Hämärät kujat - hämärät aikeet?

//Vapaa kaikille ^^


Fingal heräsi. Hetken hän mietti, missä oli ja huomasi sitten olevansa liiankin tutussa paikassa. Hänen päätään jomotti ja sormeen sattui. Mies kohotti sormensa silmiensä ja katsoi sitä kummastuneena. Se näytti hieman turvonneelta, mutta muuten se vaikutti olevan kunnossa. Hän koukisti sitä hieman ja näki hetken tähtiä. Mitä hän oikein oli tehnyt susimuodossaan viime yönä? Sitä ei oikeastaan ollut vaikea arvata. Mitä todennäköisimmin hän oli riehunut ympäri huonetta. Hieman huokaisten Fingal nousi ylös ja venytteli jäseniään. Hän halusi äkkiä kotiin, mutta olisi kaiketi parempi mennä näyttämään sormea lääkärille.

Fingal huomasi ovensa olevan jo auki. Jostakin kuului kuorsausta, mutta muuten Täydenkuun turvatalo oli melko hiljainen. Hän puki vaatteet yllensä, jotka turvatalon joku työntekijöistä oli todennäköisesti tuonut aikaisin aamulla takaisin. Fingal oli ottanut tavakseen nukkua täällä alasti, sillä hän oli lopenkyllästynyt ostamaan uusia vaatteita repeytyneiden tilalle. Hänellä oli muutakin tekemistä kuin käydä koko ajan shoppailemassa vaatteita. Skottimies ei ollut rahantuhlari ja yritti säästää joka sentin, minkä sai haltuunsa.

Käytävällä ei liikkunut ketään Fingalin astuessa ulos huoneesta, jossa oli yönsä viettänyt. Seinäkello näytti tulevan kohta kahdeksan. Hänellä oli hieman hutera olo ja kunnon ateria houkutteli häntä melkoisesti. Ensin hän kuitenkin menisi lääkärille. Mies käveli taakseen katsomatta ulos Täydenkuun turvatalosta ja astui Hämäräkujalle siristäen hieman silmiään ennen kuin läksi kävelemään pitkin katua, joka suloisista aamuauringon säteistä huolimatta näytti Fingalin mielestä luotaantyöntävältä. Hän ei olisi koskaan voinut asua tällaisessa paikassa. Mies piti itseään onnekkaana, että oli löytänyt mukavamman asuinpaikan neljän huoneiston rivitalosta, jonka muut asukkaat olivat varsin miellyttäviä henkilöitä. Heillä oli jopa yhteinen, kukoistava puutarha, jota hän sai hoitaa erään toisen asukkaan kanssa. Koko kaupungissa ei varmaankaan ollut yhtä hienoa puutarhaa. Vaaleatukkaisella naapurilla oli yliluonnollinen lahja kasvien kasvattamisen suhteen, sillä mitä tahansa tämä kylvi, se onnistui kukoistamaan satumaisesti. Tuntui, että puutarha oli täynnä elämisen iloa ja rauhaa. Puutarha olikin Fingalille yksi tärkeä avuntuoja täysikuun jälkeisinä päivinä. Siellä pystyi rentoutumaan lähes täydellisesti, ellei mistään kuulunut meteliä. Näitä miettien mies asteli eteenpäin niin nopeasti kuin pystyi huteralta ololtaan. Kohta hänen oli kuitenkin pakko pysähtyä hetkeksi ja nojata kädellään hieman lähimpään seinään. Pieni skottimies kirosi hiljaa mielessään koko täysikuun. Hän oli aina ollut heikko - omasta mielestään - ja täysikuun jälkeen hän todella olikin sitä. Fingal kuitenkin halusi kotiin, saada sormensa kuntoon, päästä puutarhaan ja syödä oikein ison aterian. Hetken lepo ei haitannut mitään. Ennemmin tai myöhemmin hän olisi kotona. Tätä vauhtia se olisi myöhemmin.

//No minähän sitten liityin, vaikkei olisi ehkä pitänyt x'D//

Taivas loisti ujon tiskiveden värisenä, aivan kuin joku olisi heittänyt saavillisen vettä vasten mustansinisellä maalattua kangasta. Oli juuri se aika aamusta, kun aamuvirkut ja työläiset olivat jo menneet, mutta kukaan ei vielä viitsinyt kuljeksia ulkona. Parin korttelin takaa kaikuva auton pakoputken kähinä kuulosti luonnottoman kovalta, jossain haukkui koira, äänet alkoivat pikkuhiljaa kasvaa ja etäisyydestä kaikui isompien teiden hitaasti ääntään kasvattava hurina. Väsymys oli jo tehnyt Marcin jäsenistä raskaat ja puutuneet, mutta hän ei ollut voinut jäädä asuntonsa hämärään kuuntelemaan Geraltin kuorsaamista. Se oli tehnyt hänet vain levottomaksi, yksinään kahvin juominen oli vain pyöritellyt hänen päänsä omituisen tuntuiseksi.

Ei ollut tarpeeksi kylmä, jotta Snorri olisi pukenut takin ylleen, mutta hänellä oli niskassaan valta, musta, kauhtunut ja hihansuista repaleinen hupparinsa, laaja huppu päässä hädin tuskin karkeana sojottavaa punervaa tukkaharjaa lytistäen. Hän oli väsynyt ja laahusti hartiat lysyssä kiertoreittiä kohti seuraavaa työtään auringonvaloa vältellen. Peikon muutenkin pienet silmät olivat siristyneet pelkiksi pieniksi viivoiksi ja hän kulki kadun varjopuolella aina silloin tällöin silmiään suurella, koppuraisella kädellään varjostaen. Ei siis ollut ihme, että suuri punatukkainen mies ei ehtinyt nähdä juuri samaan aikaan kulmaukseen tullutta pienikokoista miestä, kun jo onnistui törmäämään häneen niin, että molemmat olivat tuiskahtaa nurin.

Tupsupäinen häntä hypähti hetkeksi melkein pystyyn, mutta laskeutui sitten takaisin maata viistämään peikon hartioidenkin rentoutuessa. Hetken aikaa hän siristeli silmiään erittäin pöllämystyneen näköisenä, hieraisi niitä pikaisesti, ja räpytellen koetti tarkentaa katseensa pimeyteen tottuneiden silmien miehen ympärille luomista valokehistä huolimatta.
”Anteeksi, en nähnyt”, Snorri lausahti sitten aivan naurettavan pikkuruisella äänellä.
”Tuota... sormesi... enhän minä kolhaissut sitä?” hän kysyi sitten huomatessaan turvotuksen toisen kädessä.
”Ei ollut tarkoitus... aamuaurinko, se on... tiedäthän...” peikko hapuili keskustelunaloituksensa kanssa. Pikkuruinen mies oli niin... hauska näky, että hän pystyi hädin tuskin pitämään hymynsä vain kohteliaana ja tarpeeksi pienenä, jotteivät hänen torahampaansa suotta törröttäisi kaiken kansan nähtävillä. Olihan hän kasvanut kaupungissa ja nähnyt paljon mitä erilaisimpia ihmisiä ja ei-ihmisiä, mutta tuo mies... oli niin pieni!

Levätessään seinään nojaten, Fingal sulki hetkeksi silmänsä. Hänen sormeaan pakotti ja mies irvisti hieman avatessaan silmänsä. Hän katsoi kättään hetken ja kirosi jälleen mielessään. Pitäisikö hänen alkaa kahlitsemaan itsensä vielä paremmin, jotta tällaisia haavereita ei pääsisi tapahtumaan. Fingal ei voinut olla miettimättä, mitä oli oikein tehnyt saadakseen sormensa tuohon kuntoon.

Skottimies huokaisi ja jatkoi matkaansa. Hän kääntyi kulmasta jalkoihinsa tuijotellen ja samassa huomasi edessään jotakin valtavan isoa. Hän huomasi sen tosin liian myöhään, sillä käveli suoraan sitä päin. Hieman yllätyksestä älähtäen Fingal pyllähti takalistolleen maahan ja heti perään kuului kivusta kertova vinkaisu. Hän oli ottanut tukea kipeällä sormellaan.
"Au, au, au", hänen huuliltaan pääsi ja Fingal heilutti sormea edessään ikään kuin yrittäen pitää sen mahdollisimman loitolla kaikesta kosketuksesta.

Fingal ponkaisi takaisin seisomaan melkoisen ketterästi, huomatessaan viimein, mihin oli päistikkaa törmännyt. Peikko oli valtava. Hänen leukansa loksahti itsestään auki, kun hänen silmänsä rekisteröivät toisen olemuksen varpaista päähän. Fingalin piti taivuttaa päätään takakenoon, jotta pystyi näkemään, mistä omituisen pieni ääni kuului. Hänen mielestään ääni ei lainkaan sopinut noin isolle olennolle.
"E-ei se mitään", Fingal sanoi vieläkin hieman järkyttyneenä äkillisestä törmäyksestä. Peikon huomatessa hänen sormensa, Fingal vilkaisi sitä pudistaen päätään.
"Et kolhaissut. Se oli jo tällainen", hän mutisi, selittämättä siitä sen enempää. Sitten Fingal kohotti taas katseensa yläilmoihin kohti peikon kasvoja. Hän hymyili hieman, tuntien olonsa hyvin, hyvin pieneksi.
"Ei se mitään, oikeasti. Ainahan sitä välillä törmäilee, kun ei katso eteensä. Minun tässä pitäisi pyytää anteeksi. Olin aivan ajatuksissani", Fingal sanoi.

Snorri tunnisti välittömästi ruskeatukkaisen pikkumiehen katseesta pelon, ja välittömästi peikko näytti kutistuvan hieman kasaan. Pienikokoinen vakuutteli pian, että sormi oli ollut jo kipeä, ja punapää vältteli tuijottamasta liikaa, mutta silti hänen silmistään näkyi syvä, syvä pahoittelu.
”Silti... anteeksi, ei ollut tarkoitus pahentaa tilannetta”, Snorri pahoitteli vielä uudestaan ja kaivoi taskustaan rannekellon, josta vilkaisi aikaa. Hänellä ei ollut vielä suunnaton kiire, onneksi.
”Vika on myös minun, pitäisi kulkea varovaisemmin. Enhän varmasti satuttanut sormea lisää?” hän tiedusteli kulmat huolestuneesti kurtussa. Snorri ei pitänyt siitä, että meni töpeksimään näin, ja miehen ystävällinen käytös sai hänet tuntemaan olevansa entistä enemmän vastuussa teostaan, hyvittelyn tarpeessa.

Peikko hivuttautui hieman sivuttain kadunkulmaa valossa kylvettävää aamuaurinkoa kohden, muttei vielä alkanut tehdä lähtöä. Hän... hänestä tuntui oudolta törmätä sillä tavalla, ja vielä tuollaiseen pieneen ihmismieheen, hänen suorastaan täyteen vastakohtaansa. Pitkä, valvottu yö painoi hänen mieltään ja peikon mielen kulmilla pyörähti tunne eroavaisuudesta, toiseudesta – mutta se hälveni ennen kuin muodostui kunnolla sanoiksi, eikä tuonut hänen tasaiseen tuijotukseensa mitään muutosta.
”Tuota... niin. Ei kai olisi sopivaa tarjota aamiaista pahoitteluksi”, peikko totesi osittain kuin itselleen ja nykäisi huppunsa vähän syvemmälle päänsä peitoksi. Aksentilla ranskaa puhuva mies vaikutti siltä, että olisi valvonut koko yön nuhjuisen tukkansa ja auki möllöttävien silmiensä takia, joten Snorrin mieleen juolahti luonnollisesti, että kaveri saattaisi kaivata jotain suolapalaa ennen kotiin palaamista – ainakin, jos hän oli viettänyt yön juhlien, kuten peikko jostain syystä oletti.
”Tuossa... tuossa kulmilla on puoti, josta saa hyviä leipiä.”

Fingal taivutti kaulaansa, että näkisi peikon kasvot paremmin. Toinen vaikutti olevan aidosti pahoillaan. Hän yritti olla liikuttamatta sormeaan liiemmin, mutta siihen sattui siltikin, piti hän sitä miten päin tahansa.

Kuullessaan sanan "leipä", Fingalin vatsa murisi, paljastaen myös peikolle, miten nälkä hänellä oli. Ehkä hän voisi ottaa vastaan tämän tarjouksen ja syödä ensin, ennen kuin menisi lääkäriin. Hänen pitäisi vain kestää kipu siihen saakka. Fingal virnisti hieman punastuen ja katsahti peikkoa uudemman kerran.

"No... jos tämän kerran. Totta puhuen olen niin nälkäinen, että voisin syödä vaikka vuohen", Fingal sanoi hieman naurahtaen, liioitellen nälkäänsä hieman. Ei hän oikeasti pystyisi kerralla syömään kokonaista vuohta.

Fingal seurasi katseellaan peikkoa, odottaen, että tämä lähtisi johtamaan tietä leipien luokse. Hänen mahansa murisi uudelleen ja skottimies punastui hieman lisää nolon oloisena. Hän ei pitänyt siitä, että hänen mahansa murisi niin kovaan ääneen julkisella paikalla, vaikka kadulla ei näkynytkään peikon lisäksi juurikaan muita olentoja.

//Kauhea kun tämä peli on ollut paussissa pitkään x'D Snorrille on ehtinyt vakiintua murretta ja kaikkea muuta hauskaa sillä välin *naur* Näyttää hupsulta muuttaa sillä kirjoittamisen tyyliä ikään kuin kesken pelin... mutta sori, kesti nyt itsellä hetkinen vastaamisessa.//

Pikkuruisen miehen maha murisi kovaäänisesti Snorrin ehdottaessa aamiaista, mutta peikko ei ollut siitä kovin yllättynyt. Kenelläpä ei olisi nälkä ankaran aamuun asti kestäneen juhlinnan jälkeen – tai ainakin jotakin sensuuntaista hän oletti ruskeatukan tehneen – kun hänelläkin oli aina kiljuva nälkä yötöiden jälkeen, vaikka eväitä olikin matkassa?
”Ei niil vuohii myyä... mut ehkä saat lammasta leipäs väliin”, Snorri hymähti pehmeästi vitsiin mukaan hypäten, ja ojensi sitten suuren kätensä käteltäväksi.
”Marc Arnesen, mut Snorriksi haukkuvat”, hän esitteli itsensä, ja lähti sitten kävelemään kaikessa hiljaisuudessa pitkin, mutta pohdiskelevan hitain askelin kohti kulmapuotia.

Kyseessä oli pieni, sekalainen ja täydenoloinen puoti, jossa tiskiltä pystyi tilaamaan erilaisia täytettyjä leipiä. Snorri esitti vakiotilauksensa – paahtopaistileivän – ja kääntyi sitten aamiaisseuralaisensa puoleen.
”Mitäs sul?” hän kysyi hiljaisella äänellään, osaamatta juurikaan iskeä käyntiin muuta keskustelua, kuin välttämättömimmät kysymykset. Hän halusi, halusi kovasti yrittää vaikuttaa vähemmän epäkohteliaalta törmäilynsä jälkeen, muttei tiennyt miten. Olisi ehkä tahditonta lähteä puhelemaan mistään liian henkilökohtaisesta, mutta yötöistä väsynyt pää ei keksinyt mitään keveääkään puheenaihetta.
”No... tuota. Olikos jossain jotku kellarijuhlatki? Viime yönä oli paljon meteliä ympäriinsä.” Peikko päättyi tarttua oletukseensa edellisyönä tapahtuneesta hurjasta juhlinnasta.

//Toivottavasti en puhunut läpiä päähäni, mutta jotenkin... eiköhän Snorri ollut ainakin epäsuorasti tulossa yötöistä tuohon tilanteeseen x'D En ainakaan päinvastaiseen viittauksia löytänyt aikaisemmasta pelistä. Hur dur.//

Fingalin maha murisi uudelleen hänen tarttuessaan ojennettuun käteen. Pikaisesti hän puristi peikon kättä ja mutisi pieni puna kasvoillaan nimensä. Sitten hän seurasi peikon kannoilla leipäpuotiin ja katseli miltei kuola valuen tarjolla olevia leipiä. Hän ei kuitenkaan osannut valita laajasta valikoimasta mieleistään, joten hän päätti tyytyä samaan, mihin hänen suuri seuralaisensakin.

"Otan saman", Fingal sanoi hymyillen hieman ja heti saatuaan leivän käteensä hän alkoi mutustella sitä hyvällä halulla paikallaan seisten. Peikko sai odottaa vastausta kysymykseensä hetken, sillä Fingalilla oli suu täynnä. Nielaistuaan hän kohautti hieman olkiaan.

"En tiedä. Ehkä. Minä en juurikaan muista viime yöstä mitään", hän sanoi ja virnisti hieman, antaen kuvan, että oli ollut niin kännissä, ettei muistanut mitään. Tosin hän ei tiennyt, mitä peikko mahdollisesti mahtoi olettaa lausahduksesta, sillä Fingal ei juurikaan tuoksunut alkoholille tai vaikuttanut muutenkaan krapulaiselta, vaikka olikin tavattoman väsynyt. Hän päätti mennä nukkumaan heti, kun olisi saanut käytyä lääkärissä. Fingal haukkasi uudelleen leivästään ja huomasi pitävänsä siitä. Hän tunsi voimiensa hiukan palautuvan saadessaan lihaa vatsaansa.

Fingal oli kokenut hurjan yön, kun ei siitä mitään enää muistanut. Snorri ei ollut koskaan ymmärtänyt sellaista touhua. Kuinka hänellä olisi koskaan varaa kadottaa kokonaisia vuorokaudenaikoja jonnekin? Viinasten kanssa leikkiminen oli muutenkin vaarallista puuhaa, ei koskaan tiennyt mitä ne tekisivät, ja vielä täysikuulla... Hiljaa leipäänsä suurin haukuin mutustellut peikko nosti hetkeksi katseensa leivästään katonrajaan, eikä hänen pohtivasta, hiljaisesta ilmeestä näkynyt lävitse mitään aivotoimintaa. Hänen häntänsä kuitenkin jäykistyi yhtäkkiä aloilleen rennosta huiskinnasta lattianrajassa. Parin sydämensykäyksen mittaisen tauon jälkeen se kuitenkin jatkoi taas liikettään ja peikon suuret leuat jauhoivat taas leipää.
”... kannattais olla vähä varovaisemp, ku ei tiiä mitä yös on liikkeel”, Snorri lausahti sitten melko huolehtivaiseen sävyyn pikkuruiselle juttukumppanilleen. Tarkkasilmäinen saattoi kuitenkin huomata tietyn varovaisen pidättyväisyyden ilmaantuneen peikonkörilään elekieleen jopa suuremmissa määrin kuin aiemmin.

Katsellen Fingalin syömistä pohtiva ilme kasvoillaan Snorri viivytteli leipäänsä ahmien hiljaisuudessa. Olisi ollut hyvä ehkä kysellä kaverin voinnista lisää, ehkä saatella tätä vähän matkaa, mutta toisaalta ei hän voinut muiden asioihin noin vain tunkeutua. Huokaisten pienesti hän ryttäsi leivän paperikääreen ja heitti sen lähietäisyydeltä roskakoriin.
”Pittää varmaa mun alkaa lähtee kotio... Kai täst pärjäät ny iteki sit matkaan?” hän kysyi selvästi lähtöään pedaten, mutta kuitenkin lievästi uuden tuttavansa tilanteesta huolissaan.

//Jätän nyt valinnan auki, joko voidaan lopetella tähän – ja ehkä keskittyä pelaamaan Lucan ja Jegorin peliä – tai sitten voit kirjoittaa jotain tapahtumaan tai keskustelun etenemään. Voit myös kirjoitella kaksikon lähtemään eri teille, en tiedä onko tässä kohtaamisessa voimia sen kummoisempaan. Hauskaa on tosin ollut, joten jatkaminenkin kelpaa!//

Fingal mutusteli leipäänsä hyvällä ruokahalulla, vaikka jomotus hänen murtuneessa sormessaan kävi hetki hetkeltä pahemmaksi. Hän ei kuitenkaan antanut sen näkyä kasvoillaan, olihan hän tuntenut pahempaakin kipua.

Peikon lausahdukseen varovaisuudesta yössä, Fingal hymähti ja näytti kipeää sormeaan.
"Niinpä. Ties missä minä olen sormenikin telonut. Hyvä, että henki sentään on tallella", hän lausahti ja hymyili hieman. Hänkin sai leivän syötyä, mutta toisin kuin peikko, Fingal käveli roskakorin luokse ja tipautti roskansa sinne. Hän ei luottanut siihen, että saisi heitettyä koria edes läheltä, varsinkaan vihoittelevan sormen kanssa.

"Kyllä minä tästä pärjään, kiitos vain. Ja kiitos leivästä, se maistui", Fingal sanoi ja hymyili peikolle ennen kuin käänsi tälle selkänsä kättään heilauttaen.
"Minä tästä painun lääkäriin", hän sanoi. "Hyvää jatkoa sinulle ja kiitos vielä kerran." Näin sanottuaan Fingal astahti hieman virkistyneempänä kadulle ja lähti kohti lääkäriä.

//Juu eiköhän tämä tässä ollut. Kiitos pelistä Ehkä nää joskus vielä törmää jossain, ken tietää. : D

//Juu, eiköhän se tässä, en nyt jaksa Snorrin hyvästelyjä kirjoitella. Oli hauskaa ja eiköhän me keksitä vaikka mitä jänskää tulevaisuuden varalle ;'D//