Lost Boys

//Kaille ja Lukasille peli tässä näin //

Tuuli toi mukanaan tuoksuja. Yöllisen kaupungin tuoksut olivat vaimeampia mutta viileys toi niihin oman säväyksensä, kuin raikkauden. Jossain kaikui disco jumputus ja ihmismäisiä ääniä tosin niin hiljaisina ja sekavina ettei siitä voinut olla varma. Yö tuntui olevan rauhallinen, mikä ei kuitenkaan vähentänyt huolta huolestuneen isän kasvoilla. Huolestunut oli tosin vähättelyä. Hän ei edes osannut kuvata sisällään vellovaa tunnetta. Välillä hän olisi halunnut huutaa ja lyödä jotain, välillä taas vaan vajota maahan ja oksentaa pahan olonsa pois. Mieluiten hän olisi vaan lakannut olemasta ja unohtanut kaiken pahan mitä oli saanut aikaan. Niin tyypillinen luovuttajan asenne häneltä. Se oli tullut liiankin tutuksi kuoleman jälkeen. Jos hän vain löytäisi Marsin ja saisi tämän ehjänä kotiin niin hän hankkisi itselleen kunnollisen psykologin, jonka sohvalla kaikki hänen sisäiset lukkonsa avattaisiin - kunnollista korvausta vastaan tietenkin. Ehkä hän sen jälkeen voisi olla isä Marsille. Ghis seisahtui ja kyyneleet alkoivat taas valua pitkin kalpeita poskia. Tuskin Mars enää muuta kuin pelkäisi häntä. Ihmisverta juovaa hirviötä.

Ghis pyyhki kyyneleitään paidan hihaan. Nyt ei ollut aikaa vetistelyyn. Hänen pitäisi rauhoittua, voidakseen ajatella järkevästi. Itse säälittelyä tässä vähiten kaivattiin, eihän sillä ollut väliä mitä Mars hänestä ajattelisi, kunhan poika olisi turvassa. Jatkoa voisi miettiä myöhemmin. Lena voisi ottaa Marsin aivan hyvin luokseen asumaan. Se olisi taatusti paras ratkaisu tässä tilanteessa. Mies painoi kädet silmilleen ja teki muutaman syvän hengen vedon pitääkseen sumentavan hysterian loitolla. Poika saattaisi olla missä tahansa. Hän oli soittanut jo taitouistelujoukkueeseen kuuluvat Marsin ystävät läpi, mutta yksikään ei ollut ainakaan tunnustanut tietävänsä tämän olinpaikasta. Muiden numeroita Ghislainilla ei ollutkaan sillä Marsin mykkä puhelinkin oli pojalla itsellään.
"Vastaa, vastaa nyt!"
Mies hoki kuunnellen jälleen epämiellyttävän konemaisen naisäänen ilmoittaessa ettei numeroon saatu yhteyttä. Mies puristi puhelinta odottaen refleksiä joka paiskaisi koko aparaatin vasten kiveystä. Kuitenkin hän vain laittoi puhelimen taskuunsa ja lähti juoksemaan eteenpäin katua. Hän ei tiennyt minne oli menossa, mutta Marsin karkumatkassa nyt ei ollut mitään logiikkaa muutenkaan. Ei mitään varoitusta. Kuin poika olisi vain päättänyt haihtua.

Ajatusketjut sinkoilivat ristiin rastiin Ghislainin päässä koko ajan kauheampia loppuhuipennuksia sensaatiomaisesti hakien. Ei Marsilla olisi mitään hätää. Eihän Ghis ollut kenenkään varpaille hyppinyt vampyyrin elämänsä aikana. Maÿlliskiin... siitä naispaholaisesta ei ollut kuulunut mitään. Ei Maÿ luottaisi pelkkään sattumaan, että törmäisi Ghislainin poikaan tämän karkumatkalla. Nainen tulisi ja hakisi pojan, jos tahtoisi kiristää. Mies seisahtui ja yritti keskittyä kuuntelemiseen pitääkseen kauhukuvat loitolla. Hän keskittyi niin hartaasti kuuntelemiseen että tunsi kuulevansa jotain. Nimen omaan tunsi. Vampyyri säpsähti ja vilkaisi ränsistyneen puoleista kerrostaloa jonka edessä seisoi. Silmät levisivät ja mies ei ehtinyt edes ajatella kunnolla saamaansa ajatusta loppuun syöksyessään rappukäytävään. Mies harpoi niin monta rappusta kerralla kuin pystyi ja päästyään tutun oven kohdalle hän alkoi takoa sitä kuin henkensä hädässä.
"Lukas! Lukas oletko siellä?! Lukas, luoja ole kiltti anna hänen olla kotona. Lukas?!"
Enää Ghis ei kyennyt estämään valtoimenaan valuvia kyyneliä. Hän tunsi toivon kipinän sisällään. Lukas pelastaisi hänet taas. Kaikki järjestyisi. Aivan varmasti. Mars olisi pian turvassa.

//Lukas saapuu outoillen x'D//

Lukasin askeettisen asunnon ei uskoisi edes pystyvän sotkemaan, mutta hyllynä ja pöytänä toimineet pahvilaatikot lojuivat silppuna ympäri yksiötä – samoin kuin hänen vaatteensa ja muu vähä omaisuutensa – ja keittiökomeron lattialla lojui yhä kasa ruskeiksi tikuiksi kuivuneita kukkia. Epäjärjestys huusi suurta ahdistusta ja mielenjärkytystä, mutta Ghislainin juoksiessa kaduilla itku kurkussa Lukas oli autuaan tiedottomuuden vallassa pienellä kerällä kaksinkerroin taitetulla patjallaan pimeässä nurkassa.

Hän ei havahtunut paukutukseen ja huutoihin ovellaan heti. Aluksi vampyyri vain käpertyi tiukemmin kerälle ja tunki sormet korviinsa, mutta hetken kiivaan todellisuuden kieltämisen jälkeen entisestä laihuudestaan vielä lisää kuihtunut mies ponkaisi jaloilleen ja repäisemään ovensa auki.
”... Ghislain.”
Lukasin tyhjä katse sai ärtyneen irveen seurakseen, ja hän jäi seisomaan ovelle kutsumatta toista vampyyria sisälle.
”Mitä. Etkö osannut itse hakea verta itsellesi”, vanhempi vampyyri kysyi sävyttömästi, ja käden liikahdus ovenkahvalla, ryhdin nojautuminen taakse kieli hänen mielensä yli pyyhkäisevästä halusta vain vetäistä ovi tekeleensä edestä kiinni. Vasta... kolme päivää. Hän oli jättänyt kulttuurifestivaalien koristeet mielestään, vaikka niiden pitäisi olla valmiita muutamissa viikoissa. Hän ei halunnut nyt käsitellä mitään Ghisin ongelmia – ei, vaikka hänen poikasensa vetisteli siinä kynnyksellä kuin mikäkin pikkutyttö.
”No, sano jo. Minulla on kiireitä”, hän valehteli silmäänsäkään räpäyttämättä.

Epätoivo yltyi jokaisen kutsun ja ovea takovan iskun myötä. Oli yö. Miksi vampyyri olisi silloin kotonaan. Jokaisen anelevan huutonsa oven läpi Ghis päätti olevan viimeinen, mutta kuitenkaan hän ei voinut luovuttaa. Iskuista kuitenkin katosi voima itkun yltyessä ja koko kehon vapistessa.
"Ole kotona. Ole kiltti kotona."
Ghis kuiski ovelle.

Ghislain säpsähti oven avautuessa ja sai ihmeen kautta väistettyä niin ettei saanut kahvaa vatsaansa. Mies tuntui lyyhistyvän kasaan, kuin kaikki tarmo olisi kadonnut ja huojentunut hymy löysi hänen kasvoilleen. Lukasin näkeminen tuotti hänelle helpotusta, mutta samalla se myös kammotti häntä. Toinen vampyyrikö oli hänelle ensimmäisenä auttajana tullut mieleen. Miksei hän ollut soittanut poliisille. Lukas oli tänään vähemmän lämpöisellä päällä ja Ghislainin oli hankala kuvitella ovella irvistelevän vampyyrin joskus luvanneen pitää hyvää huolta luomuksestaan. Ilmeisesti hänen ilmainen kokeilu jaksonsa oli päättynyt ja jatkossa palveluksista alettaisiin laskuttaa, jos höveli tarjous ylipäänsä oli enää voimassa.
"Ei, en minä sellaisella vaivaisi sinua."
Mies kielsi hieman häkeltyneenä. Hän ei ollut varautunut tällaiseen vastaan ottoon ja meni aivan hiljaiseksi. Ghis tuijotti lattiaa huultaan purren ja työnsi kädet taskuunsa. Tuntui kuin hän olisi hukannut juonen, joka oli ollut vielä selvä hänen juostessaan kerroksien väliä.

"Ei, älä! Minä oikeasti tarvitsen sinua. Jos autat minua tämän yhden kerran lupaan että pysyn poissa silmistäsi."
Ghis huudahti huomatessaan Lukasin käden tarttuessa varmemmin ovenkahvaan.
"Minulla ei ole ketään muuta joka voisi auttaa."
Mies jatkoi hiljaa tajuten kuinka säälittävältä kuulosti. Marsin vuoksi hän voisi vajota vaikka polvilleen ja nuolla Lukasin kengät jos saisi miehen auttamaan pojan etsinnässä.
"Mars... en tiedä missä hän on."
Ghis sopersi tulonsa syyn saaden taas kyyneleet silmiinsä. Hän ei voinut katsoa Lukasta. Häpeä oli napannut vaihteeksi niskalenkin tunteiden kirjossa. Hän oli jossain vaiheessa ajatellut ettei päästäisi Lukasta lähellekään poikaansa ja nyt hän kehtasi anella apua tältä. Hän oli niin kovasti väittänyt voivansa pitää muutoksensa salassa pojaltaan. Kauanhan se olikin salaisuutena pysynyt.
"Tiesin ettei hän ymmärtäisi. Miksi edes pitäisi. Hän vihaa minua, mutta... mutta jos hänelle sattuu jotain. Lukas sinun pitää auttaa minua. Minä teen mitä tahansa, jos sinä vain autat minua löytämään Marsin!"
Jälleen hysteerisen puolelle vajonnut isä vaikeroi ja hieroi silmiään raivoisasti, kuin moinen saisi kyynelehtimisen lakkaamaan. Ghis vapisi ja hänestä huokui kuinka mies sätti itseään mielessään. Hän olisi voinut estää tämän tilanteen, jos ei olisi maannut vain huoneessaan itsesäälissä. Hän olisi voinut lähettää Marsin Lenan hoteisiin, mutta ei. Nyt se kaikki oli myöhäistä. Mies jähmettyi ja henkäisi syvään nostaen katseensa maasta. Ilme ei ollut lähelläkään tyyntä, mutta yritti kovasti jäljitellä sitä.
"Auta minua. En pyydä sinulta muuta."
Äänessä oli vaativa sävy jolla mies yritti tehdä selväksi olevansa tosissaan. Nuori vampyyri kuitenkin tiesi liiankin hyvin ettei hän ollut mikään uhka edessään seisovalle yön lapselle. Hänellä ei ollut mitään millä olisi voinut vaatia Lukasin auttamaan.
"Luotan sinuun."
Ghis lausui viimeisen oljen kortensa.

Lukas ei suostunut edes tuntemaan tyydytystä siitä, että oli saanut Ghislainin hätääntymään entisestään sanoillaan. Tavallisesti se olisi saanut hänet tuntemaan suunnatonta, makeaa vahingoniloa, mutta ei nyt. Nyt, nyt hän vain irvisti uudestaan ja hieroi nenänvarttaan kuin kärsisi päänsärystä – Ghislainin hiljainen, alaspainunut hahmo välähti kahtena, neljänä, kolmena ja polttava pahoinvointi kouristi kättään Lukasin sisällä. Hänen teki todella, todella paljon mieli tempaista ovi kiinni, mutta itkuiset, hätääntyneet, piinaavan polttavat avunpyynnöt estivät häntä, hämmästyttävää kyllä. Kuihtunut vampyyri seisoi aloillaan käsi yhä silmiensä edessä, sanomatta sanaakaan, liikahtamatta milliäkään. Ghisin poika oli siis saanut tietää, ja tehnyt oletettavan ratkaisun. Sellaisen pojan vuoksi hän oli pelastanut Ghisin epäelämään... sellaisen, joka säikkyi hirviöitä ja ymmärsi pelastaa itsensä sellaisen ulottuvilta...

”Älä valehtele minulle. En jaksa sellaista juuri nyt”, Lukas sanoi tasaisesti, mutta päästi otteensa irti ovenkahvasta. Hän ei kuitenkaan peruuttanut sisään asuntoonsa päästäen Ghisiä peremmälle, eikä myöskään astunut auttavaisena lähtemään luomuksensa matkaan.
”Luotat... mitä se tarkoittaa? Luottamus on vain väliaikaista”, hän tuhahti ja käänsi selkänsä Ghisille alkaen nyppiä yllään löysänä roikkuvan poolopaidan hihansuita.
”Soita poliisille. He etsivät kadonneita jatkuvasti. Ei minulla ole mitään maagista jäljityskykyä ja kakarasi on vain karannut, kuten sadat muutkin teinit...” hän mutisi häijysti, mutta ei kuitenkaan pystynyt aivan täysin sammuttamaan sisältään halua kääntyä ja lähteä metsästämään Ghisin kadonnutta lasta yön pimeydestä. Aivan kuin hän voisi maksaa sillä jotakin, hyvittää jotakin, vaikka ei mikään oikeasti riittäisi.

Oliko tosiaan viisasta käyttää aikaansa väittelyyn, kun Mars oli teillä tietämättömillä. Ghis alkoi jo tuskastua, eikä kyennyt seisomaan rauhassa paikallaan. Mikä Lukasta riivasi.
"En minä valehtele. Vannon että jätän sinut rauhaan jos vain saan Marsin takaisin."
Ghis yritti olemaan niin vakuuttava kuin kykeni. Hän luulikin jo saaneensa myönnytyksen, mutta ilmeisesti Lukas ei ollut valmis lapsijahtiin. Ghislain tunsi kärsimättömyyttä ja hätä kalvoi hänen sisintään. Lukas näytti välittävän enemmän paitansa nyppimisestä kuin hänen pojastaan. Tulisiko hänestäkin tuollainen vuosien kuluttua. Eikö tuo vampyyri kyennyt ymmärtämään kuinka tärkeä Mars oli Ghislainille.
"Minulla ei ole aikaa pohdiskella kanssasi mitään filosofisia kysymyksiä. Tajuatko sinä, että minun poikani on tuolla jossain kaikkien hullujen syöttinä ja siitä huolimatta sinä haluat keskustella kanssani luottamuksen olemuksesta!"
Mies huusi ja säpsähti porraskäytävän toistavaa kaikua.
"Minä haluan vain löytää hänet. Pelkään että hänelle sattuu jotain."
Hän jatkoi hiljaa ja nöyremmin. Ei hänellä ollut varaa mennä Lukasta suututtamaan entisestään.

Poliisi. Niin yksinkertaistahan se olisi pitänyt olla, mutta ei hänelle. Avun pyytäminen Lukasilta oli tosiaan ollut typerä ajatus ja kertoi vain siitä kuinka pahasti hän olikaan jo vieraantunut tavallisesta elämästä. Marshan olisikin tullut juosten hänen ja toisen vampyyrin syliin, kaiken jälkeen. Ghis laski katseensa maahan ja astui askeleen kauemmas Lukasista lähteäkseen, mutta seisahtui.
"Mutta poliisit tuskin ihastuisivat ajatukseen tuoda Marsia minun luokseni..."
Vampyyri naurahti itkuisesti. Hän oli itsekäs. Hän halusi vaan pitää Marsin väkisin luonaan, vaikka hänen olisi pitänyt tajuta heti muututtuaan, ettei kykenisi siihen. Ja eihän se Lukasin vika ollut, että Ghislain oli onnistunut sotkemaan asiansa., miksi hän siis velvoitti tätä auttamaan itseään. Hän oli tosiaankin kuin lapsi vaatimassa äitiä selvittämään omat sotkunsa. Hän oli ollut varomaton silloin Crocissa ja lukemattomia kertoja sen jälkeen, muttei ollut ottanut vastuuta siitä. Hän oli syyttänyt tilanteestaan kaikkia muita; Maÿllisiä, Henryä ja jopa Lukasta. Ghislain henkäisi syvään. Se ei tuntunut erityisen hyvälle tai rauhoittavalle, vain väkinäiselle.
"En tiedä voinko mennä yksin etsimään häntä. Sinä pystyt pysäyttämään minut jos... jos minä..."
Mies ei saanut totuutta ulos kurkustaan. Häpeä kuristi kurkkua.
"Unohda! En minä tarvitse apuasi. On vain parempi myöntää se tosiasia, ettei minusta ole tähän. En pysty pitämään huolta kenestäkään josta välitän."
Ghislain syöksähti takaisin rappusiin ja juoksi alas kerroksia. Hänen pitäisi soittaa poliisille, jotta nämä etsisivät Marsin. Lena ottaisi pojan taatusti suojiinsa ja kaikki olisi hyvin.

Lukas ei tiennyt mitä sanoa Ghislainille. Oli hätä ja kauhistus, Mars oli kadonnut, maailma oli heitä yön lapsia vastaan, kaikki oli väärin ja huonosti – mitä hän voisi sanoa? Että kaikki kääntyisi parhain päin? Luiseva käsi peitti väsähtäneet kasvot taas hetkeksi ja ele muistutti migreenisen ihmisen kärsiviä yrityksiä häivyttää haitalliset ärsykkeet pois.
”... Ghis, älä -”
Lukas ehti hädin tuskin avata suunsa, kun tuohtunut isä napsahti vasten hänen kasvojaan ja sanojen yhä kaikuessa rappukäytävässä oli jo syöksynyt alas portaisiin.

Lukas olisi voinut vain tempaista ovensa kiinni ja rynnätä takaisin mököttämään omiin oloihinsa, tuntea olonsa vapautuneeksi ja unohtaa Ghislain ja miehen typerät edesottamukset, mutta sen sijaan hän sulki ovensa ärtyneen huokauksen saattelemana, harppoi ikkunalleen ja pudottautui tuuletusikkunasta alas liitoon korpin hahmossa. Kun Ghislain saapui ulko-ovelle, Lukas seisoi sen edessä hartiat lysyssä, toinen käsi vatsan ympärille kietoutuneena ja toinen jälleen kerran nenänvartta puristamassa.
”Ugh, kiittämätön lapsi...” hän kähähti vampyyrille ja nappasi häntä olkapäästä kiinni.
”Ei kenelle tahansa poliisille, idiootti. Vai luulitko, että Chênevaliessa ei olisi meikäläisten asioitten hoitajia?” Lukas jatkoi melkeinpä tavanomaisella, yhtä aikaa huvittuneella ja hädin tuskin piilotellusti halveksivalla äänellään. Hän jopa väänsi huulilleen hetkeksi tunnusomaisen virneensä, ennen kuin kiepahti päkiöillään ympäri ja viittoi Ghisin seuraamaan.
”Anna kännykkäsi. Omani on rikki”, hän määräsi Ghisiä terävästi, ja puhelimen saatuaan kävi hyvin lyhyen keskustelun puolihuutoa, ennen kuin heitti kännykän takaisin sen oikealle omistajalle.
”Tule, tapaamme hänet leffateatterin edessä. Miten helvetissä et tunne edes Lachancea...” Lukas mutisi äkeästi itsekseen yrittäen parhaansa mukaan jättää vatsassaan kouristelevan tuskan huomiotta. Se oli laantunut joka päivä ja hän oli pysynyt paremmin tajuissaan tunti tunnilta, mutta hän osasi arvata, mihin se oli johtamassa. Eikä Ghislain tiennyt edes Lachancea, ehkä mokoma idiootti ei edes tiennyt Chênevalien salaisuutta, ehkä kukaan ei opettaisi kaikkea tarpeellista hänelle ajoissa, jos...
”Ghis. Minä -” Lukas aloitti terävästi ja äkillisesti kääntyen yhtäkkiä ympäri, mutta tällä kertaa sanat kuolivat hänen kurkkuunsa. Suu hetken aikaa avonaisena hän vain seisoi siinä aloillaan pällistellen kuin mikäkin, mutta nyrpisti sitten nenäänsä ja heilautti kättään vähättelevästi.
”Pah. Ole ihmisiksi, jotta suuri hyväntekijämme ei vain ilmianna sinua. Hän on kuitenkin yhteiskunnan puolustaja.”

Oliko hän odottanut sitä? Lukas odotteli häntä ulko-ovella ja Ghislain tunsi pienen helpottuneen tuntemuksen. Se kuitenkin katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, Lukasin sanojen vaikutuksesta. Ghis pyristeli ponnettomasti vastaan Lukasin pitäessä hänestä kiinni. Hänen kiukkunsa oli valunut jonnekin portaita alas juostessaan ja toivottomuus oli ottanut vallan.
"Käskinhän antaa olla. En kaipaa apuasi. Hoidan asiat itse järjestykseen... kerrankin."
Mies kuitenkin yritti vielä. Oliko se edes totta. Oliko Marsin sysääminen Lenan hoteisiin asioiden itsenäistä hoitamista. Pakeniko hän taas omaan itsesääliinsä vedotessaan ettei kyennyt huolehtimaan taaskaan pojastaan vai tekisikö hän vain oikein.

"No en tiennyt! Onko nyt hyvä mieli?"
Ghis tiuskaisi, mutta alkoi kaivamaan puhelinta taskusta ja ojensi sen Lukakselle. Ghis kuunteli Lukaksen osaa keskustelusta, muttei harmikseen saanut selvää mitä toisessa päässä vastattiin, eikä Lukaksen elekieli ollut kovinkaan selvää. Ghis yritti, muttei kyennyt pysymään rauhallisena. Hän hypähteli paikoillaan aivan kuin ei osaisi päättää ottaisiko askeleen vai jäisi aloilleen. Mies jähmettyi kuitenkin paikoilleen Lukaksen lopettaessa Ghisin mielestä ikuisuudelta tuntuneen puhelun.
"Mitä?"
Huolestunut isä tiukkasi ja sai napattua pahaenteisesti kohti asvalttia matkalla olevan puhelimen.
"Mitä nyt tapahtuu? Etsiikä hän Marsin vai pistää minut rautoihin?"
Ghis ei tuntunut pitävän jälkimmäistä mitenkään mahdottomana vaihtoehtona ja näytti pelokkaalta lähtiessään hetken mietittyään Lukasin perään. Oliko hänen viisasta mennä mukaan vai pitäisikö antaa vain Lukaksen ja tämän Lachancen etsiä Mars. Ghis aprikoi asiaa ja mietti kuinka voisi varmistaa Marsin olevan kunnossa jos ei itse olisi toteamassa pojan tilaa, kun häntä tuijottamaan pyörähtänyt Lukas sai hänet säpsähtämään. Mies ei tuntunut saavan sanaa suustaan ja Ghislainin naamalle kohosi hämmästyneen kysyvä ilme.
"Olit sanomassa...?"
Vampyyrin alku avitti ja sai vastauksen, joka veti varjon miehen kasvoille. Ihmisiksi oleminen olikin helpommin sanottu kuin tehty.
"Tarkoitatko tuota kirjaimellisesti?"
Ghis kysyi synkeänä. Se ei ollut onnistunut häneltä tähänkään asti. Värilliset piilolinssit eivät peittäneet sitä, joka velloi hänen sisällään.
"Minä... en pysty hallitsemaan itseäni."
Ghis mutisi jaloilleen, jotka tuntuivat liikkuvan itsekseen ilman aivojen vaatimusta. Kaikki oli niin sekavaa, hän olisi vain halunnut itkeä ja olla kykenemättä mihinkään, mutta ei hän niin voisi tehdä. Hänen olisi jaksettava... mutta mitä sen jälkeen. Ei sillä olisi nyt väliä, miksi hän mietti sitä.

//Lankesin hypäyttämään meidän pelin etuilemaan jonossa, joten arvosta sitä! x'D Anteeksi kesto. Teki vain yhtäkkiä mieli kirjoittaa Lukasta. Ahh...<3//

Vihlaisut Lukasin silmien takana eivät johtuneet Ghislainin toistuvista rähinöistä poikansa perään, mutta se ei estänyt vampyyria sysäämästä niitä poikasensa niskoille ja rankaisemaan häntä rikoksestaan jäätävällä mulkaisulla alta kulmien.
”Juu juu, ja naapurin mummo piti koko ajan seiväsvarsijoustaan tähdättynä sydämeesi kun olit ovellani...” hän mutisi happamasti itsekseen ja vilkaisi kohti valosaasteen pilaamaa taivasta. Oli pilvistä, joten tähdet eivät olisi näkyneet muutenkaan – ruman pilvistä, koko taivas velloi kuin harmaa keitto, vaikka katutasolla tuuli tuntui vain kevyesti. Mitäköhän mummolle oli tapahtunut, olivatkohan viimekertaiset ryminät viimeinkin olleet liikaa hänen sydämelleen?

Oli vaikea keskittyä Ghislainin hätään, mutta samaan aikaan se tuntui virkistävältä, samaan tapaan kuin avokämmenläimäisyä poskelta toiselle voi kutsua virkistäväksi. Mies oli kuin tärisevä, hentojäseninen ja kosteasilmäinen koiranpentu, joka säpsyi jokaista pientä liikettä ja uikutti vastalauseitaan ja räkytti huoliaan. Eikö hän ollut aikaisemmin vahvempi, itsevarma baarimikko nasevine puheineen? Eikö hän ollutkaan muuttanut hänet joksikin heikkoa ihmistä kestävämmäksi? Lukas huokaisi ja kiepahti taas ympäri keskittyen kävelemään mahdollisimman vakaasti tutkaillessaan vanhojen kivitalojen fasadeja ja ikkunoiden kehyksiä.
”En tietenkään kirjaimellisesti. Lachancen kämppis on peikko, ryyppykaveri demoni ja mies itse on yksinomaan vastuussa siitä, ettei Chênevalien poliisiasemalta koskaan lähde eteenpäin lajitietoja tai rekisteröitymisvaatimuksia. En ymmärrä, miten olet voinut olla niin kuuro ja sokea kaikelle! Kuinka pitkään olet elänyt täällä? Helvetti, työskentelet Chênevaliessa vampyyribaarissa, etkä ole perillä... etkö ole muka koskaan huomannut sitä?” hän kysyi yhtäkkiä terävästi tavanomaisen nuivan nurinansa päätteeksi ja kääntyi vilkaisemaan Ghisiä olkansa yli. Oli kuin vampyyri ei olisi kuullutkaan heikkoa, haavoittuvaista tunnustusta. Hänellä ei riittänyt voimia sellaisten haavojen voiteluun, ei kun hänen täytyi puristaa paitansa kangasta rystyset valkoisena vatsansa päältä, jotta ei vain luovuttaisi ja palaisi takaisin asuntoonsa.
”Che. Selvitetään tämä nopsaan. En ole mikään lastentarhaopettaja!” Lukas tuhahteli muutaman kerran kuuluvasti sanojensa painoksi, mutta niiden terä oli tylsä, eikä hänen takaisin eteenpäin kääntyneillä kasvoillaan ollut muuta kuin väsymystä.

Lukasin asunnolta elokuvateatterille kesti vain pieni tuokio, hieman illanlaskun myötä hiljentyneiden katujen ansiosta vielä vähän vähemmän. Siellä heitä odotti nahkatakkiin pukeutunut mies tupakka suupielessään ja ryhti lysyssä seinään nojaillen. Hän veti tupakan huuliltaan puhaltaen sen perään ohuen savuvanan, ja katsoi kumpaakin tulijoista tiiviisti päästä varpaisiin. Mies ei kuitenkaan sanonut mitään ennen kuin Lukas nosti kätensä tervehdyksentapaiseen, joka sai vastaansa vain kulmien kurtistuksen.
”Mitä saakutin kähinää oot taas saanut aikaan?”
”No mutta herra konstaapeli, minähän olen mitä hyväkäytöksisin pikku kansalainen!” Lukas irvisti miehelle takaisin, mutta hänet sivuutettiin täysin. Lachance heitti tupakantumpin maahan, polkaisi sen sammuksiin ja kääntyi Ghislainin puoleen.
”Poika olisi kadoksissa, vai? Kerropa tuntomerkkejä, mihin olisi voinu mennä, kuinka kauan ollut kadoksissa... äläkä yhtään yritä, etit muksuasi paljon mieluummi naama syöpymättömänä ja nään kyllä silmistäsi, milloin harkitset jotain typerää”, mies lateli tylysti, mutta kuitenkin samaan aikaan omituisella tapaa lähestyttävästi – ehkäpä todellinen kiinnostus ja auttamisenhalu paistoivat karujenkin sanojen alta aivan samalla tapaa, kuin Lukasin tympääntynyt, pieni sielu aina pilasi hänen kohteliaisuutensa.
”Mutta mitä helvettiä, olitkin siviilissä? Eikö saada kokonaista partiota auttamaan? Voisihan olla tulenpalava hätä kyseessä”, Lukas irvaili väliin melkoisen ponnettomasti, mutta sai silti poliisisedästä irti ärsyyntyneen mulkaisun.
”Siviilissä pystyy toimimaan heti, ja täytyy toimia heti, jos jotakin vakavaa on voinut sattua. Etkös sinä pistänyt sen yhden naikkosen sakin täysin sekaisin tuossa taannoin?” Lachancen yrmeä tokaisu vaiensi Lukasin. Hän oli jo täysin unohtanut, minkä muurahaispesän potkaisun tulos hänen ja Ghisin nykyinen tilanne oli – kuinka hän edes pystyi muistamaan mitään kolmea päivää kauempaa – ja se ryöväsi hänen pikkumaisen nautintonsa, jota kiukuttelu oli suonut.

//Hah, arvostukseni tuskin näkyy tässä räpellyksessä mutta kuvittele se sinne rivien väliin XD //

Ghis hautoi mielessään omaa surkeuttaan ja ruoski itseään siitä. Juuri hänen itsesäälissä virumisensa vuoksi tähän tilanteeseen oli päädytty. Hänen olisi pitänyt pitää asiat hallinnassa.
"Olin minä melkein kaksi vuotta Crocissa. Kai minä en vain välittänyt siitä mitä ympärilläni tapahtui ja Maÿllis teki hyvin selväksi, etteivät vampyyrien asiat kuulu minulle. Enkä minä nähnyt siinä menettelyssä mitään suurta vikaa, vaikka usein olinkin ulalla kaikesta."
Ghis koki tarpeelliseksi selitellä. Kuinka pimennossa hän olikaan elänyt. Keskellä näitä olentoja, muttei kuitenkaan tiennyt perustallaajaa enemmän vertaimevistä epäkuolleista. Ehkä siksi hän ei ollutkaan osannut pelätä niin paljon. Jos hän olisi tiennyt mitä näiden sisällä oli - samanlainen kuin hänen sisällään nyt - hän olisi pelännyt kuollakseen jokaisena yön hetkenä.

Ghislainin kasvoilla paistoi peittelemätön epäilys tätä nahkatakkista miestä kohtaan. Tuo mieskö olisi hänen tukensa ja turvansa virkavallan puolelta. Oliko tuo mies edes poliisi. Hieman nihkeästi Ghislain katseli Lachancea ja mietti kannattaisiko edes vastata kyselyihin Marsin ulkonäöstä.
"En ole mitään yrittämässäkään. Olen huolissani pojastani ja haluan löytää hänet."'
Ghis sähähti, miehen suhtautuminen ei helpottanut yhtään hänen sisällään vellovaa epävarmuutta. Hän ei saisi näyttää kuinka heikoilla oli itsehillintänsä kanssa, vaikkei tämä poliisisetä tainnut heti olla lynkkaamassa häntä. Ghis mietti hetken ja tuli siihen tulokseen että ei hänellä Lachancea parempaakaan mahdollisuutta ollut tarjolla.
"Mars on neljätoista. Musta siilitukka, vaaleansiniset silmät ja minua noin viisitoista senttiä lyhyempi. Aika hentorakenteinen ja kalvakka kasvoiltaan. Päällä on varmaan verkkarit ja sininen urheilutakki."
Ghis muisteli. Ainakaan takkia ei ollut näkynyt naulakossa, kun hän oli rynnännyt asunnostaan tajutessaan ettei Mars ollut ollut koko päivänä kotona. Hänellä ei ollut kummoisiakaan muistikuvia siitä mitä pojalla oli edellisenä yönä ollut päällään joten se oli pelkkä arvaus. Ghis vavahti ja keskeytti yrityksensä muistaa. Olihan pojalla selvempikin tuntomerkki; haava ranteessa. Mies tuijotti eteensä hiljaa ja räpytteli silmiään. Hän kuitenkin kokosi itsensä ja jatkoi.
"En ole nähnyt häntä viime yön jälkeen. Enkä tiedä minne hän olisi voinut mennä. Minulla ei ole aavistustakaan. Ja ne joiden luona hän olisi voinut olla olen jo käynyt läpi."
Mies yritti pitää äänensä rauhallisena. Kurkkua kuristi, mitä Mars sanoisi kun he löytäisivät hänet. Miten hän saisi Marsin puhumaan edes kanssaan ilman, että tämä virkavallan edustaja tai edes Lukas olisi läsnä. Miski hän edes pelkäsi moista? Eikä tärkeintä olisi löytää poika ehjänä kuin huolehtia siitä mitä tämä ensimmäisenä päästäisi suustaan.

Ghislain keskittyi taas kun Lukas ihmetteli vähäistä miesmäärää ja ikäväkseen Ghis tajusi Lachancen vastauksen olevan järkeen käyvä. Eikä vampyyri muutenkaan ollut innoissaan ajatuksesta että suuri joukko ihmisiä pääsisi arvostelemaan hänen huoltajana toimimistaan, vaikka siinä mitä ilmeisimmin arvosteltavaa riittikin. Pieni hymyn kare käväisi Ghislainin huulilla, vaikka poliisin mainitsemassa tapauksessa ei mitään huvittavaa ollutkaan. Ilmeisesti tällä miehellä oli tekemistä sen kanssa ettei jutusta ollut syntynyt isompaa jupakkaa ja Ghis oli siitä kiitollinen. Hän ei kaivannut enempää ongelmia. Jotenkin Ghis tunsi luottamusta nyt tätä miestä kohtaan ja hän rentoutui huomattavasti.
"En usko, että Mars voi olla kovin kaukana sillä hänellä ei pitäisi olla rahaa mukanaan. Meillä oli... erimielisyyksiä ja hän ei varmaankaan halua nähdä minua."
Aika kaunisteltu versio, mutta mitäpä Ghis olisi voinut sanoa.

Geralt rypisteli kulmiaan ja näytti siltä, kuin miehen nenän alla olisi ollut jotain pahanhajuista, mutta hän tuijotti silti Ghislainia kuunnellen tämän vastauksia tarkkaavaisesti. Hän antoi tuoreen vampyyrin lopetella kaikessa rauhassa, hieraisi sänkistä leukaansa ja huokaisi sitten väsyneesti.
”Sinähän olet se baarimikko, siitä mauttomasta baarista”, hän totesi sitten.
”Mars oli pojan nimi? Ha, olet pitänyt penskasta hyvin huolta, olen nähnyt hänet vain kahdesti lusmuamassa niiden pirulaisten seurassa, jotka luulevat olevansa ovelia poltellessaan tupakkaa kioskin takana.”

Lukas ei ollut erityisen yllättynyt siitä, että Lachance tiesi Perrinit entuudestaan. Mokoma kyttä tuntui tuntevan jokaisen Chênevalien asukin vähintään ulkonäöltä. Hän ei myöskään ollut yllättynyt siitä, että äijä kaivoi itselleen uuden tupakan povitaskustaan ja pyöritteli sitä hetken suupielestä toiseen kädet syvällä nahkatakkinsa taskuissa, ennen kuin savut yöilmaan puhallettuaan jatkoi puhettaan.
”Poika on ihminen, eikö vain? Ei tarvitse sanoa, mitä erimielisyyksiä teillä oli. Aivan sama. Teikäläisten kanssa olen onnellinen niin pitkään, kunnes joudun tutkimaan ruumiita. No, jos meillä ei ole mitään erityisiä vihjeitä, mennään tutkimaan kaikki paikat, joihin penskat yleensä ajautuvat karatessaan”, hän sanoi ja viittasi vampyyreja seuraamaan itseään.

Kolmikko kolusi näennäisesti ei mitenkään muista kaduista poikkeavia katuja, pyörähti nuorison suosimissa paikoissa sekä nuorisoa auttavien järjestämissä tiloissa ja käväisi Täydenkuun turvatalollakin kyselemässä, ennen kuin he lopulta päätyivät hautausmaan sivuavalle kadulle. Geralt oli koko ajan johtanut joukkoa ja hoitanut kyselyt pitäen vampyyrit armeliaasti pois huomion keskipisteestä, sekä aina välillä kysellyt pieniä tarkennuksia Ghislainilta. Hän kävi paikkoja hyvin järjestelmällisesti läpi, ja lopulta koko Chênevalien ydinalue oli koluttu.
”No, ainakin nyt tiedetään, ettei poju ole pahoilla teillä ainakaan täkäläisillä kaduilla”, Geralt totesi sytyttäen neljännen tupakkansa sinä iltana. Yötuuli kahisutti hautausmaan ikivanhojen tammien lehvästöjä, ja oli alkanut tihuttaa. Lachance oli vetänyt hartiat korviinsa torjuakseen kylmää, mutta Lukas piti käsiään puuskassa ja seisoi erikoisen kiemuraisessa ryhdissä. Hänen olonsa oli huonontunut tuntien täyttyessä ja jäädessä taakse, ja lakanankalpea vampyyri näytti lähestulkoon ihmiseltä, joka taisteli pyörtymistä vastaan sisäänpäinkääntyneine, tuskallisine ilmeineen.
”No mutta, te kaksi tulette niin kauniisti juttuun, että olen pelkkä turhake teitä hidastamassa”, hän tokaisi yhtäkkiä Geraltin sanojen perään oltuaan lähes koko etsinnän ajan hiljaa.
”Menen juomaan jonkin toisen, epäonnisen karkulaisen kuiviin, blöö”, vampyyri jatkoi kuivakasti naurahtaen. Lachance jäi kuitenkin tuijottamaan häntä tiukasti, ja nappasi hetkeksi syöpäkääryleen pois huuliltaan.
”Mitä, eikös teikäläisillä ole jokin koodisto, jonka mukaan sun pitäisi katsoa luomuksesi perään?” hän tiukkasi epäluuloisena, kuin jokin draamasarjan kyttä konsanaan. Lukas ei jaksanut edes irvistää äijän huolenpidolle, vaan kääntyi pikaisesti Ghisin puoleen.
”Hankin sinulle apua kakarasi kanssa. Onko valittamista?” hän tiukkasi puolestaan Ghisiltä vilkuillen Lachancea, selkeästi oikeutusta lähdölleen hakien.

Tuntuihan se hieman omituiselta, että tuntematon mies tiesi Ghislainista asioita. Toisaalta saattoihan olla, että Lanchance oli ollut useinkin Crocissa selvittelemässä vampyyrien ja ihmisten välisiä sotkuja.
"En ole enää siellä töissä... sattuneesta syystä...."
Ghis mutisi hieman häpeillen. Ei häntä virallisesti oltu irtisanottu, mutta kyllä mies tiesi, ettei ollut tervetullut ainakaan jos veljeili Lukaksen kanssa. Olikohan Maÿllis jo toipunut ja suunnittelemassa kuinka tekisi hänen ja erityisesti luojansa epäkuolleesta elämästä helvettiä. Siis pahempaa kuin mitä se tällä hetkellä oli. Voisiko moinen edes olla mahdollista? Ghis naurahti murheellisesti ja katseli maahan. Katuvalojen ristikkäiset valojuovat loivat kolmikosta vääristyneitä varjoja katuun. Yö tuntui painostavalta. Ikävä ajatus nousi Ghislainin mieleen. Mies ravisteli päätään ja haroi hiuksiaan kuin hämmentyneenä Lanchen kertoessa, että oli nähnyt Marsin pikku raggareiden seurassa. Tosiasiassa hän halusi kamalan mahdollisuuden pois päästään. Ei Maÿllis voinut, ei vielä. Nainen oli ollut kamalassa kunnossa.

Huolestunut vampyyri isukki tunsi olonsa vähintään yhtä surkeaksi miltä näytti siinä elämää nähnyt farkkutakki päällään normaalia kalpeampana värisevässä keinovalossa. Ghis kaivoi kännykän jälleen takin kanssa samaa ikäluokkaa olevien farkkujen taskusta ja katseli tyhjää näyttöä. Ei puhelua tai viestiä.
"Mars on vain vihainen minulle. Siksi hän on kadoksissa."
Ghis kuiskasi ja painoi käden hetkeksi otsalleen. Nyt ei ollut sopiva aika alkaa hysteeriseksi. Lanchancen seuraava etsintöjä auttava kysymys sai Ghislainilta vastaukseksi hämmentyneen ilmeen. Epäilikö mies jotain.
"Anteeksi mitä? Tietysti Mars on ihminen. Mikä sitten?"
Loukkaantunut isä tiuskaisi ja astui askeleen lähemmäs poliisia.
"Vaikka minulle on käynyt näin, niin se ei tarkoita, että pojassani olisi jotain vikaa, tajuatko!"
Vampyyri jatkoi voimakkaammalla äänellä. Hänen ei tarvitsiti kuunnella tuollaista vihjailua edes häntä auttavan virkavallan puolelta.
"Minä kykenen kyllä huolehtimaan pojastani. Eikä sinun tai kenenkään tarvitse kuvitella että tekisin hänelle jotain, jotain sellaista!"
Raivostunut mies veti henkeä vanhasta tottumuksesta muutaman kerran ja tunsi sen inhottavan tunteen päässään. Ghislain siirtyi kauemmas poliisista kääntäen katseensa pois. Hän olisi halunnut repiä miehen kappaleiksi tietämättä syytä moiseen itsekään.
"En kaipaa hyväksyntääsi tai mitään muuta kuin että autat löytämään Marsin."
Ghis totesi vaisusti. Tämä tulisi olemaan taas hyvin rankka yö.

Jokainen katu, kellarikerroksen nuorisokerho ja järjestön huolestunut työntekijä saivat Ghislainin hermot kiristymään entisestään. Hänen päässään kehää kiertävä kamala ajatus kiristi otettaan ja Ghis oli silmin nähden hermostunut.
"Mitä nyt?"
Ghis voihkaisi äänellä joka oli täynnä turhautumista ja väsymystä. Lachancen johdattaessa heidät hautausmaan läheisyyteen. Oliko mies mustan huumorin ystävä ja sijainti oli hienovarainen vihje. Ghis oli purskahtamaisillaan itkuun, mutta jostain syytä kyyneleitä ei tullut. Sen sijaan mies rojahti maahan istumaan ja tuijotti taivaalle. Poliisin sanat tuntuivat vastenmielisiltä kuin hänen tupakastaan tunkeva haju. Ghis sulki silmänsä yrittäen ajatella jokaista näkemäänsä paikkaa ja henkilöä yhtä aikaa.
"Ehkä me emme katsoneet tarpeeksi tarkkaan. Ehkä se kiharapäinen nainen tiesi enemmän kuin kertoi? Hän oli teennäisen ylihuolestuneen oloinen."
Ghis käänsi katseensa Lachanceen ja vaikka tiesi ettei hänen huomionsa ollut minkään arvoinen hänen aneli katseellaan poliisia.
"Tai se nuorisorikollisen näköinen tyttö? Hän näytti olevan vain mielissään, että poikani on kadoksissa. Tai se mies joka..."
Ghis vaikeni ja painoi kasvonsa käsiinsä huokaisten raskaasti. Tämä oli toivotonta.

Ghis nosti hitaasti katseensa Lukasin saatua sanottavansa loppuun. Tuota miestä ei kiinnostanut pätkääkään hänen poikansa kohtalo. Ghislain ei tiennyt pitikö hänen olla tyrmistynyt vai vihainen, eikä hän kunnolla saanut ilmaistua kumpaakaan, kun Lachance ehti jo muistuttaa Lukasta hänen velvollisuudestaan Ghislainia kohtaan. Ghis nousi ylös maasta tajutessaan että pallo oli heitetty hänelle. Oliko hänellä oikeutta kiusata Lukasta? Mutta jos pahimmassa mahdollisessa tapauksessa Maÿlliksellä oli jotain tekemistä Marsin katoamisen kanssa Ghislainilla ei olisi varaa päästää Lukasta omille teilleen.
"Sinä lupasit auttaa minua olemaan vampyyri ja voin luvata sinulle, että tästä minun jatkoajastani ei tule mitään, jos en löydä Marsia."
Miehen ääni oli pikemminkin jutusteleva kuin edes vihainen. Ghis oli pettynyt siihen, ettei Lukas tuntunut ymmärtävän hänen huoltaan. Tulisiko Ghislainistakin samanlainen, kun aikaa kuluisi tarpeeksi. Mies odotti reaktiota ja katseli omituisesti vääntelehtivää luojaansa. Lukas näytti kärsivältä.
"Oletko kunnossa? Näytätä huonolta?"
Ghis kysyi oikeasti hivenen huolissaan ja tajusi kunnolla vasta sanojensa jälkeen kuinka kamalalta Lukas tosissaan näytti.
"Mikä sinun on? Johtuuko tuo siitä ettei ole saanut verta tai jotain?"
Nuori vampyyri kyseli hätääntyneenä. Ei hän voinut menettää Lukastakin. Miten hän yksin saisi Marsin kotiin.

Ghislainin paniikki sai Lukasin myrtyneen ilmeen happamoitumaan vain entisestään. Mars, Mars, Mars – Ghislain ei ajatellut mitään muuta kuin poikaansa ja omaa kurjuuttaan, aina valittamassa ja aina syyllistämässä häntä itseaiheuttamistaan ongelmistaan, omasta tietämättömyydestään. Vain yhä taustalla etäisesti kummitteleva syyllisyydentunto Ghisin kohtalosta ja haavekuva niistä tunteista, jotka Ghisin Maÿlliksen räsynukeksi joutuminen olivat nostattaneet, olivat pitäneet Lukasin yhdessä pahoinvoinnin kanssa tökkimästä poikastaan vinoiluilla ja pilkalla etsintöjen edetessä – eikä hän varmaan normaalitilanteessa olisi tökkinyt edes kovin ilkeästi, kunhan vain venytellyt poikasensa hermoja.

”Etten ole saanut verta tai jotain”, Lukas kirahti hyytävän myrkyllisellä äänellä ja tarttui kiinni nenänvarrestaan.
”Et tiedä yhtikäs mitään, et mitään – nyt tuntui sitten hyvältä valita helpoin ja vaarattomin olettamus, nyt, kun olet kaikesta muusta maalannut kolmikerroksisia piruja seinille”, hän kähisi tuikeasti. Hetki sitten jopa sattumanvaraiset nuorisorikollisenalut olivat suuren marsvastaisen salaliiton jäseniä, nyt hänellä ei ollut mitään hätää, vain pikkuinen jano. Oi, ei Lukas halunnut kertoa Ghislainille mistä kenkä puristi, ei ainakaan Lachancen edessä, mutta hän ei silti pidättäytynyt pienokaisensa kiemurtelemaan saamisen ilosta.
”Penskasi vain säikähti. Hän on pelkkä ihmiskakara, joka hiipii kotiin kun tulee kylmä ja nälkä. Sinulla on numeroni, voit soittaa jos minun täytyy – niin”, Lukas lopetti tuikean puheensa vilkaisemalla otsaansa kurttuun vetävää Lachancea ja hymyilemällä leveää torahammashymyä Ghisille. Jos minun täytyy halkaista Maÿlliksen kallo uudestaan, eihän sellaista kytän edessä voinut sanoa.

Geraltin katse hyppi vampyyrista toiseen, ja urahtaen itsekseen poliisi potkaisi kadulle eksynyttä pikkukiveä ja veti olkiaan tiukemmin korviinsa koko ajan kovenevan sateentihutuksen torjuakseen. Kaikella rakkaudella hän ei jaksanut usein käsittää ei-ihmisiä – aina Paronin mystisestä virnuamisesta Snorrin perhekunnian kautta terroristiporukan pyhään sotaan, siinä oli jotain pirun pahasti todellisuudesta vinksahtanutta.
”Nyt riittää”, hän kuitenkin ärähti Abelnin oikuttelun päälle ja astahti eteenpäin strategisesti kahden vampyyrin väliin. Krusifiksin lohduttava paino vasten rintakehää rohkaisi häntä sen verran, että resuinen poliisimies vaikutti täysin pelottomalta kahden vertajuovan epäkuolleen alkamaisillaan olevan kinan halkaisijana.
”En tiedä teikäläisten terveysongelmista, mutta jos Abeln ei kestä menossa mukana, voidaan jatkaa hommaa ihan kahdestaan. Tottahan se puhuu, poikas on vain ihminen, eli mitä todennäköisimmin kyseessä on perus karkaaminen ja tällainen peruspoliisi on apua tarpeeksi”, hän jatkoi pudottaessaan tupakanjämänsä maahan ja polkaistessaan sen kannallaan sammuksiin vasten märkää katukiveystä.
”Mutta just olin sanomassa, että laajennetaan etsintöjä. Marien kirppiksen lähellä on yks paikka, jossa -”

Erehdyttävästi oksentamiselta kuulostava käheä yökkäisy keskeytti Lachancen enimmäkseen Ghislainille keskittyneen puheen, ja mies käännähti hölmistyneenä katsomaan Lukasia. Vanhempi vampyyri oli rojahtanut maahan polvilleen vatsansa yli taipuneena, ja piteli molempia käsiään suunsa edessä täristessään holtittomasti. Hänen mielessään vain kelasi pikatahtia valittujen kirosanojen litania, kun silmissä oli pimennyt ja koko naama, kurkku ja sisälmykset tuntuivat taas palavan, kytevän, roihuavan kuin kolme yötä sitten. Tuntui siltä, kuin silmistä olisi puskenut hyhmää samaan aikaan, kun sydän ei tiennyt murentuako tuhkaksi vai alkaa jälleen sykkiä, ja korahtaen kiharatukka keikahti otsa edellä maahan.
”Mitä helvettiä tapahtuu?” Geralt ähkäisi ja syöksähti kyykkyyn yhtäkkiä outoon kohtaukseen vajonneen vampyyrin vierelle. Tottumuksesta ja parempaakaan keksimättä hän alkoi kääntää Lukasta kylkiasentoon, mutta ulahtaen vetäisi kätensä pois vampyyrinihon pistäessä niitä kylmyydellään.
”Hei, nyt kaveri, mitä tällaisessa tapauksessa pitää tehdä?” hän kääntyi sitten Ghislainin puoleen olettaen, että toinen vampyyri tietäisi, mitä tapahtuu ja miten kuuluisi toimia.

"Minulla ei ole aikaa tähän. "
Ghislain murahti Lukasille pelkojensa naurettavuuden alleviivaamiseen ja syyttelyihin tietojensa rajallisuudesta. Mies kääntyi Lachancen puoleen saadakseen keskustelun hyödyllisempään suuntaan, kun Lukas onnistui vähättelyllään saamaan miehen pois raiteiltaan.
"Se ihmiskakara on ainoa mitä minulla on. En olisi ikinä sotkeutunut tähän helvettiin, jos Marsia ei olisi. Sinusta olisi varmastikin parempi jos löytäisin hänet verisinä palasina... Soitanko sinulle sitten? Ihanat kestit kerrassaan!"
Vampyyri irvisti ja puna paistoi hennosti piilolinssien sinisyyden ympärillä. Miehen kasvoilla karehti epätoivoisen sekava hymy, kun tämä yritti koota itseään.
"Mielestäsi tämä kaikki onkin aivan pikku juttu. Hahaa, isä on verenhimoinen vampyyri, jolla ei ole itsehillintään. Ihan normaalia perhe-elämää. Jos olisin Mars en todellakaan edes tulisi kotiin!"
Ghis meuhkasi. Ilemisesti vasta alkuun päässyt vuodatus katkesi, kun Lachance astui hänen ja Lukasin väliin. Vampyyri jähmettyi tajutessaan, että oli raivonsa juovuttamana unohtanut kokonaan Lachancen ja tämän aseman. Uskaltamatta edes vilkaista virkavallan edustajaan Ghis jatkoi puhettaan huomattavasti rauhallisemmin, pyrkien johdattamaan Lachancen päässä mahdollisesti käyntiin päässeen ajatusketjun jonnekin muualle.
"... niin Mars varmasti ajattelee... Hänen pitää vaan ymmärtää, ettei hänen tarvitse pelätä minua. Mikään ei ole oikeastaan muuttunut. Nukuin ennenkin päivisin, kun olin yötöissä. "
Ghis ei voinut mitään pienelle hermostuneelle naurahdukselle, jonka hän yritti sekoittaa yskänpuuskaan. Miten hän saisi iskostettua Marsin päähän tuon valheen. Ei hätää, isi vain puraisee silloin tällöin. Mies värähti inhosta, joka paistoi hänen kasvoiltaan liiankin selvästi.

Iholla tuntui omituista kihelmöintiä poliisin läheisyydessä. Ghis astui muutaman askeleen kauemmas poliisista ja tunne katosi. Sama tunne, kuin hopean kanssa. Nuori vampyyri reagoi herkästi jopa verhojen paksujen verhojen läpi aurinkoon, joten Lachance olisi hyvinkin turvassa. Ghis hymyili väsyneesti, tämä poliisi oli ilmeisesti tottunut toimimaan vampyyrien kanssa ja osasi kuljettaa edes jonkin tasoista henkivakuutusta mukanaan. Miksei Ghis ollut ymmärtänyt moista vielä elossa ollessaan. Ehkä hän ei olisi tässä tilanteessa jos olisi... Lukas oli oikeassa, hän oli typerys ja ei tajunnut mistään mitään. Onnistui puhumaankin sivusuunsa, kun hieman ärsytettiin.
"Jos Lukas haluaa mennä niin menköön."
Ruskeatukka vastasi poliisin arveluihin, että he pärjäisivät kahdestaan. Mies kohautti olkiaan välinpitämättömänä. Hän ei jaksanut enää väitellä Lukasin kanssa, hän ei jaksanut mitään. Hänen oli selvitettävä asiat Marsin kanssa yksin, ilman taustatukea. Ghis nielaisi ja katseli vaivihkaa jäljelle jäävää apuaan. Pystyisikö tavallinen mies pitämään hänet aisoissa, jos...

Kuuntelematta tuskin lainkaan Ghis nyökkäili Lachancen siirtyessä taas heidän todelliseen ongelmaansa.
"Minun pitää kertoa jotain..."
Vampyyri mutisi poliisi miehen puheen päälle hiljaa. Hän huokaisi hakeakseen rohkeutta, mutta ehti tuskin saada ensimmäistä tavua huulilleen, kun Lukas rojahti yht’ äkkiä maahan. Tämä tärisi, kuin kohtauksen saaneena.
"Lukas?”
Ghislain odotti toisen alkavan nauraa, tai jotain. Eihän tämä vampyyrinä voinut mitään sairaskohtausta saada, vai voisiko?
"Minä ei tunnetustikaan tiedä mistään mitään!"
Ghis tuskaili hädissään, kun tuntui viimein tajuavan, että kyseessä ei ollut vitsi ja laskeutui Lukasin vierelle tietämättä lainkaan mitä tehdä.
"Oletko sinä sairas tai jotain? Lukas, helvetti, mikä sinua vaivaa? Vastaa minulle!"
Ghis ei uskaltanut koskeakaan toiseen vampyyriin, vaan heilutteli käsiään neuvottomana. Jos Lukasta tosiaan vaivasi jokin vampyyreiden sairaus Ghislain ei todellakaan halunnut sitä iloa itselleen. Inho paistoi vampyyrin alun kasvoilta, mutta kuitenkaan tämä ei noussut luojansa viereltä.
“Lukas, anteeksi. Ei sinun olisi tarvinnut auttaa minua tuossa kunnossa. Sano, mitä minun pitää tehdä. Anna minun auttaa.”
Mies maanitteli ja katseli avuttomana Lachancea.

Kasvot edellä mytyssä maata vasten kyhjöttävä vampyyri ei näyttänyt aluksi edes kuulevan huolestuneen kaksikon kysymyksiä, mutta hetken viiveen jälkeen toinen käsi kohosi huitomaan kaksikkoa etäämmäs. Hölmistynyt Geralt oli kirahtaa jotakin, mutta nousi sitten totisena ylös ja peruutti hyvän matkan päähän kiroten hiljaa – ehkä krusifiksi oli osasyyllinen omituisen kohtauksen laukeamiseen? Se ei kuitenkaan vaikuttanut todennäköiseltä ottaen huomioon sen, ettei Abeln ollut reagoinut siihen aikaisemmin etsintöjen aikana eikä maassa tutiseminen loppunut läheskään heti Geraltin perääntymisen jälkeen.

Lukas oli valmis tönäisemään Ghislainin kauemmas vaikka koko hemmetin vampyyrinvoimillaan, jos poikanen ei tajuaisi perääntyä hänen luotaan ja antaa luojaansa käsitellä olotilaansa yksin. Tulen ja jään, janon ja täyttymyksen omituisessa heilahtelussa ainoa tukipiste oli jumalaton kivunroihu kurkussa, johon vampyyri tarttui mieluusti tuntemuksista tuttuimpana. Silti siinä ei ollut mitään hauskaa, ja yhden vapinasta selkäesti erottuvan suuremman kouristuksen aikana hän ei enää kyennyt pidättelemään tuskaista korahdusta. Lähes välittömästi sen jälkeen tuska kuitenkin hellitti pudottaen miehen löysänä vasten asfalttia jälleen kerran oksennustaudin jälkimaininkeja muistuttavassa tilassa. Tai ainakin hän uskoi, että ihmisisille se olisi sitä tunnetta lähin tila.

Tai aivan oikeasti Lukas ei keskittynyt pohtimaan sisäisiä tuntojaan vaan huohotti raskaasti ikivanhasta, liki unohtuneesta tottumuksesta ja kohosi istumaan polvilleen sylkäisten sitten paksua, vaaleankellertävää limaa sivulleen useamman suullisen.
”Miksi helvetissä kuollut veritaikuuden pyörittämä ruumis sairastuisi?” hän kähähti suutaan hihaansa pyyhkiessään ja mulkaisi sekä Ghislainia että Lachancea kolhosti alta kulmien.
”Ei, tämä on jotain ihan muuta. Enkä halua tiedon siitä leviävän. Se menee ohi, ja mieluummin saan potea rauhassa ilman opportunistien hyökkäysyrityksiä.”
”... niin täytyisi olla olemassa laki, joka antaisi mun heittää sut ton lausunnon jälkeen putkaan turvaan”, Geralt huokaisi kireästi ja hieraisi nenänalustaansa hamuten sitten uutta tupakkaa korvantaukseltaan. Hän maiskautti huuliaan epävarmasti, kun sitä ei löytynyt, ja astahti varovaisesti lähemmäs vampyyreja.
”Mistä on kysymys? Tarvitseeko tässä alkaa huolehtia susta Perrinin pojan sijaan?”
”Ei”, Lukas julisti tiukasti ponnistaessaan humalaisen lailla horjuen takaisin seisomaan.
”Jatkakaa te vain. Minä menen kotiin häiritsemästä, kuten jo aiemmin ehdotin”, hän kähähti epämääräisen syyttävästi ja pudisti inhon irve kasvoillaan hihaansa kuin toivoen, että epämiellyttävä tahra lähtisi irti pelkällä ravistelulla.

Lukas ei näyttänyt kaipaavan poikasensa saati kenenkään muunkaan auttavaa kättä. Ghis hypähti yli-inhimillisen nopeasti kauemmas Lukasista mielessään vahva kuva siitä mihin tämä vampyyri kykeni. Hän ei halunnut samaa kohtaloa kuin Maÿllis tai tämän lemmikki Rafael. Tähän olentoon hän luotti - huvittavaa. Ghislain käänsi katseensa pois limaa suustaan sylkevästä Lukaksesta.
"Kai sinä tiedät paremmin..."
Hän mutisi ja hieroi otsaansa. Tämä kaikki huolissaan oleminen ja pelkääminen vei energiaa. Hän ei edes halunnut tietää mikä Lukaksella oli. Se tuntui olevan suurempaa kuin mitä mies väitti ja suuria, vaikeita asioita mies ei kaivannut elämäänsä enää ainuttakaan.
"Sinun on paras ottaa rauhallisesti."
Nuori vampyyri ei voinut kuitenkaan olla huomauttamatta ja oli mielessään samaa mieltä poliisin kanssa Lukaksen putkaan heittämisestä. Tämä oli lähtenyt auttamaan häntäkin vaikka se ei selvästikään ollut ollut hyvä idea. Ghis vain nyökkäsi Lukasin tehdessä lähtöä. Hän tunsi häpeää, että oli raahannut väkisin miehen mukaansa. Ghis vilkaisi Lachanceen Lukaksen kadotessa pimeyteen.
"Mitä seuraavaksi?"

Oli pimeää. Kadunpätkältä oli sammunut useampi katuvalo, mutta jotenkin se pimeys tuntui turvalliselta. Mitä ei tiennyt saati nähnyt ei voinut satuttaa. Mustatukkainen poikanen niiskaisi ja käpertyi lähemmäs rakennuksen seinää. Hän oli väsynyt ja epätoivoinen. Mitä hän voisi tehdä. Mars piteli kättään ja painoi sinisen urheilutakin hihaa kivistävää haavaa vasten. Hiha oli kauttaaltaan kuivuneessa veressä, mutta onneksi verta ei vuotanut enää. Kyyneleet alkoivat taas valuivat pitkin poikasen kalvakoita kasvoja ja hän puristi rannetta kovemmin, jotta paine häivyttäisi pistävän kivun. Mutta ennen kaikkea hän halusi estää itseään ajattelemasta, silti muistikuvat riivasivat häntä. Tämä ei ollut vain pahaa unta jota saattoi herättyään paeta isän syliin, tämä oli... ei sille ollut sanaa.
"Ei ei ei..."'
Mars kuiskaili, kietoi kätensä vartalonsa ympärille ja keinutti itseään silmät suljettuna.

Lukas tuijotti lasittunein silmin Ghislainia. Pikkuvampyyri ei todellakaan tiennyt yhtään mitään. Hänen täytyisi saada joku huolehtimaan hänestä sitten, kun... kun...
”Psssht. Yrittäkää selvitä kaksin”, hän puuskahti ja heilautti letargisesti kättään hyvästiksi kääntyessään rahjustamaan takaisin kohti kotiaan. Sivukujia myöten, sillä jos hän ei halunnut Ghislainin ja Lachancen näkevän itseään siinä kunnossa, ei hän halunnut kenenkään muunkaan näkevän.
”... seuraavaksi soitetaan Alixille ja kysäistään, onko se saanut paperit jo tehtyä. Sitten lähdetään tutkimaan Chênevalien ulkopuolisia todennäköisiä kotoa karanneiden ilmestymispaikkoja”, Geralt vastasi Ghislainille tuijottaessaan epäilevästi hitaasti kulman taakse katoavan Abelnin selkää.

Lachance olisi varmasti kironnut Perrinit jonnekin alimpien helvettien syövereihin jos olisi saanut tietää, kuinka lähellä heidän ankaran etsintänsä kohde olikaan. Lukas olisi varmasti ohittanut myttyyn kääriytyneen pojun, ellei olisi haistanut verta jo pienen, pimeän kadunpätkän suulle saapuessaan. Muutamat lampuista olivat sammuneet ja yksi väpätti heittäen kouristelevasti tanssivia varjoja kävelytien ylle – ja isänsä huolen syöveriin heittänyt kakara nyhjötti kuin hänen koko maailmansa olisi mennyt pirstaleiksi. Pahoinvointi melkein peittyi ärtymyksen, riemaantumisen, vihan ja vahingonilon alle. Vain melkein, mutta tarpeeksi, jotta Lukas löysi voimia harppoa pitkin askelin pojan luokse, tarrata häntä rinnuksista ja nostaa mokoma ruipelo vasten seinää omien silmiensä tasalle.
”Täällä?” hän kähähti ja painoi päänsä läimäyttäen toisen kämmenensä otsalleen.
”Täällä! Pimeällä kujalla, kenen tahansa ulottuvilla, löyhkäten tuoreelta vereltä!”
Aluksi Lukasin hartiat tärisivät kevyesti, mutta hetken pään pudistelun jälkeen vampyyri puhkesi matalaan naurunkäkätykseen, joka loppui yllättäen pojan pään vierelle seinään kohdistuneeseen nyrkiniskuun, joka mursi seinän harmaan laastin.
”Ei ihme että hän oli huolissaan! Olet vielä typerämpi kuin hän! Kaikki, aivan kaikki on ollut helposti selvitettävissä jo vuosia, mutta ei! Elelette vain kuin maailmassa ei edelleenkään olisi ketään muuta ja möröt lähtevät pois jos vain sulkee silmänsä ja toivoo tarpeeksi kovasti!”
Kiharatukan ääni kohosi käheäksi huudoksi ja säröili kivun ja pahoinvoinnin leimahdellessa liikkeiden ja tunteiden mukana, mutta silmät kiinni taas päätään pudistellessaan ja hirvittävä irvistys kasvoillaan Lukas ei jaksanut välittää. Pieni, ruipelo ihmispoika, joka ei ollut tehnyt eikä kokenut mitään – ei hän voinut muuta kuin nauraa, ettei olisi lysähtänyt maahan.
”Mene kotiin, poju”, hän ärähti laskettaessaan mukulan takaisin maan pinnalle, muttei päästänyt häntä nyt toiselle hartialle siirtyneestä pihtimäisestä otteestaan.
”Isäsi on sama typerä pehmo kuin aiemminkin. Jos haluat inhota, vihata tai pelätä jotakuta, pelkää minua, sillä seuraavan kerran kun teet jotain noin typerää tulen ja katkaisen niskasi sen sijaan, että toimittaisin sinut kauniin rusetin kera isukillesi”, hän sylki sanat ulos suustaan ja hillitsi vaivoin halunsa antaa Marsille kivuliaimman luunapin, jota poika koskaan tulisi elämänsä aikana tuntemaan.

Mars ei sisuksissaan vellovilta tunteiltaan edes kuullut askelia tai huomannut lähestyvää hahmoa ennen kuin mies oli hänen edessään. Mars haukkoi henkeään ja ehti juuri saada mieleensä ajatuksen pakenemisesta, kun vieras mies nosti hänet seinää vasten.
"Irti, päästä irti!"
Siilitukka kiljui ja kiroili, riuhtoi ja kiroili lisää. Mars tunnisti olennon - yksi kerta oli riittänyt ja poika tiesi olevansa vaarassa. Hän ei kuunnellut mitä olento selitti vaan tappeli vastaan tuloksetta. Mars huusi ja kiljui mitä kurkusta lähti ja sähisi loukkauksia. Poikanen kuitenkin hiljeni ja valahti kalman kalpeaksi, kun mies ratkesi nauruun, kuin mielipuoli. Silmät suurina hän tuijotti miestä jonka nyrkki iskeytyi seinään aivan liian lähelle. Se oli opettajan kädenkohotustakin selvempi merkki hiljenemisestä. Mars nieleksi ja koko päivän vallinnut pelko sai pääroolin.
"En minä ole typerä. Keskiarvonikin on yhdeksän."
Mars väitti vastaan tajuamatta kunnolla itsekään miksi. Poikanen vinkaisi tuntiessaan olonsa huonontuvan seinää vasten painettuna. Pojan sydän hakkasi kierroksilla ja kasvoilla paistoi kauhu miehen kasvojen ilmeiden muuttuessa puheensa tai suoranaisen huutonsa säestykseksi. Ensimmäistä kertaa Mars oikeasti uskoi kuolevansa. Nuoruuden kaikkivoipuuden tunne ja usko että lopulta hän pelastuisi jotenkin katosi.

Epäuskoisena Mars kuunteli käskyä palata hirviöksi muuttuneen isänsä syliin. Tämä mies oli hullu, jos tiesi mitään siitä mitä hänelle oli tapahtunut.
"En minä voi mennä kotiin! Isä on sekaisin... se... se tappaa minut."
Mars huusi ja kyynelet kimmelsivät jäänsinisissä silmissä eikä poikanen edes jaksanut pyristellä Lukasin otteessa, vaikka pelkäsikin kuollakseen. Maa tuntui hyvältä jalkojen alla, mutta poika tunsi, että jalat pettäisivät hetkenä minä hyvänsä silkasta kauhusta. Vapisten Mars nyökkäsi selvään uhkaukseen ja hetkellisesti kotiin meneminen tuntui mitä parhaimmalta ajatukselta. Tätä miestä hän ei halunnut tavata enää, kuka tämä sitten olikin.
"Minä menen, menen menen."
Mars vakuutteli heikolla anteeksi anelevalla äänellä. Todellisuudessa Mars aikoi pinkaista pakoon niin kovaa kuin pystyi heti miehen otteen hellitessä. Suunnitelmaa ei häirinnyt edes mielessä käväissyt muisto siitä kuinka nopeasti Ghislainkin oli kyennyt liikkumaan. Mutta miten tuollainen olento saattoi tuntea hänen isänsä ja vakuutella, ettei mikään ollut muuttunut. Ehkä tuo mies ei nähnytkään eroa entisen Ghislainin ja vampyyrin välillä, mutta Mars tunsi eron kivistyksenä ranteessaan. Mars hikkaili ja yritti pysyä kasassa ja mielen niin selvänä kuin kykeni. Hänen olisi paettava, eikä vollottaa. Mutta mitä enemmän poika pyristeli itkua vastaan sen kovemmaksi muuttui kyynelten tulva hänen kasvoilleen.

"Anna minun mennä...kotiin."
Lapsi aneli hiljaa ja pyyhki raivokkaasti kyyneleitä silmistään. Hän ei jaksanut enää. Hän halusi pois tästä kaikesta. Hän halusi isän luo, sen joka oli hänen isänsä eikä verta janoava hirviö. Hän halusi takaisin puhdistusaineilta tuoksuvaan kotiin ja kuulla kuinka Ghislain vaatisi häntä raivaamaan huoneensa. Hän kaipasi jopa sitä hysteeristä huolehdintaa, kun hän oli menossa ulos kavereidensa kanssa. Häntä ei edes haittaisi, vaikka isä soittaisi hänen ystäviensä vanhemmille varmistaakseen, että Mars oli siellä missä väitti.
"Mutta ei minulla ole kotia enää!"
Mars parkui ja kaikki kauhun aiheuttama väsymys purkautui juuri siinä paikassa.
"Isä... se keiju... kaikki... Ei puhuminen mitään auta. Minä yritin ja silti... silti isä... se sanoi, että kaikki on hyvin ja mä uskoin sitä. Silti... silti se... ei se ole mun isä enää."
Mars vapisi inhosta muistoa kohtaan ja kipu ranteessa tuntui voimistuvan kuin muistutukseksi.
" ... isä puri mua..."
Mars kuiskasi epäuskoisena.

Tietenkään poika ei ymmärtänyt yhtään, mistä oli kyse, ja huusi ja tempoi kauhuissaan niin pitkään, kunnes päättikin tuijottaa silmät pullistuneina melkein pissit housuissa – ja lopulta purskahti itkuun. Lukas antoi pojan puhua puhuttavansa, ja kun itku vaimensi äänen kuiskaukseksi, hän kaappasikin hintelän aikuiseksi venähtämäisillään olevan lapsen syleilyynsä. Se varmaan vain kauhistutti Marsia vielä lisää, mutta Lukas ei välittänyt vaan puristi tiukasti – mutta hellästi – pojua vasten itseään, elotonta kylmää kitunutta kehoaan. Ehkä ensimmäistä kertaa vuosisataan häntä suretti se, ettei hänen kehonsa ollut halattavampi.
”... hassua, vaikkei isääsi enää ole jouduin silti äsken juoksemaan hänen kanssaan sinua etsimässä”, Lukas tuhahti ja taputti pojun takaraivoa. Hetken viivyttelyn jälkeen hän päästi pojan irti jättäen jälleen toisen kätensä hänen hartialleen, tosin nyt ote oli paljon kevyempi.
”Olisit kiitollinen”, hän puuskahti äkillisesti tuijoteltuaan hiljaisena jäänsinisiin silmiin, ja kumartui lähemmäs pojua.
”Isäsi olisi kuollut, jollen olisi muuttanut häntä. Hän valitsi mieluummin kirotun, synkän epäelämän kuin jätti sinut yksin. Ja sinä hylkäät hänet? Yhden pureman jälkeen? Ja voisin vaikka lyödä vetoa, ettette olleet vain katsomassa telkkaria isukin yhtäkkiä käydessä kimppuusi”, hän kyseli väsyneellä, mutta huomattavasti rauhoittuneella äänellä.
”Sait yhden haavan ja isäsi sai välipalan, mitä helvetin kamalaa siinä nyt muka on? Minä teurastin koko synnyinkyläni muututtuani – eikö siihen verrattuna ole helvetinmoinen ihme, että isäsi vain raapaisi sinua sen sijaan, että olisi repinyt pääsi irti? Eikö se todista sitä, että se idiootti ei ole muuttunut miksikään?” Lukas jatkoi yksinpuheluaan ja esitettyään kysymyksensä toinen kulma kohollaan hän vetäytyi kauemmas Marsista. Helvetin kakara. Hänen ei olisi halunnut ryhtyä sellaiseksi perheterapeutiksi, mutta heti otteen irrotettuaan hänen kätensä alkoi taas vapista juuri ja juuri huomattavasti eikä pahoinvointi todella ollut kadonnut minnekään.

Dramaattisesti huokaisten Lukas kiepahti nojaamaan vasten seinää ja liukui istumaan rakennuksen ovisyvennyksen kulmalle. Hän viittasi Marsia istumaan viereensä, ja koska poika ei tuntunut tottelevan tarpeeksi nopeasti hän loi tähän pistävän katseen.
”Istu. Puhutaan”, hän määräsi ja risti sormensa venytykseen.
”Puhutaan niin pitkään, kunnes palaat kiltisti kotiin ja ymmärrät antaa arvoa isukkisi suurelle uhraukselle. En kestä sitä, jos hän juoksee jokaisen riitanne jälkeen hakkaamaan oveani parkuen kuin olisi juuri nähnyt Bambin äidin kuolevan”, vampyyri jatkoi kärttyisällä äänellä, mutta sanojen merkityksestä paistoi kuitenkin peitellysti jotain omituisen ystävällistä.

Marsilta pääsi vain järkytyksestä tukahtunut kiljaisu, kun vampyyri otti poikasen halaukseensa. Poika oli aivan jäykkä ja kauhuissaan. Aikoiko vampyyri nyt purra häntä vai kuristaa hengiltä. Ainakin halaus tuntui tehottomalta tappamistarkoitukseen. Marsin pään sisällä oli kaikki aivan sekaisin, kun mikään ei mennyt niin kuin hän oli olettanut. Hän oli alkanut parkua vampyyrin edessä ja nyt tämä halasi häntä ja lohdutti. Mars ei tuntenut kuin oman sydämensä kiihkeän sykkeen ja vain hänen hengityksensä kuului hiljaisena. Silti toisen kosketus tuntui rauhoittavalta kaiken jälkeen, vaikka Mars oli edelleen peloissaan. Lapsi hätkähti isän tullessa mainituksi. Etsikö isä häntä...muuksikin kuin välipalakseen. Mars laski katseensa ja puri huultaan. Hän oli kuvitellut jo kerran että isä oli palautunut normaaliksi ja silloin tämä oli käynyt hänen kimppuunsa. Ehkä tämäkin vampyyri oli juonessa mukana. Ei, ei hän halunnut kuolla, vaikka kaikki olikin aivan toivotonta. Mars ravisteli päätään miehen taputellessa häntä. Ei hän sentään noin kakara ollut, vaikka itkikin tämän nähden.

Mars ei ollut erityisen vastahakoinen saadessaan etäisyyttä vampyyriin. Halailu oli noloa ja vampyyrin halailu jopa vaarallista. Ehkä ranteen haava ei ikinä paranisi. Mistä sen tiesi, kun aiheuttaja ei ollut mikään tavallinen. Iho oli repeytynyt ja ranteeseen jäisi varmasti arpi. Mitä Mars voisi vastata kysyttäessä, mistä se oli tullut. Isä vain yritti juoda kuiviin, kun keiju keskeytti aterioinnin. Poikanen katseli vampyyrin kasvoja. Ehkä asiat voisivat olla huonomminkin kuin arpi ranteessa. Hän sentään oli elossa ja ei näyttänyt alati sairaalta. Sopivasti mies käski hänen olla kiitollinen ja Mars hätkähti. Lukiko tuo hänen ajatuksensa? Mars tuijotti epäillen vampyyriä silmiin.
"Sinä teit mitä?"
Mars tajusi ja inho näkyi selvästi pojan kalpeilla kasvoilla. Mutta mies ei antanut lauseensa väliin isketyn kysymyksen häiritä juttuaan ja Mars oli liian hämmentynyt tilanteesta tehdäkseen muuta kuin kuunnella epäuskoisena. Oliko tämä nyt sitten hänen syytään? Sitäkö vampyyri yritti.
"Se oli sen keijun vika."
Mars koki aiheelliseksi ensimmäiseksi puolustautua.
"Se loi jotain harhoja ja isä sekosi."
Hän jatkoi ja kietoi kätensä ympärilleen. Hän oli tuonut keijun kotiin. Mars räpytteli silmiään ja yritti ajatella kuulemaansa.
"Olisiko isä oikeasti kuollut?"
Lapsi kysyi ja ei tuntunut käsittävän edes moisen olevan mahdollista. Ei isä voinut, ei saisi. Mars heräsi todellisuuteen rytinällä ja tuijotti kauhuissaan juuri tappamisellaan rehvastellutta vampyyria.
"Repinyt pään irti?"
Mars toisti ja hieraisi kaulaansa.

Mars otti muutaman haparoivan askeleen kauemmas vampyyrista tämän otteen irrotessa, mutta selvästikään se ei ollut oikeaoppinen juoni. Mars huokaisi ja keräsi viimeiset jaksamisensa rippeet ja istui niin kauas vampyyristä kuin pystyi soveliaisuuden rajoissa tekemään. Kasvoillaan pojalla oli uhmaa, vaikka se vaihtui takaisin peloksi aina kun Mars ei muistanut kontrolloida ilmettään. Pieni hymynkare kuitenkin käväisi Marsin kasvoilla miehen puheiden seurauksena. Juuri tuollainen isä saattoi ollakin. Marsin olemus lysähti ja hän nojasi käsiinsä. Olisiko isä koskaan enää hössöttävä itsensä, jolla oli aivan liikaa aikaa sotkeutua Marsin tekemisiin.
"Mistä sä tiedät, mitä sen päässään liikkuu? Ehkä se vaan esittää."
Mars kuiskasi murheellisena. Mistä hän tietäisi milloin isä oli isä ja milloin jonkin ihmeen riivaama, joka oli mukava vaan saadakseen verta.
"Eikä se olis lopettanut. Se keiju käski mun juosta ja... mitähän sille tapahtui? Jos isä... voiko isä joutua vankilaan tai jotain? "
Mars hypähti pystyyn. Ehkä Henrietta makasi kuoleman kielissä heidän asunnossaan tai pahempaa tyhjiin juotuna. Mitä isälle tapahtuisi. Poikanen oli kärsivännäköinen ja käveli muutaman askeleen ja taas takaisin. Hän katsoi neuvottomana miestä.

Lukas irvisteli ja hänen teki mieli sähähtää jotain joka kerta, kun Mars hätkähti jotakin toissijaista hänen puheissaan, mutta pojan istuttua alas hänen vierelleen kuva hennoista kasvoista, hopeisista, syyttävistä silmistä välähti hänen eteensä ja hetkeksi maailma kutistui taas kivuksi ja pyöriväksi yötaivaaksi – mutta tiukasti eteensä tuijottanut vampyyri hätkähti takaisin nykyhetkeen pojan epävarmojen kysymysten herättämänä.
”Uh, ehkäpä tein jotain niin radikaalia kuin puhuin hänelle ja kuuntelin häntä”, Lukas sanoi pisteliäästi, vaikka oikeastaan väite oli puoliksi valhetta. Ei, enemmänkin hän osasi aavistaa sen, tiesi omien kokemustensa pohjalta mikä oli pelottavinta ja kamalinta, mitä saattaisi tapahtua.
”Tietenkin isäsi voi joutua vankilaan, mutta epäilen, että niin käy. Ellet ole huomannut, ihmisten oikeus ei tiedä miten käsitellä vampyyreja – monet pystyvät välttelemään sitä tai onnistuvat vetoamaan erikoisolosuhteisiinsa... vai oletko nähnyt viime aikoina useitakin vihaisia väkijoukkoja vaarnojen ja ristien kanssa vampyyreja jahtaamassa?” Lukas kysyi vetäen polvensa koukkuun ja laskettaen kätensä lepäämään niiden päälle.
”Isäsi on tälläkin hetkellä poliisin seurassa. Ymmärtävän poliisin. Ja hänet tuntien... Ghis olisi jo juossut tunnustamaan, jos olisi tehnyt jotakin kamalaa”, hän huokaisi.

Pojan pää tuntui olevan umpiluuta, hänen oma päänsä heitti yhtä pahasti kuin kaikki muukin hänen kehossaan sillä hetkellä ja hänen ei pitäisi joutua kolmensadan vuoden jälkeen selittelemään olemisiaan tai tekemisiään vaivaiselle ihmiskakaralle, mutta Lukas ei kuitenkaan voinut muuta kuin haudata kasvonsa turhautuneen voihkaisun ajaksi käsiinsä ja kääntyä sitten tuijottamaan pojua jälleen kerran haastavasti.
”Niin. Jos haluat pelätä tai inhota jotakuta, kohdista se minuun – minä tein isästäsi vampyyrin. Hänen työkaverinsa oli tappaa hänet. Tiesithän, että isäsi on töissä vampyyribaarissa? Minun täytyi pelastaa hänet, eikä ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin tehdä hänestä yksi meistä ja repiä tie ulos siitä helvetinkolosta. Hän sanoi, ettei voi kuolla, koska hänen täytyy huolehtia sinusta.”
Lukas oli aloittanut painokkaasti, mutta hänen äänensä vaipui vaimeaksi aaveeksi aiemmasta, kunnes se lopulta hälveni hiljaisuudeksi täynnä sanomattomia sanoja.
”Minä taas vannoin auttavani siinä. Että hän kykenee...”
Hänen kätensä vapisivat melkein holtittomasti, kun vampyyri painoi ne kasvoilleen ja veti sormensa tukkansa lävitse.
”Ei ole mitään syytä... Minäkin, jos olisi ollut joku, joka olisi auttanut, pitänyt poissa yön synkimmistä varjoista... Mutta helvetti, en voi tehdä sitä, joten Ghis tarvitsee vähintäänkin perheensä pitämään itsensä järjissään!”
Katkonaiset henkäykset muuttivat huudahdukseksi, ja Lukas heilahti lempeydestä vinoilun kautta sekavaan epätoivoon. Hänen teki mieli hajottaa koko kaupunki, polttaa se maan tasalle, syöstä aurinko ja kuu taivaalta – mutta hän ei voinut tehdä muuta kuin nousta äkillisesti pystyyn, kääntää selkänsä Marsille ja koettaa pidätellä itsensä kasassa kietomalla kätensä riutuneen kehonsa ympärille.
”Sinun on pakko antaa Ghisille anteeksi, antaa hänen säilyttää itsensä. Olen kuolemassa. Hitaasti. Ghis ei tiedä, ja aion hankkia jonkun toisen auttamaan häntä, mutta... olen kuolemassa, ja sinä olet kiittämätön pieni paskiainen, jos kiellät isältäsi viimeisen jäljelle jäävän tukipilarin.”

//Jos et halua tämän venyvän enää niin voin jättää tuon viimeisen kipaleen pois //

Helpotus näkyi Marsin kasvoilla kun hän kuuli isänsä olevan ilmeisesti hyvissä väleissä virkavallan kanssa. Vaikkei Mars vielä ollut antanut anteeksi saati ollut menossa kotiin hän ei halunnut isälleen tapahtuvan pahaa. Ehkä siksi Mars ei pystynyt suhtautumaan miehen kertomukseen tosissaan, mitä tuli Ghislainin vampyyriksi muuttumisen taustoihin. Miksi kukaan haluaisi tappaa hänen isänsä. Tämähän oli tylsääkin tylsempi, että tuskin herättäisi kenessäkään suurempaa vihanpitoa. Juttu kuulosti keksityltä, eikä edes kummoiselta sellaiselta.
"Ai kuka muka? Ei ainakaan Maÿllis, se on tosi mukava."
Toisin kuin sinä jäi pojalta lausumatta, mutta ilmeestä näki, että Mars piti huomattavasti enemmän Maÿn vampyyreistä antamasta kuvasta; ikävystyttäviä aikuisia kuin kaikki muutkin. Maÿ oli tarjonnut Marsille muutamaksi viikonlopuksi töitäkin, milloin papereidensa järjestelyapuna ja milloin erilaisten teema-juhlien koristelussa. Isä tosin ei ollut koskaan suostunut. Ghis ei ollut pitänyt siitä, että Mars oli ilmestynyt baarin takahuoneeseen toisinaan tappamaan aikaa ennen luistelutreenejä. Poika oli kuvitellut sen johtuvan siitä, että kyseessä oli nimenomaan baarin takahuone, mutta ilmeisesti syy saattoikin olla siellä luuhaavat vampyyrit.
"Mutta miksi isä on niin vaarallisessa paikassa sitten töissä. Ei se nyt niin tyhmä voi olla. Sä valehtelet."
Mars pudisteli päätään nauraen hermostuneesti, mutta tunsi vihlaisun rinnassaan. Raha... se olisi syy jonka vuoksi isä saattaisi vaarantaa henkensä. Eihän isä itselleen niinkään, mutta nytkin Marsin päällä olevat urheiluvaatteet eivät olleet siitä halvimmasta päästä, puhumattakaan useammasta parista luistimia jollaisia hän oli taas uusia vinkunut. Oliko hän koskaan jäänyt ilman haluamaansa? Ei Mars muistanut.

Mars katseli kenkiään mieli maassa. Adidaksen mustat lenkkarit, reilusti yli sadan euron kengät ja miltei uudet sellaiset. Poika katseli jalkineita inhoten. Isä oli ollut ylimääräisiä vuoroja töissä ja kyllä Mars tiesi millä Ghislain oli hankkinut ylimääräistä. Ei isä ollut varmaan tiennyt Marsin käsittävän miksi Ghislainilla oli side teipattuna kaulaansa joskus töistä palattuaan. Ei kuitenkaan niin usein, että se olisi estänyt poikaa kitisemästä uusia tavaroita. Ei hän ollut ymmärtänyt millaista se oli ennen kuin nyt. Siilitukka veti takkinsa hihaa ranteen päältä ja tutki haavaa arvioivasti. Keho oli jo alkanut muodostamaan suojaavaa kerrosta ja kipu ei ollut enää niin huomattava, mikä osittain johtui siitä, että Marsia painoi syyllisyys itsesääliä enemmän.
"Ei tämä ole mun syytäni millään tavalla. Miksi mun pitäisi pelätä. Eikö se voi mennä johonkin terapiaan? En mä halua tätä."
Mars kiemurteli miehen vaatiessa häntä tukemaan isäänsä. Ei Mars halunnut tuollaista vastuuta ja poikanen pelkäsi, ettei kykenisi moiseen. Hän halusi olla kavereidensa kanssa tehdä normaaleja asioita, eikä huolehtia vampyyriksi muuttuneesta isästään. Eikä hän halunnut kokea enää koskaan sitä. Mies ei kuitenkaan antanut periksi vaan veti esiin kuolevan viimeinen toive-kortin joka sai Marsin hätkähtämään. Hetken lapsen kasvoilla oli kauhua, kuin tämä mies saattaisi kupsahtaa minä hetkenä hyvänsä. Kuitenkin Marsin päähän pälkähti ristiriitainen ajatus. Tämä mieshän oli vampyyri ja kuolematon olento ainakin niin Mars oli tähän asti kuvitellut.
"Et sä voi kuolla. Sä olet vampyyri... ei ne kuole."
Poika naureskeli kuin olisi keksinyt, että häntä vedätettiin, mutta ääni kuitenkin epävarmana. Poikanen meni vaikeaksi ja käänsi katseensa mahdollisesti kuitenkin kuolemaan tekevästä miehestä. Tämä ei ollut reilua.
"Miksi sä kerrot tän mulle?
Mars nurisi. Hänen ylleen oltiin hetkessä kasattu sellainen määrä vastuuta ja murhetta, ettei hän edes halunnut kuulla lisää. Pitäisikö hänen surra nyt tämänkin vieraan vampyyrin puolesta? Oliko tämän kuolemakin jollain tavalla hänen syytään?

Mars käännähti miehestä pois päin kuullessaan askeleita. Pimeydestä häntä kohden käveli tutun oloinen mies.
"Löysin sinut Mars."
Henry huokaisi ja hymyili helpottuneena.
"Maÿllis ei olisi antanut minulle anteeksi, jos en olisi löytänyt sinua. Hän on ollut vähintään yhtä huolissaan kuin isäsi."
Nuorukainen puheli ja piti silmällä Lukasta.
"Mennään nyt isäsi luo. Sinun ei tarvitse enää pelätä, että hän tekee sinulle pahaa. Maÿllis pitää huolen siitä. Luotathan meihin?"
Mars nyökkäsi varovasti ja vilkaisi toista vampyyria. Hän ei tuntenut tätä ja Henry oli aina ollut ystävällinen hänelle. Henry ja Maÿllis eivät vaatisi häntä pitämään huolta hänen seonneesta isästä vaan hoitaisivat asian. Henry hymyili rohkaisevasti ja viittasi Marsia luokseen.

//Lukasia ei nyt huvittanut Henryn kanssa juttelu sittenkään :'DD Hups. Sori kesto, toivottavasti keksit tästä jotain iloa~//

Miksi hänen täytyi jaksaa tuollaista kultakalan lailla tyhjin silmin tuijottavaa ja suutaan läpyttävää pentua? Miksi hän edes yritti puhua tuollaiselle rajoitteisen mielen omistavalle kuolevaiselle? Hän voisi vain repiä sekän isän että pojan pään irti ja haudata heidät johonkin tienristeykseen – Lukas irvisti petomaisesti ja tarttui sitten päättäväisesti ohimoistaan yhdellä kädellä, ja alkoi hieroa niitä raivokkaasti, melkein kuin yrittäen hioa kaiken nahan ja lihan pois kallon päältä. Hänen kurkkuaan poltteli taas, eikä hän voinut antautua uljaitten puheidensa ja aikeidensa jälkeen mielihalulle viedä kaikki mukanaan tuhoon – ei, vaikka vaikka rinnassa leimusi äänen vievä tuska, jota hän ei osannut nimetä muuksi kuin valoksi.
”Mitä helvettiä olen selittänyt sinulle koko ajan?” hän kähähti, yhä selkä poikaan päin, nojatessaan raskaasti vasten seinää.
”Idiootti kuten isänsä... Ei sinun tarvitse kuin uskoa häneen!”

Lukas olisi varmaankin aloittanut uuden kiihkeän puheenvuoron, elleivät askeleet ja tuttu ääni olisivat keskeyttäneet häntä. Pieneksi hetkeksi vampyyri sulki silmänsä, vavahti poltteen ja pahoinvoinnin kourissa, mutta sitten huulet vetäytyivät paljastamaan torahampaat susimaisessa irveessä, ja yhtenä harmaana suhahduksena Lukas syöksyi Henryn kurkkuun kynnet ja hampaat edellä. Nuorella vampyyrilla ei ollut mitään mahdollisuuksia itseään paljon vanhempaa ja raivostuneempaa vampyyria vastaan, ja yhdellä leiskauksella Lukas oli pingottanut Henryn itsensä ja seinän väliin kuristaen tätä murskaavalla voimalla.
”Oh, toivoinkin että ilmestyisi joku, johon voisin purkaa turhautumiseni~”
Vampyyrin ääni oli tavallisen kujeilun sijaan matalaa ärinää, eikä hän päästänyt irti, ennen kuin tunsi niskanikamien musertuvan otteensa alla. Ehkä Henry kykenisi toipumaan siitä, ehkä ei – eikä hehkuvasilmäinen vampyyri välittänyt siitä päästäessään nuorempansa löjähtämään kadulle hiljennettynä.
”Typerä kakara. Kohta toivot, että olisit lähtenyt heidän matkaansa ja saanut sydämesi revityksi ulos rinnastasi”, Lukas ärähti penskalle selkeästi kaiken aiemman myötätunnon ja auttamishalun menettäneenä. Ei, hän edelleen halusi pitää lupauksensa... mutta hän ei enää jaksanut tätä typeryyttä, tätä vaikeutta!
”Yritä olla paskomatta housuihisi”, hän tuhahti kaapatessaan Marsin kiinni kainaloonsa ja noustessaan ilmaan leijumaan, painovoiman otteestaa lipsahtaneena. Katu jäi heidän alleen, talojen katot jäivät heidän alleen, ja pimeys kerääntyi Lukasin selän taakse häivähdykseksi siipiparista. Ne olivat kuitenkin tarpeeksi todelliset työntääkseen poikaa kainalossaan retuuttavan vampyyrin lentoon, joka kiidätti heidät nopeasti Ghislainin asunnolle.

Kyytiläinen sai kuitenkin mahdollisen muun hätäännyksensä lisäksi huomata äkkiä, ettei liito lähtenyt laskeutumaan kohti katua, jolta olisi päässyt oven kautta oikeaan rappukäytävään. Sen sijaan Lukasin ote muuttui entistä tiukemmaksi ja kankeaksi, ja oikean ikkunan edessä vampyyri kiepsahtikin ympäri puristaen pojan vasten rintaansa ja rysähti lasista lävitse selkä edellä. Mars pysyi ehkä kyydissä ja vältti kovasta vauhdista lattiaan osumisen, mutta Lukas liukui selkä edellä pienen matkaa, ennen kuin liike-energia tukahtui mattoihin ja huonekaluihin. Tuntui siltä, kuin hänen kehonsa olisi kouristunut kiveksi, mutta samaan aikaan hän oli yhtäkkiä heikko kuin kuukauden paaston jäljiltä – eikä hän kyennyt ymmärtämään näkemäänsä, tuntemaan maailmaa ympäriinsä. Kammottava, kaiken katoamisen tunne laukesi hirvittävään kivunvihlaisuun, ja mies käpertyi ynähtäen ja irvistellen kyljelleen palloksi, jolloin maailma palasi.
”Ei helvetin helvetin helvetti”, hän raakkui, ja kaivoi taskustaan ikivanhan puhelimensa, ojentaen sitä sinne, missä uskoi Marsin olevan.
”Soita isällesi. Usko häntä, jos et usko minua”, Lukas jatkoi, aikaisempi vihamielisyys taas kadonneena. Mistä helvetistä oli kyse? Eikö hän enää voisi käyttää voimiaan? Oli miten yli, hän yritti vapinastaan huolimatta nousta aikeinaan loikata ikkunasta ulos, lähteä jonnekin pois ja pestä kätensä tästä pelleilystä – ei hänellä ollut aikaa lapsenvahtia jotakin ihmistä, kun liian moni asia oli vaarallisesti pielessä.

// Anteeksi kesto. Olin taas täysin uppoutunut BJD-nuksujen ihmeelliseen maailmaan XD //

Mars näki Henryn kaatuvan maahan vääristyneeseen asentoon vieraan vampyyrin irrottaessa viimeinkin kuristavan otteensa. Henry ei noussut, vaikka Mars kuinka toivoi. Poika puru huultaan, kykenemättä kääntämään katsettaan pois, vaikka olisi halunnut. Mitä tämä oli, mitä tapahtui. Hänen isänsä oli vampyyri, Henry oli kuollut ja nyt hän oli kaksin molempien muutosten aiheuttajan kanssa.
"Ei mitään ongelmaa. Lähden tästä ja sä saat jatkaa näitä juttujasi ihan rauhassa."
Mars puheli hiljaa silmät edelleen kadulla makaavassa ruumiissa. Tuo olento oli pusertanut Henryn kaulan käsin niin että nikamat olivat katkenneet. Se tuntui heiveröisestä pojasta käsittämättömältä.

"Älä koske minuun!"
Poika kiljaisi hädissään ja yritti riuhtoa itsensä irti, kun vampyyri nappasi hänet mukaansa.
"Helvetti, irti tai minä..."
Mars vaikeni kesken lauseen ja katsoi silmät suurena yhä kauemmaksi jäävää maanpintaa. Poika ei kyennyt olemaan haukkomatta henkeään ihastuksesta. He lensivät! Hymy - hieman pelokas, mutta kuitenkin innostunut - karehti Marsin huulilla. Pelko vatsanpohjassa tuntui tekevän lentämisestä vielä ihmeellisemmän kokemuksen kuin se olikaan. Vampyyri saattaisi minä hetkenä hyvänsä päästää irti ja Mars olisi vain märkäläntti kadulla. Hän huomasi ajattelevansa, että se jos mikä olisi siisti tapa kuolla. Poika ravisteli päätään saadakseen ajatuksen pois mielestään, kun he alkoivat laskeutua alemmas. Mars huomasi tutun kerrostalon ja tuttu lämpöinen tunne täytti hänet kuten jokaisen kotinsa näkevän. Kuitenkin tunne hiipui Marsin tajutessa, ettei se olisi sellainen koti kuin ennen. EIkä sinne varsinkaan yleensä menty ikkunan kautta. Mars kiljui paniiksissa, kun lasi rikkoutui ja sirpaleita lensi heidän ympärillään. Lapsi mätkähti kuitenkin suhteellisen pehmeästi asunnon lattialle, eikä saanut kummempia kolhuja tai ruhjeita.

Mars nousi ylös sydän hakaten hurjana, mutta todettuaan olevansa yhtenä kappaleena pelko alkoi purkautua ulos nauruna. Kaikessa kauheudessaan ikkunan läpi tuleminen oli ollut jännää, kuin elokuvissa. Kukaan hänen kavereistaan ei varmasti ollut tehnyt tuollaista.
"Se oli uskomatonta"
Mars nauroi ja tajusi viimein, ettei vampyyri ollut lainkaan samassa tunnelmassa hänen kanssaan. Otus vain tarjosi antiikkista kännykkäänsä ja vaati poikaa soittamaan isälleen. Mars otti puhelimen vastahakoisesti ja näytti siltä ettei tiennyt mitä moisella kapistuksella edes tulisi tehdä. Hänkö soittaisi isälleen ja sanoisi että kaikki oli hyvin. Mars vilkaisi eteisen suuntaan. Viimeksi hän oli juossut ulos ajatellen ettei enää koskaan tulisi takaisin. Poika katsoi jälleen puhelinta. Hänkö olisi se joka pyytäisi anteeksi ja unohtaisi kaiken. Tuo maassa makaava vampyyri oli kuitenkin vaarallisemman oloinen kuin Ghis. Mars näppäili numeron.

Ghis vastasi nopeasti, mutta ääni oli selvästi pettyneen oloinen, kun numero ruudussa ei ollut ollutkaan Marsin.
"Mitä..."
Mies vain kysyi väsyneesti, mutta silti Marsin piti purra huultaan. Isä puhui hänelle ja kuulosti normaalilta.
"Minä..."
"Mars! Missä, missä sinä olet? Oletko kunnossa. Minä olen niin..."
Ghislainin puhetulvalle ei selvästi ollut tulossa loppua joten poikanen joutui kiljumaan päälle olevansa kotona.
"Tuo sinun vampyyri kaverisi toi minut tänne."
"Lukas?"
"Mistä minä tietäsin..."
Mars mutisi ja kyykistyi tämän ilmeisesti Lukas-nimisen olennon viereen, joka näytti olevan hieman huonossa hapessa. Tällä näytti olevan vaikeuksia ylös nousemisessa.
"Isä käskee sinun pysyä siinä missä oletkin."
Mars toisti Ghislainin sanat Lukakselle ja katseli kiinnostuneena vampyyrin toimia. Häntä ei pelottanut enää niin paljon kun kuuli isänsä äänen ja tiesi tämän olevan tulossa. Mars ei kyennyt yhdistämään enää tuota ääntä häntä purreeseen hirviöön.

Ovi kävi yllättävän pian Marsin suljettua puhelimen ja Ghis syöksähti hänen luokseen kaapaten pojan syleilyynsä. Mies ei kyennyt sanomaan mitään, vaan puristi vain poikaansa itseään vasten. Mars kuitenkin alkoi kiemurrella selvästikin nolostuneena yleisön vuoksi ja lopulta Ghis päästi pojan vapaaksi.
"Oletko... kunnossa?"
Huoli paistoi isän kasvoilla yhtä kirkkaasti kuin syyllisyys. Mars vaan nyökkäsi pienesti ja tunsi olonsa vaivautuneeksi. Pitäisikö hänen sanoa, että haava oli alkanut paranemaan.
"Tuo käski mun tulla kotiin."
Mars tokaisi ja viittasi Lukakseen, jonka olemassa olon Ghis tuntui täysin sivuuttaneen tähän asti.
"Kiitos."
Ghis sanoi ja haki jotain sanoja joita ei kuitenkaan tullut.
"En taida pärjätä ilman sinua."
Ruskea tukka yritti jatkaa ja naurahti vaikeana. Tunteet olivat niin sekaisin miehen mielessä ettei hän kyennyt saamaan itsekään sotkusta selvää. Mars ja Lukas samassa tilassa muistuttivat niin selkeästi hänen sisäisestä ristiriidastaan, ongelmasta joka pitäisi ratkaista.
"Sinä et taida olla kunnossa..."
Ghis totesi katsoessaan Lukasta rikkoutuneen ikkunan äärellä.
"Tuskin osaan auttaa, mutta suosittelisin käyttämään portaita, vaikka se sinulle olisikin rahvaanomaista."

Lukasin päässä pyöri hänen punnertaessa ylös lasinsirujen keskeltä. Hän loi Marsiin hirvittävän kylmän sivuttaisen mulkaisun pojan lopottaessa isänsä terveisiä – no mutta, sentään lapsi oli vihdoinkin kuunnellut ja totellut häntä.
”Mene siitä, ettet saa lasinsirua jalkapohjaasi”, hän murahti ja tönäisi kevyesti pojua kauemmas pahimmista sälöistä saadessaan vihdoinkin huterat polvensa suoristumaan. Vaalea utu reunusti hänen näkökenttäänsä, mutta polte, vapina, kohmeisuus – kaikki oli pientä, olematonta, verrattuna siihen, mikä oli pakottanut hänet dramaattiseen pakkolaskuunsa. Vanhasta, ikivanhasta tottumuksesta Lukas huohotti raskaasti, enemmän vain tunteakseen keuhkojensa liikkeen sisällään ja öisen kaupungin ilman maun kielellään astellessaan jäykin jaloin lasin yli ikkunalle. Silmänsä sulkien hän nojasi raskaasti käsillään ikkunalautaan, ja syvän henkäyksen jälkeen antoi päänsä pudota huvittuneeseen pudisteluun.
”Mitä helvettiä minä oikein teen...” Lukas sanoi itselleen ja veti sormensa tukkansa läpi.

Vampyyri ei ehtinyt edes huomata ajan kulkeneen, kun Ghis jo syöksyi sisälle asuntoonsa ja kaappasi Marsin oikeaan karhunsyleilyyn. Kiitoksia, varmaan myös onnenkyyneleitä ja siirappisia tunteita – Lukas ei kääntynyt ympäri varmistaakseen olettamuksiaan, vaan tuijotteli hajamielisesti vastapäistä rakennusta ja sen takaa esille kurkottelevaa tammenlatvusta.
”Te molemmat ovat umpipäisiä, typeriä, ajattelemattomia, hankalia, asioita aina vain lisää sotkevia idiootteja”, hän tuhahti yhäkin mielenosoituksellisesti kaksikolle selkäänsä esitellen.
”Teidän olisi tarvinnut vain puhua. Mars, tuo on sinun oma isukkisi, ja hän otti valtavan riskin voidakseen jatkaa sinusta huolehtimista. Ghis, sinun pitäisi isänä opettaa lapsellesi hyväksyntää sen sijaan, että piilottelet kaikkea häneltä.”
Hetkeksi Lukaksen ääni vaipui suorastaan lempeäksi, tasaiseksi ja totiseksi, mutta seuraavassa hetkessä hän kiepahti dramaattisesti tukkaansa huiskaisten ympäri ja istahti jalat kopeasti ristissä ikkunalaudalle.
”Tai mistä minä tiedän rahvaan asioista – mistä puheen ollen, jokaöinen verikylpyni odottaakin jo!”
Ääni paksuna ivasta ja ironiasta Lukas venytti kasvonsa irvokkaimpaan, leveimpään pepsodenthymyynsä, ennen kuin irvisti Marsille ja ojenteli kynsiään tätä kohti mahdollisimman aavemaisesti.
”Blöö.”

Seuraavassa hetkessä Lukas pudottautui selkä edellä ikkunasta. Hän ehti juuri ja juuri levittää varjosiipensä ja liitää kujan toiseen päähän, ennen kuin olisi osunut katukiveykseen – ja pois Ghisin ikkunan näköalasta päästyään hän antautui varjoille, jottei hänen tarvitsisi kohdata enää ketään sinä iltana kuolevaisen valon alla. Ei pärjäisi ilman häntä... Ghisillä oli Mars, nykyisin myös Lachance, ehkäpä vielä piakkoin joku kokenut, tasapainoinen, oikeasti hyvä vampyyri tukenaan. Ei, hän ei edes kuulunut sellaiseen onnen kiiltokuvaan, jossa isät ja pojat syleilivät toisiaan ja loput olivat onnellisia.

//Haha, yksi äkillisimmistä lopetuksistani evarr x'D Mutta oli hauskaa, kiitos!//

Mars häkeltyi selvästi kuullessaan hänet rinnastettavan sanaan idiootti ja Lukasin niputtaessa hänet vielä samaan lahkoon isänsä kanssa. Poika äkisi jotain vastaväitteitä ja Ghis painoi päätään häpeillen Lukaksen moitteista. Jälleen kerran tämä oli oikeassa. Ehkä mitään ei olisi tapahtunut jos hän olisi kertonut heti... ei hän kyllä edelleenkään keksinyt, miten muutoksen olisi voinut paljastaa aikuismaisen järkevästi. Herkkänahkainen isukki hätkähti Lukasin valaissessa Marsille kylpyrutiinejaan.
"Oikeesti?"
Marsin silmissä kiilsi jännittynyt kiinnostus. Mars kuitenkin säpsähti vaistomaisesti kauemmas vampyyrin sormien ulottumattomiin. Ghis hermostui. Lukas ei yhtään auttanut nyt hänen asiaansa.
"No ei tietenkään hän ole tosissaan... Lukas vain... Lukas?"
Ghis selitteli ja odotti saavansa tukea väitteelleen, mutta ilmeisesti Lukaksella ei ollut lisättävää. Mars syöksähti ikkunaan nähdäkseen vilauksen vampyyrin hahmosta rakennusten välissä.

"Tuleeko hän takaisin?"
Mars pohti. Lukas oli kiehtova. Ghis nojasi ikkunaan poikansa viereen ja kohautti olkiaan. Hän otti käteensä pienen lasin palasen ja katseli sitä hieman harmissaan. Nyt hänen pitäisi taikoa rahaa uuteen. Hänen pitäisi alkaa etsiä töitä nyt tosissaan.
"Isä..."
Ghis havahtui ja katsoi poikaansa, joka ihaili maisemaa ulkona.
"Osaatko sinä lentää?"
Mars katsoi toiveikkaana Ghislainia, jolla tuntui menevän hetki jos toinenkin tajuta kysymyksen sisältö.
"Ei, en taida osata."
Mies vastasi tovin aprikoituaan ja nauroi Marsin typertyneelle ilmeelle.
"Sä olet just niin tollanen. "
Poika murisi.
"Ajattele; sä olet nyt vampyyri ja et edelleenkään tee mitään siistiä. Ei kukaan voi olla noin tylsä."
Mars painoi käden otsalleen ja pudisteli päätään.
"Sä tuut varmasti olemaan maailman tylsin vampyyri."
Mars kiteytti ja hymyili vain aavistuksen pettyneenä.
"Kuulostaa ihan hyvältä tavoitteelta."
Ghis vastasi ja nakkasi lasinpalasen ikkunasta.

//Sepäs oli sitten siinä. Kiitän //