Let the right one in.

Keskipäivä.

Kadunkulman varjo tarjosi hieman seuraa Vinceren kiireettömälle odottelulle. Hän seisoi siinä seinään nojaamatta ja katseli, kun Maison Doréen ovi antoi ylen ja virtasi kadulle kattavan läpileikkauksen Pariisiin heikko-osaisemmista. Miehen teräksenharmaassa katseessa, jolla hän etsi ulostulijoiden kasvoilta merkkejä erityisen syvästä ahdingosta tai epätoivosta oli jopa ahnautta, mutta hyvin nukutun yön jäljiltä kaikki näyttivät jälleen saaneen edes hieman uskoa elämäänsä. Vincere tiesi, että hänen olisi pitänyt olla siitä hyvillään. Hän ei ollut. Toimettomuus, ja vähimmäiseen turvan tunteeseen tuudittautuminen eivät saaneet maailmaa muuttumaan. Mutta hän ei ollut tänään värväämässä sotureita itselleen. Vinceren tarkoitusperät olivat kerrankin lähestulkoon viattomat.

Maison Dorée oli ollut hänen suojeluksessaan nyt jo kolmisen vuotta, ja sen pahnoilta oli la Mainin riveihin virrannut uutta verta vasta aivan hiljattainkin. Silti siitä alkoi olla jo vuosi, kun Vincere itse oli viimeksi käynyt luomassa silmäyksen sijoitukseensa. Hän oli luontaansa vainoharhainen mies, ja turvakoti oli aivan liian näppärä linkki hänen salaseuraansa, jotta mikään tekosyy olisi selittänyt edes tämän verran huolimattomuutta. Adrien Bellamy oli hyvän maineen mies, ja nautti ilmeisen vankkaa luottamusta katujen kansan keskuudessa, mutta Vincere oli kokemuksensa kautta epäluottamukseen taipuvainen. Kaikenlisäksi Adrien oli hänen silmäänsä aivan liian... inhimillinen. Miehen rauhanomaisuudessa oli jotakin, mikä epäilytti häntä.

Adrien katseli joukkoa joka valui pikkuhiljaa ulos talosta. Sängyt olivat sekaisin ja paikka tarvitsi taas hetken tuuletusta vaikka moni olikin käyttänyt hyväkseen suihkuja. Mies oli pukeutunut normaaliin tapaansa vaaleisiin farkkuihin ja harmaaseen t-paitaan. Hiukset olivat ponnarilla ja hän heilautti kättään tutuille kasvoille jotka katoisivat kaduille ja ilmaantuisivat takaisin vasta ruoka aikaan. Hän nappasi pöydältä siteen ja pysäytti erään nuoren miehen. Sidottuaan toisen kädessä olevan haavan puhtaaseen siteeseen antoi hän toisen jatkaa matkaa. Nuori mies olikin viimeinen joka katsoi kirkkaaseen päivään kaduille. Adrien huoahti ja loi katseen takaisin retkisänkyjä kohden. Hän huudahti hyvästit yöllä töissä olleelle peikolle ennen kuin alkoi kasailla sänkyjä siisteihin pinoihin. Toiseen pinoon menivät peitot ja tyynyt ja kankaisiin kasseihin lakanat. Vaikka sänkyjä olikin paljon, sujui se kaikki silti melko sukkelasti. Olihan hän tehnyt tätä ties kuinka monta kertaa. Adrien tunsi olonsa levänneeksi sillä yö oli ollut harvinaisen rauhallinen ja jopa hän oli saanut nukuttua muutaman tunnin.

Hän sipaisi poninhännältä karanneita hiuskiehkuroita ja nappasi muutaman peiton käteensä astellen ulos. Hän pääsikin pyykinnarujen luokse ennen kuin kadunkulmalla seisoskeleva mies osui hänen silmäänsä. Adrien muisteli koska viimeksi toinen olisi ollut täällä mutta hän ei muistanut. Hän nyökäytti päätään kevyesti tervehdykseksi ja levitti viltit tuulettumaan naruille. Hän asteli sitten takaisin sisälle ja avasi ikkunan. Aikaa toki oli ennen ruokailua mutta silti näissä askareissa tuntui aikaa olevan aina liian vähän. Hän palasi pian uusien vilttien kanssa ulos ja levitteli niitä telineille. Mies huokaisi itsekseen ja loi katseen taivaalle. Hänen katseensa eksyi kuitenkin pian taas mieheen joka seisoskeli siinä paikoillaan.

Ostoskäryjen rätinä kuitenkin täytti pian kadun ja kuului kilinää kun vanhempi nainen ilmestyi työntäen kärryä mukanaan. Kärry oli täynnä roinaa ja pulloja. Vanhempi nainen huudahtikin iloisesti nähdessään Adrienin ja Adrien hymyili kevyesti. Hän hävisi sisälle ja toi mukanaan pussin mihin oli pakannut eilisen ruokia. He vaihtoivat kuulumisia ja pussi pääsi kärryn kyytiin ennen kuin nainen jatkoi tyytyväisenä matkaansa.

Vincere seurasi viimeisten vieraiden lähtöä - kaksi naista, nuorempi mies, sitten peikko, jonka hän tiesi työskentelevän talossa - ja odotti, että heistä joku olisi kohdannut hänen katseensa omasta, vapaasta tahdostaan, mutta kukaan ei tehnyt niin, eikä Vincere kääntynyt vilkaisemaan heidän peräänsä. Hänen katseensa viipyi vielä turvatalon ovella, vaikka se olikin jo lakannut tekemästä sitä, mikä teki ovista millään muotoa huomionarvoisia; laskemasta lävitseen ihmisiä sisään tai ulos. Kärpänen surisi hänen oikean korvansa vieressä, ja laskeutui sitten miehen olkapäälle tekemään jotakin, mitä kärpäset nyt yleensä tekivät. Se oli ainoa asia, mikä liikkui.

Vincere odotti. Hänellä oli aikaa, joten hän ei vaivautunut laskemaan kuinka paljon sitä kului, ennenkuin mies, jonka hän yhdellä silmäyksellä tunnisti Adrien Bellamyksi astui ulos sylintäydeltä peitteitä käsivarsillaan. Heidän katseensa kohtasivat ehkä ohimennen, mutta Adrien tervehti häntä silti kevyesti nyökkäämällä. Vincere ei toisintanut elettä. Hän ei ollut varma oliko turvatalon omistaja tunnistanut häntä, vai huomioinut vain ollakseen kohtelias. Ainakin oranssi poninhäntä katosi takaisin sisälle suomatta hänelle sen kummoisempaa huomionosoitusta.

Vincere odotti ja katseli taloa kiireettömästi vielä hyvän tovin, näki kun Adrien palasi ulos, näki tämän vaihtavan kuulumisia vanhan naisen kanssa, ja kuunteli poissaolevana vanhojen ostoskärryjen loittonevaa rätinää, niitä - tai naista - kuitenkaan vilkaisematta.
Vasta sitten mies liikahti ensimmäistä kertaa, ja säikäytti olkapäällään lekotelleen kärpäsen lentoon. Hän sipaisi leukaansa kuin kokeillen - parta oli aamulla jäänyt ajamatta, ja tuntui karheana sänkenä hänen sormiaan vasten - ja työnsi sitten kätensä nuhjuisen nahkarotsinsa taskuihin lähtiessään ylittämään tietä.
"Hei. Yö taitaa olla jo ohi?"
Vincere tervehti jo muutaman askelen päässä Maison Doréen porteista, antamatta millään tavalla ymmärtää, että olisi ennestään tuntenut sen omistajaa. Hän halusi ensin varmistua siitä, kuinka hyvin Adrien muisti hänet.
"Jäikö tähteitä?"

Adrienin katse lähes heti haki Vinceren kun mies liikahti ja lähti astelemaan kohti portteja. Hän seurasi miestä katseellaan mutta koska tiesi kuka toinen oli, ei hän ihmetellyt toisen kysymyksiä. Mies loi katseen takana olevaan taloon ja nyökäytti päätään. "Yö on ohi mutta työt oikeastaan vasta alkavat. Onneksi tässä on aikaa vielä ruokailuun", hän myönsi ja laski kädet sivuilleen. Hän jäi hetkeksi katselemaan naisen loittonevaa selkää. "Ei täällä jää koskaan oikeastaan tähteitä mutta nuo olivat eilisen ruokia. Hän ei koskaan halua tulla varsinaisesti sisälle syömään mutta ruokaa nyt on sen verran että sitä voi antaa muillekin", hän selitti ja otti askeleen kohti taloa. Adrien katseli toista hetken aikaa mietteliäänä. "Vuosiko siitä on kun olet viimeksi käynyt täällä. Mikä tuokaan sinut Vincere tänne?", hän kysyi hymyillen kevyesti. "Olet tietenkin aina tervetullut", hän vielä lisäsi. Hän ei tiennyt kuinka paljon se oli toisen ansiota mutta mitään isompia selkkauksia ei ollut pitkään aikaan tapahtunut.

Hän otti muutaman askeleen taaksepäin kohti taloa. "Haluatko tulla sisälle?", hän kysyi. Adrien oli aina kokenut että Vincereä täytyi kohdella yhtä hyvin kuin rahallisia lahjoittajiakin. Tämän vuoksi hän pohtikin olikohan hänellä keittiön puolella jotain tarjottavaksi kelpaavaa. "Voisin tarjota kupin kahvia tai kenties teetä", hän ehdotti. Mies kuitenkin odotti että toinen tekisi päätöksen tahtoiko hän tulla sisälle vai ei. Olisihan se epäkohteliasta lähteä hoitamaan askareita jos toinen oli varta vasten häntä tullut tapaamaan.

Adrien koetti muistella minkä vuoksi toinen oli viimeksi käynyt täällä. Hän ei kuitenkaan saanut vierailun syytä mieleensä ja voi olla että se olikin jäänyt hivenen epäselväksi. Ehkä toinen vain tarkkaili suojelukohdettaan.

Vincere hymyili mekaanisesti nyökkäillessään poissaolevana Adrienin puheiden mukana. Hän oli vanhasta tottumuksesta varuillaan ja jopa melkein kyräilevä, vaikka peittikin sen taidokkaasti mitäänsanomattomaan kansalaiskohteliaisuuteensa. Kokonainen vuosi oli kuitenkin pitkä aika jopa miehelle, jonka vyön alla niitä oli jopa - tai vain, riippui miten sen halusi nähdä - kahdeksankymmentä, eikä Vinceren asema yksinkertaisesti sallinut hänen tehdä huolettomia oletuksia siitä, että asiat ja ihmiset olisivat vielä sen jälkeen samanlaisia, kuin olivat olleet aikaisemmin. Niinpä hän halusi nähdä Adrienin kortit, ennenkuin päätti miten pelaisi omansa. Hänen oma virheensähän se oli, että aikaa oli päässyt kulumaan niin luvattomasti, eikä Vincere ainakaan sen vuoksi halunnut joutua lyömään Adrienia hengiltä.

Hän jäi norkoilemaan porttien pieleen, tulematta kuitenkaan omin lupinensa niistä sisään. Mies olisi kyennyt, hän ei tarvinut kutsua voidakseen astua taloon, ja sitäpaitsi Maison Dorée oli teknisesti ottaen julkista tilaa niin kauan kun sen ovet olivat avoinna, mutta Vincere viihtyi neuroosiensa kanssa. Hän tarkkaili Adrienia, silmät välähtäen.
"Muistisi on liian tarkka, Adrien."
Mies siis todella tunsi hänet, muisti nimeltäkin. Vinceren varautuneenkankea olemus ja konemaisen automaattinen hymy vapautuivat hieman, ja tulivat hieman lähemmäs aitoa tunnetta.
"Olen pahoillani, etten tullut aikaisemmin. Vaikka näytätkin pärjäävän hyvin ilman minuakin."
Hän hymähti kepeätä sävyä tavoitellen, ja väisti antamasta syytä visiitilleen edes yrittämättä olla sen suhteen hienovarainen. Toisaalta Adrien varmasti osasi itsekin päätellä miehen tulleen tarkastamaan "reviiriään", vaikkei olisikaan siihen syytä tiennyt. Ei Vincere vain kuulumisia kuitenkaan ollut tullut tiedustelemaan, hän tiesi jo ennalta turvakodin tilanteen olevan ainakin ulospäin rauhallinen. Hän oli pitänyt siitä huolen, kuten oli luvannutkin. Vincerellä oli silmiä monessa kadunkulmassa.

Hetken hän jo luuli, että Adrien palaisi takaisin askareidensa pariin, ja Vincere olisi antanut hänen, mutta mies keksikin tiedustella josko hän halusi tulla sisälle. Se miellytti miestä, sillä hän halusi, mutta ei olisi tullut kutsumatta.
"Kiitos. En ole saanut kahvia viikkoihin."
Vincere vastasi rehellisesti, ja astui vasta nyt sisään porteista, ja käveli sen jälkeen muitta mutkitta turvatalon ovelle, mutta pysähtyi Adrienin vierelle, luoden mieheen silmäyksen syrjäkarein. Hänen huulillaan karehti kapea virne.
"En tiedä miten ehdit pitää huolta itsestäsi, kun kannat sitä jatkuvasti muista, joten oletan, ettet ehdikään. Ehkä nyt istut hetkeksi alas."
Vincere hymähti, ja astahti sisäpuolelle riisumatta takkiaan.
"Näytät hyvältä, muuten. Siihen nähden."

Adrien naurahti kevyesti. "En nyt sanoisi että muistini on tavallista parempi. Olet kuitenkin tehnyt paljon turvakodin hyväksi joten toki muistan sinut", hän totesi. "Ja kaiken lisäksi kasvojen muistaminen on melkein kun puoli työtä nykyisin", hän lisäsi. Olihan se melkein työkuvan yksi osa muistaa ketkä kävivät turvakodissa. Hän kohautti olkiaan kun toinen pahoitteli, ettei ollut tullut aiemmin. Hän oli varma että toinen oli kiireinen mies vaikka ei suoranaisesti tiennytkään mitä kaikkea toisen työkuvaan kuului. Hän seurasi Vinceren askelia talolle ja astui toisen edellä sisälle. Muutama retki sänky odotti vielä siirtäjäänsä ja muutama iso kassi pullotti lakanoita jotka täytyisi viedä pesulaan. Vilttikasakin oli vielä jonkin moinen mutta muuten sisällä oli melko siistiä. Lattia oli puhdas ja aukinainen ikkuna oli saanut jo lian sekä vahvan viinan tuoksun katoamaan. Mies astelikin keittiön puolelle ja kävi pistämässä kahvin keittymään ennen kuin palasi takaisin ja veti yhden seinän vierellä olevista pöydistä esille.

"Noh kyllä sitä aina on aikaa nopeaan suihkuun ja muutaman tunnin uniin. Mutta kiitos", hän totesi naurahtaen. Olihan se totta että hän ei paljoakaan ehtinyt omaa hyvinvointiaan miettiä sillä aina oli kiirettä ja huolia. Hän istahti alas ja loi katseen ympärilleen. Siinä missä turvakodin suojelija oli mukava vieras, toi se mieleen iskun josta oli kulunut jo paljon aikaa. Adrien laski katseensa hetkeksi aikaa käsiinsä mutta pudisti päätään kevyesti. "Istu toki alas", hän kehotti ja viittasi penkkiin pöydän ääressä. Mies ei kuitenkaan kauaa istunut vaan asteli sulkemaan pyykkipussit ja nostamaan ne seinän vierustalle oven viereen. Hän ei aina siihen kyennyt mutta koetti pitää paikat mahdollisimman siisteinä ja järjestelmällisinä.

Kauaa ei kestänyt kun kahvin tuoksu täytti talon ja se saikin Adrienin häviämään keittiöön. Hän ilmestyi pian takaisin kahvikuppien kanssa ja laski ne pöydälle. "Olisitko halunnut jotain kahvisi sekaan?", hän uteli. Adrien kohotti kupin huulilleen ja otti siitä pitkän hörpyn ennen kuin istahti alas. Hän katseli hetken miestä ja loi sitten katseen ympärilleen. Hän olisi mielellään saanut vastauksen kysymykseen miksi toinen oli täällä mutta ei tahtonut udella asiaa uudelleen joten tyytyi vain hörppimään kahviaan.

Vincere katseli ympärilleen teräväkatseisuuttaan peitellen Adrienin kadotessa keittiön puolelle kahvia laittamaan. Vaikka avonaisesta ikkunasta käyvä ilmavirta olikin jo puhdistanut huoneen tunkkaisuudestaan, hän saattoi edelleen haistaa siellä eletyn, elävien olentojen viipyilevän tuoksun. Vaikka ei kyseessä tietenkään ollut tuoksu sanan varsinaisessa merkityksessä. Vincere hymähti. Oli vaikeata olla pitämättä paikasta, joka tuntui tyhjänäänkin näin eläväiseltä. Toiveikkaalta ja toivottomalta samaan aikaan. Siinä oli jotakin kaunista.

Adrien palasi pian, ja Vincere loi häneen katsauksen olkansa ylitse, hajamielisesti hymyillen.
"Omistautumuksellisuutesi on ihailtavaa." Sääli, että olet vielä noin optimistinen.
Epäilemättä Adrienin kaltainen, asialleen omistautunut ja periksiantamaton mies olisi ollut Vincerelle arvokas, ilman tuota naurettavaa, hellää sydäntä. Mutta ei hän aikonut sitä käydä muuttamaankaan, ei ainakaan nyt. Turvakoti tarvitsi johtajaansa, ja oli puolestaan hyödyllinen hänen aatteellen. Asioiden herkkä balanssi.

Vincere oli laskenut kätensä ikkunalaudalle, ja katseli sillä kipittäviä muurahaisia poissaolevana. Osa niistä kiipesi hänen rannettaan pitkin ylemmäs, piiloon nahkaisen rotsin hihan alle. Hän kääntyi pöydän puoleen, ja istui sen ääreen ristien sormensa löyhästi yhteen sen pinnalla. Teräksenharmaat silmät seurailivat tyyninä Adrienin puuhastelua kuuman kahvin tuoksun hiljakseen vuotaessa keittiöstä. Pitkään toviin Vincere ei sanonut mitään, katseli vain, ja painoi mieleensä.

"Kiitos, juon mustana."
Hän torjui kohteliaasti saadessaan höyryävän kupin eteensä, ja hengitti sen tuoksua niin syvään sisälleen, että melkein unohti sen olevan tarkoitettu juotavaksi, ei niinkään haisteltavaksi. Viimein, hiljaisuuden jatkuessa, hän siemaisi kupistaan, ja huokaisi onnellisena.
"Olen luvannut pitää talosi turvassa. Ja olen myös pitänyt lupaukseni. Viimeinen vuosi, se on tainnut olla melko rauhallinen, vai mitä?"
Vincere aloitti kahvikuppinsa reunan yli Adrienia tarkastellen. Hänen sävynsä oli kepeä ja keskusteleva, ehkä hieman liiankin. Se kuulosti harkitulta, mutta Vincere ei piitannut siitä.
"Kuulet silti varmasti paljon huhuja kaupungin kaduilta, kun vietät niin paljon ajastasi sen kansan keskuudessa."
Mies huokaisi, ja pudisti päätään melkein surumielisenä.
"Pariisi on ollut levoton viimeaikoina. Terroritekoja. Vastaiskuja. Pidätyksiä. Oletteko te täällä saaneet olla rauhassa?"

Adrien katseli Vincereä melkein kuin odottaen. Hän ei kuitenkaan tiennyt mitä odotti joten antoi toisen ottaa aikansa. Sillä välin mies itse tyytyi hörpiskelemään kahvia ja kuuntelemaan kaukaa kadulta kuuluvia ääniä. Hän kuitenkin nyökäytti päätään kysymykselle. "On. Mitään kummempaa ei ole sattunut lukuun ottamatta muutamaa selkkausta täällä yötä viettävien kesken mutta niitä on aina. Juuri niiden takia minulla on Enzo ja Fred", hän sanoi. Peikko veljekset olivat olleet suuri apu öisin kun täytyi vartioida, etteivät asukkaat alkaisi tappelemaan. Hän tiesi kuitenkin että Vinceren voimat pitivät turvakodin suojassa vain ulkoisilta uhkilta ja siitä hän oli kiitollinen. Hänen ilmeensäkin vakavoitui. Hän oli toki lukenut tapauksista uutisissa. Adrien oli aina ollut luonteeltaan kiltti eikä ollut koskaan taipunut väkivaltaan. Hän oli siis aina surullinen kun henkilöitä menehtyi tällaisissa tapahtumissa lähes turhilta tuntuvan asian vuoksi. Mies kuitenkin katseli toista miestä hetken aikaa ja nyökäytti päätään jälleen.

"Olen saanut olla rauhassa. Totta kai levottomuus näkyy niissä jotka asuvat kaduilla ja tosiaan kaikenlaista on kuulunut. Joku jopa väitti että kaduilla kiertelisi jonkinlainen ihmisjärjestö jotka lähinnä vain käyttävät aikaa uhkailemalla ja hakkaamalla taikaväen edustajia. Huh. Poliiseista ei ole mitään hyötyä sillä kuka kuuntelee kadulla asuvia. Sääli sinänsä koska jos he kuuntelisivat, niin puolet tämän kaupungin rikollisista olisivat jo otettu kiinni", hän puheli. Adrien koetti vakuutella poliiseja silloin tällöin siitä että väkivallan tekoja tosiaan tapahtui mutta edes häntä harvoin kuunneltiin. Se oli aika maksu minkä joutui maksamaan siitä kun piti turvakotia.

"Tänne ei kuitenkaan kukaan ole koettanut tulla tai tehdä minkäänlaista iskua..", hän jatkoi mutta pian talon ovelle ilmestyi lähes kahta metriä hipova tummaihoinen nuori mies jonka olemuksesta saattoi aistia, ettei kyseinen henkilö ollut ihminen. Adrien kohotti katseensa kysyvänä mieheen.
"Saadaaks me pallo? Pelattais korista jätkien kanssa ruokaan asti", nuori mies kysyi ja katseli hetken aikaa Vincereä hivenen epäillen. Adrien kuitenkin nousi ja nosti pallon eräästä kaapista heittäen sen toiselle. "Pelatkaa siististi", hän vielä totesi kuitenkin melko rennon oloisesti ja katseli kun pitkä mies hävisi takaisin pihalle.

Hän pudisti päätään hivenen ja käänsi katseensa takaisin Vincereen. "Mitä olinkaan sanomassa.. Ai niin! Aivan ei ole tapahtunut mitään sen kummempaa. Siitä suuri kiitos kuuluukin teille. En haluaisi että jotakin niin kauheaa tapahtuisi uudelleen", hän totesi pudistaen päätään haikeana.

Vincere hymyili surumielisen seesteisesti kahvikupilleen, ja katseli omia, teräksenharmaita silmiään kevyesti karehtivan nesteen tummalta pinnalta. Niissä oli painunut katse, mutta hän ei enää tuntenut jokaisen menetetyn elämän painoa samalla tavalla kuin oli joskus tuntenut. Se oli vain hyvä, sillä tuota painoa oli kertynyt. Vincere huokaisi hiljaa.
"Joskus mietin olivatko asiat sittenkin helpompia meille, ennen tätä esiinmarssia."
Sitten hän naurahti yht'äkkiä kolkosti, ja pudisti päätään lähes kiivaasti. Ero oli selkeä, sillä toistaiseksi Vincere oli ollut eleissään hyvin vähäinen ja hienovarainen.
"Asiat eivät muutu itsekseen. Joidenkin on noustava seisomaan ja korotettava äänensä. Ja... jonkun täytyy ohjata heitä oikeaan suuntaan."
Hän hymyili vinosti, ironisesti, ja siemaisi kahvistaan, ennenkuin asetti kupin varovaisesti takaisin pöydän pinnalle, ennenkuin siirtyi tarkastelemaan Adrienia mietteliäänä, vakavoituen jälleen samalla kun palasi unelmistaan takaisin nykyhetkeen. Katujen kansa tarvitsi ääntä, ja hän oli juuri oikea mies tarjoamaan sitä heille. Ehkei omalla suullaan, mutta kenties Adrienin, ja tämän turvakodin kautta, mikäli vain osaisi pelata kätensä tarpeeksi varovaisesti.

Vincere oli avaamassa suutaan jälleen, kun hänen ajatuksensa keskeytti ovensuuhun ilmestynyt nuori mies. Turvatalo oli yhteisö näille olennoille, ainakin jonkinlainen korvike. Se oli mielenkiintoista, eikä mies halunnut säikäyttää taloon tavalla tai toisella itsensä kytkeneitä, joten hän pysyi vaiti, ja loi olkansa yli ystävällistä tavoittelevan katseen nuorukaiseen. Hän pohti itsekseen, josko näyttäytyi satunnaiselle ohikulkijalle enemmän ihmisenä, ja jos hän osoittaisi jollakin tavalla uhkaavansa taloa tai sen isäntää, mahtaisivatko nämä olennot tuntea tarpeeksi yhteishenkeä noustakseen yhdessä häntä vastaan, puolustamaan sitä, mikä normaalisti piti heidän puoliaan. Hetken hän tunsi polttavaa houkutusta kokeilla, mutta huuhteli sen alas kuumalla kahvillaan, ja hymyili sen sijaan itsekseen.

Hän katsahti Adrieniin sopuisasti, ja nyökkäsi hitaasti.
"Pidäthän kuitenkin silmäsi auki? Ja jos koskaan tarvitset minua, syystä tai toisesta, älä epäröi kutsua."
Vincere nosti kätensä ja osoitti sormellaan vakava ilme kasvoillaan kohti talon kadulle päin antavia ikkunoita.
"Sytytä kaksi kynttilää, ja aseta ne ikkunalaudalle kadulle päin. Lupaan, että näen ne, ja tulen."
Mies tyhjensi kahvikuppinsa ja huokaisi tyytyväisenä. Hän halusi sitoa turvatalon hieman tiiviimmin itseensä - ja vain itseensä, ei la Mainiin, jo omankin turvallisuutensa vuoksi. Ja hän halusi, että Adrien luottaisi häneen. Silti, oli yhteisen edun mukaista, etteivät he pitäneet yhteyttä suoraan.

"Yöpyykö täällä koskaan... ihmisiä?"
Vincere kysyi yllättäen, ja vaikka hän tavoittelikin huoletonta sävyä, teki hänen vaikeaa lausua sanaa 'ihminen' ilman että aivan liian ilmiselvästi kuulosti halveksuvalta.

Adrien hymyili kevyesti ja nyökäytti päättään. "Totta kai pidän silmät sekä korvat auki. Monet jotka tulevat tänne yöpymään haluavat samalla purkaa sydämellään olevia asioita", hän lupasi. Mies tiesi että kadulla tapahtuvat asiat kuuluivat aina yleensä ensimmäisenä hänen korviinsa. Hän vilkaisi ikkunan suuntaan ja pysyi hetken hiljaisena mutta lopulta nyökkäsi. Hän painoikin tuon neuvon päähänsä ja varmasti muistaisi sen jos joskus jotakin sattuisi. Hän nousi ylös ja asteli pistämään viimeisiä sänkyjä kasalle. Hänestä oli helppo huomata että hetkeä kauempaa ei mies osannut istua paikoillaan. Adrien oli niin tottunut kiireiseen rytmiin että paikoillaan olo tuotti aina vaikeuksia. Varsinkin kun mielellä oli tuhat ja yksi asiaa jotka pitäisi tehdä. Hän kohotti katseensa Vincereen ja loi katseen ympärilleen.

"Ihmisiä. Hmm. No en varsinaisesti kysele täällä yöpyvien lajia mutta epäilen. Pariisissa on liki kymmenen eri väliaikaismajoitusta kodittomille. Suurin osa niistä on ihmisten käytössä. Lisäksi epäilen että monikaan ihminen tahtoisi viettää yönsä samassa tilassa taikaväen kanssa", hän sanoi ja kohautti olkiaan. Ei Adrien voinut sataprosenttisen varma asiasta olla mutta melko varma hän siitä oli että usein ei ihmisiä hänen katon allaan viipynyt.

Ulkoa kantautui kevyttä puheensorinaa kun joukko nuoria oli kerääntynyt pelaamaan koripalloa turvakodin pihalla sijaitsevalle kentälle. Kuitenkaan pallon pomputusta ei kuulunut ja pian taas askeleet lähestyivät ovea. tällä kertaa oven suuhun ilmaantui nuhjuisissa vaatteissa oleva peikko sekä peikko miehen taakse äskettäin ovella käynyt tummaihoinen mies. Molemmat loivat tarkat katseet Vinceren suuntaan. "Kaikki ok Adrien?", peikko murahti matalalla äänellä ja huitaisi päänsä ympärillä pörräävää muutamaa kärpästä jotka viestivät siitä mistä taloon tunkeutuva väkevän paha haju levisi. Adrien kohotti katseensa ja kääntyi katsomaan kaksikkoa oven suussa. Hän loi sitten katseen Vincereen ja naurahti kevyesti. "Kaikki hyvin pojat. Tämä on vain vanha ystävä joten ei syytä huoleen", mies totesi hymyillen ystävällisesti ja katseli kun kaksikko nyökkäsi hitaasti ja luotuaan vielä epäilevän katseen Vincereen he hävisivät ulos.