Yksinäinen karjapaimen etsimässä laumaansa

Matthew vilkaisi kylttiä, seisahtuen hetkeksi sen luo. Hän oli kävellyt tästä useammankin kerran ohi, saman mietteen noustessa mieleensä. Laskut eivät valitettavasti maksaneet itse itseään, joten jotakin oli tehtävä. Hän huokaisi hiljaa, kätensä hapuilivat jo savukeaskia. Ei, juurihan hän oli polttanut yhden. Sormensa irtosivat hitaan vastahakoisina Lucky Strike -askin ympäriltä.
Mies kääntyi, avaten oveen hitaasti. Vesisade oli hiljalleen laantunut, mutta hän näytti silti uitetulta rotalta. Hailakansiniset silmänsä tarkastelivat uutta ympäristöä ilmeettöminä, cowboybootsien kannusmaiset koristeet kilahtivat jokaisella askeleella. Hitaasti hän pysähtyi tiskin luo. Ketään ei näyttänyt olevan paikalla, mutta kello odotti pöydällä pahaenteisenä, kuin suuri punainen nappi, jonka alla luki "älä paina tästä".

Matt katsahti vielä hitaasti ympärilleen, ennenkuin soitti kelloa kaksi kertaa perätysten, jääden kuulostelemaan. Hän riisui hattunsa, kun huomasi sen tiputtavan vettä pöydän pinnalle, pyyhkäisten pisarat takkinsa hihalla. Toivottavasti hän pärjäsi ranskantaidoillaan. Niissä oli vielä kohentamista, mutta toistaiseksi kukaan ei ollut ymmärtänyt väärin, tai sitten kaikki kohtaamansa henkilöt olivat vain nyökytelleet ymmärtäväisinä, kiroten mielissään Matthew'n virheitä. Olla nyt Ranskassa, kaukana kotoa, täysin toisella mantereella. Välillä mies tunsi kyllä kaiken olevan melko järjetöntä, mutta toisaalta, hän ei tehnyt tätä itsensä takia, ei ainakaan kokonaan.

Luca asteli pienin, kevein askelin alas kapeaa, kaartuvaa portaikkoa kellarihuoneiston toimistoonsa. Käskevä, varma kellonsoitto oli kutsunut hänet, ilmoitellut odottavasta asiakkaasta, eikä hän omien rakkaiden harrastuksienkaan takia halunnut sentään päästää pientä yritystään kaatumaan. Se oli oikea seikkailu, mitä ihastuttavin kurkistusaukko laajaan kirjoon ihmisyyttä, ongelmia ja ratkaisuja. Ei siis ihme, että hänen kasvoillaan oli suunnattoman tyytyväinen, liki kissamainen hymy, kun kaunotar laskeutui täyspitkässä, mustassa mekossaan alas portaita toinen käsi helmaa poissa valkoisten sukkien verhoamista jaloista kannatellen.

Hän pysähtyi toinen jalka jo kellaritoimiston vaalealla puulattialla, ja hänen hiilenmustat silmänsä kapenivat aavistuksen nähdessään hattunsa käteensä kopanneen karjapaimenen istumassa yhdellä siroista antiikkituoleista. Mies ei sopinut laisinkaan tähän paksujen hopeakoristeiden ja rönsyilevien kattokruunujen valtakuntaan, ei, hän kantoi aavistusta aavoista niityistä mukanaan, niiden yksinäistä koskemattomuutta... olisi runollista sanoa niin.
”Well good afternoon, mister Cowboy!” Luca purskahti hiljaiseen nauruun ja asteli vastaanottotiskinsä taakse istumaan korkealle tuolille, jääden katselemaan vaaleatukkaista, kovan työn parkkiinnuttamaa miestä, joka oli saapunut hänen luokseen. Jos hänen ranskansa oli aksentin paksuntamaa, oli hänen englantinsa sitäkin runsaammin värittynyttä ja erikoisesti painotettua.
”Mikä tuonee suurkaupunkeihin tottumattoman arojen miehen pieneen yritykseeni? Oletteko kadottanut jotakin, mister Cowboy?” mustatukka kysyi ilakoivasti, selvästi miehen ulkoisesta olemuksesta riemastuneena.

"Good afternoon, ma'am."
Matthew vastasi kohteliaasti, nyökäten vielä pienesti. Hän ei tuntunut laittavan pahakseen, tullessaan kutsutuksi cowboyksi. Miksi hän sellaisesta olisi loukkaantunut, olihan se kuitenkin melko ilmiselvää? Tietysti hän olisi voinut olla jonkin moottoripyöräjengin karannut rivijäsen, mutta no, se nyt lieni vähemmän todennäköistä. Hailakansiniset silmänsä katselivat tätä tapausta, eivätkä ne paljastaneet mitään, kuten eivät yleensäkään. Oli vaikea sanoa, mitä hän ajatteli, kun katseensa tarkkaili ensin tätä kieltämättä hieman erikoisempaa näkyä.

Miehen kulmat kurtistuivat aavistuksen, kun hän yritti saada toisen sanoista selvää, ja kun oli saanut viimein jonkinlaisen selvyyden, vastauksen miettimiseen meni vielä hetki.
"Etsin töitä."
Hän viimein totesi, sillä ajatuksensa vain sotkeutuivat vaikeampia lauserakenteita miettiessä. Matthew ei ollut mies, joka höpöttelisi turhasta, mutta kenties tämäkin oli häneltä pohjanoteeraus. Ranska kielenä osasi olla todella hankalaa...!
"Voitteko auttaa minua?"
Matt jatkoi hieman haparoiden, ehkä itsekin tajuten, kuinka tönkösti hän oli asiansa aikaisemmin ilmaissut, eihän hän kuitenkaan tahtonut antaa mitään barbaarista kuvaa mahdolliselle tulevalle työnantajalleen. Olisipa tuo nainen puhunut vain edes hieman selkeämmin ja ollut käyttämättä vaikeita sanoja!

Luca tuijotti herra Cowboyta tiiviisti kujeileva, arvioiva hymynpuolikas huulillaan. Hurmaava, kerrassaan hurmaava! Kohtelias, lyhytsanainen, todellinen yksinäinen ratsastaja. Harvinainen, lähes kadonnut rotu – ja nyt yksi sellainen oli marssinut hänen vaatimattomaan toimistoonsa. Mustatukka suoristi ryhtinsä tiskin takana ja hipaisi sormenpäillään poskeaan, pää kallistuen ensin oikealle ja sitten vasemmalle hänen tarkkaillessaan voimakkaalla katseellaan täysin arastelematta miehen ulkomuotoa, aivan kuin olisi yrittänyt nähdä kovien, hailakoiden silmien läpi miehen mieleen.
”Töitä? Ahh, työ, niin tympeä sana! Työ on niin puhkikulunutta, sanoisinko tylsää”, kaunotar nauroi runsaalla äänellään ja heilautti kättään vähättelevästi.
”I have no jobs, but adventures, mister Cowboy”, hän hymisi englannillaan, jota tuo yksinäinen ratsastaja selkeästi osasi paremmin kuin ranskaa. Ei Lucasta ollut keskustelemaan englanniksi, mutta hänestä oli selkeästi hauskaa yrittää.

”Mutta miksi ottaisin teidät mukaan seikkailuihini, mister Cowboy? Osaatko tehä muutakin kuin lassota karjaa ja osallistua kaksintaisteluihin aamunkoitteessa?” Luca hypähti takaisin ranskaan ja hypähti alas tuoliltaan, kiersi tiskin käsi sen pintaa viistäen ja asteli miehen eteen. He olivat yhtä pitkät, he kaksi, ainakin kun mustatukalla oli korkokenkänsä jalassaan. Hetken aikaa leninkipukuinen siristeli tummasti meikattuja silmiään, nappasi jopa alahuulensakin valkoisten hampaittensa väliin kevyeen nipistykseen, kuin yrittäen kovasti päästä läpi tuosta lujasta katseesta, joka piilotteli paljon, voi miten paljon! Mies ja hänen menneisyytensä, joskus sen saattoi suorastaan haistaa ilmasta, tuntea vahvana, pistävänä läsnäolona, joka häälyy miehen selän takana varjoissa ja painaa raskaana hänen harteillaan.
”Enkä antaisi töitä kenellekään, kuka ei ole esittäytynyt minulle.”

[Pahoittelen, jos on todella tönkköä tekstiä, nappasin itselleni nimittäin flunssan viikonloppuna >_>]

Mies pysyi vaiti ja antoi tuon mekkoon verhoutuneen tummahiuksisen vetää läpi omaa showtaan, sillä tuo tuntui siitä niin pitävän. Ajatella, että ihmiset todella osasivat olla välillä niin erilaisia. Hänen haaleat silmänsä tarkkailivat toista ilmeettöminä. Niissä ei näkynyt häivähdystäkään arvostelusta, epäilystä tai halveksunnasta. Ehkä tuo neitokainen ei ollut 'his cup of tea', mutta mikä hän oli silti arvostelemaan muita? Jokaisella oli oikeus olla, mitä tahtoi ja käyttäytyä miten tahtoi, tietysti normien sisällä. Kaiketi.
"Well, ma'am, adventures are fine too..."
Hän lausui ja olisi kenties jatkanut, ellei olisi joutunut keskittymään todella ranskan koukeroiseen, liukkaaseen kieleen, merkitysten vain liukuessa pakoon hänen hapuilevilta sormiltaan, vaikka hän kuinka yrittikin paneutua sanoihin ja ymmärtää.

Hän piti lyhyen tauon, laskien hetkeksi katseensa alas, ahavoituneisiin, työn kovettamiin käsiinsä.
"Uskon, että minusta voisi olla Teille... hyötyä."
Matthew viimein lausui, yrittäen puhua niin selkeästi kuin vain mahdollista, vaikka takelteli silti.
"Excuse my rudeness, ma'am. The name is O'Connor, but you may call me as you please, ma'am."
Matt selitti, raapien hieman niskaansa, kuin koulupoika ankaran opettajan edessä, nöyränä, kohteliaana ja kuuliaisena, vähätellen itseään. Ensimmäistä kertaa mies tuntui hieman raottavan kuortaan, mutta vain aavistuksen verran.

//Vähän hävettää heittää tämmöinen tynkä, mutta jollain sitä nyt täytyy mättää itsensä kirjoittamaan hahmoa, joka on hetkeksi päässyt irtautumaan otteesta.//

Hiljainen lännensankari, totta tosiaan! Niin jähmeä ja vakava, eksynyt joutuessaan pois laumansa luota, pois aavoilta preerioilta ja keskelle aivan erilaista kulttuuria. Ihmisluonto näkyi todella vasta silloin, kun se joutui itselleen vieraaseen kulttuuriin – silloin sen täytyi sovittaa käytöksensä, ajatuksensa, koko olemuksensa uuteen muottiin, arvioida ja virittää ja hienosäätää aivan loputtomasti, sillä vanha, opittu malli ei enää toiminutkaan. Hänellä olisi tuolle karjapaimenelle seikkailuja, oh, mitä seikkailuja!
”Mmm, mister Cowboy, hyötykäyttöä minulla olikin mielessäni varallesi”, Luca naurahti matalasti silmät vilkkuen. Hitaasti hän kääntyi ympäri ja lähti askeltamaan keinuvaan tapaansa tiskin taakse, josta mustatukka nostikin esille joukon mappeja, joista etsi käsiinsä työsopimuksen. Paperi lasketettiin pöydälle, pitkät sormet tarttuivat kynään ja vino käsiala alkoi täyttää tarvittavia sarakkeita, ennen kuin paperi pyöräytettiin ympäri ja Luca loi hymyilevän katseen O'Connoriinsa.
”Uuden työnantajasi nimi on Luca Bátori, jos vain niin haluat. Kuukauden koeaika, maksan tuntiesi mukaan. Ehkä otan sinut vakituiseksi, jos kiehdot minua yhä sen jälkeenkin”, hän naurahti.

"Kuulostaa... Hienolta, ma'am. Yritän parhaani ollakseni teille tarpeen."
Mies vastasi hieman ontuvalla ranskallaan, hieraisten kevyttä sänkeään kämmenellään, katsellen kuinka toinen täytti papereita. Hän ei edes tarkkaan tiennyt, mitä kaikkea ne tarkoittivat, mitä ihmettä tuo oikein mahtoi täyttääkään lappuseen, sillä ranskantaitonsa eivät olleet niin kovin harjaantuneet. Hän toivoi ymmärtäneensä oikein, että hänet otettiin töihin ainakin kuukaudeksi. Se olisi hyvä alku, Matt saisi vuokran maksettua ja asiat jo hiljalleen mallilleen.
Mies tarttui kynään, tiiraten hetken aikaa, yrittäen päätellä, mihin rustata nimensä. Oikean kohdan löytämiseen meni muutama sekunti, kunnes viimein helpotus suorastaan kuvastui preerian paahtavan auringon ruskettamilta kasvoiltaan ja vikkelästi mies kirjoitti oman nimensä oikeaan kohtaan.

"Voinko kysyä Teiltä, Ma'am..."
Yksinäinen karjapaimen aloitti hitaasti, rykäisten hieman selvittääkseen kurkkuaan.
"Aloitanko työt... heti?"
Hän haparoi, yrittäen saada sanat kohdilleen. Se sopisi hänelle. Hän tekisi parhaansa kyllä... Jokainen askel oli vei häntä lähemmäs sitä päämäärää, joka vielä odotti nurkan takana.

//Anteeksi kesto.//

O'Connorin nostettua kynän kärjen irti paperista Lucan pitkät sormet kurottuivat sipaisemaan paperin hänen käsiinsä hellästi, ikään kuin suurtakin aarretta vaalien, ja hipsi varpaisillaan sujauttamaan paperin kansioon, jossa se pysyisi tallessa repäistyään ensin kopion sen alta. Sirolla ranteenojennuksella Luca ojensi paperin hymyn kera karjapaimenelle.
”Pidä se tallessa, mister Cowboy”, hän naurahti ja painoi sitten hetkeksi etusormensa alahuulelleen. Mietteliäästi silmät käväisivät vasemmassa ylänurkassa, ja sitten mustatukka asteli hitaasti hyllykölle, jonka lukuisia kansioita hän alkoi naputella pitkillä kynsillään.
”Vaikka heti, jos sinulla ei ole muuta tekemistä. Voin esitellä tilat – et ole täällä töissä yksin, mutta Alex ei tule kuin vasta muutaman tunnin päästä”, hän vastasi sitten ja nyökkäsi karjapaimenta seuraamaan liuhuvia askeleitaan peremmälle kellarihuoneistoon. Kaksi toimistohuonetta, vastaanottohuoneen L-kulman takana lymyävä keittiötila ja yksi kylpyhuone suihkulla – kaikki oli moitteettomasti, suorastaan koreasti sisustettua, ja Luca välittämättä kielimuurista jutusteli huoneitten olemuksesta odottamatta Matthew'lta mitään varsinaista vastausta.

”Ja tästä pääsemmekin -”, hän lausahti sitten, kun oli tuonut miehen takaisin vastaanottohuoneeseen, ”- tuohon portaikkoon. Yläkerta on omaa, henkilökohtaista aluettani – kotini. Kukaan ei pääse sinne kutsumatta – mutta kysy toki, jos haluat tulla kahville”, hän hymähti toinen kulma koholla painokkaiden sanojensa perään. Keveä naurahdus ja käden heilautus olivat kuin mitätöimässä tuon pienen ehdotuksen, ja mustatukan katse eksyi takaisin yhteen niistä hyllyistä, jotka olivat täynnä kansioita – niitä oli kaikkialla, aivan liikaa, mutta hän piti mieluummin kaiken todellisena kuin käsittämättömästi epäluotettavan koneen sisään säilöttynä.
”Mutta sitten työn pariin, mister Cowboy. Pelkäätkä pimeää, hirviöitä? Haluatko mieluummin töihin päivällä vai yöllä? Kuinka taianomaisia seikkailuja saan tarjota sinulle?” Luca kysyi hymy huulillaan, mutta katse erityisen valppaasti ja tutkivasti O'Connoriin kiinnittyneenä.

[hähä, voisi lukea latinan tenttiin, mut kettu ku iski ropeinspis XD]

Cowboy seurasi toista kuuliaisesti, lakki kourassaan, kuin pyhäkoululainen ikään. Hän painoi tärkeimmät paikat mieleensä, eikä keskeyttänyt uutukaista pomoaan hetkeksikään, pysyi hiljaa kuin muuri ja vasta, kun he olivat kiertäneet kaiken läpi ja hänelle viimein osoitettiin kysymys, sai tuo aavan preerian kasvatti avattua suunsa.
"Minulle on täysin... sama, milloin työskentelen ja mitä teen. Te määräätte, ma'am, ja minä tottelen."
Hetken aikaa mies haki sanoja, jotka kuitenkin tulivat suustaan tällä kertaa kohtuullisen luontevasti, vaikkakin melko vahvasti amerikkalaisittain ääntäen.
"Jos Te tahdotte, että työskentelen yöllä, niin sitten minä teen niin, ma'am. Jos te tahdotte minun työskentelevän päivällä, sitten teen niinkin. Hirviöt ja... pimeä eivät ole minulle este."
Matthew haki sanojaan, mutta niitä vahvistaakseen nyökkäsi vielä pienesti, edelleen hattu kourassaan.

"Osaan ampua, ma'am, ja aselupani ovat kunnossa. En tiedä, onko siitä hyötyä työni kannalta, mutta..."
Mies vielä totesi, raapien niskaansa toisella kädellään, sen hetkeksi hatun lieristä irrottaen. Osasi hän paljon muutakin sen lisäksi. Ratsastaminenkin luonnistui, mutta cowboy oletti, ettei kyseisellä taidolla ollut yhtä suurta merkitystä... oikein minkään kanssa. Paitsi ehkä moottoripyörän. Hän aikoi ostaa moottoripyörän, jahka saisi säästöön sopivan määrän rahaa. Se olisi melkein kuin hevonen, ja näillä bensanhinnoilla ylläpitokin tulisi kyllä aivan yhtä kalliiksi... Mutta ensin työt, sitten huvit. Kunnes hänen säästötilillään olisi tarpeeksi, niin sitä ennen täytyisi miehen joko tyytyä jalkapatikkaan tai käyttää julkisia. Auton omistaminen ei ollut tullut kyllä hänen mieleensä, mutta samalla kerralla sai hommattua ihan kunnon ärjyvämoottorisen kaksipyöräisenkin.

O'Connor ei olisi voinut valita sanojaan paremmin, mikäli olisi halunnut saada Lucan hymyilemään. Mustatukka melkein hyrähti kehräämään – hän piti jo tuosta suoraselkäisestä karjapaimenesta aivan hävyttömän paljon. Kohtelias, jämäkkä, mutkaton mies. Useammat saisivat olla tuollaisia, ihmisiä yksinkertaisimmillaan ja puhtaimmillaan – tai sellaisen tunteen Luca ainakin sai tuosta sään ja auringon patinoimasta miehestä, josta melkein lehahti tälläkin hetkellä aavistus kuivan heinän ja karjan tuoksua.
”Mutta mister Cowboy, sanoinhan, että maksan tehdyistä tunneista. Päivät, yöt – saat tehdä niin paljon töitä kuin haluat. Minä olen täällä iltaisin, sillä päiväni kuuluvat taiteelle, eikä Alexkaan ehdi saapua kauaa ennen auringonlaskua”, Luca selosti kieputellessaan yhtä hiussuortuvaansa etusormensa ympärille. Hän oli jo pyyhältää selailemaan kansioita, mutta kääntyikin ympäri terävä hymy kasviollaan O'Connorin jatkaessa vielä.
”Ohh, mutta kultapieni, minähän palkkasin sinut jo~” Luca hymähti toisen käden poskelleen painaen ja toisella karjapaimenta luokseen viittoen.
”Pariisin kadut ovat öisin petollisia. Turvasta ei ole koskaan haittaa”, hän hymähti uudemman kerran ja nyt todella asteli tutkailemaan kansiorivejä pitkäkyntisiä sormiaan niiden selkämyksiä pitkin juoksuttaen.

Hetken aikaa toinen kulma koholla kansioita tutkailtuaan Luca liu'utti yhden, niistä ehkä tyhjimmän, ulos paikoiltaan ja lasketti sen avoimeksi vastaanottotiskille. Aniharvat asiakkaat saapuivat ennen iltahämärää ja hän halusi näyttää etsimänsä heti O'Connorille, joten miksi ei? Pyyhkien kasvoille kurkottelevat hiussuortuvat korvallisilleen Luca alkoi selailla muovitaskuja, kunnes lopulta liu'utti yhdestä niistä esille joukon papereita.
”Ahh, tässä. Eräs huolestunut vaimo etsii kadonnutta miestään... Alexis Rocault, 34, palomies, kadonnut yli vuosi sitten. Käyttäytyi omituisesti useamman kuukauden ennen katoamistaan, kovin lempeä mies muuttui salamyhkäiseksi ja vihaiseksi... ja poof, vaimo ja pieni herttainen tytär jäivät yksin ilman elättäjää”, Luca kertoi vahvasti eläytyvällä äänellään ja naurahti matalasti pudistaen kuitenkin päätään.
”Niin traagista, niin traagista – häneltä jäi jälkeensä muutamia papereita, jotka Marie ystävällisesti lainasi minulle. Tämä tulee olemaan tapauksesi. Tutustu siihen kaikessa rauhassa – olen toimistossani, jos tarvitset apua tai keksit jotain.”
Näiden sanojen myötä Luca vetäytyi toiseen toimistohuoneista, omaansa, tutkailemaan muutamia papereita nyt, kun oli päätynyt muutenkin tulemaan alas.

Mies katseli kunnioittavasti vaiti tuoretta työnantajaansa. Sinisissä silmissä oli jämäkkä katse. Hän selkeästi kuunteli, vaikkei kommentoinut millään lailla. Lyhyen, terävän nyökkäyksen tummahiuksinen sai vastaukseksi, kun tuo vetäytyi toiseen huoneeseen. Cowboy seisoi melko pitkäänkin vain paikoillaan, tuntuen pohtivan, ajattelevan jotakin. Hän oli varsin syvällä omissa mietteissään.

Alexis Rocault. Palomies. Kadonnut jo vuosi sitten. Jäljet olivat kylmenneet, joten he tarvitsivat nyt todella hyvän johtolangan. Oikean vihjeiden esiäidin. Hän oli kieltämättä tehnyt tätä ennenkin. Tämä kaikki oli hänelle niin kirotun tuttua, että ajatuksensa raksuttivat kuin kone. Kohde tosin vain oli eri, ja huolimatta siitä, että hänellä oli ainakin jonkin verran kokemusta tällaisista asioista, oli siinä eräs pieni mutta. Matthew'n pitkäaikaisin tehtävä... oli edelleen ratkaisematta. Sen rinnalla, toisaalta, tämä Monsieur Rocault saattaisi olla varsin helppo. Liiankin helppo. Epäilyttävän helppo.
Tai ehkä ei. Matthew'lla oli ikävä aavistus tästä. Alexis Rocault. Yli vuosi kadoksissa...Se oli pitkä aika olla hukassa. Epäilyttävän pitkä. Tämä ei luultavastikaan tulisi olemaan mikään tavallinen keikka.

Cowboy katsahti nyt ympärilleen, ensimmäistä kertaa kunnolla. Päätelmänsä saivat pahaenteisyydellään hänen niskavillansa pörhistymään. Pieni, aavistuksen jäykkä hymynhäive käväisi huulillaan niin nopeasti, että näytti kuin sitä ei olisi edes koskaan ollutkaan. Mies siisti hieman hiuksiaan, astellen sitten kohti toimistohuonetta, jonne Ma'am oli kadonnut. Hän pysähtyi oven luo, tuntuen miettivän hetken, ennenkuin koputti varsin jämäkästi, mutta selkeästi kohteliaasti. Hänellä olisi vielä kysyttävää. Ei kovin paljoa, mutta jonkin verran. Jotakin, mistä aloittaa.

Saatuaan luvan, hän astui sisään huoneeseen.
"Excuse me, ma'am... Minulla olisi kysyttävää."
Hän aloitti kohteliaasti, hattunsa lieriä sormillaan sivellen.
"Miksei kukaan ole etsinyt tätä Monsieur Rocaultia aikaisemmin, silloin kun mahdolliset jäljet olivat vielä tuoreita?"
Matthew kohotti sinisten silmiensä katseen työnantajaansa.
"Ja onko hänen vaimonsa mennyt uusiin naimisiin?"

Luca istui huolettomasti sirolla työtuolillaan pyöritellen yhtä hiussuortuvaa sormensa ympärille lueskellessaan selkeästi yhtä paperia pöydällä olevasta monistenipusta. Hän lasketti sen tekstipuoli alaspäin pinon päällimmäiseksi kuullessaan jämäkän koputuksen, joka ei voinut olla kenenkään muun, kuin hänen uusimman työntekijänsä. Kauaa karjapaimen ei ollut jaksanut miettiä yksin, mutta toisaalta herra Rocaultin tapaus oli harmillinen, niin kovin harmillinen.

Kutsuttuaan miehen sisään Luca nojasi kyynärpäänsä työpöydälleen ja lasketti leukansa yhteenpunoutuneitten sormiensa varaan katsellen mister Cowboyta uteliaasti.
”Ah, kysymyksiä...” Luca naurahti kehräten O'Connorin kohteliaille kysymyksille, aivan kuin mies olisi tehnyt jonkin erityisen huvittavan tempun.
”Enkö palkannut sinua etsimään vastauksia?” mustatukka kiusasi tuoretta alaistaan, mutta nojautui sitten työtuoliinsa.
”Ahh, aluksi herra Rocault ei ollut laisinkaan kadonnut. Hänen siskonsa oli vienyt ja piilottanut hänet jonnekin, niin rouva Rocault nykyään väittää. Tavanomaiset katoamisilmoitukset tehtiin, kun herra Rocault katosi siskoltaankin – ja meidän puoleemme suloinen Marie kääntyi, kun kaikki muut luovuttivat”, hän kertoi laveasti.
”Mister Cowboy, poikakulta, oletko koskaan rakastanut ketään?” Luca vastasi O'Connorin toiseen kysymykseen naurahduksen sävyttämällä kysymyksellä, ja hän pyyhkäisi tummaa tukkaansa enemmänkin teatraalisuuden kuin käytännöllisyyden vuoksi pyöräyttäessään toimistotuolinsa sivuttain.
”Suloinen pikku Marie on surun murtama, hänen rakas puolisonsahan katosi vasta vuosi sitten!”
Jokin tummatukan äänessä oli kuitenkin ristiriidassa sanojen kanssa hänen silmäillessään hyllykön mappeja ja pieniä koriste-esineitä.

Mies kuunteli vaiti tuoretta pomoaan.
"Ymmärrän, ma'am. Kysymykseni tuottavat vain lisää kysymyksiä. Miksi Monsieur Rocault oli piilotettu? Vai onko tämä..."
Hän jätti lauseensa lopun ilmaan, sormensa aavistuksen puristuivat tiukemmin hatun lierin ympärille. Asia selkeästi oli Cowboyllekin varsin arka paikka, tiedä sitten minkä takia. Mies tuntui synkistyvän aavistuksen.
"Ja ei, en ole, Ma'am. En ole koskaan tuntenut mitään sellaista, mitä voisin kutsua... rakkaudeksi."
Jälleen kerran O'Connor empi. Selkeästi tuo oli ajettu hieman reunemmas, jos ei nyt ihan vielä nurkkaan saakka.
"Missä hänen siskonsa asuu, ma'am? Se olisi ehkä järkevin paikka aloittaa, ellei kyseessä todella ole..."
Ja taas lause jäi kesken. Cowboy liikahti vaivaantuneesti paikoillaan, kuin maa olisi poltellut hänen paksujen saappaanpohjiensa alla. Yliluonnollisesta puhuminen sai miehen vaivaantumaan, mutta toisaalta, se ei välttämättä ollut aina niin omituista, kun otettiin huomioon se kaikki, mitä oli tapahtunut niinkin lyhyessä ajassa. Jokaisella 'tavallisella' tallaajalla oli varmasti ikäviäkin kokemuksia taikaväestä ja mullistuksen aiheuttamista muutoksista.

Lucan hymy oli silkkaa hunajaa, hänen katseensa liian tietäväinen ja pitkät sormenkynnet naputtelivat korean tuolin puisia käsinojia.
”Oh, etkö? Mitä haaskausta. Rakkaus on niin kovin kaunista, vaikkakin niin haurasta ja niin kovin, kovin kivuliasta, kun sen menettää...” hän hymähti puoliksi itselleen, puoliksi jollekin näkymättömälle.

Hitaasti tummatukka pyörähti takaisin kasvokkain mister Cowboyn kanssa, ja riemastus väikkyi Lucan värillisten piilolinssien peittämissä silmissä.
”Nykyään Pariisin ulkopuolella, aikaisemmin eräällä lähiöalueella... tietenkin paikka on jo tutkittu kolmeen kertaan, mutta ei vielä meidän keinoillamme”, hän puheli selaillen laiskasti pöydällään lojuvia papereita, silitellen kirjaimia kuin kissanpentuja.
”Mister Cowboy, pelkäättekö yliluonnollista?” hän kysyi yhtäkkiä terävästi ja nojautui lähemmäs miestä tuijottaen häntä tiiviisti.
”En voi pitää palkkalistoillani miestä, joka säikkyy varjoja seinillä ja aaveita silmäkulmissaan.”