Eläviä ja kuolleita eläviä

//ole hyvä, Kai ^^

Jegor ei ollut tuntenut oloaan kovinkaan motivoituuneksi tai iloiseksi pariin päivään. Hän masentui aina täysikuun lähestyessä ja tuntui, että hänen voimansa hupenivat sitä myötä, mitä lähemmäs yö tuli. Todellisuudessa hänen fyysiset voimansa eivät juurikaan huvenneet, sillä hän vain masentui niin, että kuvitteli sen. Kun hän ajatteli, miten voimaton oli omaa kiroustaan vastaan, se sai hänet vetäytymään itseensä ja sulkemaan pois niin perheensä kuin tuttavansa.

Tänään Jegor oli saanut tarpeekseen talonsa ahdistaviksi muuttuneista seinistä ja tullut tähän hämärään kuppilaan, jossa ei juuri sillä hetkellä näyttänyt pahemmin olevan asiakkaita. Muutama kuolleelta vaikuttava olento oli kuitenkin tullut ja mennyt ja sillä hetkellä eräässä nurkkapöydässä pari näytti käyvän jonkinmoista keskustelua viittoilemalla toisilleen, sillä ääntä heistä ei juurikaan lähtenyt. Taustalla soivat balladit eivät juurikaan olleet Jegorin makuun, mutta eipä hän ollutkaan tullut tänne kuuntelemaan musiikkia. Tosin Beethoven tai Chopin olisivat sopineet hänelle paljon paremmin.

Jegor oli tullut Limboon juomaan yhden, kahden tai kolmannenkin tuopin ja joikin jo toista. Hän tuijotti eteensä juurikaan kiinnittämättä huomiota ympäristöönsä. Hän oli syvällä ajatuksissaan ja välillä nosti lasinsa huulilleen hörpäten siitä hiukan. Huomenillalla tähän aikaan hän olisi visusti lukkojen takana kellarissaan, odottaen täysikuun ilmestymistä ja kivuliasta muuttumista verenhimoiseksi hirviöksi. Jegor toivoi, ettei Vadim olisi kotona silloin, mutta muisti senkin kerran, kun tämä oli ollut muualla ja tullut vasta iltapäivällä päästämään hänet kellarihuoneesta pois. Hän oli ollut niin nälkäinen, että olisi voinut syödä vaikka kokonaisen lammaslauman siltä seisomalta. Parempi siis, että poika olisi kotona ja päästäisi hänet pois heti aamun valjettua. Häkki oli vankka ja tukeva. Hän tiesi sen, sillä oli sen itse asentanut.

//Täältä tullaan!//

Luca kulki askel keveänä sisään jo tutuksi käyneestä ovesta, jonka ritinä ja kilinä soivat hänen korvissaan kuin tervetulleeksi toivottava musiikki. Hän oli alkanut käydä tuossa nuhruisessa, kotoisassa pubissa aluksi yksinomaan sen oven ja tiskin vanhan patinan takia, sitten ilahduttavan musiikin takia, ja lopulta vain siksi, ettei juuri jaksanut viettää aikaa muuallakaan. Miksi hän edes jaksaisikaan? Hänellä oli aivan tarpeeksi seuraa kotonaan, eikä juuri muualla löytynytkään mitään läheskään tarpeeksi tasokasta. Ei, jos kyseessä olisi ollut mikä tahansa muu paikka, vaikka vain ravintola – muttei kahvila, ei, niistä hän piti – hänen punatuilla huulillaan olisi väikkynyt aivan jokin muu kuin hymy.

Keskiviikko-illan asiakaskunta oli melko pieni, kuten olettaa saattoi, mutta silti kitaran ja pianon äärellä musiikkia taikova kaksikko jaksoi soitella suhteellisen rauhallisia sävelmiään hymyssäsuin. Olivat kaiketi paikan omistajan tuttuja, kun hän seisoskeli esiintyjien lähettyvillä sen sijaan, että olisi tavanomaiseen tapaansa rupatellut vähille asiakkaillensa. Katse viipyillen omistajassa ja esiintyjissä Luca kuitenkin asteli vakaasti tiskille ja istuutui sirosti jakkaralle, jättäen yhden itsensä ja synkästi tuoppiinsa tuijottelevan miehen väliin. Hiljaisen, lyhyen keskustelun ja rahan vaihdon jälkeen hän sai viskilasillisen eteensä, ja otti sen lepäämään sormiinsa, kuitenkaan koskematta siihen. Ei, mustatukka vain kääntyi ympäri ja nojasi kyynärpäänsä pöydälle, jääden seuraamaan seuraavaan balladiin edennyttä soittajaparia.
”Niin kaunis yö. Kuu on melkein täysi”, hän totesi sitten ääneen matalan soinnukkaalla äänellään, katsomatta kiharatukkaiseen, rotevahkoon herrasmieheen päin, mutta selkeästi kuitenkin osoittaen sanansa hänelle – eihän heidän lähellään ollut ketään muutakaan.
”On melkeinpä harmi, ettei elä maalla. Ah, voisi vain karata kuutamouinnille pieneen jokeen – mutta jos se olisi edes puoliksi mahdollista, ei silloin istuisi keskellä viikkoa juomassa yksin suruihinsa, eikö niin?” Luca hymähti puheltuaan murteisella ranskallaan viskilasiaan laiskanoloisesti kädessään pyöritellen ja lämpöisänvärisen nesteen pyörrettä sinä iltana mustilla silmillään tarkkaillen. Musta oli muutenkin hänen värinsä sinä iltana, aina mustasta kauluspaidasta mustaan pitsihameeseen ja mustiin korkokenkiin sekä mustiin koruihin saakka.

Jegor ei ensin kiinnittänyt juurikaan huomiota naiseen, joka tuli istumaan baaritiskille hänen lähettyvilleen. Hän vilkaisi vain sivusilmällä, kun huomasi liikettä ja tuijotti sitten takaisin tuoppiinsa, josta joi jälleen kulauksen. Kauaa hänen ei kuitenkaan suotu tuijottavan lasin sisuksiin, sillä mustiin pukeutunut nainen sanoi jotakin. Hän vilkaisi naiseen ja katsahti myös hieman ympärilleen vain nähdäkseen, että toinen tosiaan puhui hänelle. Muita kun ei sattunut olemaan kuuloetäisyydellä.

Jegor hieman hymähti kuullessaan naisen ylistävän tulevaa kuutamoa. Hän ei juurikaan piitannut, oliko se kaunis vai ei. Se oli joka tapauksessa epämiellyttävä ajankohta.
"No, totta", Jegor sanoi. Mies oliskin tahtonut mieluummin mennä kuutamouinnille vaikka lätäkköön kuin riehua häkissä monen seinän sisällä. Tosin, jos hän olisi päässyt ulos tilassaan, hän tuskin olisi mennyt uimaan minnekään.
"Nuorempana sitä tulikin joskus karattua kuutamouinnille", hän paljasti. Kun hän puhui enemmän, saattoi äänestä huomata myös ulkomaisen korostuksen.
Jegor muisteli hetken aikaa, jolloin oli vaimonsa kanssa todella lähtenytkin joskus kuutamouinnille. Pieni hymyn vivahde käväisi hänen kasvoillaan. Se oli ollut kovin huoletonta aikaa tähän hetkeen verrattuna. Katri oli ollut enemmän elävien kirjoissa. Nyt tämä oli kuitenkin sairaalassa ja Jegor oli alkanut epäillä, ettei tämä koskaan heräisikään enää koomastaan. Ajatus sai miehen kasvot jälleen synkistymään ja hän kohotti tuoppinsa uudelleen huulilleen.

Synkeänpuoleinen herra Lucan vieressä ei aluksi tuntunut innostuvan hänen keskustelunavauksestaan. Mustatukka vain hymyili itsekseen, pyöritteli juomaansa ja tarkkaili silmäkulmastaan niitä raskaita huokauksia, joita purkautui miehen suusta hänen tuoppiinsa. Hän sai kuulla vain muutaman sanan, nähdä ohimenevän ilonpilkahduksen – mies ei selkeästi ollut juttutuulella, vaan jokin painoi hänen mielensä syvälle, aina lasin pohjalle saakka.
”Nuoruus... miten monet puhuvatkaan siitä, kuin olisivat kuolleita muistelemassa elämän lämpöä...” Luca naurahti helisevästi, kohotti lasinsa maljannostoon ja tyhjensi sen yhtäkkiä yhdellä siemaisulla.
”Ystäväiseni, olet synkempi kuin aaveet, jotka lymyävät näillä nurkilla kykenemättä päästämään irti elämästä, mutta kuitenkin kykenemättä osallistumaan sen riemuihin”, hän nauroi vielä lisää ja kurotti kätensä taputtamaan vastahakoista juttukumppaniaan hartialle. Jostain syystä Lucan pikimustat silmät pysyivät kuitenkin hymystä ja naurusta huolimatta kovina ja tarkkasivat miestä kuin odottaen jotakin merkkiä.

Hän ei ilmeisesti saanut sellaista, sillä mustiksi maalatut huulet mutristuivat suppuun ja mustatukka nousi seisomaan sulavasti kiertäen tiensä juttukumppaninsa toiselle puolelle, istahtaen sitten aivan miehen viereen – hän jopa raahasi jakkaraa hieman likemmäs.
”Haluaisitko -”, hän kysäisi käsi poskellaan ja pää kallistuneena miestä katsellessaan, ”- haluaisitkohan lähteä kanssani kuutamouinnille nuoruuden muiston kunniaksi?”
Luca nauroi omille sanoilleen sipaisten tukkaansa korviensa taakse.
”Mutta rehellisesti, näytät surkealta – kyyristelemässä ja juomassa aloillaan, vaikka näytät mieheltä, jonka sisällä on kokonaisen pedon elinvoima...” Luca hymähti sitten mietteliäästi tietävä katse juttukumppanissaan ja veikeä hymy huulillaan.

Jegor katsahti hieman mustiin pukeutunutta naista ja hörppäsi hiukan tuopistaan.
"Joskus tunnenkin oloni enemmän kuolleeksi kuin eläväksi", hän hymähti ja huokaisi sitten. Mies tunsi toisen taputtavan häntä harteille ja vilkaisi jälleen naisen suuntaan hieman kummastuneena, mutta jätti kosketuksen omaan arvoonsa. Ei toinen sentään päälle käynyt, joten mikäs siinä, jos tämä välttämättä halusi taputtaa häntä harteille.

Mies seurasi katseellaan, kun vieras nainen vaihtoi paikkaa hänen toiselle puolelleen. Hän ei oikein tiennyt, miten olisi suhtautunut toisen seuraan, sillä oli tullut viettämään iltaa yksikseen. Ajatukset veivät häntä kahtaalle. Toisaalta hän olisi jatkaa illan viettoaan yksin, mutta toisaalta hänen teki mielensä teki seuraa, nyt kun hän oli sitä saanut. Jegor siemaisi jälleen tuopistaan, mutta juoma meni väärään kurkkuun, kun hän kuuli naisen kysymyksen. Hän köhi hetken aikaa ja taputti hieman rintaansa, kunnes sai taas puhekykynsä takaisin.
"No siinäpä oli melkoinen idea", Jegor sanoi ja pieni hymynhäive käväisi hänen kasvoillaan.
"Oletko ihan tosissasi?" hän kysyi kääntäen silmänsä katsomaan naista tutkivasti.
Jegor otti uuden siemauksen ja tällä kertaa oikeaan osoitteeseen. Pedon voima tosiaan... Et tiedäkään, miten oikeassa olet... Hän piti ajatuksensa kuitenkin sisällään, sillä hänellä ei ollut aietta huudella ääneen, mikä oikeasti oli. Eihän siinä mitään hävettävää ollut, mutta se ei kuitenkaan ollut mikään mieltä nostattava puheenaihe. Jokin naisen katseessa kuitenkin sai Jegorin arvelemaan, että tämä oli jo arvannut hänen olevan ihmissusi. Hän oli tainnut paljastaa sen jo asenteellaan täysikuuta kohtaan.

Oluellaan istuva herra mulkaisi Lucaa paljonpuhuvasti. Oh, hän tiesi, että tungetteli ja todennäköisesti teki miehen olon epämukavaksi. Se oli hänen tarkoituksensa – tai ainakaan hän ei todellakaan lähestynyt miestä puhtaasti tuntematonta piristääkseen. Hänen sanansa kyllä sanoivat toista ja leikillinen virne kolmatta, mutta Luca ei valaissut mietteitään juttukumppanilleen ollenkaan.
”Haudanvakavissani”, Luca vakuutti hymyillen ja istui yhä aloillaan, pää kallellaan ja käteensä nojaten.
”Tietystikään meillä ei ole metsälampea käytössämme, mutta komea, suuri suihkulähde kyllä läheisessä puistossa...” mustatukka naurahti kepeästi.
”Jokainen tarvitsee jotain, jolla säväyttää itsensä arkisen elämän sokeuttavan vaikutuksen yläpuolelle... varsinkin tällaisena yönä”, hän lisäsi suorastaan haikeasti, mietteliäänä, kuin olisi sipaissut jotakin maailman suurinta mysteeriä ohimennen sanoillaan.

Suorastaan haaveksiva katse väistyi kuitenkin nopeasti Lucan pikimustista silmistä, ja lähes ilkikurinen hymynkare laittoi ne tuikkimaan. Sirolla liikkeellä hän ojensi pitkin kynsin kruunatun kätensä hiljaista ja synkeää juttukumppaniaan kohti.
”Luca, se on nimeni. Pidän hullutuksista, ja pidän niistä paljon enemmän seuran kera”, hän hyrisi pehmeän matalalla äänellään konsonantit pehmeästi huristen aksentin ansiosta.

Jegor joi tuoppinsa tyhjäksi ja tilasi uuden samanmoisen. Hän vilkaisi naista vierellään ja mietti hetken, olisiko hänen pitänyt tarjota tuolle juotavaa. Naisen lasi oli kuitenkin vielä niin täysi, että Jegor käytti sitä tekosyynä olla tilaamatta tälle mitään.
"Suihkulähde? Niinhän siellä onkin sellainen", Jegor sanoi kuin olisi vasta muistanut sen olevan puistossa. Hän pudisti päätään ja naurahti hieman.
"Siihen en kyllä mene. Ja tuskinpa puisto edes on tyhjä yölläkään", mies sanoi, maksoi uuden tuoppinsa ja otti siitä pitkän siemauksen.

"Minä taas olen Jegor, enkä juurikaan harrasta hullutuksia", hän sanoi. "Olen tavattoman tylsää seuraa varsinkin tähän aikaan kuukaudesta."
Jegor ei viitsinyt yrittää salailla ihmissuteuttaan, vaikka ei ollutkaan sitä suoraan sanonut, mikä oli miehiään. Eihän se oikeastaan ollut edes salaisuus, hän ei vain puhunut siitä ääneen juurikaan. Tuskinpa hän edes menettäisi mitään, vaikka tuo nainen arvaisi, mikä hän oli.

Luca kohotti toista kulmaansa paksun otsatukkansa alla ja veti kätensä takaisin itselleen, kun ei saanut kättely-yritykseen vastausta. Sulavasti pitkät sormet siirtyivät naputtelemaan ajan patinoimaa baaritiskiä, jokainen pitkä kynsi vuorollaan sitä vasten napsahtaen.
"Yö on täynnä ystäviä niille, jotka osaavat etsiä..." hän hymysi katseensa viskilasiinsa pudottaen.
"Jopa täydenkuun armaassa loistossa. Kuinka se täyttääkään eksyneet sielut vimmallaan ja voimallaan - aurinko jää vaisuksi hehkulampuksi sen loiston rinnalla", mustatukka jatkoi hyristen sanojaan liki musiikin tahtiin. Kappale oli vaihtunut nopeammaksi, varmaankin musisoijien omaksi suosikiksi, kun he niin iloisesti soittivat.

"Mutta Jegor -", Luca kääntyi taas tuolillaan heittäen pitkät säärensä pois jakkaran ja tiskin välisestä ahtaudesta lattian puolelle, lasketti viskilasinsa tiskille edelleen koskemattomana ja tuki kyynärpäänsä vasten tummaa puuta, "- oletko varma, ettet lähtisi kuutamouinnille kanssani? On muitakin paikkoja kuin puisto, jos lisäseura ei miellytä sinua."
Hymyillen vienosti Luca lasketti toisen kätensä kevyesti Jegorin käden päälle.
"Hautausmaalla on sievä pieni lampi. Siellä voisit tuntea olosi kuolleeksi kuolleitten parissa."

Jegor hymähti hieman uuden tuttavuutensa puheille. Jos hänen kanssaan alkaisi leikkiä kuutamolla, siinä olisi henki vaarassa yhdellä jos toisellakin. Jegor tukahdutti ilottoman naurahduksensa oluthuikkaan, jonka otti taas tuopistaan.

"Minun sieluni on täydenkuun aikaan niin eksynyt kuin vai voi olla", hän kommentoi murahtaen. "Siinä on leikki kaukana." Nyt hän arveli toisen jo viimeistään arvaavan, että hän oli ihmissusi. Mutta eipä se miestä haitannut. Eihän hän tuntenut koko naista.

Jegor vilkaisi toista kulmainsa alta puoliksi huvittuneena ja puoliksi hieman ärtyneenä.
"En lähde, kuun valo on ahdistavaa", hän sanoi ottaen taas huikan tuopistaan. Juoma alkoi jo mennä hiukan otsalohkoon. "En ole vielä niin kännissä", mies lisäsi naurahtaen hieman.

"Mutta odota vain, kun olen juonut muutaman tuopin lisää. Sitä ei sen jälkeen tiedä, mitä tapahtuu. Ties vaikka lähdenkin kanssasi uimaan ja hukun saman tien sinne hautausmaan lampeen. Valmis hauta siinäkin", hän sanoi ja hänen suustaan pääsi miltei sydämmellinen naurahdus.

Lucan huulet raottuivat, mutta aikoipa hän sanoa jotain tai huokaista, hän päätyikin vain hymyilemään ja kohottamaan viskilasin punatuille huulilleen. Kuinka monia eri tuoksuja alkoholilla olikaan – surua, unohdusta, katkeruutta, vihaa ja katumusta.
”Mitä muuta on, kuin leikkiä? Maailma on näyttämö ja me sen näyttelijöitä, tanssimassa käsikirjoituksen tahtiin”, Luca hymähti sanojensa päälle ja laski lasinsa takaisin tiskille.
”Ehkä tämä näytös päättyy lammen syvyyksiin ja aamun säteisiin? Se on jo kirjoitettu, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää vain matkasta nauttiminen”, mustatukka jatkoi toista jalkaansa musiikin tahtiin heilutellen.

Keskustelun soljuessa muutenkin eteenpäin melko rauhalliseen tahtiin ei Lucan ympäri kääntyminen ja tiskin takana seisovalle puhuminen katkaissut sitä mitenkään merkittävästi. Kohta Jegor sai eteensä uuden olutlasin odottamaan hyvää tahtia hupenevan loppumista. Tämä oli kuitenkin eri olutta, tummaa ja sameaa, kuin mitä mies oli itselleen tilannut.
”Lasin pohja ja täysikuu näyttävät kovin samalta, eivätkö niin?”
Luca naurahti matalasti sanojensa perään ja pyöritti yhtä sormeaan lasinsa reunaa pitkin.

Jegor katseli vierellään istuvaa naista tämän puhuessa ja nyökkäsi hieman tämän sanoille.
"Vai leikkiä", hän mutisi. "No sanonpa vain, että se, kuka tämän kaiken on käsikirjoittanut, on täysi mulkku." Jegor nyökkäsi omille sanoilleen ja kohotti tuoppinsa huulilleen ja joi sen tyhjäksi.

Nainen oli tilannut hänelle uuden oluen ja Jegor huomasi sen olevan erilaista kuin hänen edellinen juomansa.
"Kiitos", hän sanoi ja hymyili hieman naiselle. "Vaikka minunhan miehenä pitäisi tarjota sinulle juotavaa." Jegor ei kuitenkaan pannut pahakseen, vaikka toinen hänelle tilasikin oluen.

Jegor katsahti tyhjän lasinsa pohjaa naisen sanojen jälkeen ja nyökäytti sitten päätään.
"Niinpä näyttää", hän totesi ykskantaan ja vaihtoi tyhjän tuopin täyteen, maistaen tummaa olutta. Se maistui täyteläisemmältä ja oikeastaan paremmalta kuin hänen edellinen oluensa. Pitäisi vaihtaa olutmerkkiä.
"Mitä olutta tämä on? Tämä on parempaa kuin edellinen olueni", hän kysyi katsahtaen naista vierellään uteliaasti.

Jegor oli suora sanojensa kanssa, mutta tällä kertaa se sai Lucan hymyn vain levenemään. Täysiä mulkkuja oli maailmassa paljon, mutta suuri käsikirjoittaja ei ollut kai heistä kukaan, tai jokainen heistä... Elämän mysteerejä.

Luca hyrähti suorastaan nauramaan tavanomaisen pienen kihertämisensä sijaan, kun Jegor huomautti, että hänen olisi kuulunut tarjota.
”Voi kultaseni, olet enemmän sen tarpeessa. Niin synkeitä mietteitä, niin apea ilme – edes pienen helpotuksen mahdollisuuden tarjoaminen on vähintä, mitä voin tehdä!” hän sanoi ja sievää istuma-asentoaan hitusen mukavammaksi muuttaessaan sipaisi ohimennen miehen olutlasin lähelle päätynyttä kättä. Ne olivat hyvät kädet, paljon paremmat, kuin miehen synkeänoloiset silmäkulmat.

Oli ilmiselvää, että mustatukka oli tyytyväinen tarjoamansa juoman vaikutukseen. Hän hymyili hetken itsekseen ja tarkkaili kynsiään kuin jonkin ajatuksenhaituvan harhaannuttamana, mutta katsahti sitten hymyten Jegoriin alta silmäripsiensä.
”Vain tummaa olutta hieman idemmästä”, hän vastasi salamyhkäisesti, ja nojasi sitten leukansa käteensä jääden killittämään Jegoria hieman alaviistosta.
”Et taida käydä täällä usein, kun et ole edes juonut paikan isännän aina ensimmäisenä suosittelemaa olutta?” hän kysyi hymyillen, ja lasketti kätensä miehen kädelle, kevyesti voimakkaisiin hartioihin ja käsivarsiin verrattuna harjaantuneen hienopiirteisiltä hänen silmiinsä näyttäviä sormia koskettaen.
”Mutta sinulla onkin kädet, jotka kertovat aivan muusta kuin päivittäisestä tuoppien pitelystä...”