Kipu

// Avoin! //

Kipu raastoi Zoén kehoa kun hän raahautui kirkon ovesta sisälle. Hän oli onnellinen, että kirkon ovi oli auki myös keskiyöllä - vaikka hän olikin enemmän buddhalaiseen filosofiaan kuin kristilliseen uskoon kallellaan, hän tiesi saavansa lohtua kirkosta. Vasemman jalan kengässä ei ollut korkoa - se oli lähtenyt jossain vaiheessa juostessa. Oikean jalan nilkka oli kipeä ja vaikutti hieman turvonneelta, Zoé oli tainnut niksauttaa sen juostessaan.

Hänen seitsemästoista asiakkaansa oli ollut hänen ensimmäinen oikeasti huono asiakkaansa, neljästoista yönsä kadulla ensimmäinen täysin huono yö. Aiemmin oli ollut asiakkaita, jotka eivät olleet tajunneet Zoéen sattuvan, tai asiakkaita, jotka olivat vaatineet saada tuoda koko sataviisikymmentä kiloa painavan ruhonsa Zoén päälle. Hän saattoi olla pitkä ja osittain miehen fysiikalla varustettu, mutta hän oli hento. Antiandrogeeni esti mieshormonia kehittämästä hänelle lihasmassaa, estrogeeni pehmensi kehoa. Hän ei ollut tällaista kokenut aiemmin. Ei ollut kokenut sitä, että hänet napataan ohiajavaan autoon, viedään jonnekin itäiseen Chênevalieen (ties kuinka lähellä kotiaan hän oli ollut) ja raiskataan kerta toisensa jälkeen. Kaksi miestä piti hänestä kiinni kun kolmas... niin. Zoé ei tahtonut ajatella asiaa. Raiskaaja ei raiskaa vain kehoa vaan myös mielen, ja vaikka Zoé olisi voinut sadasta eurosta antaa itsensä kolmikon käytettäväksi joksikin aikaa, hän ei tahtonut tulla raiskatuksi. Raiskaaminen on... väkivaltaa, itsensä myyminen ei. Huora myy kehonsa, raiskaaja ottaa kehon ja mielen väkisin.

Kun miehet olivat saaneet hoidettua hommansa, he olivat kantaneet verta vuotavan, itkevän ja uikuttavan Zoén autoon ja heittäneet hänet autosta... jossain. Zoé ei tiennyt, mikä paikka oli, mutta hän oli nähnyt kirkon tornin ja seuraillut sitä. Juossut kuin henkensä edestä.

Hän repi korkokengät jaloistaan ja puolittain juoksi toiseksi etummaiseen riviin. Tumma penkki tuntui viileältä vasten hänen kipeää takamustaan, ja kun hän katsoi krusifiksia, ristillä roikkuvan Jeesuksen kärsimystä ja rauhaa täynnä olevia kasvoja, Zoén rintaan alkoi hiljalleen levitä lämpö. Hän risti kätensä epävarmasti ja koetti rukoilla. Se ei onnistunut, sillä pohjimmiltaan hän ei uskonut Jumalaan. Kristillinen kasvatus oli kuitenkin saanut aikaan sen, että hän tunsi olonsa turvalliseksi kirkossa. Kirkko oli lapsesta pitäen ollut hänelle jollain tavalla pyhä. Koko kirkkorakennus henki rauhaa, yliluonnollista onnellisuutta, ja ennen kaikkea uskoa parempaan.

Sitä Zoé nyt tarvitsi, uskoa parempaan. Hän nojautui eteenpäin ja laski otsansa edessään olevan rivin selkänojalle. Viileys rauhoitti päässä sinkoilevia ajatuksia.

Olisi turha mennä poliisille. He nauraisivat; sanoisivat, että huoran raiskaaminen oli kuin kaupasta varastaisi, ja että tällaisilla kaupoilla ei ollut väliä. Sellaista Zoé oli ainakin kuullut muilta. Suuret, kuumat kyyneleet valuivat Zoén silmistä. Joka paikkaan sattui, eikä vähiten sydämeen.

Noel

Noel ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt oikeaa ihmisten rakentamaa kirkkoa. Hänen mestarinsa oli toki kertonut niistä paljon, mutta tähän päivään asti Noelin tiedot noista koreista, jylhistä rakennuksista olivat rakentuneet vain mestarin kertomien tarinoiden varaan. Pieni enkelilapsi oli kirkon pihalle saapuessaan jäänyt vain tuijottamaan kohti taivasta kurkottavan rakennuksen kattoa ja sen harjalle asetettuja koristeita, voimatta uskoa miten jotain niin suurta oli edes mahdollista rakentaa.

Noel ei halunnut myöntää asiaa ääneen edes itselleen, mutta hänen oli myönnettävä, että häntä hiukan pelotti astua sisään noista suurista, raskaannäköisistä ovista. Hetken aikaa poika ehtikin jo pelätä, ettei hän edes saisi ovia auki hentoisilla lapsenvoimillaan, mutta yllätyksekseen hän huomasikin oven olevan raollaan ja pienikokoinen kun oli, Noel livahti sisään kuin varas yöllä, seisahtuen taas aloilleen nähdessään, miten valtavan korkealta kirkkosali näytti. Pojan kasvoille levisi varovainen hymy hänen lähtiessään hitaasti kävelemään kohti kirkon etuosassa olevaa alttaria, jonka tarkoitusta hän yritti palauttaa mieleensä. Kirkon hämärässä valaistuksessa vaaleahiuksinen ja vaaleisiin vaatteisiin pukeutunut enkelilapsi hohti himmeää valoa, hänen kulkiessaan ja ehdittyään käytävän päähän, Noel seisahtui taas ja jäi niska takakenossa katselemaan alttarin ylle asetettua maalausta.

Noel ei tiennyt kauanko hän oli seisonut paikoillaan, mutta yhtäkkiä hänelle tuli tunne, ettei hän ollut kirkossa yksin. Poika kääntyi hitaasti vilkuilemaan ympärilleen ja huomasi pian toisella penkkirivillä istuvan naisen, joka itki. Noel räpytteli hetken hopeisia silmiään hämmennyksestä, miettien, uskaltaisiko lähestyä toista vai pitäisikö hänen luottaa vaistoihinsa ja lähteä pois. Toisaalta häntä sattui katsoa toisen olennon kärsimystä, eivätkä pahat olennot itkeneet. Niin hänen mestarinsa oli useaan kertaan sanonut.

Ajatuksen rohkaisemana Noel käveli pois alttarilta ja seisahtui sydän aavistuksen pamppaillen sen rivin vierelle, jolla nainen istui. Enkelilapsi ojensi kättään, mutta vetikin sen sitten nopeasti pois. "M-miksi olette surullinen?" Noel kysyi hennolla lapsenäänellään, katsoen naista tutkivasti hopeisilla silmillään.

(Anteeksi viivästys. Nettini päätti eilen illalla, ettei se halua toimia ja pääsin nettiin vain pariksi minuutiksi kerrallaan ennen kuin yhteys katkesi.)

(Nettiongelmat, nuo iänikuiset... Eipä tässä jäniksen selässä olla :D)

Zoén ajatukset tuntuivat keskittyneen vain ja ainoastaan kipuun, jonka hän tunsi. Siihen raastavaan kipuun, joka ei antanut hänelle hetkenkään rauhaa, siihen, joka toi joka ikinen sekunti mieleen lisää muistoja siitä, miltä väärät, väkivaltaiset kädet olivat keholla tuntuneet. Miltä olikaan tuntunut, kun hänen päätäntävaltansa omasta kehostaan riistettiin? Sen vertaaminen mihinkään varastamiseen olisi suorastaan naurettavaa. Häpeällistä.

Zoé koetti pyyhkiä kyyneleitä, mutta turhaan. Niitä tuli aina vain lisää. Hän nyyhkäisi hiljaa - jotenkin hän, huolimatta ylhäisestä yksinäisyydestään, koetti peitellä itkuaan. Se oli kasvatuksen tulosta: "Miehet eivät itke", oli äitinsä kerta toisensa jälkeen sanonut, ja huolimatta siitä, että Zoé oli koettanut päästää irti hänelle opetetusta miehen roolista, se ei aina onnistunut. Herkimmillä hetkillä, kuten nyt, vanhat opetukset palasivat mieleen. Freud sanoisi sitä superegoksi, joka on peräisin lähinnä vanhempien opetuksista.

Freud ei ollut nyt täällä. Vanhemmat eivät olleet nyt täällä. Zoé ei ollut, herranjestas, mies, vaikka häntä oli sellaiseksi koetettu kasvattaa. Hän veti syvään henkeä ja antoi itkun tulla, kovemmin ja rajummin.

Herkkä lapsenääni tempaisi Zoén pois pahimmasta ahdistuksesta - siitä, joka tuntui vatsanpohjassa kylmyytenä ja kurkussa kuristuksena. Siitä, joka sai pään humisemaan ja suun vääntymään irvistykseen. Zoé ei kuullut lapsen sanoja, tai ehkä kuulikin - hän unohti ne nostettuaan kasvonsa ja katsottuaan lapseen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin uskomattoman kaunista lasta.

"A-anteeksi?" Zoé kuiskasi. Hän ei osannut sanoa muutakaan. Hänen olisi tehnyt mieli ojentaa kätensä ja silittää lapsen vaaleita hiuksia. Tuntui siltä, kuin se, pelkkä tuon lapsen koskettaminen, olisi parantanut kaikki kivut ja tuonut turvaa. Mutta ei hän tohtinut ryhtyä silittelemään tuntemattomia lapsia.

(Anteeksi, että olen hidastellut näin kauan vastaukseni kanssa.)

Noel

Noel hätkähti silminnähden, ehkä säikähdyksestä, ehkä yllätyksestä, kyynelsilmäisen naisen kääntyessä katsomaan häntä. Hetken ajan pieni enkelilapsi mietti, miksi oikein oli sanonut mitään, miksi hän oli tehnyt selväksi, että oli paikalla, kun tavallisesti hän vältteli muiden läheisyyteen hakeutumista. Nuo ajatukset katosivat Noelin mielestä kuitenkin aivan yhtä nopeasti kuin olivat sinne ilmaantuneetkin kun poika näki, miten onnettomalta nainen näytti. Noelin suupielet kaartuivat surumieliseen ilmeeseen, joku olisi voinut luonnehtia sitä hymyksi, mutta sitä se ei varsinaisesti ollut. Lapsi nousi polvilleen penkille, tarkkaillen naista ja tämän kasvoja ujosti kulmiensa alta. Hän ei sanonut mitään, mutta silmistä saattoi nähdä pojan olevan utelias, joskin varauksellinen ja hiukan pelokas häivähdyskin oli nähtävissä.

Noel jäi niille sijoilleen. Polviensa päällä istuen, pää aavistuksen kallellaan ja hennot kädet sylissä leväten hän tarkkaili naista ja yritti päätellä, miksi tämä näytti niin surulliselta. Vastoin täysin normaalia käytöstään enkelilapsi hakeutui hitaasti aivan kiinni toisen kylkeen, laskien kevyesti päänsä nojaamaan tämän olkapäähän. Pitkään yksin ja ilman turvallisen tutor-opettajansa läsnäoloa vailla ollut poika tunsi lähes pakonomaista tarvetta saada olla jonkun lähellä ja tuo vieras vaikutti sellaiselta, joka tuskin tekisi pahaa. Tai niin Noel ainakin sillä hetkellä halusi uskoa, vaikka olikin koko ajan valmis perääntymään ja puolustautumaan jos nainen osoittautuisikin vaaralliseksi. "L-lämmin.." Noel kuiskasi hyvin hiljaisella äänellä, silmien painuessa puoliksi kiinni. "M-mikä teidän nimenne on?" Noel kysyi varovasti.