on ihailtavaa, että olet näin syventynyt työhösi. Mutta muista nuori mies, että yö on tarkoitettu nukuttavaksi. Vai nukutko sitten päivisin?" Franck tiedusteli. Kyllä hänkin oli valvonut monet yöt töitä tehden, mutta ajan myötä se oli kostautunut pahasti.
Franckin ajatukset keskeytyivät, kun Adrien ilmoitti talon olevan täynnä. Surullista, hetken mies jos ajatteli antavansa paikkansa haluavalle. Hän kyllä pärjäisi..
Mutta tilanne laukesi ja yhteisymmärrykseen päästiin. Franck nyökkäsi Adrienille.
"Niin on varmasti", hän tuumi ja raapi partaansa. "Voisinko minä auttaa sinua yön yli? En nuku kumminkaan vielä hetkeen, kun join kahviakin. Ja minusta tuntuisi mukavammalta, jos saisin tehdä jotakin, enkä vain nukkua ja syödä täällä.." Olisi varmasti mukava auttaa, loppujen lopuksi Franck oli myös hyvä ihminen sydämestään.

Franckin kysely hänen nukkumisestaan sai Adrienin naurahtamaan. Hän pudisti päätään kevyesti. "Oikeastaan en nuku kovinkaan paljoa ylipäätään. Tekemistä on aina enemmän kuin varsinaista lepo aikaa", hän sanoi ja kohautti olkiaan. Hän mielummin teki töitä niin paljon kuin pystyi kuin palkkaisi lisää apukäsiä. Jokainen työntekijä talossa oli miinusta niistä rahoista joiden pitäisi mennä kodittomien auttamiseen. Mies katseli hetken aikaa toista kun mies tarjosi apuaan. Hän vilkaisi ympärilleen ja mietti hetken. "Kai sinulle jotakin tekemistä täältä löytyy. Tosin minusta tuntuu hivenen hassulta pistää sinut tekemään mitään töitä", hän sanoi naurahtaen kevyesti. "Sinun pitäisi levätä ja valmistautua seuraavaan päivään. Kerätä voimiasi", hän jatkoi ja jäi katselemaan omien sänkyjensä luona vetelehtiviä henkilöitä. Monet olivat jo unessa ja muutama jonotti käyttämään talon suihkutiloja.

Adrien jäi miettimään hetkeksi aikaa mitä kaikkea pitäisi tehdä. Oikeastaan oli hivenen hankalaa päästää joku tekemään talon töitä kesken kaiken kun oli juurtunut samoihin rutiineihin. "Isoin apu on varmaankin vain se että toimit yhtenä lisä silmäparina ja katsot ettei mitään mene pieleen", hän lopulta sanoi ja katseli ympärilleen. "Päästäisin sinut kyllä mielelläni tekemään keittiöön aamupala valmisteluja mutta olemme jo kerran saaneet hygienia laitokselta valituksen joten keittiöön ei saa mennä kukaan muu kuin työntekijät. Sitten tietysti nuo lakana säkit täytyisi viedä muutaman korttelin päässä olevaan pesulaan", hän kertoi ja veti käden hiustensa lävitse.

"Monet yöt kulutan lähinnä jälkeen jääneiden paperitöiden kimpussa. Tällaisessa paikassa kun täytyy pitää yllä jos jonkin näköisiä arkistoja", hän lisäsi. "Yleensä siivoilen kylpyhuoneet sitten kun kaikki niitä haluavat ovat niitä käyttäneet ja vasta aamuyöstä neljän aikaan tulevat leivät sekä kasvikset kuorma-autolla mutta siihen asti oikeastaan ei ole mitään sen kummempaa", Adrien jatkoi ja hymyili kevyesti eräälle vahalle naiselle joka piteli sideharsoon käärittyä jalkaansa esillä.

Adrien nostikin eräältä pöydältä ensiapu pakkauksen ja asteli auttamaan naista jotta saisi tuon haavan puhdistettua.

"Hukutat itsesi vielä töihin, ellet ole jo tehnyt sitä", Franck huomautti, mutta ei puhunut asiasta enempää. Adrien oli jo aikuinen mies, kai tämä tiesi missä oma raja meni. Liika oli liikaa! Hänelle olisi se kommentti täysin hyvä myös, tosin alkoholin suhteen. Alkoholi kummitteli turhan usein hänen mielessään. Silläkin hetkellä mies mietti ja tuhisi, kun ei ollut mennyt kauppaan, koonnut jostain rahat ja ostanut itselleen päihdyttäviä juomia. Joku pikkukauppa voisi olla vielä auki..
"Nääh, minä en tee mitään viisasta päivisin, joten ei ole mitään minkä vuoksi kerätä energiaa..", Franck sanoi ja upotti kätensä housujensa taskuun ja kuunteli mitä hänelle olisi tekemistä. Lakanat. Siinä hänen kutsuvat työtehtävä. Miestä houkutti todella tarttua pusseihin, viedä ne pesulaan ja poiketa lähimmässä kaupassa.. Edes tupakkaa voisi ostaa, ei hän alkoholia kehtaisi ostaa ja tulla takaisin Adrienin silmien alle. Niin, ei hän kehtaisi tulla kaljapullo kädessään takaisin.

"Kuulostat hullulta", mies sanoi enemmän itselleen, kun kuuli, ettei Adrienilla tosiaankaan tuntunut olla aikaa nukkua yöllä. Kuka ihme pystyisi samaan, muuta kuin yöneläjät? Oliko Adrien yöneläjä? Franckilla ei ollut kokemusta taikaolennoista, joten ei osannut sanoa mitään.
Adrien meni auttamaan naisen haavan kanssa ja Franck tuli perässä ja sanoi tälle:
"Hm, mihin suunnilleen nuo lakanat pitäisi viedä? Voisin ne tässä joutessani viedä.." tupakkaa, tupakkaa, tupakkaa. Kieltämättä suu tuntui kostealta, ehkä hän yhden voisi ostaa.. Yhden vain..

Adrien hymyili vain kevyesti muttei sanonut mitään. Hänen oma elämänsä oli hävinnyt jo aikoja sitten ja nykyisin ajat poissa turvakodista muistuttivat vain kuinka yksipuolista miehen elämä oikeasti oli. Ei sillä ettei hän rakastanut työtään ja muiden auttamista. Hän avasi siteen varovasti ja vilkaisi Franckia. "Odota hetki niin kirjoitan sinulle paikan nimen ylös", hän lupasi. Varovin mutta ammattilaisen ottein hän puhdisti haavan naisen jalassa ja sitoi sen uuteen siteeseen. Hän nousi sitten ylös ja asteli pöydän luokse napaten itselleen paperia ja kynän. Hän kirjoitti osoitteen siihen ylös ja ojensi lapun miehelle. "Paikka on tuossa kahden korttelin päässä. Sano vain että ne ovat täältä niin paikan henkilökunta osaa lisätä pesetyksen laskuuni", hän sanoi hymyillen kevyesti. Adrien laski sitten loput paperit sekä kynän takaisin pöydälle.

Hän loi katseen ympärilleen ja nosti eräästä nurkasta toisen säkin esiin. "Nuo kaksi säkkiä siis. Oletko varma että jaksat kantaa ne pesulalle asti?", hän kyseli ja katseli toista hetken aikaa hiukan huolissaan. Adrien hymyili kevyesti. "Olen kyllä todella kiitollinen. Jo se että viet nuo lakanat auttaa minua paljon", hän sanoi kiitollisena.

"Älä kuitenkaan viivy liian pitkään. Ja jos voisit niin voisit sulkea tuon pihan portin kun tulet takaisin. Kuten varmaan tiedätkin näillä kaduilla liikkuu jos jonkinlaisia kulkijoita ja kaikkia emme halua pihallemme", hän totesi. Adrien oli kuullut kaikenlaisia huhuja aaveista ja hirviöistä jotka vaelsivat syrjä kujia öisin. Hän ei tosiaan haluaisi moisia pihalleen vaikka yöpaikan tarjoaisikin kaikille mielellään.

Franck odotti, kunnes sai osoitteella varustetun lapun käteensä. Tuntui hyvältä auttaa, vaikka samalla hänellä oli omat tajaa-ajatuksensa.. Hän oli alkoholisti ja nikotiiniriippuvainen. Ei siitä karannut mihinkään, ainakaan heti. Mies nyökkäili melkein malttamattomana Adrienille ja vakuutti jaksavansa kantaa kummatkin säkit.
"Ei tästä ole ongelmaa. Ei pieni liikuntaa tee pahitteeksi minulle", Franck virnisti taputtaen pientä kaljamahaansa.

Niinpä hän laittoi lapun taskuunsa ja otti säkit käsiinsä. Hän lähti ovesta ja tunsi ihollaan jälleen viileän ilman. Hyi, ei hän olisikaan halunnut nukkua pihalla. Pakkasta oli varmasti pari astetta, mutta aina kesän jälkeen pienetkin pakkaset tuntuivat niin kovin kylmiltä ennen kuin tottuisi. Franck asteli leppoisasti edeten, eikä paikan päälle ollut kovin pitkä matka. Mies vei lakanat asianomaisille ja kertoi mistä ne olivat peräisin. Helppo homma.

Sitten tulikin hänen takaa-ajatusten vuoro. Mies huomasi kävelevänsä mitään ajattelematta pieneen ja räsyiseen kauppaan, joka oli vielä hetken auki. Kuumeisesti hän kaiveli taskujaan ja sai kokoon jonkun verran rahaa. eihän sillä herroiksi elänyt, mutta kyllä hän jotakin saisi! Sitten vain pitäisi päättää mitä ostaisi. Olisi hyödyllisempää ostaa ehkä hammasharja taikka leipää, mutta tahtomattaan miehen katse kiinnittyi alkoholijuomiin. Ne kutsuivat häntä, huusivat häntä. Mies puristi rahojaan käsissä ja mietti, mietti todella. Voisiko hän ostaa? Kehtaisiko hän ostaa? Miksi hän ylipäätään halusi ostaa kaljaa? Miksi? Mitä hän hyötyisi? Pakenisi omaa itseään, omaa kohtaloaan?

Pian mies tuli kaupasta pussi kilisten. Ei siellä mahdottomuuksiin asti ollut kaljaa, mutta edes hetkeksi! Niinpä ensimmäinen pullo avautui jo kaupan edessä. Hän ei kumminkaan kehtaisi mennä Adrienin luokse kaljapussi kädessä, joten kaikki pitäisi juoda ennen sitä. Niinpä mies jäi muutaman talon päähän turvatalosta juomaan mahdollisimman nopeasti kaljojaan pois.. Onneksi hän oli nopea juomaan..