Lykos, anthropos

Nicolas asteli pitkin yhtä suurimmista huonomaineisista kaduista, josta risteili runsaasti pienempiä ja vielä siivottomampia hämäräkujia. Hän käveli kelmeästä valokeilasta toiseen, välillä hieman pidemmän matkan varjossa, sillä osa katulampuista oli palanut pysyvästi pimeäksi. Naapurusto näyttäytyi varsin uneliaana aikaisena, joskin pimeänä arki-iltana. Nicolas itse haukotteli kävellessään matalan vesilammikon poikki. Hänen uudet seinänaapurinsa olivat pitäneet miestä hereillä, kun hän oli yrittänyt nukahtaa edes hetkeksi ennen aamuista matkaansa kohti Pariisin keskustaa. Ihmissusi oli torkkunut metrossa matkatessaan lähemmäs kaupungin sydäntä sekä palatessaan yliopistolta, eikä ollut kuin käynyt kääntymässä asunnollaan ja jatkanut sitten kohti nykyistä päämääräänsä, Täydenkuun turvataloa.

Yleensä mies oli viettänyt täydenkuun Pariisin pohjoisrajan tuntumassa sijaitsevassa turvatalossa, joka oli hänen edessään siintävää rakennusta huomattavasti pienempi. Ilmeisesti lähestyvällä kellonlyömällä oli tarkoitus pitää jonkinlainen kokoontuminen talon tiloissa, sillä paikalla oli kourallinen väkeä – osa lasiovien takana turvassa alkaneelta tihkusateelta, osa ulkona katoksen alla pysähtyneenä polttamaan savukkeen ennen sisälle siirtymistään. Nicolas sormeili taskunsa pohjalla lojuvaa muovista sytytintä, mutta päätti sitten jatkaa suoraan sisälle. Eteisessä haisi märältä koiralta.

Nicolas suuntasi eteenpäin ensimmäisen kerroksen käytävällä kantaen läpällistä nahkasalkkuaan. Avonaisen oven nähdessään hän kuikisti sisään ja häntä tervehti pinttynyt kahvin tuoksu ilmeisestä taukotilasta. Mies koputti oveen kiinnittääkseen häneen selin seisovan henkilön huomion.
”Anteeksi, oletteko töissä täällä?” hän huikkasi laskiessaan salkkunsa kahvitahrojen ja -kuppien kansoittamalle pöydänpinnalle.
”Nicolas Czajkowski”, hän esitteli itsensä ja lisäsi sitten: ”Pariisin yliopistosta”, ojentaen kätensä pienen hymyn kera.


// sir Kai saa päättää, onko kyseessä Pauline vai joku ihan muu~ //

//Laitoin tämän pelin tapahtumaan omissa listoissani lokakuulle, toivottavasti sopii? :'D Hahmoni elävät yhä viime vuoden syksyä.... *naur* Ja syvimmät pahoitteluni kestosta, tuli kaikenlaisia harhautuksia.//

Pauline haroi lyhyttä, tiukkaa kiharapilveään ja mutristi sitten huuliaan tahmeankosteille sormilleen. Mokoma sade oli lytistänyt hänen tukkansa, ja nyt se kieltämättä tällä kertaa vähäinen määrä hiustuotteita oli muuttunut ikäväksi liisteriksi, joka kuivuisi varmastikin aivan hirvittäväksi sotkuksi. No, hätä ei onneksi ollut niin hirvittävän paha, sillä hän ei ollut omalla mittapuullaan laittautunut sinä päivänä juuri ollenkaan – ja maskara oli vedenkestävää.

Alkuilta ja hellittämätön tihkusade olivat tuoneet hänelle mieleen erään toisen, vaiherikkaan illan, ja Pauline oli saapunut Täydenkuun turvatalolle vainoharhaisesti jokaisessa tienylityksessä empien. Nyt hän oli kuitenkin päässyt turvaan sadetta ja karanneita rekkoja sisätiloihin, joiden lämpimässä ilmassa leijui vanhan puun lisäksi aavistus kosteuden hajua. Vanhat rakennukset nyt olivat sellaisia, täynnä hyönteisiä ja homeuhkia, mutta Pauline myös nautti vaimean sateenropinan ja kellastuneet kirjat mieleen tuovan tuoksun luomasta seesteisyyden tunteesta. Niin paljon tapahtui rakennuksen kellareissa täydelläkuulla, mutta silti rakennus sai hänet tuntemaan olonsa rentoutuneeksi. Pauline hymyili ajatuksilleen hyppyyttäessä halpaa sitruunateepussia tummansinisessä kupissa ja katseli, kuinka höyryävä vesi värjääntyi pikkuhiljaa tumman punervanruskeaksi.

Silloin ovenkarmin lyhyt koputus herätti hänet pohdinnoistaan, ja pitkä nainen kääntyi vilkaisemaan tulijaa olkansa yli. Hän ei muistanut nähneensä tuota pitkää, honteloa miestä aikaisemmin, mutta hymyili silti nyökätessään tälle pienen tervehdyksen.
”Olen, mutta jos etsitte jotakuta vastuuhenkilöistä, en kuulu heihin”, Pauline vastasi melko pirteästi ja nakkasi virkansa toimittaneen teepussin roskakoriin. Hän nosti mukin tummanpunaisin kynsin viimeisteltyihin käsiinsä ja astahti pöydän ääreen tarkastelemaan uteliaana ruskeatukkaisen miehen salkkua ja tekemisiä.
”Pauline Cornett – näytittekin yliopistolaiselta”, nainen naurahti ojentaessaan toisen kätensä pikaiseen kättelyyn. Hänen täytyi varoa, etteivät vaaleankeltaisen venekaula-aukkoisen paidan leveinä hulmuavat hihat olisi napanneet pöydästä kahvitahroja. Nicolas oli todella pitkä mies, ei yhtä pitkä kuin Klaus eikä pidempi kuin Pauline nyt, kun hänellä oli jalassaan punaiset, maihareita muistuttavat kiilakorkokenkänsä, mutta silti hän hymyili tyytyväisenä. Pituudessa oli ongelmansa, varsinkin hänenkaltaisellaan herkällä neidolla!
”Olen itse tosiaan vapaaehtoistyövoimaa, mutta olen kuullut teistä. Teette ihmissusitutkimusta, eikö totta?” hän jatkoi keskustelua vielä liian kuuman teensä varovaisen siemailun ohessa.

// Sopii! Saan itsekin sitä kautta jonkinlaisen ajoituksen Nicolasin Chênevalieen ilmestymiselle :'D Vielä syvemmät pahoittelut omasta puolestani, tiesin etten saa vastattua ihan heti, mutta että yli viikon viivytys! //


Nicolas hymähti pienesti Paulineksi itsensä esitelleen naisen toteamukselle, muttei tarttunut siihen sen enempää. Varsin tottahan se oli. Hän saattoi silmämääräisestikin erottua turvatalolla parveilevista ihmissusista - ainakin, jos häntä vertasi niihin yksilöihin, joiden susipuoli näkyi jo ulkoisestikin eläimellisinä piirteinä ja villiintyneenä karvoituksena, ja jotka korostivat petomaisuuttaan ylpeinä siitä. Nicolas itse kiinnitti naisen olemuksessa huomiota ensimmäiseksi huikaisevaan pituuteen. Hän korjasi ryhtiään hyvin pienesti, mutta tiedostamattaan, se vain tapahtui kun hän pitkästä aikaa sattui olemaan tekemisissä itseään pidemmän henkilön kanssa.

"Aivan totta", hän sanoi nyökäten. Mies siirsi katseensa pöydänpinnasta Paulineen ja jatkoi siirtäen keskustelun painopisteen itsestään muualle: "Onko teillä tietoja täällä toteutetusta vapaaehtoiskyselystä? Kollegani, noin nelissäkymmenissä oleva ihmismies, jätti täytettävät lomakkeet tänne muutama viikko sitten, ne ovat luultavasti valmiita kerättäväksi. Tai pystyttekö osoittamaan minulle henkilön, joka sattuisi tietämään?" Nicolas lisäsi pidettyään mielessään naisen oman huomautuksen vastuuhenkilöistä. Hän seisoi yhä lähes ovensuussa, pöydän vieressä, eikä ollut vielä vaivautunut ottamaan ruskeaa takkia yltään. Nicolas ei ollut taitava tuottamaan small talkia, joten hän oli jatkanut suoraan aiheeseensa. Turvatalon kävijöille tarkoitettu, anonyymisti käsiteltävä kysely ja etenkin sen tulokset auttaisivat tutkimusta alkuun ja tilastot karttuisivat huomattavasti - ainakin toivon mukaan. Ihmissusitutkimukselle ei varsinaisesti ollut jaettu sen kummempia apurahoja, joten resurssit eivät olleet päätähuimaavia, vaikka taikaväen tutkimuksista se - ainakin Nicolasin mielestä - oli kutakuinkin järkevintä eikä yhtä tunkeilevaa, kuin toisissa ulottuvuuksissa asustavien, yhteistyöhaluttomien lajien tutkiminen.

"Paitsi jos teillä on menoa-- tarkoitukseni ei ole pidätellä, jos teitä kaivataan muualla", Nicolas hoksasi sanoa (yhä teititellen Paulinea vaikka tämä ei häntä vanhemmalta näyttänytkään), viitaten mahdollisesti pian alkavaan kokoontumiseen hän osoitti kädellään jonnekin taakseen, eteiseen päin.

Pauline pani merkille juttukumppaninsa selän hienoisen suoristumisen hymyilemällä hetken aikaa hitusen pirteämmin. Ele oli niin kovin tuttu, vaikka tuskinpa kantoi niin suurta merkitystä tuon hauskannäköisen nuoren miehen tekemänä. Paulinen mielessä ruskeatukan huonoryhtisyys laskeutui opintojen parissa kyhjöttämisen aiheuttamaksi, sillä heidän pituusluokkansa oli huomattavasti normaalimpi miehelle kuin naiselle. Vaikka hänen ystävänsä olivatkin kadehtineet hänen kieltämättä nykyisiin mallin mittoihin käypää kehoaan, oli naiselta kestänyt pitkään, ennen kuin hän kykeni kävelemään korkokengät jalassa ja pää pystyssä tuntematta epävarmaa häpeää.

Nicolasin varma suoraan asiaan meneminen kuitenkin veti hänen ajatuksensa takaisin itse asiaan, sen rakennuksen merkitykseen, jossa he olivat. Bebe puhalsi teen pintaa lähettäen liki näkymättömän höyryvanan sinkoilemaan poispäin mukista, ja hänen sieraimensa värähtivät kevyesti.
”Hmm~m, ne kyselylomakkeet?” hän toisti kysymyksen ostaen itselleen aikaa muistelemiseen.
”Ah, ne! Ne ovat toimiston puolella. Voin saattaa teidät sinne, jos se käy? Minua ei kaivata vielä kymmeneen minuuttiin.”
Nainen hymyili ja viittasi Nicolasta seuraamaan itseään ovettoman kynnyksen yli eteishallia jatkavalle käytävälle, jonka seuraava ovi olikin raollaan. Teemuki yhä toisessa kädessä Pauline koputti ovea pikaisesti ennen kuin asteli sisään tyhjillään olevaan, kolmen työpöydän kodikkaasti sekalaiseen huoneeseen. Hetken aikaa hyllykköjä tutkittuaan ja itsekseen ”sen pitäisi olla jossakin täällä” -tyyppisiä lausahduksia mutistuaan nainen vetäisi sinisen kansion ulos hyllystä – ja kansio leväytti välittömästi hyllyn tuesta irtauduttuaan paksun kasan paperia lattialle.
”Voi nyt---”, Pauline nielaisi hyvin kovaäänisen kirosanan sanomattomiin ja kolautti mukinsa pöydänkulmalle ollessaan jo kyykistymässä keräilemään papereita.

Mies nyökkäsi, otti salkkunsa ja antoi Paulinen johdattaa hänet toimiston puolelle. Käytävällä hän vilkaisi ohimennen ilmoitustaulua ja siihen kiinnitettyjä papereita. Ne olivat vain pari ylimalkaista kampanjajulistetta (Suorita opintosi loppuun normaaliaikataulussa lykantropiasta huolimatta! Opiskelijatukiryhmät keskiviikkoisin), eivätkä siis tarjonneet mitään tietoa tämän illan tapahtumasta. Mustahiuksisen ryhtyessä käymään läpi kansiohyllyjä Nicolas päätyi miettimään, millaisessa asemassa toinen järjestössä oikein toimi. Rakennuksessa leijui paljon ihmisten ja -susien hajuja, ja Nicolas ei täten ollut varma, oliko hänen seuralaisensakin lykantrooppi. Miten tuollaiset kynsilakat kestäisivät, kun niiden alta kasvaisivat vahvemmat sudenkynnet? Miehen omia sormenpäitä taas ei voinut hyvällä tahdollakaan kuvailla huolitelluiksi. Ehkä nainen oli jokin osittain ulkopuolinen toimija, kenties väriterapiaan erikoistunut psykologi joka oli saapunut paikalle pitämään ryhmäistuntoa, Nicolas tuumi katsoessaan toisen kirkkaankeltaista paitaa.

Nicolas yllättyi positiivisesti kansion ilmoille leväyttämän paperipinkan runsaudesta - hän ei ollut olettanut niin suurta vastausmäärää. Sitten mies kyykistyi hetimiten Paulinen avuksi keräämään lomakkeita lattialta. Hetken niitä hiljaisena lattialta kaavittuaan hän pysähtyi hetkeksi saatuaan hyppysiinsä huolellisesti täytetyn paperin. Millaisia oireenne ovat? Muistatteko mitään muutoksenne aikana tapahtuneista asioista? Kykenettekö muuttamaan muotoanne vapaasta tahdosta? Lopulta hän irrotti katseensa kyselyn toisen sivun alaotsikoista ja niiden yli rönsyilevistä vastauksista ja asetti paperin pinon päällimmäiseksi.
"En tiennytkään, että tämän turvatalon kävijämäärät ovat näin... suuret", hän sanoi ajatuksensa ääneen hieman kömpelösti ja jätti iloisen huomionsa kyselyyn vastanneista sanomatta katsoessaan seuraavaa poimimaansa paperia. Se oli jonkinlainen anarkistissävytteinen viesti, jonka jättäjä oli käsittänyt kyselyn rekisteröintiä vastaavaksi tilastoinniksi. Nicolas kohotti kulmiaan ja siirsi sen syrjään.

//Taas! Kirottu kesä tekee kauheaa hallaa vastauksieni säännöllisyydelle. Toivottavasti en jo kyllästytä aivan näillä venyvillä väleillä >://

Nicolas oli hirvittävän hiljainen keräillessään lomakkeita. Pauline vilkuili miestä vierellään hipsutellessaan kyykyssä korkokengillään papereiden perässä, ja kannatteli jo aimo nippua toisessa kainalossaan. Hän katseli todella keskittyneesti papereita, ja Bebe puolestaan katseli lähes yhtä keskittyneesti tuota tutkijaa. Hänen täytyi olla jonkinsortin tutkija, jokin kertoi siitä, ja Pauline oli yleensä melko oikeassa arveluidensa kanssa. Pisamoineen nuori mies oli ainakin todella hauskannäköinen – täysin Klausin vastakohta, mutta silti kovin hurmaava.
”No mutta tietenkin, tämä on Chênevalie”, hän naurahti miehen ihmettelyihin, mutta jäikin sitten selkeästi lipsautuksesta kiinni jäämistä kirkuva häkeltynyt katse silmissään tuijottamaan tuota ruskeatukkaa. Hetken takeltelevan hengityksen täyttämän hiljaisuuden ajan Pauline jähmettyi aloilleen, mutta nousi sitten kankeasti ylös ja pinosi omissa käsissään olevat lomakkeet yhdelle työpöydistä.
”Tuota. Et taida asua Chênevaliessa?” nainen kysäisi ja sukaisi tukkaansa lievästi hermostuneena.
”Ahh. Unohda. Tuskin täällä on sen enempää kävijöitä kuin muualla Pariisissa. Ja ovathan kävijämäärät kasvaneet vuosi vuodelta, kun väki on tottunut ajatukseen... kaikesta kummasta.”
Pauline hymyili säteilevästi mutta ei kyennyt olemaan naputtelematta käsiinsä takaisin eksynyttä teekuppia hermostuneesti pitkillä kynsillään. Epätoivoisesti hän esitti yllättyvänsä, päästi pienen muistavaisen äännähdyksen ja nappasi yhden pöydällä olevan esitteen ja tökkäsi sen Nicolasin käsiin. Se oli pirteän oranssi ja siinä oli lapsen piirtämiä susia, mutta tekstiä nainen ei ehtinyt tarkastaa, ennen kuin jo yritti kääntää puheenaihetta toisaalle.
”Mutta tämä kiinnostaa sinua varmasti! Meillä on paljon hyviä tapahtumia, tulisit joskus katsomaan niitä! Se olisi varmasti hyödyllistä tutkimuksillesi”, Pauline sirkutteli olettaen jo täysin ilman varmistusta, että tutkimus oli todella Nicolasin, eikä Nicolas ollut vaikka vain väliaikainen avustaja jollekulle toiselle.

Nicolas kaapi loput yksittäiset paperit käsiinsä ja olisi selannut nekin kevyesti läpi, ellei olisi kiinnittänyt Paulinen vastaukseen erityistä huomiota. Hän kurtisti kulmiaan ja katsoi naista kysyvästi, nousten itsekin ylös lattianrajasta ja niputtaen keräämänsä lomakkeet yhteen pinoon. Samalla hän kuunteli rauhassa, miten Pauline paikkasi omia sanojaan ja kieltämättä hänen uteliaisuutensa vain heräsi moisesta peittelystä. Hän ei kuitenkaan pannut toista ahtaalle kyselemällä alkuperäisen huomautuksen merkitystä.
"Itse asiassa olen vasta muuttanut keskustasta", hän aloitti tarkoittaen lähempänä Pariisin sydäntä sijainnutta opiskeluaikojen asuntoaan, "parin korttelin päähän täältä." Nicolas päätti tarttua toisen sanoihin vaikka tämä ensin käski unohtamaan sanomansa ja sitten vähätteli Täydenkuun turvatalon kävijämääriä.
"Olen… vieraillut kaupungin pohjoisrajalla sijaitsevassa turvatalossa useammin ennen tätä. Voin kertoa, että siellä on paljon hiljaisempaa." Hän aloitti uuden lausahduksensa samaan hengenvetoon kiinnittääkseen puolestaan toisen huomion uudesta asuinalueestaan johonkin muualle. Samalla hän kuitenkin jätti tarkoituksellisesti mainitsematta omien vierailujensa syyt, nehän voisi yhdistää vaikka hänen tutkimukseensa ilmiselvien vierailusyiden sijaan. Nicolas ei halunnut vieläkään antaa ihmissuteuttaan ilmi ensitapaamisella, varsinkaan, jos piti toista osapuolta vielä ihmisenä. Varsin nurinkurista ottaen huomioon heidän sijaintinsa.
Paulinen lykätessä kirkkaanvärisen esitteen Nicolasin käsiin tämä yllättyi entisestään. Häntä hieman huvitti toisen suurpiirteinen lipsautuksen peittely, ja se näkyi aavistuksen verran hänen kasvoiltaan. Toisen puhuessa pelkästä tapahtumien katsomisesta Nicolas ymmärsi, ettei hänen lajinsa tainnut olla paljastumassa vielä hetkeen.
"Kiitos tarjouksesta, mutta en usko, että minua varsinaisesti kaivattaisiin seuraamaan kokoontumisia vierestä muistilehtiön kera", Nicolas totesi mahdollisimman kohteliaasti ja siirsi esitteen syrjään ja sitä myötä katseensa lomakepinoon, jota alkoi jo alustavasti järjestellä.


// Äh, ihan ymmärrettävää! Ei huolta~ Töiden jälkeen itselläni taas seisoo silmät päässä, en osaa arvioida tuliko tästä nyt Kuivin Vastaus Ikinä. //

Pauline puraisi kevyesti alahuultaan ja kallisti päätään hymyillessään yhä hämillään. Nopean ajatusketjun päätteeksi hän kuitenkin alkoi hymyillä mielissään – Nicolas asuikin lähistöllä, eikä jossakin aivan toisella puolella Pariisia. Eihän sillä sinänsä ollut mitään väliä, mutta tuntui aina mukavalta huomata, että saattaisikin nähdä jonkun uuden tuttavuutensa uudestaan. Ainakin Bebe oletti, että Nicolas tulisi tutkimuksiensa takia uudestaan käymään turvatalossa, ja hänhän pyöri siellä nyt muutenkin aivan koko ajan.
”Ah, asut siis aivan lähellä? Kuinka mukava yllätys”, hän sirkuttelikin ääneen rehellisen iloisena, mutta pyöräytti sitten taas yhtä kiharaa korvansa taakse hitusen myrtyneenä.
”Hm, voimme kai sinutella? Hiiteen turhat muodollisuudet, tässähän ollaan samanikäisiä ja samalla asialla”, nainen naurahti ja hypisteli lomakepinon kulmaa. Hän yritti kuitenkin uteliaisuudestaan huolimatta olla lukematta muiden vastauksia, se rikkoisi varmasti jotakin salaussääntöä vastaan.

Tummahipiäinen nainen siirtyi pois tieltä ja veti hyppysensä pois lomakkeista, kun Nicolas sysäsi värikkään esitteen pois käsistään ja alkoi tutkia lomakkeita. Esite luiskahti sotkuiselta pöydältä lattialle, ja vasta silloin Bebe huomasi sen olevan lastenryhmän mainos. Hän koetti peittää häpeilevän ilmeensä pitkään siemaukseen teetä, ja jäi sitten häälymään Nicolasin vierelle, molemmat kädet teemukia puristaen. Koska hän ei kehdannut jättää miestä yksin eikä kehdannut vilkuilla miehen työskentelyä hänen olkansa yli – eikä hänellä ollut vielä kiire minnekään – Pauline jäi ikävään pattitilanteeseen. Mitä hän voisi sanoa? Monet eivät varmastikaan toivottaisi tutkijaa muistilehtiön kanssa riipustelemaan henkilökohtaisista tragedioistaan jotakin kylmää tilastoa. Harmi, hän olisi niin mieluusti nähnyt Nicolasin uudestaan Täydenkuun turvatalolla... Olihan hänellä työtovereita siellä, mutta tuon miehen hän olisi mieluusti ottanut uudeksi ystäväkseen. Ajatuksissaan Pauline veti syvään henkeä ja oli jo puhaltaa keuhkonsa voipuneesti tyhjiksi ilmasta, kun yhtäkkiä hänen nenänsä nappasikin huoneen ilmasta tuoksun. Yleensä hänen hajuaistinsa pysytteli ihmisen mitoissa, mutta välillä, välillä jokin kutkutteli sitä todella ei-ihmismäisesti. Yllättyneesti pärskähtäen Pauline perääntyi pari askelta Nicolasin luota, kiepsahti hetkeksi nolostuneena ja ajatukset ympäriinsä sinkoilleen ympäri, oli muka juovinaan teetä kaikesssa hiljaisuudessa ja lopulta kopisteli takaisin miehen vierelle.
”Mutta... voisithan tulla käymään tutkijan sijaan yhtenä meistä? On aina helpompaa sopeutua uudelle seudulle, jos saa samanhenkisiä ystäviä”, Pauline kysyi tavanomaisen pirtsakkuutensa sijaan lähes varovaisesti ja loi mieheen veikeällä tavalla arvuuttelevan katseen.

"Kyllä, tutkimustyön puolesta oli järkevämpi valita asunto lähempää turvataloa kuin yliopistoa", Nicolas tarkensi, katsoen taas Paulinea eikä lomakepinoja. Hän kuitenkin totesi tarvitsevansa lukulasejaan papereiden kanssa ja otti ne esiin takkinsa taskusta.
"Totta kai", hän vastasi lyhyesti mutta kohteliaasti naisen ehdotukseen ja siirsi muutaman järjestetyn vastauksen omaan pinoonsa, asettaen sitten tummasankaiset lasit nenälleen. Nicolasin ensivaikutelma Paulinesta oli miellyttävä, tämä oli suorasukainen muttei töykeä ja vaikutti mukavalta muutenkin kuin muodollisen kohteliaalla tavalla. Jokin hänessä oli saanut Nicolasin kertomaan omasta muutostaankin, ja tarkemmin ajateltuna hän ei itse tiennyt tästä mitään, ei edes tämän toimenkuvaa turvatalolla.

Paulinen varovainen leijuminen teemukinsa kanssa ei erityisemmin haitannut Nicolasta, vaikka heidän eteensä levittäytyvät paperit tietyllä tavalla luottamuksellista tietoa olivatkin. Hän itse ei tehnyt kauhean perusteellista työtä, oman mielenrauhan vuoksi lähinnä aloitti järjestelyn, jotta hänen käsillään olisi jotakin tekemistä ja jotta hän pääsisi lukemaan niitä pian oikeassa järjestyksessä. Naisen yhtäkkinen pieni pärskähdys jäi rakennuksen muiden äänien kaltaiseksi taustameluksi, ja Nicolas otti lasinsa pois ja nosti päätään vasta kun Pauline puhutteli häntä.
Kuullessaan, mitä mustatukalla oli sanottavaa, Nicolasin rentoutuneempi vire katosi ja hän piti katseensa pöydänpinnassa, räpytellen silmiään hetken aikaa. Jos hän olisi malttanut istua alas aloittaessaan papereiden selaamisen, hän olisi varmaankin nojautunut taaksepäin tuolissaan mutta nyt tuo vain seisoi paikallaan, tuntien itsekin leukojensa kireyden. Ensimmäisenä hänen mieleensä tuli epämiellyttävä epäilys siitä, että Pauline oli tiennyt hänestä alusta asti, ja oli melkeinpä teeskennellyt muuta peittäessään huomionsa. Seuraavaksi hän tajusi, että nainen puhui meistä ja tarkoitti myös itseään. Nicolas sysäsi ensimmäisenä mieleen tulleensa huomion syrjään parhaansa mukaan ja hieraisi niskaansa silminnähden melko vaivaantuneena. Hän itsekin tunsi olonsa typeräksi oman reaktionsa takia, mutta toisaalta yhtäkkinen hänen pimeän ja vastenmielisimmän puolensa esille onkiminen ei voinut tuntua muulta kuin epänormaalilta keskustelunjatkolta, vaikka he edelleen olivat Anonyymien Lykantrooppien tiloissa.
"En koe itseäni varsinaiseksi laumasieluksi", Nicolas sai sanottua varsin todenmukaisesti ja yritti parhaansa saada kasvoilleen jonkinlaisen pahoittelevan hymyn. "Saanko kysyä, mistä arvasit? …Tai tiesit? Esittelikö joku yliopiston kollegoistani minut sanoilla 'se ihmissusi'?"

//... hemmetin... hemmetin romaanit. Tarttui jokin outo kirjoituskikka, kun luin niin intensiivisesti. Hmph, toivottavasti se ei aiheuta nyt aivan täyttä katastrofia tavanomaiseen kirjoitteluuni sekoitettuna...//

Paulinen oli aivan pakko hypistellä mukiaan taukoamatta, lakatut kynnet posliinia vasten napsahdellen. Nicolasin lukulasit saivat hänet näyttämään hieman hajamieliseltä professorilta – mutta vain etäisesti, sillä mies ei ollut tarpeeksi iäkäs tai hintelä täyttääkseen roolin täysin. Vai oliko se 'susi' eikä 'mies'? Ei, hän itsekin oli ensiksi nainen ja vasta sitten jotain muuta, ja Pauline muistutti itseään siitä, etteivät hänen ajatuksensa harhailisi niin kiivaasti kaiken mitättömän parissa, jos Nicolas olisi jo varmistanut hänen epäilyksensä. Sentään Nicolasin kireä ilme väistyi harmin ja vaivaantumisen tieltä, ja Paulinen arka, gasellimainen katse palautui hetki hetkeltä lähemmäs aikaisempaa pirteyttä. Hän ei varmaankaan ollut väärässä, vaikka hänen hajuaistinsa olikin sattumanvarainen ja johtanut hänet harhaan monta kertaa, ja asiasta ei näyttäisi olevan tulossa riitaa.

”Yksinäinen susi”, Pauline möläytti ilmoille silminnähden huojentuneena kuultuaan epäsuoran myöntämisen. Hän heilautti kättään miehen pahoittelevalle hymylle, kuin pyyhkäisten sen sivuun, ja hihitti hieman ennen kuin kysymys vakavoitti tunnelmaa.
”Ei, en minä ole tavannut ketään – en edes tiennyt, että olisit täällä tänään. Olin vain yleisesti tietoinen ihmissusitutkimuksesta ja siihen liittyvistä nimistä”, hän sirkutteli selkeästi laskien tilanteen jännityksen täysin purkautuneeksi, vaikka Nicolas ei välttämättä tuntenut samoin. Monet olivat paljon, paljon herkempiä suteudestaan kuin Bebe.
”Sain äsken aavistuksen”, tumma nainen naurahti sitten ja taputti sormellaan nenäänsä.
”Aistini eivät yleensä ole mitenkään kummallisia, mutta joskus tulee hetkiä... ja kun on paljon tekemisissä taikuuden kanssa, sen alkaa vaistota muutenkin kuin luonnostaan, tiedäthän? Sen oppii näkemään käytöksessä.” Nicolas jos joku oli varmasti huomannut saman ilmiön, olihan mies ilmeisesti tutkimuksiensa takia paljon tekemisissä taikaväen kanssa. Bebe oli aina ollut melko hyvä arvailemaan ja oppimaan asioita henkilöistä – osittain varmasti vain loputtoman mielenkiintonsa ja uteliaisuutensa ansiosta – ja työskentely Le Spectrellä, monituiset taikahenkilöiden haastattelut ja tiedonkeruut olivat harjaannuttaneet tätä kykyä lisää. Haluamatta kuitenkaan olla liian omahyväinen Pauline harkitsi hetken aikaa sanojaan, ja mutristi sitten hieman huuliaan.
”Tällä kertaa kyseessä oli kyllä vain nenä ja tujaus onnea. Eihän se haittaa sinua?”

Nicolasin katse löysi ensin Paulinen liikehtivät sormet, joita hän seurasi hetken aikaa ennen kuin rohkeni katsoa toista jälleen silmiin. Hän hymähti, kun nainen vastasi kuluneeseen ilmaisuun toisella mokomalla, ja ei voinut olla miettimättä, käyttivätkö ihmissudet keskenään paljonkin vastaavanlaisia sananparsia. Oikeastaan Nicolas ei edes tutkijana tiennyt hirveästi lajinsa laumakäyttäytymisestä, jos sitä edes sellaiseksi pystyi kutsumaan, hän ei nimittäin ollut viettänyt aikaa arkisissa olosuhteissa toisten susien kanssa juuri nimeksikään. Nicolasista tuntui hieman paremmalta, kun Pauline puhkesi taas puhumaan samalla tavalla kuin hetki aiemmin. Hänen oma kireytensä näkyi vielä leuka- ja hartialinjoissa, samoin kuin siinä että hän ei rohjennut enää palata kohteliaisuudesta selaamaan lomakkeita, joten nyt hän raaputti aamuisesta parranajosta aiheutunutta pikkuruista arpea kuunnellessaan tummatukan pientä puhetulvaa.

Paulinen selitykselle Nicolas nyökkäsi ymmärtäväisesti, ja hän tavallaan helpottui kuullessaan, että kyseessä oli naisen oma kyky, vaikka se hieman tungettelevalta oli tuntunutkin. Kyseessä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta, kun joku työnsi nenänsä miehen mukavuusalueen sisäpuolelle yliluonnollisissa merkeissä.
"Ei, ei siinä mitään", Nicolas sanoi, hänen äänensä tavoitellen aikaisempaa huolettomampaa sävyä, mutta väisti kuitenkin naisen katsetta hetkeksi. "Sitä paitsi, olet ihan oikeassa. Siinä mitä sanoit samanhenkisistä ystävistä siis", hän jatkoi ja ei voinut estää itseään siirtämästä loppuja papereita viimeiseen siistiin pinoon.
"Mutta kerro toki, mikä on sinun toimenkuvasi täällä", mies kysäisi, tehden kädellään pienen eleen jolla viittasi turvataloon. Nicolas halusi siirtää keskustelun takaisin Paulineen, ja vaikka hän ei itse ollut yhtä ilmiömäinen ihmis- tai pikemminkin olentotuntija, jokin kertoi että toinen ei pistäisi pahakseen tilaisuutta kertoa hieman lisää itsestään.

Pauline oli selkeästi jo täysin unohtanut hetkeä sitten vallinneen kireyden. Hän nojaili jo melko rennosti vasten yhtä työpöydistä ja joi nyt sopivasti jäähtynyttä teetään pitkinä siemauksina.
”Tietenkin, eivät naistenlehdet ole väärässä aivan kaikesta”, hän naurahti ja kallisti päätään jäädessään taas katselemaan Nicolasta. Ei katsominen haitannut ketään, ja mies oli omalla tavallaan suloinen, kiharat ja kaikki. Pauline ei ollut koskaan kyennyt olemaan vertailematta kaikkia näkemiään miehiä viimeisimpään ihastukseensa, ja nytkin hän sovitti mielessään päällekkäin Klausin ja Nicolaksen kuvia. Niin paljon eroja, niin paljon hyvä samankaltaisuuksia...

”Minä? Oi, olen vain vapaaehtoisvoimaa”, Pauline vastasi pirteästi Nicolasin kysymykseen langeten täysin puheenaiheen muutokseen.
”Olen täysipäiväisesti toimittaja taika-asioihin keskittyvässä julkaisussa. Le Spectre, kuulostaako tutulta? Avustan täällä monissa tapahtumissa, yleensä vain sellaisissa pikkujutuissa, jotka tällainen tyttönenkin pystyy hoitamaan”, hän naurahti ja heilautti kättään vähättelevästi. Hänellä ei ollut sopivia tutkintoja tai ammattitutkimusta tehdä mitään ihmeellisempää kuin auttaa lehtisten kanssa, keittää teetä ja neuvoa uusia tulijoita perusasioitten kanssa.
”Itse asiassa kymmenen – anteeksi, viiden”, Pauline korjasi pikaisesti vilkaistessaan ohutta, korumaista rannekelloaan hajamielisen kynsiensä nyppimisen ohessa, ”- minuutin kuluttua alkaa uusien jäsenten tutustuttamistilaisuus. Tarjolla tulee olemaan myös kahvia ja pullaa. Haluatko tulla mukaan? Pääsisit alustavasti perille 'ohjelmistostamme'”, hän ehdotti olettaen, että Nicolas tulisi tietenkin käyttämään tätä Turvataloa tulevaisuudessa muutettuaan nyt tänne.

Nicolas ei varsinaisesti vastannut Paulinen tuijotukseen, vaan pikemminkin vältteli sitä keskittyessään hetkeksi taittelemaan lukulasinsa pois. Puolueettomasti sanottuna kukaan ei varmasti voisi kieltää Paulinen kauneutta, mies ajatteli, ja pituutensa sekä hoikan vartensa puolesta hän olisi voinut olettaa tummatukan esittäytyvän vaikka malliksi.
"Emmekö me kaikki täällä ole? Vapaaehtoisia, tarkoitan", Nicolas naurahti katsoessaan taas Paulineen ja hänen hartialinjansa kireys alkoi taas sulaa, varsinkin kun hän yllättyi positiivisesti toisen mainitessa Le Spectren.
"Nimi on hyvinkin tuttu. Olette tainneet saada yhteydenottoja meiltä päin viime aikoina?" hän kysäisi pieni hymy kasvoillaan, vaikka ei itse ollut niitä, jotka olivat lehteä tavoitelleet. Itse asiassa hän ei tarkalleen tiennyt, minkälaista kirjeenvaihtoa tahot olivat käyneet, mutta lehti oli hänen tietojensa mukaan yksi johtavista yliluonnollisen kanssa tekemisissä olevista toimituksista. Toisen vähättelyt hän kuittasi epäuskoisella päänpudistuksella.

Paulinen ehdotus tuli Nicolasille yllätyksenä, sillä hän ei ollut odottanut niin äkkinäistä kutsua myöntyessään tulemaan joihinkin tapahtumista. Hän puri huultaan punnitessaan hetken kieltäytyisikö kohteliaasti.
"Mikäs siinä", Nicolas päätyi sanomaan ja vei kätensä hiustensa läpi. Ne olivat kesän jäljeltä melko lyhyet ja kuivuneet pian tihkusateenkin jälkeen, mutta eivät kuitenkaan niin lyhyet että olisivat jääneet pystyyn. Hän maisteli omaa päätöstään vielä vastattuaankin, mutta totesi sen käyvän järkeen, olihan hän kyseisen turvatalon uusi jäsen siinä missä muut. Ja hän kerkeäisi varmasti paneutua saamiinsa uusiin lomakkeisiin tilaisuuden jälkeenkin. Takaisin kansion suojiin päätynyttä lomakepinoa sivusilmällä katsoessaan Nicolas myös muisti jotain.
"Muuten, uskotko, että täältä järjestyy yhden pöydän verran työtilaa?" hän kysyi ja vilkuili toimistohuoneen auttamattoman täysinäisiä pöydänpintoja. "Pystyn kyllä työskentelemään kotoa käsin, matkahan ei ole kovin pitkä, mutta…" Lauseen loppu jäi roikkumaan ilmaan, kun työlleensä omistautumisen itsekin osittain tiedostava Nicolas alkoi miettimään, että hän saattaisi luuhata Anonyymien lykantrooppien tiloissa enemmänkin kuin oli aluksi luullut.
Harhailevista ajatuksistaan huolimatta Nicolas olisi vastaukseen saatuaan pian valmis lähtemään toimistosta. Mikäli tilaa ei rittäisi, hän vain paiskaisi paksun kansion salkkuunsa ja seuraisi jälleen Paulinea.

//:'D Hups, kun tässä kesti. Mokoma ei suostunut kirjoittumaan nopeasti tai lyhyesti *naur* Toivottavasti tämä on odotuksen väärti!//

Pauline tajusi vasta Nicolasin huomauttaessa vapaaehtoisuudesta, että hän oli valinnut sanansa huonosti. Tietysti kaikki olivat vapaaehtoisia vapaaehtoisten pyörittämässä järjestössä, mutta oli vaikea kuvitella monia siellä pyöriviä miksikään muuksi kuin työtään tekeviksi ammattilaisiksi.
”Tietenkin”, Pauline naurahti kuorona Nicolasille. Toiset vain tekevät niin paljon enemmän kuin toiset, hän jatkoi mielessään.
”Aaa, ne tutkijat ovat kollegoitasi?” nainen kysyi sitten hymyn valaistessa hänen silmiään pari pykälää kirkkaammin. Nicolas alkoi nivoutua hänen tuntemaansa maailmaan ja piireihin tiiviimmin, kuin mitä Bebe oli saattanut aavistella – hän oli luullut, että Le Spectre olisi ollut tutkijalle tuttu kiinnostavana lukemisena itseään koskettavista asioista, eikä yhteistyökumppanina.
”Miten hauskaa! Mutta sitähän sanotaan, että jokainen on yhteydessä jokaiseen kuuden linkin kautta”, hän lisäsi vielä tyytyväisesti hymyillen.

Nicolasin suostuessa tulemaan mukaan Pauline lasketti kuppinsa huolettomasti pöydänreunukselle muiden vanhojen teemukien vierelle ja tapautti kätensä pirteästi yhteen.
”Hienoa! Ja tietenkin sinulle löytyy tilaa – täällä on aina tilaa kaikille sitä pyytäville”, Pauline vastasi auliisti.
”Voin sitten tilaisuuden jälkeen esitellä sinut rouva Fossille, hän kykenee hoitamaan sinulle paikan työskennellä.”
Avuliaan ehdotuksensa jälkeen tumma nainen asteli ulos kaaoksen ja sotkun valtaamasta työhuoneesta keittiön ohitse eteisaulaan, ja sieltä pienen välihuoneen kautta tietyllä tapaa luokkahuonetta muistuttavaan tilaan. Lattialle oltiin asetettu parisenkymmentä tuolia riveihin, ja kolmekymppinen, ponihäntäinen mies istui niiden edessä tutkaillen lehtiötä. Pauline sohi yhä sateen kastelemaa ja niljakkaalta tuntuvaa tukkaansa tarkastellessaan paikalle kertynyttä yleisöä. Eteisessä aikaisemmin seisoskelleet olivat kerääntyneet nyt istumaan sekalaisina ryhmittyminä tuoleille, ja vain yksi kolmasosa niistä oli enää tyhjänä. Istujiin kuului niin harmaatukkainen, arvokkaalta näyttävä pariskunta kuin kolmen keskenään tirskuvan teinitytön ryhmäkin. Moni oli varmasti tavallisia ihmisiä, jotka olivat tulleet paikalle läheisensä takia.
”Sopiiko, että istumme takariviin?” Bebe kysyi Nicolasilta hiljaa, ja istuutui yhdelle vapaista paikoista vastauksen saatuaan.

Ponihäntäinen puhuja oli noussut seisomaan, laskettanut lehtiönsä alas ja silmäili nyt vuorotellen istujia, rannekelloaan ja huoneen sivustalla seisoaa ehkä parikymppistä mustahiuksista poikaa, joka oli ilmeisesti asettanut kahvitermokset ja pienet tarjottavat esille ja päättänyt palkita työntekonsa ottamalla kupillisen etukäteen. Ponihäntäinen mies – Marc – heitti muutaman vitsin odottelusta ja aloittamisesta, ennen kuin esitteli itsensä ja alkoi puhua kantavalla, vahvalla äänellä Anonyymeista Lykantroopeista ja Täydenkuun turvatalosta. Lyhyt selitys järjestön historiasta ja tarkoitusperistä, sitten kattavammin käytännön toiminnasta aina turvatalon aukioloajoista erityistapahtumiin ja ryhmäkokoontumisiin. Oli puhelinnumeroja ja kontaktihenkilöjä, erilaisia mahdollisuuksia osallistua järjestön toimintaan ja saada apua... Pauline tiesi nämä litaniat jo ennestään, mutta tunsi silti tiettyä ylpeyttä pohtiessaan, miten eläväiseksi ja runsaaksi turvatalon toiminta oli kasvanut.

Puheensa loppupuolella Marc istahti takaisin tuolilleen, risti sormensa ja alkoi pyöritellä peukaloitaan. Hänen äänensä muuttui vaimeammaksi, henkilökohtaisemmaksi, kun hän kertoi lyhyesti oman tarinansa – kuinka oli maalla lomaillessaan tullut purruksi, kauhistunut, luullut itseään hirviöksi, löytänyt kaltaisiaan, pelännyt itsensä ja muiden kaltaistensa puolesta suuren paljastumisen aikaan ja viimein huomannut, ettei 'kuun kirouksen' kantaminen ollutkaan niin raskasta, kun muut olivat jakamassa taakan ja tukemassa häntä.
”Tietenkin kaikkia teitä varmasti kauhistuttaa koko juttu, miten te tai läheisenne eivät ole enää tavallisia ihmisiä, kuten sanotaan. Mutta eihän kukaan ole oikeasti muuttunut miksikään, sydämeltään tai mieleltään. Ihmissuteus on karmivaa, vaarallistakin, mutta niiden puolien hallinnassa tulette saamaan apua. Mitä sitten jää? Jotkut saavat paljon, minä ainakin sain. En ehkä mitään hienoja taikavoimia, mutta kokemusta, uuden näkökulman, ymmärrystä niitä kohtaan, joita valtaväestö niin mieluusti kutsuu niiksi toisiksi, poikkeaviksi. Toivottavasti tekin pystytte ottamaan vaikeuksistanne irti myös niihin piilotetun ilon siemenen ja löytämään uusia, samassa veneessä olevia ystäviä – ja siksi toivonkin kaikkien jäävän tämän jälkeen vielä hetkeksi juttelemaan ja nauttimaan tarjottavista. Mutta sitä ennen, onko kenelläkään kysyttävää?”

Nicolas vastasi nyökyttelemällä, kun aihe siirtyi hänen kollegoihinsa. Hän tunsi pienen piston muistaessaan aikaisemman, katkeraksikin tulkittavan kommenttinsa siitä, miten mies itse edusti taikaolentoja ja varsinkin ihmissusia vähemmistönä yliopiston henkilökunnassa. Suurin osa lykantrooppejakin tutkivista henkilöistä oli ihmisiä, tavalla tai toisella kytkeytynyt täydenkuun kiroukseen ja sitä kautta siirtynyt omalta alaltaan taikaväen tutkimuslaitoksen katon alle. Ruumiita ylös kaivava peto ei suotta ollut kaukana akateemisen tutkijan mielikuvasta, Nicolas ajatteli itsekseen, eivätkä Anonyymien lykantrooppien opiskelijatukiryhmät varmasti kumisseet tyhjyyttään. Hän olisi itsekin saattanut hyötyä sellaisesta, mutta ne eivät kai olleet kuuluneet järjestön ohjelmaan hänen opiskeluaikoinaan.

Paulinen pirteä reaktio sai miehen lopettamaan ajatustensa rullaamisen ja hänen suunsa muovautui jälleen hymyyn.
"Loistavaa", hän sanoi puolestaan, ja kiitti tummatukkaa ystävällisestä ehdotuksesta. Nicolas käytti hetken kansion palauttamiseen sen tyhjäksi jääneelle paikalle hyllyyn ja seurasi sitten Bebeä poimien salkkunsa mukaansa.

Miehen katse jatkoi uteliasta vaelteluaan Paulinen johdatettua hänet uusien tilojen läpi. Perillä huoneessa hän nyökkäsi hiljaa vastaukseksi toiselle ja istuutui tämän vasemmalle puolelle, luoden taas pikaisen katseen muihin paikallaolijoihin. Poninhäntäisen miehen aloittaessa Nicolas syventyi ennen pitkää kuuntelemaan tätä, melkeinpä tunnollisen opiskelijan keskittymisellä, jonka rikkoi vain hänen hiljainen raapustuksensa kun hän tunnollisesti otti muistin aikana turvatalon aukioloajat ja muut yhteystiedot ylös kalenterinsa tyhjälle sivulle. Viimeistään puheen loppupuolella Nicolas huomasi teini-ikäisten tyttöjen kiherryksen loppuneen, ja hän itsekin kuunteli henkilökohtaisemmaksi muuttunutta kertomusta välillä pää kallellaan.
Tietenkin puhuja oli ottanut huomioon paikallaolevan ihmisyleisön, hän mietti, sillä ei täysin allekirjoittanut Marcin maalaamaa kuvaa lykantropiasta. Tietenkin tämä oli maininnut sen vaarallisuuden ja pelottavuuden, mutta Nicolas jumittui taas hetkeksi miettimään itseään, miten hänen oireensa vain joko olivat vakavampia kuin puhujan, tai sitten tämä päätyi rohkaisevaan näkökulmaan uhrien läsnäolon kannalta.
Nicolasin mieleen ei herännyt kysymyksiä, hän oli kaiken kaikkiaan tyytyväinen kuulemaansa, sillä hänelle oli ensimmäinen kerta istuskella yhtään yhteisöllisemmässä Anonyymien lykantrooppien tilaisuudessa – aikaisemmin hänelle tutuksi tullut turvatalo oli tosiaankin ollut pelkkä täydenkuunaikainen yöpymispaikka. Sen sijaan mustiin pukeutunut mies nosti pian kätensä ja kakisteli vaikeasti kysymyksen edesmenneestä vaimostaan, joka oli ollut kaduilla täydenkuun aikaan ja lauseen lopun puuroutumisesta päätellen kohdannut surmansa. Nicolas loi varovaisen ja vakavankin katseen Paulineen, muttei sanonut mitään.

Yleisön alkaessa lopulta siirtyä kohti sivupöydälle aseteltuja tarjottavia, Nicolas tajusi miten nälkäinen oli. Hän ei ollut syönyt viimeksi kuin keskustasta lähtiessään, joten hän nousi seisomaan muun takarivin mukana ja päätyi kaatamaan itselleen kupillisen mustaa kahvia. Hän odotti hiljaisena, josko Pauline adoptoisi itselleen uuden teemukillisen ottaessaan ensimmäisen hörpyn kuumasta juomastaan.

//Jos nyt yksi tällainen vähän pienempi viesti kävisi tähän väliin - jos kaksikon keskustelu ei tuosta lähde etenemään, koetan sitten heittää vähän jotakin lisä-äksöniä ^^' Ja anteeksi kesto, humanismi ja sims veivät mukanaan!//

Marcin puheen lähestyessä loppuaan Pauline oli alkanut näpytellä kännykkäänsä mahdollisimman huomaamattomasti. Hänellä oli laaja ja puhelias tuttavapiiri, ja puhe oli hänelle tuttu puhumattakaan sen käsittelemästä aiheesta. Ehkäpä hän oli välttänyt itse suurimmat tragediat, mutta kuun kutsu ei koskaan ollut ongelmaton. Siksi ehkäpä ymmärrettävästi, mutta ymmärrettävästi kylmän oloisesti Pauline vain jatkoi huolellista viestin naputteluaan kulmat kevyesti kurtussa erään kuuntelijan kertoessa tragediastaan ja Marcin vastaillessa nousseisiin kysymyksiin myötätuntoisesti. Kosketusnäytöt ja pitkät kynnet eivät toimineet kovin hyvin yhdessä, mutta Bebe oli hionut huippuunsa pitkillä kynsillä taiteilun kaikilla elämänaloilla.

Väen alkaessa liikkua kohti tarjottavia ei jäänyt sopivaa väliä jatkaa keskustelua Nicolasin kanssa, ja Pauline huikkasikin nopean pahoittelun miehelle, ennen kuin kipaisi punatukkaisen, pikkuruisen naisen kanssa hakemaan toisen tonkan kuumaa vettä, kun ensimmäisen kaatosysteemi oli lukkiutunut. Hetkisen päästä kollektiivinen ujous alkoi hellittää ja sekä yleisö että järjestön vanhat jäsenet täyttivät huoneen puheensorinalla. Pauline sai teemukinsa täytettyä, ja dippaillessaan teepussiaan huomasi, että Nicolas oli jäänyt puheseuratta. Kaiketi mies oli odottanut häntä, ja siksi Pauline kiiruhtikin hitusen koomisesti koroillaan keskustelijoiden lomitse kieppuen ihmissusitutkijan luo.
”Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut jättää sinua yksin”, hän pahoitteli naurahtaen ja katsahti miehen kahvikuppia hyväksyvästi.
”No? Mitäs pidit?” Bebe kysyi heti pahoittelunsa perään huulillaan ylpeä, odottava ja utelias hymy.

Nicolas oli vilkaissut puheen aikana Paulinen kännykännäpyttelyä tietoisesti vain kerran, ymmärtäen, että nainen ei ollut kuuntelemassa kyseistä puhetta ensimmäistä kertaa. Hänellä itsellään ei ollut tarvetta vetää puhelintaan esiin edes sinä aikana, kun hän seisoskeli seuratta pienen tovin – itse asiassa hän ei usein edes muistanut sen olemassaoloa, sillä hänen sosiaaliset piirinsä eivät olleet kovinkaan laajat, saati alati pommittamassa Nicolasia pienimuotoisilla viesteillä.

Koroillaan miestä kohti kieppuva Pauline kiinnitti taas pian Nicolasin huomion. Tämä hymähti kuppinsa reunan takaa toisen pahoittelulle ennen kuin otti hörpyn omasta juomastaan.
"Tunnen oloni tervetulleeksi", hän aloitti taas aavistuksen puisevasti. "Tarkoitan, että olen vakuuttunut. Tai siis, olin toki jo aiemmin, mutta ymmärrän entistä paremmin yhteisöllistä puoltanne. Vaikuttunut on kai parempi sana", Nicolas hapuili hieman sanoissaan ja koetti puristaa positiivisen yleisvaikutelman ääneensä ja eleisiinsä. Hän hymyili lopuksi ja nosti mukinsa taas huulilleen kuin kofeiinipitoinen juoma olisi ollut siinä hetkessä hänen elämäneliksiiriään, ja ehkä se pitkän päivän jälkeen olikin. Vaikka mies tunsi olonsa edelleen väsyneeksi ja nälkäiseksi, hän ei vaivautunut käymään kroissantteihin käsiksi mutta väisti kylläkin kohteliaasti tarjotinta kohti singahtanutta henkilöä.

"Olin puhelimitse yhteydessä erääseen henkilöön kasvokkain tapahtuvien haastattelujen mahdollisuudesta", Nicolas sanoi ja päätyi itselleen luontaisesti puhumaan omista työasioistaan kun ei keksinyt enempää keinoja pukea mielipidettään sanoiksi.
"Tutkimusta varten, tietenkin. Ja lomakkeiden lisäksi, niitäkin tarvitaan, mutta hänen mielestään ei ollut suinkaan liian aikaista laittaa asiaa jo nyt liikkeelle. Tuota, hänen nimensä taisi olla Franc… François…? Satutko tietämään, onko hän paikalla?" Puhuessaan hän hieraisi nyt hieman kolottavaa niskaansa ja tunnusteli sitten vaivihkaa sormillaan, miten päivän aikana hänen leuanreunoihinsa oli kasvanut jo näkyvä sänki. Parranajo saisi odottaa aamuun, sillä Nicolas olisi varmasti valmis heittäytymään sänkyyn asunnolleen päästyään. Elleivät laukussa polttelevat, informaationtäyteiset lomakkeet ja pannullinen kahvia pitäisi häntä hereillä.

Paulinen katse singahti yläoikealle hänen muistellessaan turvatalon työntekijöitä ja niitä, keiden pitäisi olla sinä iltana paikalla. Hetkisen aikaa värikästä kynttään poskeaan vastaan naputettuaan nainen repesi leveään hymyyn, tarttui Nicolasia kädestä ja veti hänet mukaansa pois hälinästä – johon hän oli kieltämättä puoliksi pakottanut herran alunperin – syvälle vanhan rakennuksen hämmentäviin huonesokkeloihin ja käytäviin.
”Kyllä, hän on täällä, hän on lähes aina täällä järjestelemässä jotakin. Franpan on aivan ihana, tulette varmasti mainiosti toimeen”, hän sirkutti pirteästi johdatellessaan ihmissusitutkijan siihen takahuoneeseen, jonka François oli vallannut toimistokseen. Mitä kaikkea tarkalleen hän pyöritti, siitä Pauline ei ollut selvillä, mutta jos turvatalolla oli jokin ongelma, yleensä Frannie tiesi siihen ratkaisun.

Viisikymppinen, loisteliaan harmaantuneen tukkaharjaksen ja huikeat musketööriviikset omistava mies pöytänsä takana nosti katseensa ylös läppärin näytöstä, kun Pauline koputti tyhjää ovenkarmia ja hipsutteli sisään.
”Franpan, Nicolas oli soitellut sinulle aiemmin ja haluaisi jutella yliopistoasioista”, Pauline huikkasi ja suorastaan vetäisi ihmissusitutkijan peremmälle huoneeseen.
”Czajkowski? Tämäpä miellyttävä yllätys. Minun pitikin soittaa keräämistäni vapaaehtoisista ja kysellä, ketkä sopisivat parhaiten”, mies vastasi hymyillen, nousi ylös ja ojensi kätensä kättelyyn.
”Minua tarvitaan pitämään kahvivirrat vuolaina – te pojat varmaan saatte ajan kulumaan puhuessanne tiedettä”, Pauline lausahti ja astui kaksi askelta kujeilevasti taaksepäin.
”Nähdään taas, Nicolas – anteeksi, etten ehdi paremmin jutella kanssasi nyt!” hän hihkaisi vilkuttaen hyvästit, ja kipsutti sitten takaisin salia kohti viettämään lopun iltapäivästä kiireisesti uusiin tulokkaisiin tutustuen ja tilaisuuden pyörittämisestä huolehtien.

//Kaipa me sitten lopetellaan tämä? :'D//

Paulinen äkkinäinen liike yllätti Nicolasin täysin ja tämä joutui tasapainoilemaan kantamuksiensa ja vasta täyteen kaadetun kahvimukinsa kanssa, jottei olisi pudottanut tai läikyttänyt mitään yhä samaan tilaan ahtautuneiden yleisönjäsenten päälle. Kaksikon päästyä väljemmille vesille mies irrotti kohteliaasti itsensä Beben innokkaasta otteesta ja seurasi tätä koettaen pitää silmällä, mihin ja mistä ovensuusta he kulloinkin kääntyivät. Hetken hän luuli muistaneensa yhteyshenkilönsä nimen väärin, sillä hän ei suoraan sanottuna olisi uskonut Franpanin olevan kunnioitettavaan ikään ehtinyt mies, jonka äänen hän kuitenkin puhelinkeskusteluiden perusteella tunnisti. Samalla hän toivoi pienesti, ettei Pauline kuulunut niihin ihmisiin (tai pikemminkin ihmissusiin), jotka keksivät lempinimet jokaiselle tuttavapiirinsä jäsenelle.

Naisen kiskottua Nicolasin jälleen kerran yhteen kansioiden valtaamaan huoneeseen mies nyökkäsi kuullessaan nimensä, kasasi takkinsa ja salkkunsa kahvikuppia pitelevän kätensä kyynärvarrelle ja kainaloon ja kurottui kättelemään Françoisia.
"Ihanko totta? Täydellinen ajoitus", hän sanoi ja hymyili taas tutkimukseen edistyvistä koskevasta seikasta innostuneena. François kehotti Nicolasia ystävällisesti jättämään takin käsistään ovenpielen naulakkoon ja tämä kääntyi samalla hyvästelemään Paulinen joka oli katoamassa ovensuusta.
"Ei se mitään. Tapaamme vielä varmasti", mies hymähti kiireessäkin innokkaalle uudelle kollegalleen ennen kuin kiersi lainaamaan vanhemman herran toimistopöydän tilaa laskeakseen yhä mukana kulkevan kahvikupin siihen.

// Jepjep! Kiitokset pelistä~ n__n //