//Tämä nyt venähti aivan täysin, koska innostuin tunnelmoimaan ja hankkimaan otetta Snorriseeni :'DD Mutta joo, toivottavasti kelpaa <3//
Kevät oli pikkuhiljaa saanut maan vihertämään ja auringon valon tuntumaan lämpönä iholla. Viileys muistutteli läsnäolostaan vielä tuulen puhaltaessa auringon lämmittämän kerroksen pois iholta, mutta Snorrista sää oli juuri sopiva. Hän piti kaikista eniten kevään vilpoisasta aurinkoisuudesta, tai ehkä syksyn jälkilämmöstä, mutta eipä peikko kovin tarkasti ollut asiaa pohtinut. Mukava sää mikä mukava sää, ei liian kuuma. Oli myös mukavaa päästä puistossa kaivelemaan sulanutta multaa ja istuttamaan uusia kevätkukkasia penkkeihin, joissa loisti jo narsisseja ja krookuksia.
Snorri kumarteli suihkulähdeaukean lähellä, yhden polun varrella istutuslapionsa ja kukkalaatikkonsa kanssa asetellen kukkasia yllättävän hellin ja pienin ottein suurilla käsillään uuteen kotiinsa. Punatukkainen peikkomies oli pukeutunut puistonhoitajan vihreisiin, ainakin niissä määrin, että hänellä oli yllään avonainen takki, joka muistutti läheisesti muiden puistonhoitajien vaatteita. Hänen kokoaan olevia housuja ei oltu koskaan hankittu, eikä hänen työnantajansa ollut kovin innoissaan ajatuksesta, että joutuisi rei'ittämään housut, jotka voisivat tulla uudelleenkäytetyiksi jonkin toisen työntekijän päällä peikon mahdollisesti lopetettua hommat. Snorrille oli kuitenkin tärkeintä, että hänen annettiin tehdä töitä, ja vielä sellaisina aikoina, jotka hänelle itselleen sopivat – hän ei ehkä saanut kovin hyvää palkkaa, mutta peikko olisi nyt muutenkin viettänyt vapaapäivänsä puistossa, joten miksei saman tien tekisi töitäkin siellä?
Hän ei oikeastaan miettinyt asiaa edes puoliksi noin monimutkaisesti ollessaan kyykyssä kovertamassa uutta pikkukuoppaa ja irrottaessaan varovaisesti juurikimpun pienestä kasvatusmuoviruukusta. Hän oli vain tyytyväinen siihen, että sai olla siinä kaikessa rauhassa, puuhastella ja saisi siitä vielä lisää varojakin. Henri tarvitsisi melko pian uuden kevätjuhlapaidan... Kuinka aika etenikään nopeasti.
”Ohh!”
Äkillinen, kirkasääninen huudahdus selän takaa sai Snorrin katsahtamaan olkansa yli tuuheita kulmiaan kohotellen. Pikkuinen tytöntyllerö, varmaan vain aivan muutaman vuoden ikäinen, tuijotteli kovin ihastuneena hänen hieman ajatuksista ja istutushommien tuomasta hyvästä mielestä nykinyttä häntäänsä. Vaaleatukkainen taapertaja kiepsahti ujostuspuuskan vallassa ympäri ja kuikuili isoa peikonkörilästä vain sivusilmällä huomattuaan tulleensa huomatuksi, mutta kun Snorri kääntyi vain jatkamaan istuttamista itsekseen hymyillen, askelsi tyttönen kohta katsomaan tätä toimitusta lähempää. Lapsi vaikutti siltä, että olisi halunnut kysellä ja puhua pälpätellä ja kokeilla itsekin, mutta pysyi hiljaisena ehkä vanhempien opetuksien, tai sitten Snorrin kuitenkin hurjan ulkomuodon takia. Peikko ei halunnut säikytellä lasta, ja siksi vain jatkoi hommiaan itsekseen hymyillen – kunnes epämiellyttävän pitkä aika oli kulunut, eikä hän ympärilleen vilkaistessaan nähnyt missään näköetäisyydellä aikuista, joka voisi olla vastuussa tästä lapsesta.
Hetkisen kuluttua peikko alkoi kysellä tyttöseltä tämän vanhemmista, ja pienen, yksinkertaisen puhetuokion jälkeen tyttö itse tajusi kadonneensa äidistään ja oli heretä itkemään. Hieman rauhoittelua, vakuuttelua avusta ja lopulta ehdotus kyydityksestä pitkän peikon harteilla sai tytön tarpeeksi innostuneeksi, jotta murhe unohtui hetkeksi. Niin kohtapuoliin tyttö istuikin tukevasti peikon harteilla, pienet nyrkit punervasta takkutukasta kiinni puristaen, ja tähysi äitiään peikon astellessa rauhallista vauhtia ja lapsesta vielä varmuudeksi kiinni pitäen kohti läheistä suihkulähdeaukiota. Mitä hän oli tytön puheista onkinut esille, taitaisi hän olla karannut puluja ruokkimasta – ja aukealla Marc näkikin huolesta suunniltaan olevan naisen, joka puristi pienten lasten reppua käsissään.
”Anteeks, onkohan tämä teiän lapsi?” Snorri tiedusteli varovaisesti, mutta metakasta ja selkeästä jälleennäkemisen aiheuttamasta itkunparahduksesta niskassaan päätellen hän oli tainnut osua oikeaan. Peikko kyykyistyi ja nosti pikkutytön harteiltaan, ja lapsukainen ryntäsi välittömästi äitinsä hoteisiin.
”Hää tuli ihmettelemään istutushommia ton sivummalle, onneks ei ehtiny ittekseen liian kauaks lähteä.”
