Praise not the day until evening has come

[ Kirkeä kaivattaisiin tänne Samiransa kanssa ~ ]

Ivan
Päivän hiostava kuumuus oli vihdoin laskenut miedoksi lämmöksi auringon laskiessa pilvien taakse antaen heräilevälle kuulle hiljalleen tilaa. Chênevalien asuinalueeseen oli vihdoin laskeutunut rauha, tai ainakin niin voisi sanoa jos päivän vilinää oli seuraillut. Myös puisto hiljeni rauhaisaksi paikaksi näin illalla, vaikka vielä muutamia ihmisiä saattoi löntystellä hämärässä puistossa ties mistä syystä. Eräs näistä illalla kävelylle lähtijöistä oli Ivan, joka kieltämättä oli hieman sekaisin nykyelämänsä kanssa. Mies oli viettänyt Ranskassa vasta parisen viikkoa ja elämä tuntui aivan uudelta tapaukselta Lähi-Idän kolmen vuoden sotavankina olon jälkeen. Kaikesta siitä helvetistä oli kohta parisen kuukautta aikaa, eikä ennen normaaliin elämään palaamista ollut kuin lääkärin tarkastus ja henkisen kunnon arvioimista - jotkut olivat kuulemma vankeina romahtaneet täysin, vajonneet silmiäriipiviksi mielipuoliksi, pelänneet kaikkea ja käyttäytyneet kuin eläimet. Ivan oli yksi onnekas joka oli pystynyt pitämään päänsä selvänä, kiitos elävät muistot rakkaasta perheestään. Tuntui kuin vaimon ja noiden yhteisen vauvan murhasta olisi kulunut vain hetki aikaa, mutta todellisuudessa kuutisen vuotta. Kaikki oli niin hemmetin raskasta, mutta onneksi Ivan oli luotu vahvaksi. Tosin mies välillä tuntee murtumispisteensä olevan hyvinkin lähellä ja käy aina säännöllisin ajoin päästämässä höyryjä ulos kallonkutistajalla, kuten Ivanilla itsellä oli tapana sanoa. Eipä mies paljon arvostanut apua, mutta moinen sielunhoito oli pakollista vankivuosien jälkeen. Kaipa Yhdysvaltojen hallitys pelkäsi Ivanin vintin kilahtavan ja tehden miehestä jonkun psykopaatin sarjamurhaajan ja sen takia seurasi miehen menoa tarkalla silmällä.

Puiston karkeahiekkainen polku rapisi mustien maihinnousukenkien alla. Muuten Ivanilla oli päällä melko tyköistuvat mustat farkut sekä valkoinen hihaton paita. Rennosti tuo kulki eteenpäin sen pahemmin katsomasta ympärilleen melko rauhallinen ilme kasvoillansa. Uutena kaupunkilaisena oli mukavampi tutkia paikkoja näin iltamyöhäisellä, jolloin porukkaa oli vähemmän liikkeellä. Lisäksi vieraiden kanssa juttelu oli välillä hieman rasittavaa, ihmisillä oli tapana hämmentyä kun Ivanin avatessa suunsa sieltä pauhasikin Ranskan kielen sijaan hyvin voimakkaalla jenkkiaksentilla maustettua Englannin kieltä. Voisipa siis sanoa että näin aluksi sosiaalinen kanssakäyminen oli hieman rajoittunutta, moni kun ei oikein rohjennut puhua suorilta käsin englantia eikä Ivan vielä ollut oppinut ranskaa niin hyvin että osaisi puhua sitä. Ivan oli siis hieman yksinäisen suden roolissa, mutta tuo osasi olla paremmin kuin hyvin yksinään. Olihan tuo viettänyt kolme hemmetin pitkää vuotta lähes ilman mitään sosiaalisia kontakteja.

Miehen reitti muuttui hyvinkin pian puiston polun lähellä olevalle penkille jonka vieressä oli valoa hämärään tuova katulyhty. Tosin Ivan huomasi hyvinkin pian penkille istuuduttuaan miten katulyhdyn valo piti outoa surinaa ja välkehti aina välillä sammuen. Lamppukin veti viimeisiä pihauksiaan, mutta mies ei antanut sen häiritä. Tuo istui varsin rennosti penkillä, kaivaen pian taskustaan savukkeen asettaen sen huolettomasti huuliensa väliin. Pian savuke jo paloikin ja Ivan hönkäili varsin raukean oloisena syöpäkääryleestänsä pitkiä savuvanoja. Mies oli rauhallisen oloinen eikä pelännyt lainkaan näin hämärälläkään mitään epäilyttäviä tai pimeitä tyyppejä. Voisi jopa sanoa että mies oli kokenut jo kaiken pahan, eikä epäilyttävän häiritsijän selätys mahalleen olisi temppu tai mikään.

Ivan otti hönkäyksen savukkeesta ja piti savuketta hetken sormiensa välissä laskien kätensä penkin käsinojan. Ivan nojautui täysin penkin selkänojan varaan taivuttaen jopa pääntänsäkkin hieman taaemmas, sulkien silmänsä samalla. Mies puhalsi nenän kautta savukkeen sauhut pois ja vetäisi sitten syvään henkeä puhdasta raikasta ilmaa. Miten hyvältä raikas ilma tuntuikaan keuhkoissa ja ennen kaikkea vapaus, joka monelle ihmiselle oli päivänselvä asia. Ivan jämähti siihen, savuke palaen yksikseen miehen sormien välissä. Näytti lähes kuin Ivan nukkuisi, mutta todellisuudessa tuo nautti hetkestä täysin siemauksin, arvosti taas elämää ja sen pieniä hohdokkaita hetkiä, jotka monen mielestä olivat tavallisen tylsiä.

Hän vaistosi sen jo päivällisellä. Faysal oli hurmaava, sliipattu itsensä ja flirttaili viattomasti - tai häpeilemättömästi - tarjoilijoille, tarinoi asiantuntevasti viineistä ja hymyili vaimolleen pöydän yli; katse miehen hiilenmustissa, intensiivisissä silmissä sai kuitenkin Samiran menettämään vähänkin ruokahalunsa eikä hän kuin näykkinyt salaattiaan. Se lisäsi halveksivan pistävyyden miehen silmiin eikä naisen tarvinnut kuulla sanoja tietääkseen, että Faysal kutsui häntä taas naiseuden irvikuvaksi. Jokaisen viinilasin myötä miehen olemus muuttui aggressiivisemmaksi, tosin Samira uskoi olevansa ainoa sen näkevä, sillä nuoret tarjoilijat katsoivat eksoottista ja ilmeisen tulista arabimiestä vain ihaillen. Egonsa paisutusta Faysal kaipasikin, nainen pohti turhautuneena.
Samira ei tiennyt, monettako kertaa kysyi itseltään, miksei hakenut avioeroa. Miksi hän alentui elämäänsä? Faysal maksoi ärtyneesti laskun ja kietoi sormensa naisen luisen olkavarren ympärille niin, että Samira saattoi tuntea mustelman kehittyvän. Pitkä mies juoksutti häntä harppaustensa tahdissa ja loi julmia silmäyksiä vaimonsa vaatteisiin: mustiin nahkakenkiin, tummiin farkkuihin ja mustan kauluspaidan päälle vedettyyn tummanharmaaseen jakkutakkiin. Miestä ei käynyt miellyttäminen. Iva oli vielä pahempaa, jos hän valitsi naisellisia vaatteita: kuulemma hän nöyryytti itseään yrittämällä pukeutua kuin teini. Kun hän oli pukeutunut melkein seksikkäästi, Faysal oli mustasukkaisuuden puuskassa murtanut häneltä kaksi kylkiluuta.

Samira oli kompastua, kun mies sysäsi hänet ovesta sisään. Nainen tunsi itsensä jälleen häkkiin ajetuksi villieläimeksi ja voi pahoin pakokauhun lukkiutuessa hänen kurkkuunsa. Faysalin viha vain kasvoi, kun Samira pakeni, mutta kun mies lähti tulemaan häntä kohti nälkäinen, epäinhimillinen katse silmissään, nainen perääntyi. Se laukaisi painajaismaisen ajojahdin, joka päättyi julmiin sanoihin ja Samiraan roikkumassa miehen otteessa seinää vasten. Naisen kieltäytyessä itsepäisesti katsomasta miestä silmiin, tämä pudotti naisen, mutta ilmaisi tyytymättömyytensä lyömällä vaimoaan kasvoihin niin, että tämä pyörähti iskun voimasta ja putosi ajojahdissa myllätylle sängylle kivun nostattamia kyyneliä räpyttäen.
Selviytymisvaisto ajoi Samiran kierähtämään kauemmas ja hyökkäämään vapautuneesta oviaukosta ulos. Hänen poskipäänsä tykytti kuin tulessa, suussa maistui veri ja keuhkoihin pisti, kun hän ravasi portaat alas ja juoksi kahden mutkan taakse, missä saattoi vajota nojaamaan seinään takaa-ajajan ulottumattomiin.

Saatuaan pulssinsa tasaantumaan, Samira pyyhkäisi silmänsä ja vilkaisi punoittavaa poskipäätään parkkeeratun auton peilistä. Hämärässä se tuskin erottuisi. Haluamatta palata kotiin hän ylitti kadun ja sukelsi puiston iltaiseen rauhaan. Ota avioero, senkin idiootti, järki soimasi.
Nainen oli niin keskittynyt omaan ahdinkoonsa, että tajusi vasta varatun penkin kohdalla, miksi sillä istuva tupakoitsija näytti niin tutulta. Ivan Waters. Esimies oli ilmoittanut Samiralle miehen muuttaneen Pariisiin ja antanut jopa tämän osoitteen Chênevaliessa, joten naisen oli ollut tarkoitus tavoittaa miestä seuraavana päivänä - mutta siinähän hän istui. Valokuvamuistilla siunattu nainen ei ollut koskaan unohtanut kasvoja, joskin astui lähemmäs ja katsoi vielä tarkemmin kai torkkuvan miehen kasvoja, ennen kuin teki läsnäolonsa selväksi.
"Ivan Waters?" hän kysyi ja tunsi voiman ja ryhdin palaavan runneltuun kehoonsa, sillä hän oli jälleen CIA:n agentti eikä vain säälittävä, pahoinpidelty vaimo.

[Lupailin kääpiörooleja, mutta tämä vähän venähtikin. Suo anteeksi.]

[ Mä tykkään lukea ihan pitkiä tai lyhyempiä pelityksiä, sisältö on se tärkein! Pakko muuten vielä mainita että Samira on vallan maukas hahmo, rakastan tuota kaksinaisuutta miten hän on miehensä alistama heikko nainen, mutta samalla myös vahva sliipattu CIA:n agentti~ ]

Ivan vaelteli syvällä ajatuksissaan. Lähinnä mietti menneitä, mutta vain niitä hyviä sydäntä lämmittäviä hetkiä. Entisen vaimonsa kasvoja, lapsensa hymyä, Lähi-Idän rauhanturvaaja kavereitaan - kaikki kuolleita ja kuopattuja. Kylmiä elottomia ruumiita, tai pikemminkin mädäntyviä luurankoja. Näin se elämän kiertokulku vain meni, kukaan ei ollut ikuinen. Ei edes Ivan itse.

Yllättäen mies kuuli äänen aivan vierestänsä - eikä sanoista voinut erehtyä, Ivan kuuli aivan selvästi oman nimensä. Eikä pelkästään etunimeä, vaan hyvin virallisesti koko nimensä. Tilanne yllättäisi kenet vain toden teolla kun täysin vieras ihminen mainitsi näinkin oudossa paikassa kuin puistossa koko nimesi. Ivan kohotti yläruumiinsa istumaan suoraksi, silmät aukenivat paljastaen hämmentyneet vihreät silmät, joissa kuitenkin oli kysyvä ja tutkiva katse. Silmät tarkastivat nopeasti tämän vieraan tummaverisen melko luisevan naisen - kuka hemmetti tuo oikein oli ja mistä hän tiesi Ivanin nimen? Ivanin vatsanpohjasta kouraisi. Tiesikö toinen hänestä enemmänkin? Ei, ei voinut. Ei mitenkään. Kuka nyt täällä Ranskassa Ivanin tuntisi. Mies oli täysin hämmentynyt, jokseenkin jopa hermostunut, eikä tuolla ollut aavistustakaan mistä oli oikein kysymys. Pelko kuitenkin jyskytti silmien takana, pelko siitä että jos toinen tiesi Ivanin menneisyyden. Mies ei halunnut kenenkään lukevan itseään kuin avointa kirjaa. Pelkkä ajatuskin ahdisti ja kuristi kurkkua varsin kiusallisella tavalla. Ulkoisesti Ivan oli kuitenkin varsin rauhallisen näköinen, mutta silmät paljastivat pelon ja tuhat kysymysmerkkiä.

Ivan kröhäisi kurkkuaan. "Niin? Mistä tiedät nimeni?", Ivan kysyi rauhallisen kysyvällä äänellänsä kallistaen yläkroppaansa hieman eteenpäin, näyttäen kehonkielellä kiinnostuksensa asiaan. Samassa mies tunsi pientä kuumuutta sormissansa, se hemmetin savuke oli täysin unohtunut ja nyt lämmitti ikävästi sormia. Ivan otti tupakasta vielä pienen hönkäyksen, heitti sitten jämät maahan ja talloi kengällänsä sammuksiin. Pieni henkäys savukkeesta rauhoitti Ivania hieman, mutta tuo käänsi taas kysyvän katseensa kohti tätä naista. Oli hämärää, eikä Ivan voinut edes arvata että naisen poskipää punotti varsin ikävällä tavalla - tai vielä vähemmän mies arvaisi sitä että kyseinen nainen oli äsken paennut miehensä nyrkkiä. Yleisesti ottaen aihe oli muutenkin varsin kaukana Ivania, sillä sotilastaustastansa huolimatta tuo ei voinut sietää perheväkivaltaa - eikä myös sen mukaan aihe tullut erityisemmin miehen mieleen.

Tupakansavun saattoi nähdä ärsyttävän Samiraa hämärästä huolimatta, vaikka nainen tekikin parhaansa pitääkseen asiallisen ja tyynen ulkokuorensa rikkomattomana. Tummat silmät siristyivät aavistuksen ja saivat hyvin terävän sävyn, mutta nainen tyytyi kääntämään päätään poispäin myrkyllisestä, oksettavasta savusta sen sijaan, että olisi käyttänyt kättään viuhkana ja puhdistanut ilmaansa. Hän oli saanut alaisensa lopettamaan tupakoinnin, osan vain hiljaisella paheksunnallaan. Jos Ivan ottaisi työn vastaan, ehkä Samira voisi yrittää irrottaa tämänkin miehen verisesti vihaamastaan tavasta.
Nainen vilkaisi vain aavistuksen terävämmin puistoon tumpattua tupakkaa, mutta keskittyi asiaansa sen sijaan, että olisi syyllistänyt miestä viemään roskansa edes roskapönttöön.

Hän avasi suunsa, mutta joutui puhelimensa keskeyttämäksi. Väritön, automaattisesti puhelimessa vakiona ollut soittoääni kertoi soittajan olevan Faysal, ja Samira hiljensi puhelun vikkelästi. Hän tiesi paremmin kuin hyvin, mitä mies sanoisi: anelisi anteeksiantoa, vetoaisi musertuneena omaan pahuuteensa ja vannoisi, ettei enää koskaan satuttaisi häntä, vakuuttaisi rakastavansa häntä, jumaloivansa häntä ja rukoilisi häntä tulemaan kotiin. Samira oli sortunut siihen aivan liian monta kertaa: hetken Faysal saisi hänet tuntemaan itsensä ainutlaatuiseksi, ja sitten löisi hänet rikki taas kerran.
Nainen joutui kamppailemaan pitääkseen agentin itsessään, vaikka vainottu katse palasi hänen silmiinsä. Onneksi hän ei ollut ainoa - katseesta päätellen myös Ivan halusi pitää jotain pimennossa.

"Suo anteeksi", Samira pahoitteli englanniksi, "olen Agentti Khalid CIA:sta. Toimin täällä National Counterterrorism Centerin sekä Interpolin nimissä - ja meillä on sinulle työtarjous."

[Samira kiittää kehuista. :'D]

Ivanin odotellessa naisen vastausta alkoi toisen kännykkä yllättäen soimaan. Mies kallisti hieman päätänsä, lisäten kysmysmerkkejä olemukseensa. Ivan sai jotenkin naisesta uranaisen kuvan kun toisen kännykkäkin soi tälläisellä hetkellä - tosin äskeinen puhelu olisi voinut olla keltä vain. Turha siis tehdä liian nopeasti sen enempää johotpäätöksiä. Piti olla vain hiljaa ja kuunnella mistä oli oikein kysymys.

Ivanin helpotukseksi nainen puhui englantia ja pamautti ilmoille varsinaisen asian. Mies olisi varmasti saanut valtavan yskänpuuskan jos olisi vain syönyt tai juonut jotain naisen puhumishetkellä. Jopas jotakin. Kaikista vähiten sitä osaisi jotain tälläistä odottaa iltaiselta puistokävelyltä. Hetken ilmaa hallitsi hillitty pieni hiljaisuus, kunnes Ivan aukaisi suunsa hieman epäuskoiseen sävyyn; "Tottahan toki moinen kiinnostaisi, mutta... miten voin olla varma ettei tämä ole jotain suurta pilaa?" Mies oli taas hiljaa, tutki taas naista katseellaan. Oliko toinen oikeasti CIA:n agentti? "Toisaalta taas tiedät nimeni, enkä oikein saa päähäni mistä muuten olisit saanut sen tietoosi.", Ivan lisäsi hetken harkinnan jälkeen. Tuo raapi mietteliään oloisena parransänkeään, mikä muodosti karkean raapivan äänen.

Lopulta Ivan nousi ylös penkiltään, jolloin kaksikon kokoero tuli varsin hyvin selville, niin pituuden kuin massankin puolelta. "No mutta millaisesta työnkuvasta olisi kysymys? Ja mitä kaikkea te tarkalleen ottaen minusta tiedätte?", Ivan kysäisi kiinnostuneeseen sävyyn. Jos tällä naisella, Samiraksi esittäytyneellä ei olisi näyttää mitään todistusta CIA:sta mustaa valkoisella, voisi mies uskoa puheisiin kuulemalla pari asiaa itsestään. Toisaalta se vähän pelotti, mutta tuskin nainen nyt mitään yksityiskohtia alkaisi lavertelemaan, jos nyt edes tiesi mitään ylipäätänsä. Jos koko juttu olisi totta, ottaisi Ivan vallan mielellään homman vastaan. Nyt elämässä ei oikein ollut mitään pysyvää tai jännittävää, uudet haasteet olisivat siis enemmän kuin tervetulleita.

Uranaiseen päätyminen oli varsin asiantunteva tulkinta, sillä Samira oli uranainen ja työnarkomaani. Muuta hän ei kokenut olevansa, sillä ilman työtään hän olisi uskonut katoavansa: 12 vuoden polkeminen oli varmistanut, että hän koki olevansa arvoton naisena.
Agenttina Samira oli kuitenkin järkähtämätön. Hän kohtasi Ivanin epäilyksen tyynesti, sillä se oli vain lupaava merkki tulevalle CIA:n agentille. CIA oli kuitenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan tiedustelupalvelu ja selkokielellä siis vakoojaverkosto. Naisen suupieli kohosi lempeästi huvittuneeseen hymyyn, kun mies ihmetteli tunnistustaan - mitä CIA ei tietäisi?
"Ei, herra Waters, en pilaile", Samira sanoi ja toivoi, että mies olisi pysynyt penkillään. Hänen niskansa natisi, kun hän katsoi miestä kasvoihin, muttei halunnut perääntyä: kaikkia miehiä edes hän ei nöyristelisi ja väistäisi.

"Olemme täällä auttamassa paikallisia poliiseja käsittelemään terroristiuhkaa, josta emme halua huolestuttaa siviilejä turhaan. Kokemuksenne rauhanturvaamisesta, kriisitilanteissa toimimisesta sekä siviilien suojelusta kiinnostaa meitä, sillä nyt jos koskaan Pariisin siviilit tarvitsevat asiantuntevia suojelijoita", nainen selvitti miehen tulevaa työnkuvaa. Ivan tulisi töihin hänen alaisekseen ja oppilaakseen sekä arvokkaaksi turvaajaksi kenttätöihin. Hän ei kokenut tarpeelliseksi osoittaa nyt, että juuri hän olisi itseään huomattavasti isomman ja armeijan parissa kouluttautuneen miehen esimies. Arvovalta oli ansaittava.

"Kun kyse on CIA:sta herra Waters, on parempi kysyä, mitä emme tiedä", Samira vastasi puolittaisen hymyn kera. Hän tiesi muuan muassa miehen koulujen nimet, muisti tämän todistusten arvosanat, armeijan merkinnät, rauhanturvaamisen tukikohdat ja vankileiriltä vapautuksen raportin.
"Olette syntynyt 10.5 ja nyt 31-vuotias, ettekö? Toimitte rauhanturvaajana Lähi-idässä, selvisitte vankileiriltä ja muutitte Ranskaan, missä olette oleskeluluvalla, vaikka olette edelleen Yhdysvaltojen kansalainen. Ja olette olleet kerran naimisissa, mutta nyt leski."

[Anteeksi kestosta, kehitin yhtäkkiä elämän hetkeksi. Toivottavasti en laittanut tietämään liikaa. :)]

[ Ei tuo ollut kesto eikä mikään, parin viikon odotusta voi sanoa vasta kestoksi! c: Kirjoittelen vielä näin puoliunessa, joten teksti saattaa olla vähän kökköä~ ]


Ivan tutki katseellaan entistä tarkemmin naista, pyöritteli päässänsä edelleenkin mahdollisuutta että toinen oli CIA:n jäsen, eikä mikään peruspulliainen sellainen. Kaikki tuntui suorastaan uskomattomala, mutta mies alkoi pikku hiljaa uskoa tätä tummahiuksista virallisen oloista naisa, joka oli esittäytynyt Agentti Khalidiksi.

Miehen suupielet nousivat pieneen huvittuneeseen hymyyn kun toinen tokaisi että olisi parempi kysyä mitä CIA ei tietäisi. Ivanilla oli vähän "no antaa tulla vain" -asenne, mutta ei jotenkin vieläkään uskonut kuulevansa mitään henkilökohtaista, vaikka sekin pieni pelko kylvi jossain mielen sopukoissa. Eikä aikaakaan kun CIA:n agentti pamautti ilmoille varsinaisen tiedonliudan Ivanista. Miehen onneksi hyvin pääpiirteisesti, eikä alkanut mitään yksityiskohtia kertomaan. Ivan ei pitänyt menneisyytensä yksityiskohdista, mutt toki pystyi todella arvovaltaisille tai läheisille henkilöilleen näin pääpiirteisesti toteamaan menneen elämänsä.

"Se todellakin tuli kuin apteekin hyllyltä.", Ivan tummahti hieman huvittuneesti hämmästyneen katseen pyyhkiytyessä lopulta pois kasvoilta. "Kiitos työtarjouksesta, tämä todellakin tuli hieman yllättäen", mies virkkoi nopeasti lisäten. Ivan kuitenkin vakavoitui nopeasti asian vaatimalla tavalla. "No mutta tässä tilanteessa ja noh, paikassa ylipäätänsä tuskin kannattaa sen enempää yksityiskohtia työstä alkaa puhumaan. Jospa siis sovimme ajan ja virallisen paikan, jossa sitten voimme laittaa asiat viralliseksi?", Ivan kysäisi pian ja vaikutti siltä että oli täysin valmis hommaan - ja niinhän tuo myös oli.

Samira olisi voinut säikäyttää miehen ulkomuistista luetellulla tiedolla tämän elämästä, mutta tyytyi pääpiirteisiin. Se tuntui kutsuvammalta työtarjoukselta kuin paljastaminen, että melkein jokainen Ivanin liike oli kirjautunut heidän tietoihinsa. Hän yritti olla ajattelematta, mitä CIA tiesi hänen kotielämästään.
Nainen hymyili hienoisesti, kun Ivan sanoi tarjouksen tulleen yllättäen. Tietenkin, Samirahan oli törmännyt mieheen sattumalta. Hän ei tosin tiennyt, olisiko seuraava aamu ollut vähemmän yllättävämpi.
"Voitte tavata minut huomenna 10.30 Café Catherinessa Rue de Chênellä", nainen sanoi vilkaisten miehekästä rannekelloaan, "miltä se kuulostaa?" Ivanilla ei olisi asiaa Pariisiin päämajaan ja turvakoteihin ennen kuin sopimus olisi kirjoitettu ja luottamus ansaittu.

Hän jatkoi vetämällä takkinsa sisätaskusta hyvin asiallisen yksinkertaisen, jossa ei lukenut muuta kuin Samira Khalid ja hänen puhelinnumeronsa. Hän oli ottanut tavaksi hautoa niitä pitkin kaikkien vaatteidensa taskuja tällaisia tilanteita varten. Nainen ojensi kortin miehelle maskuliinisella itsevarmuudella.
"Jotta voitte tavoittaa minut, mikäli estytte tulemasta."

Ivan kuunteli kun Samira sanoi huomiselle kellonajan sekä paikan. Se kävi Ivanille vallan hyvin, sillä eipä tuolla ollut uudessa asuinmaassa paljon sen enempää tekemistä - ei ollut vakituista työtä, ei ystäviä, ei suunnitelmia, ei yksinkertaisesti mitään. Tylsän päivärytmin rikkominen kuulosti lähes vastustamattoman houkuttelevalta. "No mutta se kuulostaa aivan mainiolta! Huomenna 10.30 Café Catherinessa siis.", Ivan varmisti hillityn iloisen oloisena.

Samira otti takkinsa sisältä yksinkertaisen käyntikortin, josta ei tosin näkynyt kuin nimi ja puhelinnumero. Varsin ymmärrettävää toisen ammatissa ettei turhaa informaatiota saanut jaella. "Kiitoksia. Kyllä minä varmasti tulen, mutta jos tapahtuu jotain yllätävää niin ilmoittelen toki.", Ivan vielä virkkoi katsellessaan käsissään olevaa korttia, mutta laittoi sen pian housujensa taskuun varmaan talteen. "Nähdään siis huomenna, Agentti Khalid.", Ivan hyvästeli toisen ja ojensi kättänsä varmaan kädenpuristukseen.

Kaiken tämän jälkeen Ivan lähti varmoin askelin kohti kotia. Oli jo varsin myöhä, mutta Ivania ei väsynyt - unirytmi oli vieläkin tarpeeksi sekaisin ja oli vaikeaa pitää mitään tiettyä elämänrytmiä kun elämässä ei yksinkertaisesti ollut mitään säännöllistä joka päivä vastaantulevaa. Lopulta Ivan oli kadonnut hämärästä puistosta oman kotinsa lämpimään turvaan.

[ Kiitos pelistä! c: ]

Samira ei tuntenut kodin lämmintä turvaa, joten ruokki jo hallitsematonta työnarkomaaniutta menemällä viettämään unettoman, työntäyteisen yön toimistolleen.

[Kiitos samoin.]