Closer to the Edge

//Kaille ja Lukasille tervetuloa!\\

Klaus asteli tuima ilme kasvoillaan katua pitkin kohti erään pahaa aavistamattoman vampyyrin asuntoa. Hänellä oli virkapukunsa yllään, takki napitettuna kokonaan kiinni ja hiukset kammattuna tarkasti puuttuvan silmän peitoksi. Mies ei inhonnut mitään enempää kuin vampyyreita, jotka eivät tunteneet omia rajojaan. Houkutella nyt enkeli sotajoukokseen muita vampyyreja vastaan! Eikö tuo turkasen typerä nulikka tajunnut mitä siitä voisi seurata? Mokoma nilkki. Klaus keräsi vihaa sisäänsä siinä kävellessään rauhalliseen, mutta jämerään tahtiin kohti osoitetta, jonka hän oli painanut tiukasti mieleensä. Ilta oli laskeutunut vasta noin tunti sitten, joten miehellä oli hyvin aikaa hoitaa asiansa ja palata Kiltaan ennen kuin aamu sarastaisi.

Hetken kuluttua vanha vampyyri oli päässyt oikealle ovelle. Hän tuimensi ilmettä kasvoillaan entisestään ja kohotti nyrkkinsä. Hetken siinä seisottuaan hän koputti oveen terävästi kolme kertaa ja jäi odottamaan, että tuo törkimys tulisi avaamaan uksen ja päästämään hänet sisään.

Lukas oli istunut suihkun lämpimän vesiryöpyn alla kaikessa rauhassa, kun kolme terävää koputusta oli kantautunut hänen korviinsa. Hän ei ollut kiirehtinyt ulos pienestä kopperostaan, jossa nautti vedestä ja antoi sen virkistää itsensä uuteen yöhön. Vanhat tavat eivät kuolleet helpolla, ja mies oli nauttinut peseytymisestä aina, vaikkei edes muistanut, kuinka usein oli mahtanut siistiytyä niinä päivinä, kun oli vielä ollut elossa ja maanviljelijän poika. Todennäköisesti hän oli haissut hirvittävältä tunkiolta niinä päivinä, mutta ne olivatkin takanapäin, pelkkää utuista muistojen sumua jossakin hänen mielensä pohjamudissa.

Lopulta kiharatukkainen mies kuitenkin hinkasi enimmän kosteuden tukastaan, joka meni karun pyyhetoimenpiteen ansiosta pahasti takkuiseksi. Hän nyrpisti nenäänsä hetkisen ajan peilikuvalleen, mutta kietoi sitten pyyhkeen lanteilleen ja asteli rennosti ovelleen. Todennäköisesti se oli vain joku naapuri, joka aikoi valittaa vedenkäytöstä, ainakin alakerran mummo oli aina hyvin nuiva hänen pitkiä, kuumia suihkujaan kohtaan. Saisipa mummeli nähdä jotakin, jota ei ollut nähnyt vuosikymmeniin...

Lukas kuitenkin tajusi suunnattoman virheensä, liiallisen rentoutensa, heti, kun avasi oven ja nähdessään sen takana seisovan miehen. Hänen silmänsä kohtasi mustatukkaisen hahmon katseen, korkealla hänen yläpuolellaan, ja vaistomaisesti hän läimäytti oven kiinni vieraan nenän edessä huutaen säikähdyksestä. Hän ei ehkä tiennyt tulijan nimeä, mutta hän oli tuntenut sen, voi, hän oli tuntenut sen – hänen edessään oli seisonut vampyyri, joka oli nähnyt valtakuntien nousevan ja sortuvan, vampyyri, joka kykenisi varmaankin katkaisemaan hänen niskansa pelkällä katseellaan. Lukasin polvet pettivät ja märät jalkapohjat lipsuivat puulattialla, kun hän vajosi täristen selkä vasten omaa oveaan.
”Häivy! Et saa tulla kotiini! Mene pois!” hän hyysi hysteerisenä, hiuksiaan tilannetta kunnolla käsittämättä haroen. Mitä hän oli tehnyt? Miksi mustatukkainen kuolema oli ilmestynyt hänen ovensa taakse? Lukas ryömi mahdollisimman hiljaa pois ovensa luota vetämään housut jalkaansa – hän ei todellakaan kuolisi pelkkä pyyhe ympärillään – ja nappasi lattiaharjan mukaansa palatessaan oven luo. Puinen varsi kalahti kevyesti ovea vasten hänen teljetessä ovenkahvan harjan avulla. Varovaisesti, äärimmäisen varovaisesti hän vilkaisi ulos kynnyksen ja oven alaosan väliin jäävästi pienoisesta rakosesta, ja sai huomata vieraan kenkien seisovan yhä siinä.
”Et voi tulla sisään, ja minä aion mennä asuntoni keskelle. Et yletä minuun. Mene pois, seisot siinä turhaan”, hän ilmoitti tulijalle ääni väristen, tietämättä tarkalleen, mitä hänen kannattaisi tehdä. Ikinä hän ei ollut törmännyt keneenkään niin ylivoimaiseen, ja se sai hänen hampaansa kalisemaan toisiaan vasten. Kunpa hän olisi sittenkin mennyt tapaamaan Zacharielia eilen orkideakimpun kanssa...

Klaus näki oven avautuvan ja näki silmäparin katsovan häntä murto-osasekunnin ajan ennen kuin ovi pamahti voimalla kiinni. Hän hymähti hiljaa, ei tuo nulikka noin helposti hänestä pääsisi. Hän kuuli oven toiselta puolelta takapuolen maahan osumisesta kielivän muksahduksen. Pian sieltä alkoi kuulua myös hätääntynyttä huutoa. Jos tilanne ei olisi ollut kokonaisuudessaan niin vakava, olisi Klaus nauranut toisen hätäännykselle. Tuo nuorukainen käyttäytyi aivan kuin hän tulisi ja vain katkaisisi tämän niskan kysymyksiä kyselemättä. Omalla tavallaan hän ymmärsi nuorempaa. Hänkin tunsi pelonsekaista kunnioitusta tavatessaan vanhemman vampyyrin. Hänen edukseen oli sanottava, että häntä vanhempia vampyyreja oli hyvin vähän jäljellä. Joko nuo muinaismuistot olivat kyllästyneet liikkumaan ja makasivat muumioituneina jossain luolassa tai sitten ne olivat jo aikaa sitten saaneet surmansa joko omasta tai jonkun toisen kädestä. Katarina oli yksi harvoista Klausin tuntemista äärimmäisen vanhoista vampyyreista ja tämä oli valitettavasti epäsuosiossa muiden vanhojen vampyyrien keskuudessa erään tekemänsä lipsahduksen vuoksi.

Klausin ajatukset katkesivat, kun nuorukainen ryhtyi huutamaan uudestaan.
”Oma on valintasi. Itsepähän telkeät itsesi mukavaan pieneen vankilaan. Ja tiedoksesi vain, minä voin seistä tässä monta viikkoa. Sinulle tulee nälkä ennen kuin minun kurkkuani kuivaa vähääkään. Ja minulla on aikaa odottaa, minulla ei ole kiire minnekään”, hän sanoi kuuluvaan ääneen oven läpi.
”Päästä minut sisään niin pääsen kertomaan mitä minulla on sanottavana. Älä ole naurettava”, hän jatkoi ja potkaisi ovea kevyesti. Oven pintaan tuli lommo. Klausia hymyilytti, taloissa oli nykyään niin kovin heikot ovet.

Lukas oli hyvin tottunut siihen, että oli oman, pienen naapurustonsa vanhimmasta päästä. Hän piti siitä, että pystyi kulkemaan katuja rauhassa, hän jopa katsoi nuorimpia hieman nenäänsä pitkin ja päivitteli näiden kokemattomuutta. Hän ei ollut varautunut siihen, että törmäisi noin ikivanhaan vampyyriin, joka vielä hakeutui hänen luoksensa, mitä ilmeisimmin vihaisena. Vieläpä puolipukeissa ja illan vasta hämärryttyä, ennen kuin oli ehtinyt ravita itseään. Kiharatukan teki mieli nauraa, ja hänen täytyi purra rannettaan, ettei olisi purskahtunut hysteeriseen ja epätoivoiseen naurunrähäkkään.

”Seiso vain! Minulla on hyvät varastot täällä”, hän huusi takaisin. Bluffasi, mutta mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Ei hän voinut antaa toisen vampyyrin saada tietää, että pökertyisi varmaan jo viiden päivän jälkeen. Sitten ovi pamahti hänen selkäänsä vasten vanhemman vampyyrin potkaistua sitä voimallisesti, ja Lukas vinkaisi säälittävästi. Häneltä kesti tovi koota itsensä, mutta vakuuteltuaan tarpeeksi pitkään, ettei toinen kyennyt tunkeutumaan hänen kotiinsa – yksikään vampyyri ei kyennyt siihen, ei edes voimallisin kaikista! - hän kipusi jaloilleen, kiinnitti turvaketjun ja avasi oven kapeasti raolleen.
”Etsaasiltitullasisälle”, hän sopersi välittömästi painettuaan kasvonsa näkyville ovenrakosesta, ja pälyili mustahiuksista vampyyria suuret silmät lautasen kokoisiksi levinneinä. Vampyyrissa oli jotain ylvästä, kuin hän olisi syntynyt korkeaan asemaan, ja tämän kasvonpiirteet toivat Lukasille mieleen etelän ja gladiaattorit.
”Mitä asiaa sinulla on? Kerro, ja häivy välittömästi sen jälkeen. Minulla ei ole aikaa pokkuroida vanhuksille”, hän tokaisi sitten kuivakasti, saaden selkärankansa suoristumaan ja kätensä ristittyä puuskaan. Ehkäpä turvallisuudentunne oli osin valhetta, mutta hän olisi turvassa niin pitkään, kun vain sai pidettyä itsensä sisällä ja tuntemattoman ulkona.

Klaus kohotti kulmiaan toisen kehuskellessa hyvillä varastoillaan.
”Älä kuvittele, ettei minulla ole väkeä, joka voi toimittaa minulle ruokaa vaikka vuoden ajan jos on tarve”, hän sanoi jäätävään sävyyn oven läpi. Hän ei jaksanut tuollaista niskoittelua. Sisältä kuuluva vinkaisu sai vinon hymyn kohoamaan miehen huulille. Hän oli ainakin onnistunut säikäyttämään toisen kunnolla.

Hetken kuluttua ovi aukesi raolleen ja toinen kielsi häntä tulemasta sisälle niin nopeaan tahtiin, että tarvittiin kaikki Klausin äärimmäisilleen kehittyneen kuulon kapasiteetti, jotta hän pystyi saamaan sanoista selvää. Hän tutki nuoremman vampyyrin kasvoja hetken ja totesi, että ei ollut joutunut tämän kanssa napit vastakkain aikaisemmin.
”Minulla ei ole mitään tarvetta saada sinua pokkuroimaan minulle. En ole täällä saadakseni jotain säälittäviä itsetunnonkohennuspisteitä”, mies totesi ja kurtisti näkyvillä olevaa kulmaansa toiselle.
”Minun on keskusteltava kanssasi sinua koskevista huhuista, jotka ovat kantautuneet minun korviini”, hän kertoi ja piti pienen tauon ennen kuin jatkoi.
”Elättelin toiveita sivistyneestä keskustelusta ehkä viinilasillisen ääressä, mutta se näyttää melko utopistiselta unelmalta tällä hetkellä”, hän sanoi kuivaan sävyyn ja mittaili toista.
”Olen kuullut erittäin huolestuttavia huhuja, joiden mukaan usutit enkelin erään toisen vampyyrin kimppuun ja aiot tuhota naapuruston kaikki vampyyrit tämän aseesi avulla. Olen tullut tänne kyselemään asiasta ja tarvittaessa eliminoimaan tämän enkelin”, Klaus selitti viralliseen sävyyn katse tuimana.

Lukasin suureksi yllätykseksi – ja helpotukseksi, jumalille kiitos – mustatukkainen vampyyri ei yrittänyt millään likaisella tempulla päästä hänen kurkkuunsa kiinni. Hänen niskakarvansa kuitenkin nousivat pystyyn miehen kurtistaessa kulmaansa hänelle. Puoliksi hiusten alla peitossa olevat kasvot vaikuttivat tutuilta, mutta Lukas ei aivan saanut mieleensä, mistä oli saanut tietoonsa tämän vampyyrin kasvot, ja nimi oli auttamattomasti kadoksissa, ainakin vielä jonkin aikaa.
”Pffft, huhuja. Ayadelilta? Hän valehtelee. On aina valehdellut”, Lukas julisti kiivaasti ja vetäytyi hitusen kauemmas oviaukosta. Hän oli arvannut, että siitä naisesta koituisi vielä harmia jonain kauniina päivänä.
”Minä en juo viiniä niiden kanssa, jotka saapuvat oveni taakse murhanhimo heistä kolmen korttelin päähän löyhkäten”, hän mumisi ja peruutti vielä kauemmas ovestaan, jääden kuitenkin kuuntelemaan uteliaana, mistä huhusta olisi nyt kyse.

Tietenkin. Hänen olisi pitänyt tietää, osata aavistaa, sillä mitä muutakaan olisi lähtenyt liikkeelle kirkossa tapahtuneen jälkeen. Illan muistelu täytti Lukasin yhä ihmetyksellä, jollaista hän ei ollut tuntenut ikuisuuksiin, pyhyyden tunnulla – ja pelkkä vihjaus, että sen aiheuttaja saattaisi olla vaarassa sai hänen kasvonsa vääristymään ja tummien silmien punaisen sävyn loistamaan voimakkaammin.
”Et koske Zachyyn pikkurillilläsikään!”
Karjaisten Lukas löi kätensä oveensa astuessaan eteenpäin, käsi kurkottaen kiinni mustatukkaisen korean takin kauluksiin. Lihakset pullistuen hän nosti vihansa sokaisemana miehen ilmaan ja viskasi tämän yhdellä kädellä kauemmas ovestaan. Vasta silloin hän tajusi, että turvaketju oli kilahtanut keskeltä poikki ja hänen ovensa roikkui vain yhden saranan varassa, ja hän oli todellakin käynyt käsiksi itseään monen monta vuosisataa vanhempaan vampyyriin. Hurjistus katosi kuin taikaiskusta, ja horjuvin askelin Lukas perutti takaisin asuntoonsa, selkä eteisen seinää vasten painuen, kun tila hänen takanaan loppui.
”Voi paska.”

Klaus hätkähti hieman huomatessaan kammottavan vihan leimahtavan nuoremman vampyyrin kasvoille. Nopeasti hän huomasi roikkuvansa ilmassa ja hetken kuluttua putoavansa maahan. Hän laskeutui kissamaisen pehmeästi maahan ja näki jo pelon toisen kasvoilla. Mies hymähti, hänen täytyisi treenata useammin jos hänen refleksinsä olivat näin ruosteessa. Hän oli liian tottunut Elijahin taistelutyyliin, jotta olisi varautunut toisenlaisiin tyyleihin. Hän painoi mieleensä, että muistaisi hankkia itselleen toisenkin harjoitusvastustajan.

Klaus katsahti ovea, josta ei ollut enää suojaa nimeksikään ja totesi sen kehotukseksi astua peremmälle. Hän asteli kaikessa rauhassa kynnyksen yli ja sai kurottua matkan hänen ja nuoremman vampyyrin välillä umpeen muutamalla pitkällä askelella. Hän nappasi nuorukaista niskasta kiinni kuin tämä olisi ollut leijonanpentu ja kantoi tämän peremmälle asuntoon. Hän rojautti kimppuunsa käyneen vampyyrin huoneessa olevalle patjalle ja katseli tätä hetken kiinnostuneena.
”En suosittele noin pikaista tulistumista. Enhän ollut vielä edes päässyt alkuun”, hän sanoi ja luotasi pienen asunnon katseellaan. Hänen korvansa keräsivät informaatiota niin asunnon sisältä kuin sen ulkopuoleltakin. Viereisessä asunnossa joku katsoi saippuasarjaa televisiosta.
”En tee sille sinulle ilmeisesti kovin tärkeälle enkelille mitään jos annat minulle järkeenkäyvän selityksen”, hän sanoi ja mulkaisi lajitoveriaan ankarasti.
”Luulisin, että esittelyt ovat paikallaan. Klaus Romano”, Klaus ojensi kätensä kohti nuorempaa vampyyriä odottaen tämän kättelevän häntä.

Lukas ei ehtinyt kuin nytkähtää sivulle, kun vahva koura jo tarttui kiinni hänen niskavilloistaan ja kaikesta potkimisesta ja raapimisesta huolimatta kantoi hänet yksiönsä keskelle ja viskasi petaamattomalle patjasängylle. Kesti hetken, ennen kuin hän sai kaavittua hiukset kasvoiltaan, mutta sitten hän näki pitkän miehen edessään ja jähmettyi sängylleen selälleen kuin yhtäkkiä säikähtänyt kissa.
”En kerro sinulle mitään – et koskaan löydä häntä”, hän sihahti hiljaa, mönkien samalla hitusen kauemmas miehestä. Miehen tumma katse tuntui siltä, kuin miekan terä olisi kutitellut hänen kaulallaan – ja vampyyri oli vielä melko rauhallinen! Lukas ei halunnut kuvitellakaan, miten helposti hänet revittäisiin kappaleiksi, mikäli mustatukka päättäisi sen olevan tarpeellista.

Kun mustatukka kertoi nimensä Lukasin silmät levisivät ja hän napsautti suunsa tiukasti kiinni. Klaus Romano. Pariisin ehkä vanhin vampyyri, ja ainakin vaikutusvaltaisin. Mutta tärkeintä oli, että Lukas sattui tietämään, että Romano johti tappajien liigaa – eikä varmasti ollut siis tullut vain puhumaan, vaan veri tulisi virtaamaan sinä yönä.
”Voit kutsua minua herra Draculaksi, jos näet minua enää”, hän päästi haukahtavan naurahduksen ja kiepsahti yllättävän ketterästi ympäri, potkaisten samalla patjan pystyyn ja kaatumaan Romanon päälle. Samaan aikaan patjan takaa kuului pieni pasahdus ja pimeys syveni – eikä Lukasista näkynyt enää jälkeäkään. Ääneti, hengittämättä hän hiipi hiljaa aivan ulkoseinäänsä kiinni, paksujen verhojen takana häämöttävän ikkunan luo. Romano ei voisi nähdä häntä, ei vain voisi, ja kohta joku tulisi varmasti juosten kysymään, mistä äänekkäässä välikohtauksessa hänen ovellaan oli ollut kyse. Silloin Romanon olisi pakko kiinnittää huomionsa toisaalle, hän hyppäisi ikkunasta ja lentäisi karkuun – niin yksinkertaista se oli. Niin yksinkertaista, mutta silti hänen kurkkuaan puristi, ja paniikin valtaama keho ei totellut kunnolla. Hiuksenhieno värähdys liikautti pimennysverhoa, niin pieni, ettei ihminen olisi sitä huomannut, mutta Lukas kykeni vain rukoilemaan, ettei Klausin katse sattunut olemaan sielläpäin juuri sinä hetkenä.

Klaus oli jo naurahtamaisillaan toisen Draculavitsille, kun havaitsi patjan tulevan kovaa kyytiä päin kasvojaan. Nauru kuoli ennen kuin oli ehtinyt edes syntyä ja mies liikahti sivulle niin nopeasti, että tavallinen silmä ei olisi liikettä nähnyt. Hän ehti nähdä nopeana sujahduksena, kun toinen vampyyri sulautui varjoihin. Pieni viekas hymy huulillaan Klaus astui patjan päälle ja katseli ympärilleen.
”Tule esiin, et voi piileskellä ikuisesti”, hän huhuili ja käveli samalla kohti paikkaa, jossa toinen oli kadonnut. Hän katsoi varjoa ja astui askelen eteenpäin sulautuen siihen itsekin. Äkkiä hän näki varjoissa olevat asiat yhtä selkeästi kuin ne, jotka olivat valossa ja naurahti kuullessaan suorastaan olemattoman äänen verhon liikahtaessa. Mies joutui kääntymään kokonaan ympäri nähdäkseen ikkunalle, sillä mokoma sattui olemaan hänen sokealla puolellaan. Pian hän kuitenkin huomasi nuoremman vampyyrin piileskelemässä ikkunan vieressä. Nopealla liikkeellä hän pinkaisi ikkunan luo ja asettui sen eteen, jotta toinen ei pääsisi pakenemaan.

”Älä yritä paeta. Minä haluan vain keskustella. Ja minä myös aion keskustella vaikka minun täytyisi naulata sinut lattiaan. Pääset paljon helpommalla jos vain istut alas ja kerrot minulle kuinka asia on. Jos Ayadel valehtelee, kuten väität, olette sinä ja enkelisi täydessä turvassa. Silloin saa Ayadel varoa selustaansa”, Klaus puhui seesteiseen sävyyn ja katsoi toista vakavasti, mutta lempeästi.
”En minä ole paha mies. Ja minä en varsinkaan ole kohtuuton, en tapa porukkaa vain siksi, että joku juoruakka käski minun tehdä niin. Haluan vain tietää mistä tässä on kyse. Sinä et ehkä tajua sitä, mutta tässä on minunkin pääni vadilla”, hän selitti ja koetti saada kasvoilleen rauhoittelevan ilmeen.

Lukas ei ollut koskaan elämässään kironnut niin raskaasti, vaikka hän ei päästänyt pihahdustakaan ulos suustaan. Perkeleen Romano kykeni myös sulautumaan varjoihin, ja nyt he loistivat toisilleen pimeyden keskellä kuin molemmilla olisi ollut oma spottivalonsa. Mokoma käski häntä olemaan vielä pakenematta, kun vilahti sukkelasti tukkimaan tien ikkunalle. Lukas otti askeleen, kaksi taaksepäin selkä kiinni seinässä ja katse naulattuna mustatukkaan. Hitaast, melkein vastentahtoisesti hän ilmestyi esiin varjoista, päästi niistä irti, ja seisoi huoneen liki olemattomassa, yhden kynttilän ylläpitämässä valossa tiukasti mustatukkaan katsoen.
”Ei se ole minun enkelini”, hän kiisti hiljaisella, vaisulla äänellä, vaikka olikin ehtinyt jo nimetä Zacharielin. Yritys esittää välinpitämätöntä, kuin enkeli ei liittynyt häneen mitenkään, oli epätoivoinen, pakon sanelema ja tuomittu epäonnistumaan, mutta hänen täytyi silti yrittää.

Rauhoitteleva sävy ja maanitteleva puhe eivät kuitenkaan saaneet Lukasia rauhoittumaan, vaan hän valpastui entisestään, nousi varpailleen ja lähti kiertämään Romanoa hitaasti, kuin peto, joka mittaili vastustajansa voimia.
”Et ole paha mies? Minä tiedän, keitä johdat, Romano”, hän tokaisi matalalla äänellä.
”Palkkamurhaajia. Ehkäpä juoruakka on maksanut sinulle?”
Tuskin syytös oli ehtinyt lähteä Lukasin huulilta, kun hän lehahti nopeaa vauhtia kohti avoinna ammottavaa oveaan. Hän ei halunnut pettää Zacharielia, antaa ruman maailmansa koskea tätä enää sen enempää, kuin mitä Ayadel oli saanut aikaiseksi kirkossa – hän ei halunnut enkelin joutuvan kohtaamaan yhtäkään kaltaistaan, hädin tuskin edes kehtasi itse jatkaa tämän seurassa oleilua. Siksi hänen täytyi yrittää paeta, vaikka jalat lipsuivatkin ja Lukasin vauhti pysähtyi kriittiseksi hetkeksi hänen törmätessään ovensa karmiin.

Klaus noudatti nuorempansa esimerkkiä ja astui pois varjoista.
”Selvä, ei sinun enkelisi. Oli sinun tai ei niin tämä asia on selvitettävä”, hän sanoi rauhallisesti kuvitellen hetken, että toinen olisi vihdoin valmis neuvottelemaan. Nuoremman seuraavat sanat kuitenkin sammuttivat pienen toivonkipinän, joka oli syttynyt hänen sisälleen. Hän huokaisi raskaasti, aina hänen asemansa Killan päänä tuli tielle tällaisissa asioissa. Hän näki toisen pinkaisevan pakoon ja oli nopea pinkaisemaan tämän perään.

Nuorukainen teki kohtalokkaan virheen osuessaan ovenkarmiin ja Klaus sai tämän kiinni ja taklasi pienikokoisemman maahan alleen. Hän piti tästä tiukasti kiinni ja raahasi tämän takaisin huoneeseen ja vakuudeksi tämän paikallaan pysymisestä istui tämän päälle.
”Nyt et lähde enää minnekään. Ymmärrätkö, että tässä ollaan aivan sodan partaalla? Kohta vampyyrit sotivat ympäri Pariisia! Sitäkö sinä haluat? Tämä asia on selvitettävä!” hän alkoi hermostua, mutta veti sitten syvään henkeä ja sai tunteensa takaisin kontrolliin.
”Ja mitä tulee minun asemaani, voisimme jättää sen asian tuonnemmas. Minä olen täällä vain alueen vanhimman vampyyrin toimessa, en tappamassa ketään jos ei ole välttämätön pakko”, mies alkoi pikkuhiljaa kyllästyä toisen kiukutteluun.
”Älä viitsi olla lapsellinen tässä asiassa. Kukaan ei pidä sellaisesta. Keskusteltaisiin nyt kuin aikuiset”, hän yritti vielä vedota toiseen. Jos tämä ei kohta rupeaisi kuuntelemaan, ei hänellä olisi muita vaihtoehtoja kuin raahata hänet Kiltaan ja teljetä jonnekin kunnes hän puhuisi. Hänellä ei ollut varaa antaa sodan syttyä.

Lukas ehti häviävän pienen hetken ajan tuntea vanhemman vampyyrin lähestyvän selkäänsä, ennen kuin hän kaatui raskaan painon alle lattialle, ja kykeni vain kurottelemaan käsiään kohti juuri hänen ulottumattomiinsa jäänyttä kynnystä, kynnet puulattiaan ohuet urat jättäen. Hän ehti nähdä, kuinka naapurin mummo pudotti kauppakassinsa ja omenat lähtivät vierimään alas portaikkoon, kunnes oli taas huoneensa lattialla, ja mustatukkainen istui tukevasti hänen päällään. Romano raivosi hänelle sodasta, mutta se sai Lukasin vain yrittämään uhmakkaasti pääpukkausta, aivan kuin hän olisi muka saanut heikolla riuhdonnallaan toisen tajuttomaksi.
”Sodan partaalla? Koska enkeli sattui olemaan kirkossa? Älä naurata”, hän kihisi, koetellen toisen voimia, jotka pitivät hänet kyllä tukevasti vasten lattiaa.

Hitaasti mutta varmasti Lukas alkoi tuntea ikävää pakokauhua ollessaan kuin naulittuna vasten lattiaa. Hän ei halunnut kertoa Zacharielista, sillä ei halunnut enkelin kohtaavan ketään noin vaarallista – mutta toisaalta, ei mies olisi edes uskonut häntä. Hitaasti mutta varmasti epätoivoiselta näyttävä vampyyri alkoi nauraa, ensin päästi vain muutaman hykerryksen, mutta alkoi sitten käkättää, kuin olisi menettänyt järkensä pelosta.
”Et edes uskoisi minua. Kukaan ei uskoisi minua. Enkä petä häntä”, kiharatukkaisen onnistui tyrskähdellä naurunsa lomassa.
”En ole tappamassa muita! En ole koskaan aikonutkaan. Mene pois, mitään ei tapahtunut.”
Lukasin ääni saattoi kuulostaa hetken aikaa luovuttaneelta ja apaattiselta, mutta seuraavana hetkenä hän kuitenkin keräsi kaiken pimeyden sisältään ja jysäytti aallon mustaa energiaa vasten vanhemman vampyyrin rintakehää, täysin varoittamatta. Teko sai kuitenkin hänen omat silmänsä pimenemään, sillä voima verotti häntä rajusti, varsinkin niin janoisena, kuin hän sattui olemaan sinä iltana. Kiharatukka itse parkaisi noustessaan hoippuvin jaloin seisomaan ja hoiperrellessaan pahoinvoivana vatsansa ympärille kerälle kääriytyneenä kohti kylpyhuonettaan. Sen ovessa oli lukko, se oli lähellä, hän saattaisi ehtiä – enää ihan vähän – hänen sormensa melkein koskettivat kahvan kulunutta messinkiä...

”Sodan partaalla, koska Ayadel on kertonut kaikille, että sinä haluat tappaa heidät. Kadut eivät ole enää turvallisia sinulle. Alueen muut vampyyrit ovat sotajalalla ja siksi asia täytyy saada selvitettyä”, Klaus yritti selittää. Mies oli vastaamassa toisen puheisiin, mutta ei ehtinyt saada sanaa suustaan valtavan paineen iskeytyessä hänen rintaansa. Hän paiskautui taaksepäin ja jäi murto-osasekunniksi koristen lattialle. Hän näki vilahduksen näkökenttänsä rajamailla ja hänen aivonsa rekisteröivät tuon nopean vilahduksen toiseksi vampyyriksi. Hän pomppasi pystyyn ja näki toisen olevan vaarallisen lähellä kylpyhuoneen ovea. Klaus heittäytyi nopeammin kuin oli tiennyt kykenevänsä toisen perään ja sai viime hetkellä tämän käsivarresta kiinni. Käsivarresta tiukasti puristaen hän veti nuoremman vampyyrin itseään vasten.

Hetken toista paikallaan pidettyään hän tarttui tätä kurkusta ja nosti tämän lähintä seinää vasten.
”Minulta palaa aivan kohta pinna sinun kanssasi”, hän murisi ja löi toisen seinää vasten. Huoneessa kaikui ilkeän kuuloinen rusahdus, mutta Klaus ei tiennyt kuuluiko se nuoremmasta vampyyrista vai kovia kokeneesta seinästä.
”Minä en halua kenellekään mitään pahaa. Minä haluan kaikkien parasta”, hän ärisi ja kohotti vapaan kätensä. Käsi heilahti voimalla alaspäin ja teki tuttavuutta nuoremman kasvojen kanssa. Klaus oli mitoittanut voimankäyttönsä niin, ettei katkaisisi toiselta niskaa, eihän hän halunnut nuoremman kuolevan.
”Nyt sinä saat päättää keskusteletko minun kanssani vai lähdenkö minä täältä ja etsin käsiini sen enkelin. Ayadel osaa varmasti kertoa minulle hyödyllisiä tuntomerkkejä. Löydän hänet alta aikayksikön, enkeleitä kun pyörii maanpinnalla melko lailla harvassa. Siltä enkeliltä saan sitten toivon mukaan informaation, jota tarvitsen”, hän suorastaan sähisi ja tökki toista kivuliaasti rintaan. Hän laski miehen maahan, mutta piteli tätä edelleen hartioista paikoillaan.
”Ja jos en saa enkeliltä tietoa, jonka tarvitsen, voit olla varma, että palaan tänne ja silloin sinusta ei ole jäljellä kuin pieni keko tomua.”

Aika tuntui pysähtyvän, kun Lukas tunsi tiukan otteen käsivarrellaan. Maailman vasta hitaasti keinuntaansa lopetellessaan hän kääntyi katsomaan olkansa yli ja näki mustatukkaisen miehen vierellään, toipuneena vain hetken liian aikaisin saamastaan iskusta. Suu auki unohtuneena hän huomasi tulleensa vedetyksi aivan itseään pidemmän miehen rintakehää vasten – hän saattoi tuntea mustan kaavun ylellisen kankaan omaa, paljasta rintakehäänsä vasten ja haistoi kuoleman ja rauniot. Seuraavassa hetkessä sormet olivat puristuneet hänen kurkulleen kuin pihdit, ja korahtaen Lukas huomasi roikkuvansa ilmassa – ja paiskautuvansa vasten seinää niin, että hän ei kivulta tienyt, paukahtiko hänen selkänsä vai seinä hänen takanaan.

Tuskin iskusta toipuneena Lukas rekisteröi Romanon sanat etäisesti, juuri ennen kuin sai raskaasta nyrkistä kasvoihinsa. Hän oli murtanut luitaan usein, käsittämättömän usein, ja kykeni tuntemaan leukansa säröilevän valtaisan voiman alla. Nyt hänellä ei ollut enää pakoreittiä, ja Romano lateli uhkauksia ei vain häntä, vaan myös Zacharielia kohtaan. Ehkä Lukas ei välittänyt siitä, ettei pystyisi enää kulkemaan kaduilla turvassa, mutta hän ei aikonut päästää mustatukkaa enkelinsä kimppuun. Irvistäen hän takertui kaikin voimin vanhemman vampyyrin ranteista kiinni, välittämättä nenästään ja suustaan valuvasta verestä.
”Et... koske... häneen”, hän kähisi hiljaa, mutta päättäväistä raivoa kihisten.
”Hänen... ei pitäisi tulla meidän kaltaistemme... tahrimaksi...”
Raskaasti henkeään haukkoen Lukas antoi päänsä vaipua, kun hän palautti mieleensä kauan sitten unohtamansa sanat. Ehkä ne eivät toimisi, mutta hän kykeni ajattelemaan vain Zacharielia, hänen loistoaan, sitä hetkeä kirkossa, kun hän oli tarttunut pyhää voimaa loistaneeseen enkeliin – ja kuinka Zachy oli parantanut hänet, jonka piti olla jumalan armon tavoittamattomissa.
”Vien sinut mukanani helvettiin... 'Minä kuulin, kuinka taivaassa sanottiin kovalla äänellä: -- Nyt on pelastus tullut, meidän Jumalallamme on kuninkuus ja mahti ja hänen Voidellullaan valta. Nyt on Syyttäjä syösty alas, tuo, joka meidän Jumalamme edessä syytti veljiämme päivin ja öin.'”
Sanat olivat kuin hiekkapaperia, kuin raastin hänen kielellään ja ne polttivat hänen keuhkojan, mutta Lukas sylki ne ulos siitä huolimatta, veri vuolaana suustaan valuen, kynnet Romanon ranteisiin pureutuen, sillä hän ei antanut mustatukan karata pyhän sanan poltetta – ei hänen enkelinsä kimppuun!

Klaus yllättyi siitä, kuinka vahva tuo nuorempi vampyyri oli. Jos ei fyysisesti niin ainakin henkisesti. Moni olisi murtunut hänen käsittelyssään jo aikoja sitten, mutta tuo nuorukainen jaksoi taistella. Hetken Klaus mietti syitä toisen salaperäisen voiman takana. Hänen ei tarvinnut miettiä kauaa, kun oivallus valaisi hänen kasvonsa.
”Sinä ra – ” hän ei saanut sanottua sanottavaansa loppuun, kun toinen alkoi ladella raamatunkohtia ulkomuistista. Sanojen voimasta Klausin kaulaan aukesi ikävännäköinen avohaava ja hänen poskilleen kohosi pieniä vesikelloja. Hän murahti turhautuneena, mutta sai voimaa uudesta oivalluksestaan.

”’Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela. Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki’”, hän lausui hämmästyneesti. Kunnon katolisena hän osasi toki aimo osan Vanhaa Testamenttia ulkoa. Sanat polttivat hänenkin suutaan, mutta hän ei kohdistanut niitä satuttamaan toista vampyyria, joten ne eivät tehneet nuoremmalle vahinkoa. Klausin kasvot valtasi ihmetys.
”Nyt minä ymmärrän”, hän sanoi hiljaa ja laski nuorukaisen irti.
”En ymmärrä miten se on mahdollista, en olisi uskonut, että niin voi tapahtua”, hän sopersi ja perääntyi hieman toisesta. Sitten lempeä hymy valaisi hänen kasvonsa tavalla, joka sai hieman kolkot kasvot näyttämään rakastettavilta ja jollain tapaa isällisiltä.
”Sinä rakastat häntä. Siksi sinä olet niin voimakas.”

Lukasin silmät sumenivat, hän ei kuullut Romanon kesken jäävää lausetta – hänen korvansa kuuroutuivat hetkeksi sanoista, jotka sihisivät ilkeästi hänen kielensä päällä. Romano ei kuitenkaan vahingoittunut, ei tarpeeksi – pienten haavojen näkeminen sai Lukasin pään retkahtamaan alas, melkein luovuttaneena, tuntien käsittämättömän syvää ahdistusta rinnassaan. Edes uhraamalla itsensä hän ei kyennyt siis suojelemaan Zacharielia... Eikö hänestä ollut edes suojelemaan yhtä ainoaa henkilöä, joka todella ansaitsi rauhallisen elämän poissa pimeydestä?

Lukas odotti helvetin laskeutuvan ylleen, mutta sen sijaan Romanon sanat olivat ihmetystä täynnä, lempeät, ja mies antoi hänen vajota istumaan selkä seinää vasten. Kiharatukka ei jaksanut edes nostaa katsettaan, hän vain riiputti päätään, tuntien epäonnistuneensa – hänellä ei ollut enää mitään keinoa taistella vastaan, ei nyt, kun viimeinenkin energian häivä tuntui kadonneen hänen jäsenistään. Hän kuitenkin tunsi, kuinka hänen alahuulensa tärisi, kun hän kuuli mustatukan soperruksen, kuinka ihmeissään hän itse oli siitä – ja lopulta toisen sanat saivat hänet vetämään terävästi henkeä ja luomaan järkyttyneen katseen mustatukkaiseen.
”Ei!”
Huuto oli alkukantainen, voimakas, vaikka Lukas oli itse täysin runneltu ja voimaton. Hän tuijotti vampyyria edessään, ymmärtämättä tämän ilmettä, mutta tuntien kuitenkin olonsa kuin... kuin olisi seisonut parhaan ystävänsä edessä typerän riidan päätteeksi.
”Sydämeni kuoli... sinä tiedät... emme me voi, ei niiden kaikkien vuosien jälkeen”, hän soperteli nyyhkyttäen ja painoi kätensä silmilleen. Hän oli häkeltynyt, sekaisin siitä kaikesta, eikä kyennyt käsittämään sitä kaikkea niin nopeasti. Hän, voimakas? Hän oli hävinnyt, hävinnyt surkeasti, kuin lapsi, joka oli yrittänyt haastaa täysikasvuisen.
”Hän... hän on kirkkaus. Pyhä. En voisi – liikaa pimeyttä – älä kiduta minua sanoilla!” Lukasin ääni kohosi huutoon, ja hän loi hurjistuneen, kyynelehtivän katseen Romanoon, haastaen tämän jatkamaan aiempaa taistelua.
”Jatka! Ala repiä raajojani irti – tiedät, että pääset paljon pidemmälle ruumista satuttamalla, mieli kivettyy parin vuosisadan jälkeen! Jatka, älä kuvittelekaan, että päästäisin sinut Zachyn luokse vielä näin hyvässä kunnossa!”

Klaus säikähti toisen villiä huutoa. Hän loikkasi taaksepäin ja näytti ohikiitävän hetken peuralta ajovaloissa. Hän ei puhunut, kun toinen sopersi sanojaan. Tämä murtuminen sai miehen entistä varmemmaksi johtopäätöksestään. Hän huokaisi ja lopulta hänen hyvä sydämensä tuli pintaan. Hän lähestyi lattialla kyhjöttävää vampyyria ja kyykistyi tämän viereen.
”Sinä olet väärässä”, hän sanoi ja hymyili surullisesti.
”Meidän sydämemme ei ole kuollut. Meidän sydämemme nukkuu, se nukkuu niin kauan, että kohdalle tulee joku, joka on kyllin vahva herättämään sen ja, kun se herää, se rakastaa niin vahvasti, että kukaan ei voi sitä pysäyttää”, hän puhui hiljaa ja rauhallisesti. Hän tiesi, että sanat olivat liian suuria jopa hänen suuhunsa, mutta hän halusi toisen uskovan rakkauteen. Hän tiesi liian hyvin miltä uskonsa menettäminen siihen voimaan tuntui ja hän ei halunnut samaa kohtaloa kenellekään muulle. Jos hän olisi tuntenut nuorukaisen paremmin, olisi hän laittanut kätensä tämän olalle tai halannut tätä, mutta nyt hän epäili, että hänellä ei ollut siihen lupaa.

”Mitä hän tuntee sinua kohtaan?” hän kysyi hiljaisella äänellä. Hänen äänensä oli pehmeä, sellainen, jota isä käyttää lapsen tullessa kertomaan nähneensä pahaa unta. Isä ottaa lapsen syliinsä, suukottaa tämän otsaa ja kertoo pehmeästi, että lapsella ei ole mitään hätää. Sitten isä vie lapsen takaisin sänkyynsä ja peittelee tämän lämpimästi. Hän toivottaa hyvää yötä ja lapsi nukahtaa rauhalliseen uneen. Juuri noin Klauskin olisi halunnut tehdä nuoremmalle vampyyrille. Hän kuitenkin hillitsi mielihalunsa ja pieni huokaus karkasi hänen huuliltaan.
”Älä riistä häntä itseltäsi”, hän huokaisi. Kipeät muistot menneisyydestä palasivat kohisten pintaan, mutta hän työnsi ne kiukkuisesti takaisin niihin aivojensa lokeroihin, joihin oli ne säilönyt.

Romanon sanat... ne olivat melkein liikaa Lukasille, joka halusi ilkkua ja pilkata toista, kiistää siirappisen toiveikkaat sanankäänteet rakkaudesta voimana. Hän jos kuka tiesi, ettei se ollut sitä, se oli vain halua, joka heidän kohdallaan oli aina pohjimmiltaan nälkää. Kirjoissa, elokuvissa, runoudessa esiintyvä rakkaus oli vain ihmisten kuvitelma, johon uskominen oli Lukasista kuin joulupukin olemassaolon julistamista – mutta sillä hetkellä hän halusi uskoa Romanon sanoihin, hän takertui niihin sydämessään, muttei siltikään kyennyt sanomaan sitä ääneen.
”Rakkaus... ei ole kuolleita varten”, hän sihahti hampaidensa välistä torjuvasti, vaikka miehen arasti mustatukkaiseen kohoavissa silmissä kajasti himmeästi lepattava toivo.

Isälliset, lohduttavat sanat alkoivat kuitenkin olla liikaa, ja väsyneesti, murtuneena, Lukas ojensi kätensä ja ripustautui roikkumaan ikivanhan vampyyrin lujaa rintakehää vasten.
”Älä sinä... riistä häntä minulta”, hän vaati hädin tuskin koossa pysyvällä äänellä ja puristi nyrkkinsä tiukasti kiinni, molemmat täynnä Romanon kaavun mustaa kangasta.
”Hän on ollut täällä vasta viisi vuotta. Hänet hylättiin maan pinnalle. Hän ei edes tiedä, mikä minä olen. Se, mitä kirkossa tapahtui... se ei ollut hänen vikansa.”
Lukas katsoi ylös mustatukkaiseen anovasti, toivoen saavansa lisää ymmärrystä osakseen tuosta miehestä... jonka hän viimein tajusi tuovansa mieleensä kaikista eniten papin, pyhän isän, joka oli valmis kuuntelemaan ja antamaan synnit anteeksi. Miten huvittava rooli pimeyden lapselle, mutta turha hänen kai oli sellaiselle nauraa säälittävässä tilassaan ja vielä surkuhupaisammassa tilanteessaan, jota hän ei kuitenkaan myöntänyt kunnolla edes itselleen.
”Uskothan? Hän sattui paikalle vahingossa, eikä ymmärtänyt minun ja Ayadelin kiistelyä. Eikä hän... hän on enkeli! Opetan häntä, olen hänen ystävänsä, mutta ei hän näe mitään muuta. Ja niin on hyvä”, hän huokaisi raskaasti ja päästi toisesta irti, lysähtäen heti puoliksi makuulleen vasten seinää, lopen uupuneena riehumisestaan.
”... olisi oikeasti pitänyt hakea veripusseja varastoon tällaista varten.”

”Rakkaus on kaikkia varten. Rakkaus on suurin kaikista voimista”, Klaus yritti kumota toisen sanat siitä kuinka rakkaus ei kuulunut kuolleille. Hän yllättyi, kun toinen takertui hänen takkiinsa kuin hukkuva.
”Ei, minä en riistä häntä sinulta”, hän sanoi ja kosketti varovasti toisen päätä eleellä, jota pappi käyttäisi siunatessaan ihmisen. Papin tavat olivat juurtuneet häneen syvälle vaikka hän olikin joutunut luopumaan ammattinsa harjoittamisesta.
”Minä uskon sinua, uskon jokaisella solullani, niin elävällä kuin kuolleella”, vanha vampyyri sanoi ja huokaisi toisen lysähtäessä seinää vasten. Tämän puhuessa verestä hän kurotti kätensä takkinsa sisään ja veti sieltä purkin, joka näytti erehdyttävästi pillimehulta. Hän ojensi purkin nuorukaiselle.
”Siinä on verta. Toivottavasti O kelpaa sinulle”, hän sanoi ystävällisesti.

”Etkö halua saada häntä näkemään sinua eri valossa? Oletko varma, että haluat pysyä pelkkänä ystävänä? Sanotaan, että rakkaus sattuu, mutta minusta se sattuu enemmän, kun rakastat jotakuta, mutta hän on vain ystäväsi”, Klaus sanoi ja nousi seisomaan. Hän käveli ovelle ja nosti irronneen saranan maasta. Ei hän todellisuudessa ollut oven kohtalosta lainkaan kiinnostunut, hän vain halusi antaa toiselle hetken miettimisaikaa omassa rauhassaan. Hitain liikkein hän sovitti saranaan oveen ja sai kuin saikin sen pysymään huterasti paikoillaan. Hän nosti oven raameihinsa ja katseli työnsä jälkeä tyytyväisenä. Toinen joutuisi kyllä hankkimaan uuden oven, mutta nyt se ainakin varjelisi häntä muiden katseilta paremman puutteessa.

Lukasin pää oli pyörällä. Kuinka nopeasti yksi ilta saattoikaan muuttua! Hetki sitten hän oli seissyt suihkussa, nauttien vedestä ja ehkä ajatellut etäisesti haluavansa nähdä Zacharielin uudestaan. Nyt, kun Romanon ilmestyminen oli tehnyt kaikesta epävarmaa, saattanut enkelin hetkellisesti vaaraan hänen mielessään, alkoi hänen sydäntään raastaa suunnaton ikävä. Silmiään pyyhkäistyään hän otti veripaketin vastaan, onnistui jopa vääntämään huulilleen heikon hymynkin.
”Kiitos.”
Kummasta hän kiitti, uskomisesta vai verestä, siitä hän ei itsekään ollut varma. Siekailematta hän repäisi pillin esiin ja ryysti paketin tyhjäksi muutamassa sekunnissa – paksu, rautainen neste tuntui sammuttavan pyhien sanojen palon hänen kurkustaan ja sai jopa murtuneen mielen kohenemaan. Tosin se saattoi johtua myös Romanon tarjoamasta myötätunnosta, mutta aivan niin vahva Lukas ei ollut, että olisi kyennyt myöntämän sen.

Ovi kalahti takaisin saranoilleen ja sulkeutui kiikkerästi, peittäen heidät asunnon hämärään. Lukas hymähti, naurahti ja alkoi hihittää, kunnes heitti veripaketin toiselle puolelle huonetta vihaisesti.
”Pitäisikö minun alkaa syödä valkosipulileipää? Olisiko hyvä idea laittaa suuri krusifiksi tähän seinälleni?” mies kysyi ja nakutti tyhjää, valkoista ja nyt lommon itseensä saanutta seinää takanaan.
”Rakastaa enkeliä... se olisi itsemurha. Minä näin, mihin hän kykeni kirkossa. Kristus itki, melkein käristyin hengiltä ja... ja... hän...” paransi minut, Lukas kuiskasi ääneti, huomaten omien sanojensa takana piilevän totuuden. Zacharielin voima ei ollut satuttanut häntä. Hän kykeni koskemaan enkeliin. Ehkä hän kykenisi myös rakastamaan häntä? Ajatus kuulosti kuitenkin yhä naurettavalta, ja kasvonsa pikaisesti kädellään peitettyään hän suuntasi katseensa uudestaan Romanoon.
”Mitä Ayadelille tapahtuu nyt? Oletan, että pääsin itse pinteestä tällä käsittelyllä”, kiharatukka murahti synkeään sävyyn, vaikka samaan aikaan hymyilikin. Helppohan se oli jälkikäteen nauraa koko välikohtauksen mustalle huvittavuudelle.

Klaus kohotti kulmiaan Lukasin ryhtyessä hihittämään. Olematon hymy kohosi hänen huulilleen, kun toinen ehdotti krusifiksin ripustamista seinälleen.
”Älä kuule pilkkaa, krusifiksihan voisi olla hieno sisustusesine”, hän sanoi äänellä, josta kykeni tarkkaan kuunnellessaan erottamaan huumorin pilkahduksen. Mies jätti toisen loput pulinat huomiotta valmistautuessaan lähtemään. Hänen työnsä täällä oli tehty ja se todellakin jatkuisi muualla.
”Ayadelille? No, sanotaan, että älä odota näkeväsi häntä hetkeen”, hän sanoi ja suoristi vaatteitaan. Kauluksen oikominen jäi häneltä kuitenkin pahasti kesken, kun joku tai jokin törmäsi hänen selkäänsä huomattavalla voimalla. hän horjahti eteenpäin yllättyneenä ja näki jonkun porhaltavan ohitseen kauheaa kyytiä.

”Lukas! Mitä tapahtui! Minä kuulin, kun se naapurin mummo huusi poliiseja ja sitten juoksin tänne ja huomasin, että sinun ovellesi on tapahtunut jotain kamalaa ja sitten pelästyin kamalasti ja – ”, Zachariel ryntäsi huoneeseen ja lähestulkoon kaatui polvilleen Lukasin viereen. Hän tarttui miestä kädestä silmät huolta tulvillaan.
”Kuka sinun ovesi on hajottanut? Ethän sinä itse sitä särkenyt?” hän kyseli ja onnistui saamaan viimeiseen lauseeseen hieman toruvan sävyn.

Klaus katseli kohtausta huvittuneena. Tuolla vaalealla poikasella oli ollut niin kiire, että tämä ei ollut edes huomannut törmänneensä häneen. Mies osasi kyllä aavistaa kuka tuo oli. Hän ei ollut nähnyt montaa enkeliä elämänsä aikana, mutta tarpeeksi monta tunnistaakseen sellaisen, kun se kirjaimellisesti törmäsi häneen. Hän hymähti hiljaa, mutta päätti olla sanomatta mitään ja antaa tilanteen kulkea omalla painollaan.

Lukasin pieni hymy hyytyi pikkuhiljaa ja hän ryysti viimeiset veripisarat pillimehunsa pohjilta, suoden kuitenkin vaatteitaan oikovalle Romanolle kevyen nyökkäyksen hyvästiksi. Tai hän oli uskonut sen olevan hyvästi, kunnes Romano oli kaatua silmät pullistellen jonkin hyvin nopean ja valkoisen muksahdettua hänen selkäänsä matkallaan kohti seinää vasten istuvaa vampyyria. Lukasilta kesti vain hetki tunnistaa huolestuneen näköinen nuorukainen Zacharieliksi, ja hän piilotti pillimehunsa kiireesti selkänsä taa.
”Zachy, rauhoitu”, hän kehotti hiljaisella ja pehmeällä äänellä, jopa painoi hitusen verentahriman kätensä enkelin poskelle tätä rauhoitellakseen.
”Ei minulla ole hätää. Tapahtui vain pieni onnettomuus”, vampyyri valehteli sulavasanaisesti, katseenkaan värähtämättä. Ei hän halunnut ikimaissa Zacharielin saavan häntä kiinni valehtelusta, siitä koituisi aivan massiivisesti harmia.

Oven mainitseminen sai Lukasin vilkaisemaan ensin syrjäkarein Romanoa, ja vasta sitten oveaan. Se tosiaan kiikkui hädin tuskin saranoillaan, mutta... Zacharielin kysymys sai Lukasin nauramaan voipuneesti.
”Kyllä, taisin rikkoa sen ihan itse. Kyllä minulla on varaa sen korjaamiseen”, hän naureskeli itsekseen ja vilkaisi taas Romanoon. Zachariel ymmärtäisi toisen läsnäolon merkityksen varmaan aivan pian, joten Lukas päätti itse kokeilla tilanteen paikkailua, ja keksi vikkelästi selityksen tapahtuneelle.
”Ystäväni opettaa minulle erästä kamppailulajia. Se on vähän rajua, ja otin treenin liian tosissani ja hupsista, johan siinä meni yksi ovi hajalle”, hän selitteli toivoen, ettei Zachariel huomaisi kuinka yksipuolisen murjottu hän itse oli.

”PIENI ONNETTOMUUS?!!” Zachariel huusi niin kovaa kuin pystyi.
”MINUSTA TÄMÄ EI NÄYTÄ MILTÄÄN PIENELTÄ ONNETTOMUUDELTA!” hän osoitti murtunutta seinää syyttävän näköisenä. Ihme kyllä jopa hänen kalpea ihonsa oli muuttunut aavistuksen punertavaksi suuttumuksen ansiosta. Hän kuunteli toisen selitystä ja huokaisi vieden kätensä otsalleen rasittuneen näköisenä.
”Sinä se sitten osaat hankkiutua hankaluuksiin”, hän huokaisi ja mulkaisi sitten Lukasia pahasti.
”Ja kuka tämä ystäväsi sitten on?” hän kysyi kulmiaan kurtistaen.

”Anteeksi myöhäinen esittelyni, en halunnut keskeyttää teitä. Klaus Romano”, Klaus sanoi ja ojensi kätensä Zacharielille, joka tarttui siihen epäluuloisena.
”Olen pahoillani ystäväsi murjomisesta, mutta tämä taistelulaji on oikein hyvä oppia”, hän jatkoi ja hymyili miellyttävästi. Hän ei tiennyt mihin Lukas valheillaan pyrki, mutta hän katsoi parhaaksi lähteä leikkiin mukaan, sillä hän ei halunnut tuosta nuoremmastaan vihollistaan. Yksikin vihollinen lisää, voisi katkaista kamelin selän.
”Pitäähän sitä kyetä puolustamaan itseään”, hän vielä lisäsi toivoen saavansa tarinaan lisää uskottavuutta.

”Kaikkea sitä kuulee”, Zachariel tuhahti tuohtuneena ja tarrautui lähes huomaamattaan Lukasin käsivarteen. Hän ei halunnut, että toinen liikkuisi mihinkään ennen kuin hän olisi saanut tarkastella tämän vammoja lähemmin.
”No, kertokaas siitä taistelulajista. Voinko minä oppia sitä?” hän kysyi normaaliin iloisuuteensa palanneena.

Lukas antoi Romanon esittäytyä itse Zacharielille, ja hän loi vanhempaan vampyyrin mykän, mutta kiitollisen katseen. Ehkäpä ikivanha yön olento ei kokenut hupsua, nuorta enkeliä uhaksi, mutta Lukas oli nähnyt Zacharielin sisällä piilevän voiman, eikä halunnut antaa enkelille edes mahdollisuutta kuvitella, että mustatukkainen mies olisi todella pahoinpidellyt hänet tietoja kysellessään. Siitä vasta sota syttyisikin, jos Pariisin vanhin vampyyri kuolisi hänen kotonaan, enkelin toimesta...

Kahden muun keskustellessa Lukas oli mahdollisimman ääneti rusauttanut selkänsä suoremmaksi ja yrittänyt parhaansa mukaan tekeytyä terveeksi, ja vain lievästi rusikoiduksi.
”Eieiei, ei se sopisi sinulle”, Lukas kiirehti toppuuttelemaan Zacharielin iloista intoa ”kamppailulajia” kohtaan.
”Ethän sinä pidä muiden satuttamisesta, ja tässä on hyvin olennaisena osana täyskontaktiottelut. Eikä se käy ainakaan nyt, treenimme nimittäin venyi ja ...Klausilla on kiire erääseen tapaamiseen”, Lukas laski luikuria vetämättä edes henkeä välillä, vaikka nopea tahti kärsikin hieman siitä, kun Romanon etunimen käyttäminen tuntui niin omituiselta. Mutta pitihän hänen kutsua miestä etunimeltä, jos he kerta ”ystäviä” olivat.

Romanon saatua lähdettyä Lukas kääntyi Zacharielin puoleen, oikein tarttui enkeliä käsistä – osittain saadakseen hänen huomionsa, osaksi estääkseen häntä tutkimasta vammojen laajuutta, osaksi vain, koska halusi tuntea sirot kädet omissaan.
”Zachariel. Tiedän, että olet huolestunut puolestani, mutta tällä kertaa anna olla. Pärjään parhaiten, jos saan levätä rauhassa kotonani”, hän sanoi hyvin painokkaasti enkelin silmiin tuijottaen.
”Lupaan tulla ylihuomenna sitten käymään, niin voit itse katsoa, että eihän tämä ollutkaan mitään vakavaa”, hän vielä vakuutteli, mutta valmistautui lisäsuostutteluun.

Ennen pitkää Lukas sai kuin saikin Zacharielin lähtemään. Silloin hän kiipesi seisomaan seinästä tukea ottaen, rahjusti patjalleen, tarttui kännykkäänsä ja lähetti viestin Emilylle. Ennen pitkää tyttö tuli kuin tulikin mukanaan muovikassi, jonka hän jätti Lukasin jääkaappiin, ja hiipi sitten ulos asunnosta. Poliisit kävivät mummon hälyttäminä, alakerrassa asuva vuokraisäntä tuli rähjäämään ovesta, muutama utelias tuli koputtelemaan ja kysymään, oliko kaikki hyvin – mutta Lukas ei kertaakaan noussut patjaltaan, vaan pysyi siinä hyvin päättäväisenä, aikoen antaa levon, yön ja veren korjata aiheutuneet vahingot, jottei Zacharielin tarvitsisi olla huolissaan.

//Siinä minun lopetusvuoroni o7 Kiits <3//