Yöt ainoastaan toistivat toisiaan

//Kirke ja Nyx! Sweet dreams <3//

Louisin huone ei ollut kovin suuri, mutta sitäkin siistimpi, luonnottoman siisti parikymppisen nuorukaisen huoneeksi. Neutraalit, sinertävät värisävyt, neutraalit läpikuultavat verhot ja vaaleat puukalusteet saivat huoneen näyttämään liki sisustamattomalta, ja nurkassa, vaatekaapin vieressä kohoavan televisiopöydän monet laatikkomaiset pelikoneet johtoineen olivat ainoa merkki eloisasta sotkusta. Silti se oli hänen huoneensa, ja vaikkei se ollut paljoa, siellä Louis kykeni olemaan itse, ilman kenenkään muun apua muutaman strategisesti asetellun kahvan, tuolin ja ovenkahvaan sidotun vetoliinan avulla. Hänen pyörätuolinsa oli sängyn vierellä, ja sängynpäädyn vieressä seisovalla, suurehkolla yöpöydällä oli lamppu, vesilasi, seuraavan päivän vaatteet ja jokin hupsu sarjakuvalehti.

Läpikuultava verho pullistui kevyestä ilmavirrasta. Vaikka oli jo lokakuu, oli hänen huoneensa lämmennyt päivän aikana niin kuumaksi, että Louisin oli ollut pakko jättää suurehko tuuletusikkuna auki. Hänelle tuli herkästi kuuma öisin, eikä hän kyennyt potkimaan peittoa yltään. Itse asiassa vaalea nuorukainen nukkui aina lähes liikkumatta selällään, ainoastaan kädet ja pää silloin tällöin sängylle levittyen. Nytkin hän oli lähes kaulaa myöten peiton alla, vain valkoisen hihattoman paidan hartiat näkyvissä, raidalliset siniset bokserit ja kuihtuneet jalat tukevasti peiton alla. Levottomien unien tuoman kulmien mutristuksen sijaan hänen kasvoillaan oli kuitenkin levollinen hymynkare, sillä Louis näki hyvää unta.

Hän puoliksi lensi, puoliksi hyppäsi seuraavalle kapealle, kuutiomaiselle tasanteelle miekka kädessään, ja pystyi loikkimalla jäämään roikkumaan ilmaan hetkeksi, kuin lentäen. Oli käsittämättömän riemukasta kyetä sellaiseen, pystyä aivan oikeasti hyppäämään monta, monta metriä korkeammalla olevalle kuutiolle ja heilauttaa keveästi miekkakättä avatakseen jälleen kerran yhden aarrearkun, joka oli täynnä marspatukoita. Hän kumartui arkun ääreen, miekka katosi hänen käsistään ja hän alkoi penkoa arkkua. Suklaapatukoitten alta paljastui lopulta kiiltävä auton puskurikoriste – se oli taikakalu, joita hänen täytyi kerätä voidakseen näyttää Markisille, että osasi tanssia yhtä hyvin kuin Dana. Tietenkin juuri näin, sehän oli aivan loogista, aivan yhtä loogista kuin ilmassa leijuvat sateenkaarenkirjavat ilmapallosiilit.

Nyx kiipesi ketterästi ikkunalle ja nosti jalkansa sisäpuolelle mittaillen epämiellyttävän siistiä huonetta samalla, kun riisui stilettonsa. Pelikonsoleista päätellen huonetta asutti nörtti, jolla oli joko liikaa aikaa tai liian vähän omaa tahtoa elääkseen normaalilla huolettoman sotkun tasolla. Nyxille ainoa oikea siisteysaste oli totta kai hänen omansa. Uneksijaa yönsä kuluksi etsinyt demonikas pudottautui ääneti varpaisilleen ja hiipi tutkimaan huonetta paremmin, kunnes näki pyörätuolin sängyn takana. Mikä helmi! Hän kiepahti istumaan siihen välittömästi ja asetteli itseään mukavammin rullaillen edestakaisin pienessä tilassaan. Heräisiköhän kukaan, jos hän kävisi kokeilemassa menopelin nopeutta ilmeisen kookkaan talon käytävillä?

Nainen kuitenkin harhautui, kun muisti syyn tulolleen: ilmeisen autuaasti nukkuvan nuoren miehen. Kissamainen hymy silmissään hän istahti sängyn laidalle ja testasi uhrinsa unta puristellen tämän varpaita, jotka pyörätuolista päätellen eivät olleet loogisin reaktiopiste. Sitten hän painoi sormella kevyesti Louis'n nenänpäätä ja puhalsi tämän korvanlehteen, mutta ellei mies herännyt, hän saattoi laskea sormensa tämän ohimolle ja katsoa unta.
Muutama tunti liikaa pelikonsolilla, ehkäpä? No, hän voisi muuttaa unen joksikin muuksi kuin Super Marioksi hallusinogeenillä höystettynä.

Cambion tosin joutui siirtymään potemaan ahdistusta ja kasvavaa paniikkia rentouttavasti rullaavaan tuoliin, kun muisti klaustrofobisen vankilan hereillä olevan alitajunnassa. Kiusaus päästä mukaan oli kuitenkin liian suuri ja naisen mielessä varmasti synnytykseen verrattavalla ponnistuksella hän työntyi harkitsemattomasti sisään miehen alitajuntaan; hän putosi pikkumustassaan migreeninpunainen ponihäntä lepattaen miekkailevan sankarin eteen leijuvalle kuutiolle.
"Hei hurmuri", kissamaisesti neljälle raajalle laskeutunut nainen väläytti viekkaan hymyn. Unimaailma tuntui vavahtelevan uuden valtiattarensa läsnäolosta: sen taivas muuttui yönsinimustaksi, kuutiot hohtavan valkeiksi eikä herttaisista siileistä näkynyt enää jälkeään. Nyx sai ne katoamaan hätääntyneesti vinkuen.

Louis kääntyi ympäri, hämmentyneenä, suu auki unohtuneena. Miekka hänen kädessään värisi ja katosi jonnekin, kun hänen huomionsa poistui sen luota. Hän ei ollut koskaan, koskaan nähnyt tuota naista, ja koko maailma hänen ympärillään tärähti erilaiseksi punatukan ilmestyessä siihen pikkumustassaan.
”Hurmuri?” nuorukainen toisti typertyneenä, sillä punatukka ei kuulunut ollenkaan unilogiikan jatkumoon – mutta alkoi sitten hymyillä pirteästi.
”Tule, mennään”, hän kutsui punatukkaa ja aarrearkun oman onnensa nojaan jättäen lähti juoksemaan riemukkaasti eteenpäin. Maisema hänen edessään muuttui, laajeni ja kirkastui aurinkoiseksi lammeksi, jota ympäröivät trooppiset, mutta puutarhamaisesti jäsentyneet kasvit.

”Mikset oo tullu käymään aikoihi? Meidänhä piti nähdä, kun vesi on vielä lämmintä”, Louis tarkensi kahlatessaan yhtäkkiä kengättömillä – vai oliko hän ollut koko ajan paljasjaloin? – jaloillaan pyöreäkivisellä soralla pohjustettuun kirkkaaseen lampeen, ja hän roiskaisi vettä punatukkaa kohti. Keitä muita punatukkia hän tunsi, kuin Julietin? Sen täytyi olla Juliet.
”Tuu jo! Sukella, osaat sukeltaa nii hienosti”, hän yllytti naista pirteästi, ääni nauravaisena.

Hetkinen. Tämä ei nyt sujunut lainkaan suunnitelmien mukaan. Mario Juniorin piti hämääntyä Nyxin majesteettisesta saapumisesta, mutta nuori mies vain hymyili kuin olisi tuntenut hänet ja muutti maailmaa omasta tahdostaan. Ajatukset raksuttivat kiivaasti ja maailma vavahteli kaukaisesti jyrähdellen, kun demonikas käsitteli tätä uutta käännettä: hänen tulonsako laskettiin vain joksikuksi muuksi, nuoren miehen tyttöystäväksi? Ettäs kehtasi.
Se tosin saattaisi olla fantastinen mahdollisuus: ihmiset olivat naurettavan epäluuloisia ja epäkohteliaita unisiepparia kohtaan eivätkä edes halunneet häntä unikaveriksi herätessään.

"Sukella kanssani", Nyx kehräsi sukeltaen uuteen roolinsa ja ojensi kättään. Hän hillitsi halunsa potkaista Louis'lta jalat alta, kun tämä roiskutteli vettä hänen päälleen. Olisi tarpeeksi kostoa, jos lämpimässä vedessä leikkiminen saisi invalidin pissimään sänkyynsä; ajatus sai naisen hymyilemään vinosti.
Unimaailman taivas synkkeni voimakkaaseen purppuraan, jonka takana salamoi etäisesti. Se heijasti epätodellista peilikuvaansa horisontittomaksi laajenneen lammen pinnasta. Pohja alkoi pudota heidän edestään kohti syvänsinisiä, syvyyksien läpi himmeästi hehkuvia maisemia.
Hän yritti tarttua miestä kädestä ja vetää tämän mukanaan syvyyksiin. Naisen jalat olivat muuttuneet tummanturkoosiksi pyrstöksi.
"Ikävöitkö minua?" hän kysyi kiepahtaen uimaan kasvotusten uhrinsa kanssa.

Vesi oli lämmintä ja kirkasta syleillessään Louisia vyötäisiä myöten hänen seuratessa punatukkaa syvemmälle lammen vesiin.
”Eh, en minä sukella läheskään tarpeeks komeasti”, Louis torjui sukellustarjouksen ja haroi hetken aikaa takaraivon tukkapehkoaan. Julietin kaunis, sulava kaari veteen käväisi hänen muistissaan, ja hetken aikaa jokin melkein heijastui lammen tyyneen pintaan.

Kaikkien veden ääressä vietettyjen kesäpäivien valoisuus ja lämpö haihtui kuitenkin vaivihkaa tumman purppuran tieltä. Louisin kulmat kurtistuivat ja hän kääntyi puolittain kyljelleen, vasen poski tyynyä vasten painuen ja kostean käden nykäistessä hänen omaansa nuorukainen perääntyi pari roiskahtavaa, kömpelöä askelta taaksepäin merenneidosta.
”Ei... eihä voi ikävoidä, jos vasta tavattiin”, hän kiisti tajutessaan yhtäkkiä, ettei punatukka ollutkaan Juliet – vai oliko hän sittenkin samaan aikaan kuitenkin Juliet, vaikkei myös ollutkaan? Ainakin hänen silmiinsä nainen näytti Julietilta, mutta ulkomuoto tuntui ottaneen itselleen toisen roolin. Louis hyväksyi oudon logiikan täysin luonnolliseksi hetkessä, mutta jyrinä taivaanrannassa ja kylmä hymy naisen huulilla saivat kaikesta huolimatta hänen niskakarvansa nousemaan pystyyn.

”Hei. Ukostaa, mennään sisälle”, hän tokaisi sitten ja kahlasi pikaisesti rantaan. Jyry kuulosti epämiellyttävän tutulta, etäisellä ja hermostuttavalla tavalla. Kun Louis nousi rantaan, lampi olikin pätkä muutaman suuren lehtipuun reunustamaa pikkujokea, jonka jyrkkää penkkaa luikersi ylös pieni polku. Hiekka tuntui pehmeältä jalkapohjien alla, ja Louisin täytyi ottaa pari kertaa tukea maasta kädellään, ettei olisi kaatunut hiekan luisuessa jalan alla.
”Tuletko myös?”, hän huikkasi naiselle hetken epäröityään. Ehkäpä punatukka oli joku muu kuin Juliet, mutta samaan aikaan hänen ulkomuotonsa vaikutti harhauttavan tutulta. Ehkä he voisivat jutella pienen kesähuvilan tulisijan äärellä kuivatellessaan, jos hän vain löytäisi tulitikut kukkapuskista – ne olivat aivan varmasti pudonneet sinne, ne aina putosivat sinne huvilan ikkunalaudalta.

Typerä invalidi riisti Nyxiltä pyrstön muokkaamalla hänen satumaailmaansa jälleen turhauttavan tavalliseksi ihmismaailmaksi. Ihmiset! Nyx nousi vettä valuen surkeasta joesta ja tuijotti Louis'n selkää kulmiensa alta lähtien tämän perään. Taivas tummeni purppurasta mustaksi ja myrskytuulet hyökyivät pohjoisesta repimään idyllisen kesähuvilan lehtipuista lehteviä oksia. Mustan pilviverhon takana välkähtelivät sinertävät salamat, jotka tuntuivat leviävän pitkin matalan pilviverhon pintaa. Muutama jäänsininen salama iski pilvistä lähimaastoon, mutta Nyx ei hätkähtänyt niitä. Hänen tukkaansa repivä myrskytuuli näytti päinvastoin saavan hänet melkein euforian valtaan.

"Oletko aina yhtä tylsä?" nainen valitti ja ravisti vettä migreeninpunaisesta, sukelluksessa auenneesta ja nyt villiksi muuttuneesta tukaan kiivetessään nuoren miehen perässä.
"Etkö koskaan seikkaile unissasi? Voisit tehdä mitä tahansa ja haluat kököttää sisällä?! Olisit mies", Nyx tuhahti ja sai maiseman värit muuttumaan punertavanpurppuraisiksi. Uhkaava, hiipivä tunne lähestyi etelästä ja pilviverho pyörteili sen näköisenä, että pudottaisi pyörremyrskyn cambionin käskystä.

Nainen hiipi lähemmäs katsoen ja kiertäen uhriaan kuin kissapeto, kunnes pysähtyi ja heitti taivasta kämmenelleen ilmestyneellä, elävän näköisellä marmorikuulalla.
"George, valitsen sinut! Kouluta tätä untuvikkoa!" Ja silloin pilvet raottuivat paljastaen purppuraisen mustana pyörteilevän taivaan ja sieltä putoavan olennon, joka tuntui muuttuvan talon kokoiseksi lähestyessään maata. Heidän väliinsä tömähti jättimäinen pehmokirahvi, joka kiipesi kömpelösti jaloilleen kaula huojuen ja tähysi Louis'ta mustilla nappisilmillään.
Sen takana Nyx risti kädet rinnalleen ja hymyili viekkaan näköisenä.

Tuntui vaikealta pysyä tasapainossa, aivan kuin hän samaan aikaan olisi kävellyt eteenpäin ja lysähtänyt maahan makuulleen ja avoimesta ikkunasta sisään tulviva yöilma jääti hänen paljaita olkapäitään saaden nuorukaisen käpristymään pienemmäksi peiton alle. Punatukkaisen naisen nyrpistelevät sanat veivät kuitenkin hänen huomionsa huvimajasta, kukkapuskista ja tulitikuista, ja ne haipuivat nopeasti kokonaan pois hänen mielestään.
”Mitä? Ukkosella kannattaa olla sisäl, eikä sisätilois ole mitään vikaa”, hän puolusteli heikosti, eikä kyennyt pitämään haavoittavien sanojen aiheuttamaa turhautunutta punaa pois poskiltaan, josta se kipusi jo kohti kaulaa ja korvia.
”Älä nyt viitti”, nuorukainen ehti aloittaa vetoomuksen naisen lähestyessä uhkaavana, mutta ei ehtinyt lopettaa sitä, kun taivaista jysähti maahan pääbossin lailla valtava kirahvi. Täräys sai Louisin kompuroimaan, mutta saatuaan leukansa kerättyä lattialta vaaleaverikkö terästäytyi, ja vetäisi aikaisemmin käyttämänsä miekan esiin taskustaan. Kirahvi huojui hetken avuttoman velton näköisenä emäntänsä edessä, mutta jäykistyi yhtäkkiä ja humautti sitten pitkän kaulansa laajakaariseen iskuun, jonka Louis väisti heittäytymällä maahan. Pompattuaan taas jaloilleen hän tarttui tiukasti kiinni miekastaan, syöksähti kohti petoa ja avasi suunsa huutoon –

joka purkautui ulos väkivaltaisena aivastuksena, joka tuiskautti Louisin hetkellisesti puoli-istuvaan asentoon sängylleen. Pää tokkuraisena hän kyhjötti hetken aikaa kyynärpäidensä varassa pimeyttä edessään tuijottaen. Omituisen kirkkaasti sisään hohtava katuvalo ja voimakas väristys herättivät hänet kuitenkin huomaamaan avonaisen ikkunan, ja nuorukainen kurottui painamaan sen kiinni ennen kuin käpertyi takaisin peittojen alle. Hänellä oli levoton olo, aivan kuin hän olisi nähnyt jotakin levotonta unta, ja nukahtaminen uudelleen kesti hetken – varsinkin, kun hän pyöritteli hetken aikaa päässään ajatusta siitä, olisiko ollut vaivan väärti hankkiutua käymään vessassa ennen nukahtamista. Uni kuitenkin kaappasi hänet syleilyynsä raukaisten kaikki ajatusketjut ennen kuin mitään päätöstä ehti syntyä, ja Louis vajosi tummaan lepoon, johon unet eivät olleet vielä ehtineet synnyttää muotoja ja sänky sekä valveajatukset olivat yhä nurkan takana.

Georgen oli tarkoitus tanssittaa uhria Nyxin myrskyisessä mielenmaisemassa, mutta hänen näytelmänsä vaihtui silmänräpäyksessä pimeyteen. Hän tiesi, missä oli - hereillä olevassa alitajunnassa, lukittuna kutistuvaan pimeyteen, jonka happi voisi loppua hetkenä minä hyvänsä. Nainen tunsi olonsa halvaantuneeksi. Hän ei enää ikinä menisi uneen, ikinä, ikinä, ikinä! Unisieppari käpertyi palloksi lohduttomassa pimeydessä, kietoi käsivarret jalkojensa ympärille ja painoi kasvonsa polviinsa. Sekunti tyhjyydessä tuntui vuosilta - minuutti eliniältä.

Valoa. Nyx tajusi nuoren miehen nukahtaneen uudestaan. Hän ei vaivautuisi purppuraan, ei. Nyt hän oli vihainen. Nainen kohosi ylös ja pimensi unen maisemat ja taivaan. Hän tekisi uneksijasta yhtä sokean kuin tämä oli tehnyt hänestä. Vain Nyx loisti pimeydestä: hänen ihollaan oli aavemainen, valkea hehku ja ponihännältä auennut, kirkkaanpunainen tukka leimusi kuin näkymättömän tuulen repimänä. Huolestuttavinta oli kuitenkin pohjaton viha ja verenhimo hänen silmissään. Hän lähestyi Louis'ta, jonka ympäriltä musta maa putoili pohjattomaan, jäiseen tyhjyyteen kuin murentuva palapeli. Jossain jyrisi ukkosmyrsky kuin maailmanloppu ja ilma tuoksui pyörremyrskyiltä.

Nainen ei vaivautunut puhumaan, vaan harppoi vain lähemmäs. Pimeydestä putosi hänen käteensä maskuliininen, kaksipiippuinen haulikko, jonka hän latasi epäröimättä ja tähtäsi uhriaan. Kuolema herättäisi uneksijan, mutta kipu… Kipu oli myös unessa hyvin todentuntuista. Niinpä hän laukaisi kohti miehen polvilumpiota.

Kun punatukkainen muukalainen leijui häneen eteensä pimeydessä Louis ehti juuri ja juuri havahtua ymmärtämään, että hän oli ollut mukana edellisessäkin unessa, ennen kuin maailma purkautui ja tiivistyi kivuksi.

Oli nuorukaisen onni, ettei hän muistanut mitään onnettomuudestaan eikä tietänyt, miltä todella tuntui musertua sokaisevan tuskan alle. Hänen oikea polvensa oli pelkkää jauhelihaa ja luunsiruja ja kuitenkin samaan aikaan kokonainen kosketukselle unien häilyväiseen tapaan, mutta se ei muuttanut miksikään sitä, että vaaleatukkainen nuorukainen oli kaatunut maahan huutaen kivusta kurkkua repivän kovasti. Mitä ihmettä tapahtui? Miksi? Kysymykset eivät muotoutuneet selkeiksi hänen mielessään, mutta hämmennys toi mukanaan kauhua, joka taas sai itkun valumaan vuolaammin poskille ja nenän tukkoon.
”Aaaaa-! Mit- mitä helvettii”, hän kakaisi vinkuvalla äänellä puristaessaan täristen polveaan käpertyneenä kyljelleen maahan – sängyn peitteiden päälle, lattialle, nurmikolle, se ei ollut selkeää, kuten unikaan ei ollut vielä täysin häivyttänyt valvemaailmaa Louisin mielestä.
”Ei – ei vittu, yks niistä, ei helvetti”, nuorukainen takelteli yrittäessään kiemurrella kauemmas naisesta kivulle irvistellen ja nenäänsä niiskuttaen. Taas, taas joku tuntematon näyttäytyi hänelle, yritti tehdä hänelle jotain, mitä hän ei ymmärtänyt – olivatko ne levinneet hänen uniinsakin? Eikä hän voisi enää nukkuakaan rauhassa?
”Mä en – mä en oikeasti pysty tekeen mitään, en mitään, ai saamari, au, au”, Louis'n yritys puhua vaipui uikutukseksi, ja hänen täytyi purra hammasta ja hakata hetken aikaa nyrkkiään maahan, että pystyi keskittymään muuhun kuin kivun pauloissa vääntelehtimiseen.
”Kiltti, ei mulla oo mitään, en mä... Jätä mut rauhaan!”

Unisieppari käveli kiireettä lähemmäs röymivää ja uikuttavaa uhriaan. Nyx latasi tyynesti haulikkoon uudet patruunat, jotka laskeutuivat hänen hohtavaan käteensä pimeydestä ja naksautti aseen valmiuteen nautiskellen sen pahaenteisestä äänestä, joka kaikui tyhjyydessä. Se sai hänet tuntemaan olonsa voimakkaaksi, kuolemattomaksi, jumalaksi. Uikuttava ressukka melkein herätti hänen inhimillisen melkein myötätunnosta käyvän säälinsä, mutta hänen halunsa satuttaa retaleenketaletta, joka jätti hänet pimeyteen, kasvoi uudelleen, kun pojanuivelo luuli häntä taas joksikuksi muuksi. Voi hyvänen aika! Ensin hän oli mikä lie hyvänpäivän tuttu - tai imartelevammin vaikka aikuisviihteestä uniin seurannut fantasia - ja nyt hän ei tiennyt, mikä oli. Yks niistä ei kuulostanut erityisen lupaavalta. Hänhän oli muistettava ja ainutlaatuinen olento! Miten tuo urpo ei sitä tajunnut...

Nyx painoi jalkansa Louis'n käsivarrelle, ohjasi haulikon piipun alemmas ja jäi tarkkailemaan nuorta miestä viekkain, melkein epäinhimillisin kissansilmin.
"Anele armoa, ihminen." Tietenkin siitä huolimatta aneliko Louis vai ei, Nyx tyhjensi patruunat tämän kämmenselkään ja kikatti melkein kehräten.

Louisia ei tarvinnut käskeä kahdesti. Epäröimättä, hävyttömän nopeasti hän kömpi polvilleen – niin hyvin kuin pystyi molempien jalkojen valahdettua toimimattomiksi ja kivun sykkiessä toisessa polvessa polttavana, sietämättömänä – pelon ja kauhun lietsomana.
”Kiltti, armoa, en mä mitään... Oo kiltti ja jätä mut rauhaan, en mä tarkottanu jos jotaan...” hän nikotteli katkonaisesti itkun seassa.

Anelu ei kuitenkaan estänyt kipua, ja Louis sävähti kauemmas punatukasta laskeutuen kyljelleen ja nyt tuhoutunutta kättään pidellen ja liki ääneti kirkuen kivusta. Hän käpertyi palloksi murtunut käsi syliin piiloutuen ja toinen pään suojaksi kääriytyen, ja peitto putosi lattialle Louisin vääntelehtiessä tuskainen irve kasvoillaan unissaan unen jyrähtäessä kuin maanjäristys, kuin äkillinen painajaisesta valveille ponkaisu, jota ei kuitenkaan aivan tapahtunut. Louis valitti ja ulisi sanattomasti, peloissaan kuin pikkulapsi, liian tietoisena siitä, että punatukkainen ei lähtisi pyynnöillä ja aneluilla eikä hänellä ollut mitään muuta tapaa vastustaa niitä muukalaisia, jotka vaivasivat häntä.
”A-a-anna m-mun vaan olla, e-en mä oo sulle mitää v-v-väärää tehny, en, en varmana, en tahallaan, anteeks”, hän nyyhkytti täristen kerällä, yrittäen edes jotenkin hapuilla turvallisuuden ja hallinnan tunnetta tilanteessa, josta hän ei osannut paeta.

Nyx tuijotti Louisia vailla myötätuntoa. Hän painoi haulikon piipun mustaan lattiaan ja nojasi sen kahvaan mittaillen säälittävää itkupelleä kriittisellä katseella. Hän ei ymmärtänyt, miten ihmeessä ihmisistä oli ikinä tullut maailman hallitseva laji - tai no, luultavasti nämä vain kuvittelivat olevansa sellainen. Hyvänen aika, tämä oli vain unta - kestäisi kivun kuin mies. Ehkä tästä uivelosta ei olisikaan mieheksi: istuihan tämä pyörätuolissakin. Nyyhkyttävä ihmisraunio. Ihmisparka varmaan eläisi herkullisen tyhjän ja kärsimyksentäyteisen elämän ilman häntäkin. Ajatus sai naisen hymyilemään vaarallisesti.

Cambion kyyristyi notkeasti jauhelihan tasalle ja kurotti taputtamaan tämän poskea alentuvalla eleellä.
"Sanoinhan jo, kultapieni, olisit mies", hän kehräsi petollisella pehmeydellä.

Louis'n oli vaikea käsittää koko tilannetta – kuinka Juliet'a muistuttanut nainen oli yhtäkkiä hypännyt uiskentelemisesta ja juoksentelusta aseilla räiskintään? Silmät tuntuivat aroilta holtittomasta kyynelehdinnästä, eikä mieli kyennyt kunnolla kiertymään käden ja polven muussaantumisen ympärille. Kaikki se oli niin vierasta, niin ylivoimaista, ettei Louis lopulta edes kyennyt jäsentämään tunteitaan selkeäksi peloksi tai kivuksi. Miksei hän voinut vain olla sängyssään kippuralla peitteiden alla turvassa?

Naisen tullessa lähelle Louis kiertyi tiukemmalle kerälle, ja käden taputtaessa hänen poskeaan nuorukainen sävähti kauemmas, muttei uskaltanut, kehdannut, jaksanut vastustella.
”M-mitä sä sillä tarkotat?” hän vain kysäisi niiskaisten nenäänsä, kasvot itkusta punoittuneen pöhöttyneinä ja vaatteet, tukka, maanpinta vereen tahriutuneena.
”En mä – mitä hittoa mun pitäis tehdä? Kiltti, en mä...” Pojun ääni painui pieneksi vinkunaksi, ja hän sävähti jo etukäteen poispäin kuvittelemansa uuden iskun tai laukauksen luota.
”Mä haluun vaan takas nukkuu.”

Myös Nyxin alkoi olla vaikeaa käsittää tilannetta. Mikä ihme tuota nyhveröä oikein vaivasi? Toki hän oli ampunut uivelopojan jalan ja käden muusiksi, mutta se oli vain unta. Ei sillä, että ressukka sitä tuntui käsittävän. Nainen suoristautui ja astui arvioivan askeleen taaksepäin: olipa hän ollut huolimaton, kun ei ollut saanut uhriaan edes kastelemaan itseään. Ehkä se järjestyisi hereillä. Cambion hymyili viekkaasti.
"Voi hyvänen aika", nainen huokasi ja sukaisi tukkaansa. Niin säälittävä kuin turmeltu Louis olikin, Nyx ei tuntenut lainkaan myötätuntoa. Päinvastoin, hänen kasvoiltaan saattoi lukea inhoa ja halveksuntaa.
"Te ihmiset olette hyödyttömiä", hän huokasi alentuvasti, perääntyi toisen askeleen ja sulautui unen pimeyteen.

Hän veti syvään henkeä vapauttaessaan itsensä Louis'n alitajunnasta todellisuuteen. Nainen venytteli jäseniään, pöyhi tukkaansa peilistä ja rullaili invalidin pyörätuolilla hakemaan kulhon lämmintä vettä. Hän jätti pyörätuolin toiselle puolelle pojan huonetta, jotta tämä saisi yrittää ryömiä hakemaan sen ja istahti sitten sängyn laidalle upottaen uhrinsa käden lämpöiseen veteen. Jos onni oli hänen puolellaan, hän saisi uivelon kastelemaan sänkynsä.

Uni hajosi sekavaksi painajaiseksi, jatkumoksi ahdistusta ja pakenemista, joka tuntui venyvän ikuisuuteen saakka. Todellisuudessa Louis säpsähti hereille hetkisen punatukkaisen muukalaisen huoneesta lähtemisen jälkeen kylmästä hiestä nihkeänä ja sydän yhä ylinopeutta laukaten. Hetken, pienen hetken aikaa hän uskoi kaiken olleen vain unta, mutta naisen paluu nostatti niskavillat pystyyn ja teki nukkuvan esittämisestä liki mahdotonta, kun hengitys ei ottanut asettua luonnollisen kuuloiseksi ja jännitys pingotti harteita.

Nainen ei kuitenkaan vaikuttanut huomaavan – tai ainakaan välittävän – Louis'n unen tekaistuneisuudesta. Ainakin nuorukainen sai maata aloillaan sydän kurkussa kaikessa rauhassa sen jälkeen, kun nainen oli asetellut hänen kätensä vesikulhoon, ja lopulta äänet ikkunan luona kertoivat, että öinen vierailija oli poistunut.

Kykenemättä käsittää vesikulhoa lapsellisen pilan välineeksi Louis lasketti sen varoen lattialle ja raahasi sitten itsensä sängyn reunalle ja sulki ikkunansa tiukasti. Kaikki nukkuivat ja kaikilla oli kiireitä huomenna aikaisesta aamusta lähtien, joten hän ei kehdannut millään alkaa huudella sukulaisiaan jälkipaniikissaan apuun – eikä hän ollut koskaan aiemminkaan jakanut omituisia kohtaamisiaan heidän kanssaan – joten ensimmäinen looginen ratkaisu, joka nuorukaisen mieleen pomppasi, oli tarrata kännykkään ja soittaa Markisille. Kaverille, jonka hän oli tuntenut vasta melko vähän aikaa, mutta joka silti tuntui siinä mielentilassa parhaalta vaihtoehdolta. Kuitenkin, kun tyyppi vihdoin heräsi ja vastasi puhelimeensa, ei Louis saanut sanottua asiaansa vaan vain takelteli epämääräisen selityksen yliopistotapahtumasta ja löi sitten pikaisesti luurin Markisin korvaan.

Seuraavana aamuna Louis oli kuin zombi huonosti nukutun loppuyön ja Markisista sekä omasta mielenterveydestä jännittämisen takia.

//Eiköhän aleta lopettelemaan. Oli mainio peli :'D Eiköhän suunnata sitten uusiin mättöihin! Ja pitää vielä varmistaa toisen kerran Deltalta, että markismaininta oli ok...//

[Joo, kiitos pelistä. Hyviä unia Louisille.]