Tervetuloa Titanicille!

//Kaille ja Snorrille peli //

Kello kulki hitaasti. Tai ei kai se kellon vika ollut vaan ajan, joka oli edennyt matelu-vaihteella jo siitä asti kun Kevin oli sopinut näistä treffeistä. Peikko vilkaisi aitoa rolexiaan uudelleen ja naputti kellotaulua, muttei saanut viisareita liikkumaan nopeammin. Aurinko paistoi, mutta sen voima oli menettämässä jo tehoaan eikä ilma ollut erityisen lämmin saati kylmäkään. Kesän viimeisiä tuoksuja kuljettava tuulenvire pyyhkäisi kadun yli ja Kevin aivasti. Peikko istahti bussipysäkinpenkille kaivaakseen nenäliinan taskustaa ja silmäili kadun toisella puolella olevan vaatekaupan näyteikkunaa. Ei hän osannut sanoa oliko pukineet hänen silmissään miellyttäviä, mutta sen hän tiesi etteivät vaatteet olleet mitään merkkiä, jolla saisi kateellisia katseita osakseen. Peikko hymähti huvittuneena kun vieras nainen astui ulos kaupasta innoissaan puhuen puhelimessa löydöistään. Nainen tosiaan taisi kuvitella kantavansa kasseissaan jotain esittelemisen arvoista. Naisen vaihtaessa Kevinin puolelle katua mies lakkasi tuijottamasta tätä, muttei saanut hymyä huuliltaan. Hänen päällään oli ihan aito Versacen pikkutakki - laivaston sininen sellainen - ja Pradan nahkakengät. Suorien mustien housujensa merkin nimeä hän ei koskaan ollut oppinut lausumaan, mutta nekin olivat maksaneet sellaisen summan, ettei tuolla naisella olisi ikinä varaa sellaiseen. Tai niin Kevin halusi kuvitella.

Mies nousi ylös penkiltä, jotteivat housut rypistyisi ja nuhraantuisi. Hän oikoi mustan koriste kirjaillun kauluspaitansa hihoja, kuten aina ollessaan hermostunut. Oliko se liian tumma treffeille? Omasta mielestään hänen olisi pitänyt laittaa jotain punaista, mutta Martin oli teilannut hänen ideansa tuttuun tapaansa. Edes solmiota hän ei ollut saanut laittaa, vain sinisen sitonut kaulaansa. Kuulemma toi huolettomamman vaikutelman, mistä naiset pitivät. Niin... se nainen. Kevin ei voinut vieläkään käsittää miten Geralti Lachancen kaltainen tusinapollari saattoi tuntea jonkun Kevinille sopivan naisen. Ja vielä omituisempaa oli että hänelle oli järjestetty treffit tämän viehkon neidon kanssa ilman että Kevinin oli tarvinnut laittaa tikkua ristiin. Sokkotreffit, Martinin mielestä ne olivat vanhanaikaisia, mutta oli samaan syssyyn myöntänyt, ettei Kevinin kannattaisi päästää mahdollisuutta näpeistään tutustua viehättävään ihmisyksilöön.

Kevin muisteli saamaansa hataraa kuvaa Geraltista. Ei hän miestä tuntenut, mitä nyt oli työasioissa tavannut muutaman pikkurikollisen oikeuden käynnissä. Kuitenkaan Kevin ei pitänyt tätä poliisia mitenkään tärkeänä omien sosiaalistensuhteidensa edistämisen kannalta. Oliko hän erehtynyt. Ei, Geralt oli pelkkä... poliisi, ei edes huomattavassa asemassa. Ehkä hänen treffikumppaninsa oli korkeintaan jonkin naimakaupan seurauksena Geraltille sukua tai hyvänpäivän tuttu. Ei hyvätavaton sellainen nainen voinut omata verisiteitä tavalliseen poliisiin. Mutta toisaalta eivätpä Kevininkään lähtökohdat kovin hohdokkaat olleet. Ehkä naisella oli samanlainen menneisyys takanaan. Ehkä he molemmat olivat kamppailleet itsensä maasta huipulle unelmiensa elämään jonka lopulta tämä kohtaaminen muuttaisi täydelliseksi. Kuin Titanicin rakkaustarina, ilman että laiva koskaan uppoaisi ja toinen osapuoli olisi köyhä kuin kirkonrotta. Kohtaloa, niin sen täytyi olla. Mikään muu ei voisi selittää Geraltin lusikkaa tässä sopassa. Kevin henkäisi haaveensa täydellisestä lopusta ja kaivoi puhelimen taskustaan ja hipaisi olemattomat pölynrippeet sen desingkuorista. Kello oli viipottanut pykäläänsä. Peikko paransi ryhtiään ja suki taakse kammattuja hieman huolettoman näköisiksi laitettuja hiuksiaan, yrittäen itsekin näyttää yhtä huolettomalta.

Taivas alkoi pikkuhiljaa värjäytyä violetinsiniseksi ja ilma viiletä, ja Snorrista tuntui, että hän pystyi taas hengittämään hieman vapaammin. Vaikka hän oli syntynyt ja kasvanut Pariisissa, kaupungin pöly, meteli, tuoksu ja kuumuus vaivasivat häntä kesällä – hän olisi mieluusti vain makoillut puiden siimeksessä koko ajan alkukesästä loppusyksyyn. Peikko ei ollut kuitenkaan koskaan antautunut halulleen vain laiskotella, sillä hänellä oli niin tärkeitä asioita, velvollisuuksia, huolehdittavanaan, ettei hän voinut antaa periksi laiskuudelle. Hän olisi voinutkin viettää tämän harvinaisen vapaailtansa sängyssä maaten tuulettimen huljutellessa hänen selkäkarvojaan.

Marc ei kuitenkaan ollut jäänyt lekottelemaan, vaan askelsi Pariisin katuja avonainen, lyhythihainen ja valtava valkoinen kauluspaita yllään, risaiset farkut jalassaan ja jalassaan epämääräiset sandaalit. Useampi ihminen ja muu pienempi kulkija kavahti verkkaisin, pitkin harppauksin vaeltavan peikon tieltä, varsinkin, jos sattui huomaamaan syvällä istuvien silmien hajamielisen ilmeen. Geralt ei yleensä puuttuntu hänen tekemisiinsä aivan näin kattavasti, vaikka yhä vahtasikin hänen selkänahkaansa vahinkojen varalta. Uusi ystävä, sellaista Geralt ei ollut koskaan lähtenyt järjestämään hänelle. 'Teil varmasti sujuis hyvin, kuitenkin samanlaiset olot... eikö teikäläisille ollutkin tärkeää olla omien seurassa, hrmm?'

Kun Snorri näki mustatukkaisen, parimetrisen hännäkkään miehen sovitulla tapaamispaikalla, hänen ei tarvinnut epäillä ollenkaan, etteikö olisi löytänyt Geraltin suosittelemaa peikkoa. Punatukka kuitenkin jämähti aloilleen viereisen putiikin kauimmaiselle kulmalle tästä toisesta peikkomiehestä, eikä kyennyt heti lähestymään tätä. Sininen fiini takki, prässätyt housut, kiiltävät kengät – oli vaikea ymmärtää, että tuohon viimeisen päälle nypittyyn ja kuunattuun mieheen todella yhdistyi ehta peikonhäntä. Koko iso peikonjässikkä yhdeksi hieman väriseväksi hermostukseksi hetkelliseksi puristuen Snorri rapsutti tukkaansa epäröiden, mutta vetäisi sitten syvään henkeä ja askelsi tuon korean miehen luokse niin suoraan ja päättäväisesti, että vähempikin näytti jo sosiaalisesti kömpelöltä.

Snorri rykäisi saapuessaan mustatukkaisen sivustalle päästyään, mutta onnistui laukaisemaan sillä hetkellisen yskänpuuskan, joka pakotti hänet ottamaan tukea polvistaan ja kakomaan hetkisen. Silmät vetistyneinä ja häntä puolijäykkänä takanaan viipottaen hän hakkasi hetken aikaa rintakehään ja suoristui sitten omaan huonoryhtiseen tapaansa vilkuillen hieman ujosti sivusyrjällä olkansa ylitse toisen peikon reaktiota.
”Tota, tota, anteeks ny vaan tätä...”, hän ryki hiljaisella äänellään ja rapsutti takaraivoaan hitusen eksyneesti.
”Herra Huitti? Kevin Huitti? Äij- Gera- siis Lachance lähetti. Meiän ois tarkoitus lähtee yhes kattelemaan tota noin, nyrkkeilyy”, hän selitteli ja kaivoi housuntaskustaan hitusen rytistyneet liput nyrkkeilyotteluun. Snorri ei kuitenkaan voinut pidätellä hermostusta poissa hymystään, kun hän haistoi hujahduksen jostakin kovin miellyttäväntuoksuisesta hajuvedestä. Hajuvettä peikkomiehellä. Kauniit vaatteet peikkomiehellä. Hän ei ollut nähnyt sellaista aikaisemmin, sellaista pynttäytymistä, lajikumppaneillaan – eivätkö yleensä ihmiset pukeutuneet noin tärkeillessään tai treffatessaan, ja heidän oli tarkoitus käydä yhdessä matsissa peikkojen kesken...

Syrjäsilmällä Kevin huomasi kadulla kummallisen määrätietoisesti häntä kohti laahustavan peikon. Mies yritti olla kuin ei huomaisikaan. Tänään hän ei kaivannut yhtään barbaaritason kommenttia elämäntavastaan. Tietysti hänen tuurillaan vieras peikko seisahtui hänen eteensä valmiina laukomaan näkemyksiään. Pieni ivallinen hymy karkasi Kevinin huulille yrityksen ratketessa yskänpuuskaan ja sen jälkeen yllätyksenä anteeksipyyntöön.
"Ei se mitään..."
Kevin mutisi monotonisella äänellä ja liikahti pienen askeleen kauemmas vieraasta peikosta yrittäen vilkuilla tämän ylitse mahtoiko hänen deittinsä olla jo paikalla todistamassa tätä hävettävää näytöstä. Ei hän halunnut itseään yhdistettävän tuollaiseen resupekkaan. Kevin kuunteli vain puolella korvalla vilkuillessaan kadun päähän, mistä asteli viehättävännäköinen nainen vielä heleän kesäisessä mekossa. Miehen kasvoille kohonnut hymy kuitenkin valui hitaasti kasvoilta katseen kääntyessä hänen edessään mutisevaan peikkoon.
"Geralt... lähetti... sinut...?"
Kevin toisti jokaisen sanan hitaasti kasvoillaan täysin pöllämystynyt ilme. Peikon katse käväisi juuri silloin heidän ohitseen pujottelevassa naisessa - isokokoiset miehet kun olivat valloittaneet melkein koko jalkakäytävän. Nainen nauroi ja huikkasi anteeksi pyynnön kadotessaan seuraavan kulman taakse. Tältä siis tuntui kun sanottiin elämän vain kulkevan ohitse.

"Nyrkkeilyä?"
Sliipattu peikko mutisi poissaolevana. Kuinka hänelle saattoi käydä näin. Mitä hemmettiä Geraltin päässä oikein liikkui. Miksi hänen piti tavata tuollainen... tuollainen... hetkinen. Kevin mittaili resuista peikkoa katseellaan keskittyneen näköisesti sandaalien kärjistä kesyttämättömään tukkapehkoon ja hännän kärjestä nenänpäähän. Voisihan se olla mahdollista. Kyllä, niin se piti olla. Tämä kaveri kaipasi elämäänsä suurta muutosta ja ketäpä muuta Geralt olisikaan voinut ehdottaa avuksi kuin Keviniä. Tämä alkoi käydä järkeen. Aito, innostunut hymy pyrki peikon kasvoille. Hän oli tiennyt sen, tiennyt koko ajan ettei ollut ainut joka ymmärsi sivistyneen elämäntavan päälle. Asioiden löytäessä logiikkansa Kevin huomasi myös käytöksensä kaipaavan selitystä.
"Anteeksi kovasti hieman töykeä käytökseni. En osannut odottaa että Te olisitte Geraltin mies, niin sanotusti."
Kevin naurahti lähes teennäisesti. Omasta mielestään hän tosin oli hyvinkin viihdyttävä ja tahdikas.
"Olen tosiaan Kevin Huitti. Saanen tiedustella Teidän nimeänne?"
Miehen silmissä loisti innostus. Tällaista statuksen nostoa ei rahalla ihan helposti saanutkaan. Tyyli-ikoni - se kuulosti hyvältä. Kenties tämä muuttumisleikki nostaisi hänet kerta rysäyksellä aivan uudelle tasolle seurapiirien hierarkiassa. Ei enää se palkollinen Gillin asianajotoimistossa vaan itsenäinen hahmo, oikea julkkis.

"Nyrkkeily ei ole aivan sitä mitä piireissä harrastetaan, mutta ihan hyvä alku kuitenkin. Ymmärrän että kaikki on alussa hankalaa, mutta minä lupaan olla kaikin puolin avuksi."
Kevin aloitti opastuksensa. Oli hyvä kuitenkin lähteä positiivisen kautta sen sijaan, että hän olisi täysin tyrmännyt ja näin nolostuttanut uuden oppilaansa.
"Meidän on varmaan lähdettävä nyt jotta ehdimme nähdä ottelun alusta lähtien. Voimme varmasti sen aikana keskustella siitä mitä haluat jatkossa tapahtuvan."
Kevin meni mietteliääksi. Miksei helpohko stailaus onnistuisi hänenkin näkemyksellään. Mies antoi katseensa vaellella toisessa peikossa hakien mielikuvaa muutoksista. Hiuksien käsittely onnistuisi kampaajan näkemyksen perusteella ja muutama oikeanmerkkinen puku muuttaisi tämän jo aivan toiseksi.
"Emmeköhän pääse hyvään alkuun jo aivan kahdestaan, mutta sinun ehdottomasti tavattava ystäväni Martin. Hän on todella taitava näissä asioissa."
Kevin selitti ylpeänä.

Snorrin näytti kutistuvan silmissä parilla sentillä pienemmäksi, kun hänen ryhtinsä lysähti vielä hieman enemmän kyyryyn mustatukkaisen peikon tuijottaessa häntä lähes nenäänsä pitkin, vaikkei sen pitäisi olla fyysisesti mahdollista, olihan Snorri heistä kahdesta pidempi. Hän tajusi ohipyrkivän naisen vasta liian myöhään ja säpsähti pois hänen tieltään jääden tuijottamaan siron ihmisen perään kykenemättä edes anteeksipyyntöä suustaan pulauttamaan. Puunattu peikko oli varmistanut itsensä Keviniksi, mutta käyttäytyi omituiseksi, kuin ei olisi odottanut häntä olleenkaan. Snorrin kasvoille huljahti avoimen ihmettelevä katse, kun pitkän hiljaisuuden ja muminoitten jälkeen toinen peikko alkoikin hymyillä ja pajattaa koreasti kuin isot herrat hänelle omituisista asioista.
”Marc Arnesen, sano Snorriks vaan”, hän toppuutteli toista kykenemättä loikkaamaan mukaan kaunokielisyyteen.

Snorrin rutistuneet kulmat hyppäsivät kuitenkin puoleenväliin matalaa otsaa ja punatukka astahti reilusti taaemmas erikoisen höpötyksen jatkuessa ja Kevinin tuijottaessa häntä maanisesti. Jokin oli pahasti pielessä, rouhevampi peikko tunsi sen hännänpäässään.
”... ehkä mun ei tartte tavata ystäviäs tai tietää piireistäs”, Snorri sanoi hitaasti ja epäilevästi. Jokin oli todella, todella hassusti Kevinin pinnallisessa naurussa, hirmuisessa hymyilyssä ja puhumisessa piireistään ja ystävistään ja siinä tavassa, millä hän tuijottti Snorria. Ei, peikko ei pitänyt siitä laisinkaan – mutta halusi olla Geraltille mieliksi, ja siksi kaivoi esiin mustan lompakonsa housujensa takataskusta, ja otti esiin kaksi lippua, jotka taitteli huolella auki Kevinin nähtäväksi.
”Sain työkaverilta lippui, Geralt sanoi matsin olevan okei sullekin. Mennäänkö sit sitä kattomaan?”
Snorri työnsi jämäkästi Kevinin aikaisemman sirkutuksen – miten peikko pystyi sirkuttamaan niin? - pois ajatuksistaan ja keskittyi siihen aiheeseen, johon oli valmistautunutkin. Nyrkkeilymatsiin – ehkäpä Snorri ei ollut monien muiden peikkojen tapaan rähineväitseväinen, mutta hän ihaili nyrkkeilyä. Kahden nyrkkiparin välisessä voimainkoetuksessa oli jotakin yksinkertaista, puhdasta ja rehtiä.

Kevin rypisti kulmiaan "Snorri" miten tyylitöntä.
"Käyttäisin mieluummin Marcia, jos sopii."
Kevin hymyili niin aurinkoisesti kuin osasi ohittaen kaikki mahdolliset vastaväitteet. Mies keskittyi yhä paremmin siihen mielikuvaan joka hitaasti oli alkanut muotoutua hänen päässään.
"Punainen hiustenväri sopii sinulle. Hieman laittoa tosin kaipaa, ehkä lyhyempää mallia."
Kevin pyöritteli ideaansa odottaen innostunutta vastaan ottoa. Kuitenkin esitys sai vain Snorrin nostamaan suojauksen esiin. Ei piireihin saati Martinin näkemyksiä. Kevin hillitsi itsensä ja kaivoi kännykkänsä jälleen esille saadakseen kasvonsa jälleen peruslukemille. Hän ei saisi hermostua jokaisesta takaiskusta. Tämä olisi taatusti Snorrille vaikea paikka ja Kevinin pitäisi ymmärtää ja tukea häntä oikeaan suuntaan - huomaamattomasti. Jonkin aikaa puhelintaan naputeltuaan, muka tärkeännäköisenä Kevin sai itsensä kasaan ja suuttumuksen painumaan pinnan alle.
"Ehkä joskus myöhemmin."
Hän totesi sovittelevasti.
"Martin on minulle hyvin tärkeä. Tämä kaikki olisi minulle aivan mahdotonta ilman häntä."
Kyllä hän saisi Snorrin tajuamaan vielä oman parhaansa. Ensin pitäisi vain saavuttaa tämän luottamus ja varmuus siihen, että Kevin tiesi mitä teki.

Kaikki pitäisi laskea nyrkkeilyn varaan. Se oli reitti ja avain Snorrin luottamuksen saavuttamiseen. Kevin päätteli. Ei hänellä tässä muutakaan korttia ollut.
"Totta kai se käy. Ei kai Geralt muuten olisi moista suunnitellut."
Kevin naurahti peittäen sen tyytymättömyyden joka hänen sisällään vallitsi. Oliko hän tehnyt Geraltille jotain, minkä vuoksi mies käytännössä pakotti katsomaan rahvaanomaista väkivaltalajia. Tietysti yksinkertainenkin poliisi olisi voinut osata ajatella sen olevan helpoin keino tutustua Snorriin, kuitenkin Kevin ajatteli kyseessä olevan jonkin tasoinen piikki. Mutta hän tekisi sen, piru vie hän ei päästäisi tätä mahdollisuutta valahtamaan käsistään. Snorri oli enemmän kuin täydellinen kohde ja esimerkki muille yhtä surkeassa jamassa oleville peikoille.
"Tuskin maltan odottaa."
Kevinin teennäinen innostus paistoi läpi, eikä edes sisäinen vakuuttelu tämän kaiken olevan hänen statuksessa kohottamisen arvoista saanut sitä hälvenemään.

Ympärillä tungeksiva väki oli levotonta. Tuleva matsi alkoi nostella jo tunteita ilmaan ja herätellä ihmismielen primitiivistä puolta. Kaikkialla huokui Kevinin mielestä lähinnä halu tappaa. Peikko tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn joka ikinen kerta kun joku selvästi suihkua vailla oleva testosteronia uhkuva äijän retale tömähti häntä vasten murahtaen että peikko katsoisi minne oli menossa. Kevin oli kiitollinen kerrankin isosta koostaan sillä yksikään miehistä ei käynyt uhomaan hänelle sen kummemmin. Ja ne jotka erehtyivät avaamaan suunsa jäivät tuijottamaan ällistyneenä Snorria, joka näytti jollain merkillisellä tavalla olevan samaa seuruetta. Vaikka parivaljakko oli kuin yö ja päivä, kenellekään ei tullut vielä mieleenkään laukaista mitään nasevaa kommenttia asiasta.
"Pesisivät edes kätensä."
Kevin mutisi pyyhkäisten kädellään jälleen tomuja laivaston sinisestä takistaan, joka pisti silmään kaikkien resuisten surkuhupaisilla teksteillä varustettujen t-paitojen ja alkuperäiseltä väriltään kyseenalaisten verkkatakkien seassa. Jono kiemurteli niin epämääräisesti ettei Kevin pystynyt edes hahmottamaan montako ihmistä heidän edellään jonotti pääsyä sisälle. Hän ei voinut ymmärtää tätä väen paljoutta. Vaikka nyrkkeily sinänsä olisikin varsin mielenkiintoista, ei sitä missään nimessä pitäisi näyttää muille. Moisella laski heti itsensä ymmärtämättömän epäsivistyneen massan tasolle. Kevin haroi kauluspaitansa hihansuuta. Hän ei pitäisi siitä, ei varmasti ja vaikka pitäisikin... ei, hän ei pitäisi siitä.

Snorrin kulmat menivät entistä pörröisemmälle kurtulle ja hänen romuluinen kätensä eksyi taas raapimaan hurjan hiuskuontalon peittämää takaraivoa. Minkä kaiken...? Kevin oli kummallinen ja hänen tapansa puhua sai Snorrin tuntemaan olonsa kummalliseksi. Hän oli hankkinut liput, ei Geralt – ja Geralt oli tuupannut hänet lähtemään tähän tapaamiseen mukaan. Ehkä Geralt oli sittenkin suunnitellut jotain, ja punatukka ei halunnut tuottaa ystävälleen pettymystä, vaikka ei pitänytkään siitä, miten groomattu peikkoherra silmäili häntä ja laukoi tukanleikkuuohjeita. Vielä vähemmän hän piti siitä, millä tavalla Kevin puhui. Kukaan peikko, jonka Snorri oli tavannut, ei käyttäytynyt noin. Vaikkei hän osannutkaan peitellä tiettyä vastenmielisyydestä kielivää irvettä suupielistään, Snorri kuitenkin nyökytteli Kevinille ja päätti yrittää vielä.
”Varmast tykkäät siit. Hienot ottelijat mukan, nimittäi”, punatukka vakuutteli, ja lähti Kevinin kanssa kulkemaan kisapaikalle.

Odotellessaan ottelusalin ovien ulkopuolella peikkokaksikolla oli hyvin erilaiset tunnelmat. Snorri pystyi taas hetken aikaa hymyilemään ja olemaan rento – hän tosin väisteli koko ajan melko hermostuneesti muita, yritti kovasti olla poissa kaikkien tieltä, mikä sellaisessa tungoksessa oli mahdotonta pienemmillekin eläjille. Hän moikkaili työtutuilleen ja kohotteli pahoittelevasti hartioitaan, kun nuo loivat oudoksuvat katseensa nyrpeänä ja päästä varpaisiin priimakuntoon sudittuna seisovaa mustatukkaiseen peikkoon. Snorrista oli tietyllä tavalla vain mukava keskittyä moikkailemaan muita, sillä keskustelu Kevinin kanssa oli tyrehtynyt pahasti – ja lopulta, kun mustatukka mutisi happamena käsien pesemisestä, peikoista kookkaampi kääntyi ympäri luoden tähän haluttomaan seuralaiseensa hyvin pettyneen katseen.
”.. tiiäkkö, sun ei ole pakko tulla. Meiän ei ole pakko mennä. Haluaisikko mieluummi tehä jotai muuta, vai?” hän kysyi suoraan ja rapsutteli samaan aikaan pahoittelevasti, lievästi hermostuneena, takaraivoaan.
”Nää oli ilmaisliput, ei ollenkaa haittaa jos tehään jotain muuta”, peikko vakuutteli vielä siihen päälle haluten hyväntahtoisesti saada illan kääntymään edes jollakin tavalla miellyttäväksi heille molemmille.

Kevin hymähti yrittäen karkottaen huuliltaan epäilevän virneen Snorrin kehuessa ajanvietteensä tasoa. Sama millaiset luolamiehet vetäisivät toisiaan kentällä turpaan. Kevin olisi moisen yläpuolella ja pian Snorrikin olisi, jos se yhtään olisi hänen käsissä. Mutta miksi Snorri tuntui olevan jotenkin, hämmentynyt... se ei oikein kuvannut miehestä huokuvaa tunnetilaa. Jännittikö tätä, tietysti! Olihan se hermostuttavaa olla Kevinin kaltaisen seurassa joka eli jokaisen unelma elämää. Snorri varmaan mietti sopiko peikon tehdä niin radikaalia muutosta.
"Marc, sinun ei tarvitse olla noin hermostunut. Kaikkihan pelkäävät olla erilaisia normiin verrattuna, mutta jos kukaan ei uskalla kyseenalaistaa totuttua, niin kehitystä ei tapahdu. Vaikka nyt ei siltä tunnu, niin minä kuitenkin uskon että asioihin tulee muutosta ajan kanssa."
Se kuulosti hyvälle. Hänen pitäisi kirjoittaa tuo repliikku ylös, jotta voisi käyttää sitä myöhemmin kaikissa haastatteluissa ja elämänkerrassaan jonka joskus kirjoittaisi. Minkä palveluksen hän tekisikään koko peikkojen rodulle. Kuinka upeaa olisikaan palata kotiin edelläkävijänä, esimerkkinä, suoranaisena luojana. Kyllä matriarkka kiristelisi hampaitaan, jos niitä olisi enää yhtään jäljellä.

Kuitenkaan Kevinin innostunut mieliala ei kestänyt sitä kaikkea, mitä hänen verkkokalvolleen heitettiin, mitä järkyttävimpien vaatteiden, suoranaisten rättien muodossa. Hän ei nähnyt edes paria Lacosten kenkiä. Ilmeisesti Snorrikin huomasi Kevinin henkisen pahoinvoinnin ja alkoi pahoitellen ehdotella jotain muuta ajanvietettä. Kevin oli jo tarttumaisillaan tilaisuuteen, kunnes muisti todellisen päämääränsä; Snorrin luottamuksen ansaitsemisen ja se kokisi pahasti takapakkia jos hän ei nauttisi näistä pieksäjäisistä.
"Ei, ei... työpaineet vain vaivaavat. Asianajajalla on aina työ mielessä. Tekee hyvää nollata ajatukset välillä."
Kevin oikoi kiireen vilkkaa aivan kuin vasta nyt tajuaisi oman käytöksensä loukkaavuuden. Hänen pitäisi todellakin olla tarkempi sillä Snorri ei selvästikään ollut niin yksinkertainen miltä näytti.
"Pari juttua vain vaivaa mieltäni. Pitäisi olla tekemässä taustatutkimusta, mutta en voinut vastustaa haluani tavata sinua."
Imartelu oli suorin reitti vastapuolen unohdukseen Kevinin töykeydestä. Ainakin niin peikko oli oppinut asian olevan useimpien olentojen kohdalla.

Lopulta sisälle päästyään Kevin tarkkaili erittäin kiinnostuneen näköisenä ympärilleen ja esitti kysymyksiä kaikesta ympärillään olevasta. Innostuneen ilmeen pitäminen kasvoilla kävi lihasharjoituksesta, esti kuulemma ryppyjäkin Martinin mukaan moinen kasvojumppa.
"Eikös ottelijan ollessa maassa lasketa... hmm... ja jos hän nousee ylös sinä aikana niin ottelu jatkuu?"
Kevin arvuutteli ja istahti huteran oloiselle penkille. Hän otti puhelimen taskustaan ja selasi hetken sitä silkasta mielihyvästä, että omisti moisen kapineen ja näyttämisen halusta. Näillä ihmisillä ei olisi varaa tällaiseen taatusti.
"Saakohan täällä ottaa videota? Martinille olisi hauskaa näyttää millaista nyrkkeily oikeasti on."
Peikko jutusteli niin leppoisaan sävyyn kuin osasi.
"Mistä väristä muuten pidät? Maanläheisistä kenties... ne voisivat sopia sinulle."
Peikko selasi yhden nettikaupan sivulle ja muutaman kosketusnäytön pyyhkäisyn jälkeen löysi tumman ruskean pikkutakin, jossa oli okran väristä koristekirjailua.
"Tämä olisi aika lailla sitä mitä ajattelen."
Hän sanoi ja hymyili tyytyväisenä.

//Yhyy en tiedä mitään nyrkkeilystä.//

Mitä enemmän Kevin puhui, sitä vähemmän Snorri ymmärsi. Mitä peikon suusta tuli ulos ja mitä hänen ilmeensä välittivät – ne olivat kaksi aivan päinvastaista asiaa, ja punatukka tunsi olonsa hetki hetkeltä epämukavammaksi. Hän näki selvästi, että Kevin, jollei suoraan valehdellut, niin ainakin yrittii esittää jotakin. Minkä takia, sitä hän ei kyennyt keksimään sitten millään, mutta pahat aavistukset saivat karvaisemman peikon välttelemään juttutoverinsa katsetta.
”... ei, ei ole kyse mistää tommosest, mut kiitti ny kuitenki...” hän vastasi vaimeasti Kevinin vakuutteluihin, puheisiin muutoksesta ja rohkeudesta. Mistä muutoksesta Kevin puhui...?

Snorrin ahdistus ei helpottanut edes silloin, kun hän kysyi suoraan Keviniltä, halusiko hän vaihtaa suunnitelmia. Punatukka ei voinut muuta kuin hymyillä hiljaisena katse alas painuneena, käsi niskalle unohtuneena, kun kiireellinen selitys työasioista mitätöi yrityksen päästää mustatukka pois ilmiselvän epämieluisasta tilanteesta. Ilmeisesti Kevin ei halunnut sitäkään, ja Snorrin ilme venähti hiukan.
”Aha. Tota. Ai oot asianajaja? Geralt ei kertonu mitää etukätee”, peikko kysyi sitten löytäen jonkinlaisen keskustelunaloituksen, joka ehkä lopettaisi hiljaisuuden ja Kevinin happaman ympärilleen tuijottelun. Kellertävä katse kohosi takaisin mustatukan silmiin, mutta Snorri pystyi tuntemaan, kuinka hänen leveä torahammashymynsä oli tavallistakin hankalampi. Joten Kevin inhosi nyrkkeilyä, mutta halusi välttämättä olla hänen seurassaan? Ja halusi auttaa häntä asioiden muuttamisessa? Niin omituista – mutta monet ihmiset olivat omituisia, joten kaiketi asianajajaksi päässyt peikkokin saattoi olla sellainen.

Kun kaksikko vihdoinkin pääsi alkutungoksen hälvennyttyä sisälle suhteellisen keskikokoiseen saliin, alkoi Kevin kysellä kaikesta innostuneena. Snorri vastaili hänelle melko lyhyesti ja vaivaantuneesti, koko ajan mustatukkaa sivusilmällä tarkkaillen. Nyrkkeilykehä oli vielä valaisematon ja ympäröivä sali taas valaistu, jotta katsojat pääsisivät istumaan muovituoleille, joita oltiin järjestetty tähän ilmiselvästi yleensä tavallisen treenipaikan virkaa toimittavaan saliin. Peikot istuivat rivistön päätyyn ja Snorri veti vielä oman, rivin päädyssä olevan penkkinssä hieman etäämmälle Kevinin istumapaikasta, jotta he mahtuisivat mukavammin siihen. Hän kyllä joutui pahoittelemaan tekoaan parille ihmiselle, jotka olivat kulkemassa juuri silloin penkkirivistöjen välistä käytävää eteenpäin, mutta pariskunta otti ison peikonkörilään kohteliaan ja melkein hätääntyneen anteeksipyynnön ymmärrettävän hyvällä.
”Tota, tää ei ole mikää televisioitu matsi, joten etköhän sä voi. Ja joo, jos enne kymmentä nousee nii homma jatkuu”, Snorri vastasi Kevinin kysymyksiin ja jäi vilkuilemaan väen liikehdintää pohtien, pitäisiköhän hänen sitten vetää tuoli takaisin rivistöön. Hänen pohdintansa kuitenkin keskeytyi, kun Kevin alkoi puhua väreistä. Kulmat kurtussa hän kääntyi peikon puoleen ja kumartui aivan lähelle tihrustamaan älypuhelimen näytöltä kuvaa takista. Huomaamattaan Snorri vetäisi penkkinsä hieman lähemmäs ja tihrusti kuvaa suu kevyesti auki, kunnes sitten nytkähti yhtäkkiä takaisin pystyyn – ja läheisyytensä takia kolauttikin sitten päälakensa Kevinin leukaan.

Vinkaisten Snorri lähestulkoon hypähti taas istumaan suorassa, ja hetken päälakeaan hierottuaan hän kääntyi Kevinin puoleen, ja laski huolestuneena toisen kätensä miehen hartialle.
”Hei, sori, ei ollu tarkoitus”, hän huomasi pahoittelevansa jo toiseen kertaan käytöstään Kevinille.
”Mut ei sun mitää tommosii mulle tartte kattoa. Ei tässä nyt ole mistää semmosest kyse”, hän toppuutteli mustatukkaa – mihin hän tarvitsisi fiiniä pikkutakkia? Roska-auton ajamiseenko? Mitä kaikki tuo puhe muuttumisesta ja hänen puunaamisestaan oli? Kuka oli tämä ystävä Martin, mistä piireistä Kevin puhui? Kaikki se oli hyvin hämmentävää, mutta Snorri ei pyörittänyt ajatuksia päässään koskaan kovin kauaa. Ehkä osittain siksi, että monimutkaiset asiat saivat hänet tuntemaan itsensä tyhmäksi, mutta myös siksi, että hänelle oli luonnollisempaa luottaa tuntumaan ja aavistuksiin – ja yksi sellainen sai hänet tuijottamaan Keviniä suu auki loksahtaneena ja omituinen, häkeltynyt katse silmissään.
”Mitä, ethän ny -”

Valot humahtivat kiinni, kirkas valokeila syttyi valaisemaan kehän ja katsojajoukko osoitti suosiotaan, kun vanhempi mieshenkilö tuli esittelemään nyrkkeilijät, jotka olivat molemmat naisia. Ehkäpä tunnelma ei ollut aivan niin latautunut kuin oikeissa, todella kovan tason kuuluisuuksien matseissa, mutta toisaalta tilanne oli paljon sellaista intiimimpi, kun paikallisen salin porukka matsasi kilpailevan salin väkeä vastaan. Yhtä kaikki meteliä syntyi ja keskusteleminen muuttui liki mahdottomaksi varsinkin, kun Snorri ei saanut katsettaan irti kiihkeästä nyrkkeilystä.

Kevin köhäisi teatraalisesti ja oli mietiskelevinään niin kuin selittäisi hyvinkin ihmeellisen asian.
"Asianajajahan minä. Opiskelin Cincinnatin oikeustieteellisessä. Se on Yhdysvalloissa. Pian valmistuttuani sainkin sitten töitä."
Kevin valehteli. Hän ei tosiaankaan ollut saanut koulutuksensa mukaista työtä niin pian ja helponkuuloisesti kuin väitti. Se oli ollut tuuria, järjettömän hyvää tuuria olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Muttei Snorrin sitä tarvinnut tietää.
"Mitä sinä teet työksesi Marc?"
Kevin kysyi hetken mietintätauon jälkeen. Se oli kohtelias vastakysymys, eikä Keviniä oikeasti kiinnostanut pätkääkään millä toinen peikko hankki elantonsa. Se olisi kuitenkin jotain, mikä myös kaipaisi muutosta. Jos halusi olla häikäisevä piti olla sitä ammattia myöten.

Painaen mieleensä jopa muutaman Snorrin antaman vastauksen kysymyksiinsä nyrkkeilystä Kevin lopulta pääsi omalle alueelleen - vaatteisiin. Ilmeisesti hän oli saanut toisen peikon kiinnostuksen heräämään, niin lähelle tämä tuli tihrustamaan puhelimen ruudulla olevaa kuvaa. Kevin avasi suunsa sanoakseen vielä jotain, kun Snorrin kova kallo iskeytyi hänen leukaansa. Kevin kiljahti ja hieroi nyrpeänä kipeää kohtaa Snorrin pyydellessä anteeksi. Ainakaan sitä ei tarvitsisi harjoitella.
"Ei se mitään."
Kevin lähinnä murahti ja alkoi jälleen näplätä puhelintaan, kun käsi laskeutui hänen hartialleen. Peikko vilkaisi yllättyneenä toista. Mikään veljellinen taputtelu ei sopinut Kevinin julkisuuskuvaan, se oli junttimaista.
"Mielellään ei täällä. En halua antaa sellaista kuvaa itsestäni."
Kevin työnsi kevyesti Snorrin käden pois olkapäältään ja jatkoi puhelimen naputtelua välittämättä Snorrin esittämästä laimeasta vastaväitteestä.

Hetken nettiä selailtuaan Kevin löysi etsimänsä ja kääntyi taas Snorrin puoleen.
"Se voi olla hienovaraisempaa aluksi, mutta sinusta pitää näkyä millainen mies olet. Muuten olet tuomittu piirien ulkopuolelle. Kato vaikka tätä."
Puhelimen ruudulla oli perinteisen näköinen pukutakki ilman kirjailuja ja koristeellisia nappeja. Se oli vain hieman kevyemmän oloinen kuin tavalliset pukutakit ja väri oli hieman punertavan ruskean suuntaan olematta kuitenkaan päällekäyvä.
"Tämä on myös melko tunnettu merkki. Ei ihan niin kuin tuo edellinen, mutta kuitenkin aika vahvassa noususuhdanteessa. Pisteet ovat huimat jos se lyö joku päivä kunnolla itsensä läpi ja sinulla sattuu olemaan jotain varhaista tuotantoa oleva vaate. Sen jälkeen ihailijoita riittää vuoden jokaiselle päivälle."
Kevin selitti hymyillen.

Peikko suki hiuksiaan ja peilasi itseään kännykän ruudulta. Kulmakarvat kaipaisivat ehkä nyppimistä. Pitäisi kysyä Martinilta tai miksipä ei hän kysyisi asiaa Snorrilta. Sillä saisi hieman tuntumaa kuinka paljon peikko kaipaisi koulutusta.
"Mitä mieltä olet Marc. Ovatko kulmani siistinnän tarpeessa?"
Kevin hymyili odottavana ja katseli Snorria silmiin jotta tämä saisi katsella hänen kasvojaan rauhassa.
"Voidaan tehdä sinullekin sopiva käsittely. Minä tiedän yhden hyvän paikan jossa saa tasokasta palvelua. Sinne ajan saaminen on hieman hankalaa, mutta luulisin sen onnistuvan suhteideni kautta vaikka tällekin illalle, jos haluat."
Kevin nuolaisi suupieltään. Huulet kuivuivat kaikesta puhumisesta, eikä hänellä ollut huulirasvaa mukana. Miten ajattelematonta. Silloin valot sammuivat ja mieletön meteli peitti Snorrin mahdollisen vastauksen alleen. Sen tämä ehtisi kuitenkin kertoa ottelun jälkeenkin. Nauttikoon nyt rahvasmaisesta huvistaan. Tyytyväisenä Kevin katseli hetken kentällä pyöriviä naisia, kunnes muisti ettei saanut pitää tästä. Hän huokaisi tylsistyneenkuuloisesti aivan liian kovalla äänellä, että sitä olisi voinut pitää luonnollisena ja nojasi tuolin selkänojaan alkaen taas selailla nettikauppojen tarjontaa. Ajoittainen metelin voimistuminen kertoi hänelle aivan hyvin tilanteen kulun. Muutaman kerran hän ei voinut vastustaa kiusausta vilkaista ottelua, mutta hetken päästä mies taas havahtui ja esitti epäkiinnostunutta. Nyrkkeily oli tyylitöntä.

//Bwaaaah, ei ole vahvin suoritukseni ja hittasin Keviniä vähän. Ollos hyvä.//

Snorri tunsi olonsa suunnattoman huojentuneeksi saadessaan tuijottaa silmät innosta palaen kahden naisen vaihtamia lyöntejä ja koukkuja. Ei ollut vaikea huomata, että katsojat vallannut kiihkeä innostus oli tarttunut myös häneen, ja peikko puristi nyrkkejään yhteen hytkähdellen ottelun käänteiden mukana. Sitä oli elämä – sellainen hän oli – kiihkeää, hetkellistä, jotain johon uppoutua. Tummatukkaisen naisen tyrmätessä punervatukkaisen vastustajansa komealla lyönnillä suuri peikko hypähti seisomaan häntä pystyyn heilahtaen ja toinen nyrkki ilmaan kohoten. Se oli hieman liioiteltu reaktio, mutta innokas kannustaminen oli muutenkin roihahtanut huomattavan voimakkaaksi. Pian hänen takanaan oleva pariskunta alkoi kuitenkin huudella peikkoa istumaan peittämästä näköalaa, ja Snorri joutui taas kerran pyytelemään anteeksi takaraivoaan rapsutellen.

Kun tuomari alkoi laskea kymmeneen, kääntyi takaisin istumaan palannut Snorri taas Kevinin puoleen.
”Noni, ny siel lasketaan just niinku -”
Punatukka kuitenkin vaikeni, painoi katseensa alas ja niskavillojaan näperrellen kääntyi taas katselemaan peliä. Kevin oli vain hypistellyt kännykkäänsä koko ajan. Jotain sellaista hänen oli kai kuulunutkin odottaa – muodikas, sliipattu peikko, asianajaja ammatiltaan, omisti niin paljon kaikkia kalleuksia, puhui kulmakarvoistaan ja eli erillään muista peikoista... Geralt oli arvioinut väärin. Tai ainakin hän itse oli arvioinut väärin, kun ei ollut tajunnut aikaisemmin, ettei Keviniä kiinnostanut, ei ollut yrittänyt kovemmin patistaa heitä tekemään jotain muuta. Kevin ei halunnut katsoa hänen kanssaan nyrkkeilyä, mustatukka halusi jotain muuta...

”Hei, me lähetään nyt.”
Se ei ollut hiljainen, piipittävä kysymys, kuten Snorrin ehdotukset yleensä, vaan vakaa vaatimus. Hän tarttui kiinni Kevinin ranteesta ja veti peikon mukaansa, hädin tuskin pahoitellen muille ohi mennessään aiheuttamaansa häiriötä heidän katsomisnautintoonsa, ja marssi salin eteistilan kautta ulos asti. Kohtuuttoman hengästyneenä hän päästi irti Kevinistä ja käänsi hetkeksi toiselle peikolle selkänsä. Hartiat lysyssä, pää painuneena hän seisoi aloillaan käsi kasvoilleen painettuna – hän ei halunnut tehdä tätä, mutta olisi ollut mieletöntä ja ilkeää Keviniä kohtaan jatkaa. Niin, hän oli tottunut siihen, että muut katsoivat häntä oudosti. Oli yksinkertaisesti hyvä ottaa asia esille, selvittää tämä ilmassa käryävä väärinkäsityksen lemu.
”Kevin... sori. Ei ollu tarkoitus pakottaa kattomaan vaikket halunnu”, Snorri pahoitteli ja väläytti melkoisen epävarman hymyn mustatukalle takaraivoaan raapien.
”Mennää vaik kaljalle. Tai mitä ikinä teikäläine tykkää.”
Kevin vaikutti kaikesta huolimatta haluavan viettää aikaa hänen kanssaan, ja suunnitteli jo vaatteita ja tukkatyylejä hänelle. Snorri ei halunnut mitään sellaista, mutta kuka hän oli kieltäytymään sellaisesta ystävällisestä huolenpidosta?

Snorri näytti nauttivan kehän esityksestä toisin kuin Kevin, joka yritti parhaansa mukaan keskittyä puhelimensa näytöllä viliseviin vaatekuviin. Kuitenkin yleisön huudon kohotessa aina tietyn rajan yli peikko ei voinut mitään kiusaukselle katsoa. Miksi moinen kiinnosti häntä? Kevin tuhahti itsekseen ja jatkoi kännykän näppäilyä. Hän ei ollut tuolla tasolla, ei todellakaan. Juuri silloin Snorri kääntyi hänen puoleensa innostunut ilme kasvoillaan joka katosi heti peikon tajutessa ettei Kevin ollut hengessä mukana.
"Työsähköpostia minä vain..."
Kevin mutisi ja kääntyi katsomaan maassa makaavaa naista joka kompuroi viimein pystyyn ihmismassan hurrauksen säestyksellä. Nainen näytti todella kiukkuiselta ja Kevinistä tuntui omituiselta pitää noita kehässä keskenään tappelevia olentoja edes naisina. Nämä olivat aivan muuta kuin mihin hän oli tottunut. Kamalia aggressiivisia naisia, eivät todellakaan hentoja kedonkukkia.

Kevin hätkähti Snorrin vaativaa äänensävyä lähdöstä. Kevin mutisi jotain kielteistä sekamelskaa josta ei saanut juurikaan selvää yleisön jälleen verrytellessä äänihuuliaan. Käden tarratessa ja vetäessä hänet ylös Kevin oli kompastua ensimmäiseen tiellä olevaan penkkiin mutta Snorri oli otteestaan päätellen päättänyt tosiaan raahata hänet pois sieltä.
"Hyvä on, hyvä on. Huomasit siis saman kuin minäkin; tuollaiset naiset eivät ole meitä varten. Alat selvästi kehittyä oikeaan suuntaan."
Kevin kehui ääni hieman takkuillen katsomon läpi pujotellessa. Lopulta Snorrin ote heltisi Kevinin kädestä ulkoilmassa ja peikko tarkasteli takkinsa mahdolliset vauriot. Hieman rypistynyt kangas ei häntä sillä paljoakaan haitannut kun oli päässyt pois metakan keskeltä. Snorrin alkaessa pahoitella Kevin pudisti päätään huvittuneen oloisesti vaikka ajattelikin anteeksipyynnön olevan ihan aiheellinen.
"Ei se mitään. Kaikki tekevät virheitä ja olihan tuo omalla tavallaan mielenkiintoinen kokemus."
Peikko totesi sitä tarkoittamatta ja hymyili tyytyväisesti.

Saadessaan oikeudet valita seuraavan ohjelmanumeron Kevin painoi kännykän korvalleen ja tilasi taksin. Mies hymyili liian tyytyväisenä itseensä ja naurahti kepeästi antaessaan jälleen huomionsa kohdistua täysin Snorriin.
"Päästään autolla hieman vikkelämmin kuin kävellen. Usko pois, tulet pitämään tästä. Täydenpalvelun kauppa ja enemmänkin."
Kevin mainosti vielä salaisuutena pitämäänsä kohdetta. Taksin hetken päästä saapuessa Kevin avasi kohteliaasti oven Snorrille ja istahdettuaan itsekin takapenkille ja ohjeistettuaan kuskia peikko vain hykerteli itsekseen innosta katsellessaan ulos ikkunasta.

Auto pysähtyi prameamman näköisellä kadulla olevan rakennusrivistön yhdelle ovelle. Kevin kehotti Snorria menemään ulos katselemaan kun itse jäi setvimään luottokorttiensa mahdollisuuksia kuskin kanssa. Onneksi Kevin löysi ensi yrittämällä vielä luottoa antavan kortin. Liikkeen pienehkön katoksen päällä koreili kiekuraisin kirjaimin sana Gladiolus. Ikkunoissa oli muutamia mallinukkeja muodikkaissa asuissa ja näyteikkuna huokui ylellisyyttä niin kuin koko liike. Kevin steppaili innosta täristen paikoillaan odotellen Snorrin sanovan jotain ennen kuin kehotti häntä seuraamaan sisälle. Sisätilat olivat hohtavaa valkoista, tummaa puuta ja ylellisiä kankaita jotka vaihtuivat sesongin mukaan. Nyt tilaa hallitsi violetin murretut sävyt. Keviniä vastaan tuli valkoisiin suoriin housuihin ja samaa violetin sävyä jatkavaan löyhään paitaan pukeutunut mies jolla oli kaulassaan huivi samaan tapaan kuin Kevinilläkin. Kevin jutteli hetken miehen kanssa ja viittasi Snorriin muutaman kerran, minkä jälkeen mies nyökytteli ja alkoi hetken päästä levitellä käsiään selvästi innostuneena.
"Voimme odottaa tässä."
Kevin sanoi miehen poistuttua Snorrille ja istahti yhteen aulan valkoisista nojatuoleista. Lasisella pöydällä oli kukkakimppu ja telineessä muutamia muotia käsitteleviä lehtiä.
"Täältä saa kaikkea. Ei tietysti aivan parhainta tasoa, mutta on kuitenkin kätevää kun kaikki löytyy samasta paikasta. Mistä haluaisit aloittaa? Manikyyri, kuorintaa, pedikyyri vai laitetaanko hiukset?"
Peikko katseli kynsiään. Ne kaipaisivat laittoa.
"Winston voi tehdä sinulle myös värikartan ja auttaa siinä millaiset vaatteet sinun kehosi rakenteelle parhaiten sopisivat."
Kevin viittasi takaisin palaavaan mieheen joka laski heidän eteensä kaksi drinkkiä ja istuutui vastapäätä olevalle pehmustetulle penkille muistikirja kädessään alkaen luonnostella sinne jotain.

//Yhyy, Snorri ei suostunut enää jatkamaan kiltisti >: Toivottavasti tämä kelpaa.//

Snorri ei todellakaan enää ymmärtänyt Keviniä. Hän halusi uskoa vain parasta Geraltin suosittelemasta henkilöstä ja varsinkin omasta lajikumppanistaan, mutta Kevinissä ei ollut mitään, ei mitään, mihin Snorri oli tottunut peikoissa, ja mitä hän oli aina peilannut ihmisiin, keijuijin, aivan mihin tahansa muuhun. Hän ei ollut kuullut, mitä Kevin oli sanonut silloin, kun he olivat olleet vielä metelin ympäröimiä, mutta nyt omituinen, muovinen hymy ja lähes... pilkkaavat sanat saivat punatukkaisen peikon suupielen kohoamaan alitajuisesti, ja hänen pölyhuiskamainen häntänsä heilui lähellä maata voimakkaasti sivulta toiselle erikoisessa rytmissä.
”Mmm, okei, okei...” hän mumisi painaessaan hetkeksi käden suulleen, jotta sai kasvojenilmeensä hillittyä, mutta häntä kiemursi yhä kuin ärtyneellä kissalla.

Snorri seurasi Keviniä epäilyksensä hiljentäen, koska ei halunnut luovuttaa vielä, vaikka Geraltin aivoituksien arvailu saikin hänen aivonsa solmuun. Minkä takia hänen täytyi olla jonkun niin fiinin ja kummallisen seurassa, että hän tuntui pilaavan koko ympäristön pelkällä läsnäolollaan? Auto oli ollut jo tarpeeksi paha, ei, Kevin vaatteineen oli ollut jo tarpeeksi paha, mutta sitten Snorri huomasi seisovansa niin kalliin liikkeen edessä, ettei peikko voinut muuta kuin tuijottaa suu auki loksahtaneena ja hieroa takaraivoaan.
”Ei oo totta”, hän ehti puuskahtaa, kun Kevin jo kaappasi hänet mukaansa sisälle, ja haluttomana vastustella Snorri huomasi joutuvansa sisälle tuonne hienostelun pesäkkeeseen, näkevänsä vielä Keviniäkin naurettavammin pukeutuneita tyyppejä, ja kuulevansa läjittäin sanoja, joiden merkitystä ei tuntenut. Hän jäi tuijottamaan silmät siristyneinä kauempaa Keviniä, joka aivan rennosti istahti alas ja puheli taas jotain omituisuuksia. Snorrin häntä oli nyt jähmettynyt huojumaan reilusti lattiasta ylös nostettuna, ja peikon isot korvatkin tuntuivat painuneen hieman luimuun.
”Kevin, mitä oikeen puuhaat?” hän kysyi sitten hetken päästä, kykenemättä leikkimään mukana. Paikka oli niin hieno, että se kärysi rahantuhlaukselta, ja vaikka Snorri muuten olisikin voinut suostua vaikka leikkimään kotia miellyttääkseen tuota uutta tuttavaansa, hänellä ei ollut varaa lähteä leikkimään rahalla.
”Mul on suita ruokittavan. Ei oo varaa tämmöseen”, hän vetosi mahdollisimman rauhallisesti mustatukkaan yrittäen saada toisen peikon ymmärtämään järjettömyytensä.
”En ymmärrä, mitä ihmettä touhuat, häntäjahtii vai nukkeleikkii...” peikko mumisi todella hiljaa päätään pudistellen, ”Mut ite ymmärsin, et Geralt olis löytäny peikon joka tartti kaveria. Jos oon vääräs, voin lähtee ja pyytää anteeks, mutta... mut mitä tää on?”

Kevin siemaili tyytyväisenä juomaansa huomautellen välillä jotain ympäripyöreää lehtiöön tuhertelevalle Winstonille väreistä, vinoista leikkauksista ja muusta sellaisesta mitä mieleen muistui kaikista niistä muotiin liittyvistä asioista joista hän oli kuullut. Kevin vilkaisi Snorria ja yllätyksekseen ei nähnyt innostunutta ilmettä.
"Mitä puuhaan? Kuulostat ihan siltä kuin et luottaisi kykyihini."
Äänessä kuului huonosti peitelty pettymys ja hiven kiukkua. Snorri osasi näköjään iskeä ikävällä tavalla Kevinin itsetuntoon vähättelemällä tämän kykyjä muodissa roikkumisen suhteen. Kuitenkin peikko heltyi tajutessaan Snorrin olevankin vain huolissaan niinkin yksinkertaisesti hoidettavasta asiasta kuin raha. Mies rentoutui ja hymy löysi taas hänen huulilleen.
"Älä rahasta huoli. Minä maksan koko lystin."
Kevin naurahti ja heilautti kättään vähättelevään sävyyn, kuin moinen olisi mitätöntä hänen pankkitillillään. Hänellä oli vielä muutamassa kortissa luottoa jäljellä ja kyllä hän jotenkin saisi neuvoteltua lisää maksuaikaa edellisen kuun laskuihinsa.

"Enkä minä leiki mitään. Olen tosissani suhteesi. Sinussa on potentiaalia, vai mitä Win?"
Kevin ei huomannut Winstonin kasvoilla käyvää närkästystä lempinimestä vaan keskittyi täysin Snorriin. Toinen peikko mutisi jotain niin epämääräistä, suorastaan mahdotonta ettei Kevin voinut käsittää. Geralt kuvitteli hänen tarvitsevan ystävän tuosta... tuosta... TUOSTA! Peikko laski lasinsa lasipöydälle ja näpräsi paitansa hihansuita hermostuttavammin kuin kertaakaan sinä päivänä. Winston nousi selvästi huomanneena tulehtuneen ilmapiirin ja seisoi hetken vaivautuneena ennen kuin mutisi jotain jostain kankaasta takahuoneessa ja hipsi paikalta rauhallisuutta tavoitellen. Kevin huomasi miehen ottavan muutaman viimeisen askeleen juosten peikon näköalueen rajoilla. Ei hänellä ollut aikomustakaan suuttua. Hänellä ei ollut varaa siihen.
"Ehkä sinä Geralt Lachancen mielestä kaipaat apua jota minä voin tarjota. Katso nyt itseäsi hyvä mies!"
Aluksi hillittynä pysyneen äänen läpi karkaavan kiukun myötä Kevin pomppasi seisaalleen ja kiersi Snorrin ympäri levitellen käsiään toivottomana.
"Et koskaan pääse mihinkään tuollaisena. Kaikki mahdollisuudet elämässäsi menevät hukkaan kun ei huolehdi itsestään. Ihmiset inhoavat sellaista."
Peikko seisahtui selkä Snorriin päin ja tuijotti maahan. Mies hengitti muutaman kerran syvään ja puristi käsiään nyrkkiin.
"Tajuatko mitä teet itsellesi - niin kuin muutkin kaltaisesi - suljette itseltänne sen ainoan oven menestykseen pitämällä kiinni naurettavasta elämän tavastanne. Jos minä olisin tehnyt niin kuin muutkin en olisi tässä. Olisin samanlainen mitättömyys. Minä en ole... minä... en ole sellainen. Helvetti, minä olen jotain!"
Peikko hiljeni taas rauhoittaakseen itsensä. Hänellä oli kaikkea mistä saattoivat tavalliset ihmiset vain haaveilla, hän oli korkealla hierarkiassa, vaikkei ollut saanut sitä syntymälahjanaan. Häntä saattoi kadehtia niin miksi hänen lajikumppaninsa eivät tajunneet sitä.
"Ajattele jos joskus me kaikki olisimme samalla tasolla ihmisten kanssa. Eikö moinen innosta sinua yhtään..."
Kevin mutisi.

//Sori kun kesti >://

Snorri sulki silmänsä syvään henkeä vetäen. Hän oli seisonut koko Kevinin heittelehtivän kiukunpuuskan ajan aloillaan, ryhti lysyssä, kasvot ilmeettömän apeina, katse alas ja Keviniltä piiloon painettuna. Satuttavia sanoja, ajattelemattomia sanoja, sanoja, jotka paljastivat enemmän kuin oli tarkoitus.... Kevin todella kuulostikin ihmiseltä, sellaiselta ihmiseltä, kuin mitä näki keltaisten lehtien sivuilla ja televisiossa yllään kolme kerrosta keinotekoista kiiltoa. Niin syvällä omassa itsessään, että ei varmaan aavistanutkaan, kuinka lähellä vaaraa kävi niinä muutamina sydämenlyönteinä, kun mustatukan mutinan kauit olivat hälvenneet ilmasta ja Snorri seisoi hitusen suorempana ja silmät kiinni aloillaan.
”Eli myö ollaan käsitetty väärin”, peikko totesi pikkuruisella äänellään ja avasi kellertävän katseensa kohtaamaan Kevinin, joka seisoi hänen edessään hienoissa pynttingeissään.
”Ei siin mittää, Geralt on semmone käppänä ettei tee ikin mitää huolel.”
Snorri tunsi kämppiksensä. Mokoma yritti kovasti, muttei ymmärtänyt niitä eroja, joita oli peikkojen ja ihmisten välillä – jopa erityyppisten ihmisten välillä. Kulttuuriksi sitä kai kutsuttiin.

Kulttuuria kai sekin, kun äitikulta oli aikoinaan, kauan ennen hänen syntymäänsä, alkanut kutsua häntä Snorriksi miettien niiden tarujen runoilijaa, jotka olivat heitä lähinnä, mutta samalla kuitenkin antanut väkivaltaisen nimen harvinaisen lempeälle peikolle. Snorrin täytyi keskittyä hetkeksi tuijottamaan kohti varpaitaan, jotta taas hetkeksi esille leiskahtanut aavistus reunan yli astumisesta katoaisi hänen silmiensä takaa.
”Ei piä kurotella taivaita ku on kaikki mitä tarttee maas”, hän totesi hiljaa, ja hymyili sitten hitusen hankalasti – torahampaat saivat heikon hymyn näyttämään helposti irveeltä.
”Mut ehkä sit joskus ku on varoi voisit vinkata mist löyät hyvii vaatteit tänkokosil jässiköil.”
Suuri koura pöyhi taas punaisen tukan verhoamaa takaraivoa, eikä mikään kielinyt Snorrin äänessä kiukusta, epävarmuudesta, mistä tahansa muusta kuin rauhanomaisuudesta. Mitä hänelle kuului, jos Kevinillä olikin ehkä joitakin ongelmia, joitakin pulmia itsensä ja ihmisten välillä. Hänellä ei ollut, eikä hänellä ollut oikeutta tai uskallusta työntää lusikkaansa siihen soppaan. Sen sijaan hän teki kaikessa rauhassa lähtöä uskoen, että perääntyminen ja luovuttaminen olisi paras vaihtoehto.
”Voidaa joskus toiste koettaa uudestaa mennä kal-- tommosil pikkusil värikkäil juomil, mist ny vaan tykkäät.”

Kevin ei voinut käsittää miten tässä näin oli käynyt. Hänen suuret suunnitelmansa valuivat hiekkaan.
"Sinä olet käsittänyt väärin, minua vain on huijattu."
Kevin ärähti ja huitaisi käsillään ilmaa turhautuneena.
"Luulin saaneeni treffiseuraa ja lopputulos on sitten tämä. Tarvitsen terapiaa varmaan tämän jälkeen. Mutta ei siinä mitään."
Mies pyyhkäisi otsaansa ja puhahteli huomionhakuisesti kuin olisi kokenut suurtakin vääryyttä. Kevin mietti mitä hänen pitäisi tehdä. Häntä oli nöyryytetty ja koko liikkeen väki varmasti nauroi hänelle. Hän ei voisi astua tänne enää jalallaankaan. Se olisi hyvin ikävää, ei katastrofi - voimakas sana joka saattoi kuvata kaikkea takille läikkyneestä kahvista luonnonmullistuksiin. Se oli hyvä määritelmä tilanteelle. Hänellä olisi täysi oikeus siis olla hämmentynyt ja varomaton puheissaan. Kaikki annettaisiin anteeksi jälkeen päin. Hän ei ollut huono ihminen jos tilanne olisi poikkeuksellisen hankala ja sitä se oli.

Kevin vakuutteli mielessään toimintansa oikeellisuutta ja tuli siihen tulokseen että oli täysin syytän tähän sotkuun. Mies käännähti Snorrin puoleen ja hymähti ivallisesti. Hänen ei tarvitsisi välittää tuon tason olennosta. Hänen ei tarvinnut kurkotella mihinkään, hän oli jo korkealla.
"Joillekin se on turhaa yrittämistä ja toisten ei tarvitse."
Peikko mutisi enemmän itselleen kuin Snorrille. Tuo peikko olisi hänelle ilmaa tulevaisuudessa. Kuitenkin tämä ilmamassa yritti sovitella.
"Ehkä, vaikka tuskin mitään sinulle sopivaa on edes olemassa."
Kevin totesi kuivasti tyrmäten äänensävyllään kompromissin poikasen vaatevinkkien suhteen. Kevin ei kaivannut kompromisseja saati sopua tämän kanssa, kun miehestä ei selvästikään ollut statuksen nostajaksi. Kuitenkin pieni hatara toivon kipinä sai miehen miettimään sanojaan.
"Jos tajuat oman parhaasi ja sallit minun auttaa siinä, niin otan mielelläni muutaman drinkin seurassasi."
Kevin päätti ehtonsa tälle ystävyyssuhteelle. Hänen olisi pitänyt tajuta mikä tilanne oli. Niin selviä merkkejä. Hän olisi säästynyt tältä kaikelta.

Kevin huokaisi Snorrin alkaessa tehdä lähtöä ja istahti alas. Mies nojasi käsiinsä ollakseen mahdollisimman toivottoman näköinen. Kevin ei tiennyt kauanko oli siinä tuhahdellut ja sadatellut mielessään, mutta ilmeisesti tarpeekis kauan. Winston asteli harkiten paikalle uuden juoman kanssa jonka huokaileva peikko otti eleettömästi vastaan. Mies istahti vastapäiselle pehmeälle penkille ja selasi lehtiöstään pari kuvaa, joita alkoi esitellä Kevinille leppoisaan sävyyn. Jos Winston oli jotain oppinut, niin sen että paras asiakas oli rikas ja masentunut asiakas. Eikä Kevin tehnyt tässä poikkeusta.

Snorri kohotti kätensä antautumisen eleeseen ja hänen häntänsä heilui puolelta toiselle lupsakasti.
”Koetetaan joskus toiste uudemma kerra”, hän totesi rauhallisesti, melkoisen hiljaa, ja hymyili hitusen leveämmin. Hän oli liian paksunahkainen sävähtämään pientä äksyilyä. Kevin vain... kai hän oli jo heti huomannut, että tuolla peikolla oli häntä tärkeämpiä asioita murehdittavinaan. Ei olisi mitään syytä antaa tilanteen mennä tarpeettoman pahaksi.
”No, nähdään sitte toiste.”
Snorri vilkutti pienesti, kääntyi ympäri ja tepasteli ulos hienosta hoitolasta katsomatta taaksensa. Ulkona hän oli niin hienolla kadulla, että näytti eksyneeltä ja sai joukon omituisia katseita niskaansa – mutta peikko vaelsi silti hiljaisena ja päättäväisenä eteenpäin, hartiat hieman lysyssä mutta katse hetkeksi taivasta kohti kohonneena. Niin ihmeellisiä tilanteita... hän muisti, ettei ollut kysynyt Keviniltä yhteystietoja seuraavan tapaamisen järjestämistä varten, mutta ei edes harkinnut kääntyvänsä ympäri kysymään niitä.

//Off we go~ Oli hauska fiilistelypätkä :'D Eiköhän seuraavaa peliä käyntiin! Kiits.//