Fang & Fur

//Luseinaa~~ ;D//

Pauline oli viettänyt koko työpäivänsä aivan omissa ajatuksissaan jopa niissä määrin, että Hebert oli lopulta passittanut hänet muutamaa tuntia aikaisemmin viettämään viikonloppuaan. Olihan nainen myös ilmaantunut töihin kuin mitään ei olisi tapahtunut heti liki-kohtalokkaan onnettomuutensa jälkeisenä päivänä, kieltäytynyt ottamasta muiden sääliä vastaan ja laittanut hihat heilumaan. Hektinen kasauma töitä saatiin purettua ja asiat olivat alkaneet taas luistaa, ja Bebe tunsi olonsa yksinkertaisen rentoutuneeksi ja iloiseksi sen johdosta.

Kotona hän oli kuitenkin melkein saanut hermoromahduksen aloitettuaan vaatekaapinsa tutkimisen, ja lopulta hänen sohvansa olivat kuorrutettuja erilaisilla mekoilla, eikä hän yksinkertaisesti osannut päättää, minkä niistä valitsisi. Ei hän ollut edes uskaltanut vielä soittaa Klausille varmistaakseen heidän tapaamisensa yksityiskohtia, mutta jostain syystä Paulinen mieli halusi ensin saada pukuvalinnan selville, ja vasta sitten soittaa – ties vaikka mies päättäisikin törmätä paikalle heti puhelun jälkeen, ja hän olisi sitten aivan valmistautumaton! Tehtyään kaiken keksimänsä – suihkua, hiustenlaittoa ja meikkaamista myöten – Pauline kuitenkin päätyi lopulta istumaan olohuoneensa matolle ja tuijotteli kolmea asukokonaisuutta, joihin hän oli saanut jopa kengät, korut ja laukutkin valittua, muttei osannut vieläkään päättää, minkä niistä ottaisi.

Lopulta hän nappasi kännykkänsä käteensä ja valitsi sieltä Pythian numeron. Kieltämättä kyseessä ei ollut hänen tavanomainen treffi- tai vaateneuvojansa, mutta Pythia oli sentään ennustanut hänelle jo Klausin ilmaantumisen, heidän kohtaamisensa... ehkäpä nainen osaisi auttaa häntä jatkonkin suhteen? Kännykkä tuuttasi ikuisuuden ajan, ja hetken aikaa Bebe pelkäsi, että näkijä ei vastaisi ollenkaan. Hän oli niin jännittynyt, että syöksähti puhumaan pitkänä, kiivana pötkönä asiansa heti, kun oli edes kuulevinaan linjan aukeavan.
”Voi, hei, Pythia! Bebe tässä. Hyvänen aika, ennustuksesi toteutui – vähän vaarallisesti, mutta se ei ole nyt tärkeää. Tärkeää on, että minä – minä olen tapaamassa hänet uudestaan! Enkä tiedä, mitä laittaisin päälleni! Pystytkö vinkkaamaan jotain pientä? Hän vaikutti vähän hitaasti lämpeävältä, joten minun pitäisi kaiketi säväyttää kunnolla, mutta hyvänen aika hän voisi pitää minua aivan hutsuna, jos laitan punaisen mekkoni, olemmehan menossa elokuviinkin ja se on sellainen bilemekko. Olen aivan hukassa, hän on – no, totta, ei niin hirvittävän perinteisen komea, mutta hyvänen aika Pythia, sinun pitäisi kuulla hänen äänensä! Minä en edes tiedä, millaisista naisista hän pitää, en tiedä, ja tuo turkoosi mekko on vähän lapsekas, hän vaikuttaa niin vakavalta... mitäs sanot?” Pauline kysäisi pitkän yksinpuhelunsa päätteeksi, eikä hermostuneelta, naurunpurskahduksiselta innostukseltaan edes muistanut huomata, ettei Pythia tietenkään nähnyt hänen mekkovalikoimaansa, puhumattakaan siitä, että joku toinen oli saattanut vastata tai naisella oli kiirettä.

//Kaiiiiiiii~~ \\

Pythia painoi puhelimensa vihreää luuria ja vei laitteen sitten korvalleen. Hänen suunsa aukeni ensin hämmentyneesti kunnes hän pääsi toisen naisen höpötykseen mukaan ja hänen hämmästynyt ilmeensä vaihtui leveään hymyyn. Hän kuunteli toisen puhevyöryn loppuun asti ja purskahti sitten nauruun.
”Rauhoitu nyt rakas ystävä”, hän sanoi päätään pudistellen.
”Minun on vaikea neuvoa sinua, sillä en tunne tätä henkilöä, jota olet menossa tapaamaan ja en näe asuvaihtoehtojasi, mutta ihan intuitiolla voisin kehottaa sinua laittamaan sen punaisen kaikesta huolimatta”, näkijä puhui rauhoittavaan sävyyn hymy yhä huulillaan.
”Ennustukseni kävi toteen siis? Meidän täytyisi tavata tässä joku päivä niin voit kertoa minulle siitä tarkemmin. Olen kiinnostunut kuulemaan kuinka asiat tarkalleen ottaen menivät. Miten olisi ensi viikolla?” hän ehdotti ja ajan sopimisen jälkeen he hyvästelivät ja Pythia laski puhelimensa huvittuneena pöydälle. Hänellä tulisi olemaan vielä hauskaa tuon naisen kanssa.

~*~

Klaus pesi käsiään erään puron jääkylmässä vedessä. Hän tarkasteli, kun vesi värjäytyi punaiseksi käsiä tahraavan veren huuhtoutuessa virran mukana. Hitaasti mies suoristui ja ravisteli käsistään enimmän veden samalla, kun lähti kävelemään kohti pientä metsäpolkua ja sen päässä seisovaa tummennetuin ikkunoin varustettua autoa. Metsä, jossa hän oli, oli niin tiheänään puita, että yksikään valonsäde ei päässyt karkaamaan metsän pohjalle saakka. Klausille tämä sopi mainiosti, sillä se oli mahdollistanut tämänpäiväisen urakan hoitamisen päiväsaikaan.
Mies poimi maasta polun vierestä mustan jätesäkin ja heitti sen olalleen. Käveltyään autolle asti hän heitti säkin takakonttiin ja kiipesi itse pelkääjän paikalle.
”Mukana on, aja vain”, hän sanoi vieressään istuvalle Elijahille ja tämä painoi jalkansa kaasulle kiihdyttäen auton melko kovaan vauhtiin. Kaksikko ajeli hiljaisuuden vallitessa päätielle asti.
”Hän ei ole soittanut sinulle vai?” Elijah rikkoi hiljaisuuden. Klaus vain pudisti päätään.
”Mokoma. Ehkä hän vielä soittaa…” vaaleahiuksinen vampyyri pohti ja vanhempi huokaisi raskaasti.
”Tuskin. Kuka hullu haluaisi ryhtyä minun ystäväkseni? Ja kuka olisi niin hullu, että haluaisi lähteä elokuviin kanssani?” hän kysyi surkeaan sävyyn. Elijah pudisti harmistuneena päätään ja he jatkoivat ajoaan hiljaisuudessa.
Klausia todella harmitti. Hän oli toivonut, että saisi Paulinesta Killan ulkopuolisen ystävän, jonka kanssa voisi olla ilman, että tätä askarrutti hänen asemansa vampyyriyhteisössä. Vaikka monet luulivat hänen elämänsä olevan vain ruusuilla tanssimista ja alaisten pompottelua, koki hän itsensä usein kovin yksinäiseksi ja surulliseksi. Olihan hänellä toki Elijah ja Katarina, mutta kumpikin heistä näki hänet aina osittain Killan johtajana ja se söi heidän suhdettaan. Klaus tiesi, että hänellä ei ollut syytä moittia Paulinea, eihän hän ollut itsekään soittanut. Hänen soittamattomuutensa ei kylläkään johtunut siitä, että hän ei olisi halunnut tavata Paulinea uudestaan, vaan lähinnä siitä, että hän ei uskonut toisen haluavan oikeasti tavata häntä. Hän huokaisi syvään ja sai sillä Elijahin katsomaan häneen.
”Soita sille likalle”, mies sanoi ja heitti Klausin syliin puhelimen.
”Ehkä hän ei vain uskalla soittaa sinulle. Sinulla on paha taipumus olla kovin pelottava joskus”, Elijah suostutteli ja viitisen minuuttia asiaa pohdittuaan Klaus nosti puhelimen käteensä. Vaikka Pauline ei ollutkaan antanut Klausille numeroaan, oli Klaus uteliaisuuttaan etsinyt sen käsiinsä. Hyvämuistisena hän oli opetellut numeron ulkoa ja näppäili sen nyt nopeaan tahtiin Elijahin antamaan kännykkään. Hetken harkinnan jälkeen hän painoi vihreää luuria ja vei puhelimen korvalleen.

Muutaman tuuttauksen jälkeen Klaus kuuli linjan aukeavan.
”Hei, Klaus tässä, soitan ystäväni puhelimesta. Muistatko minut? Toivottavasti, sillä ajattelin kysyä, josko tämänpäiväinen aikataulu pitää ja olemme yhä menossa ulos… Voisin tulla hakemaan sinut kotoasi. Vai mitä sanot?” hän puhui nopeaan tahtiin ja toivoen, että hänen hermostuneisuutensa ei kuultanut puheesta läpi, hän vaikeni kuuntelemaan toisen vastausta.

Pauline puhkesi hermostuneeseen, pulppuilevaan kiherrykseen, joka oli juuri niin täynnä riemua kuin uudesta mahdollisuudesta innostunut Pauline vain saattoi olla.
”Hyvänen aika, sinä näit hänet jo ennen minua, kuinka et muka tiedä mitään?” hän suorastaan kiljahti puhelimeen, mutta tajusi sentään viedä luurin hetkeksi kauemmas suustaan, ettei aivan rikkoisi ystävänsä korvia.
”Vasta ensi viikolla? Ahh, voisin melkein jo nyt syöksyä teelle kanssasi puimaan tätä... haha, pitää kuitenkin ehkä kokea tämä ilta ensin. Mutta soitellaan siitä sitten uudestaan, vaikka maanantaina? … juu, nähdään!”
Visertäen hyvästinsä Pauline lopetti puhelun ja heitti pehmeästi kännykkänsä odottamaan sohvalle sillä välin, kun hän mustia pitsisukkahousuja jalkaansa – niissä oli voimakas, geometrinen kuvio, ja ne tasapainottivat pientä ja räväkkää mekkoa juuri sopivasti. Hän ei kuitenkaan ehtinyt vielä pukeutua loppuun, kun kännykkä alkoi täristä ja kilahteli melankolisen poppikappaleen tahdissa.

Mekko putosi Paulinen käsistä lattialle ja hän syöksähti puhelimensa ääreen, mutta ruudulla näkyikin aivan tuntematon numerosarja jo sydämen kera tallennetun Klausin sijaan.
”Haloo?” hän vastasi asialliseen sävyyn pettymystään nieleksien ja miettien, miten hänen pitäisi itse kyllä alkaa soittaa miehelle pikkuhiljaa – mutta pudottikin sitten kännykän jäykistyneistä sormistaan kolisten ja kieppuen lattialle. Naiselta kesti pari sekuntia tajuta tapahtunut, ja ähkäisten hän kalasteli kännykkää takaisin sormiinsa, mutta onnistui pudottamaan siinä sivussa keräämänsä vaatteet ja muutamat raskaat, isot rannerenkaat alas käsinojalta, mistä seurasi lisää meteliä ja harmistunut kiljahdus. Kohta hänen onnistui kuitenkin päästä istahtamaan lattialle, ja hän nosti puhelimen takaisin korvalleen.
”Ahh, Klaus? Oletko vielä sielä? Anteeksi kauheasti, minä sähläsin vain täällä aivan typerästi!” Paulinen onnistui selittää yhteen hengenvetoon, minkä jälkeen hän purskahti pieneksi hetkeksi liki hysteeriseen nauruun.
”Nytkö? Missä olet? Kuinka pian olet täällä? Hyvänen aika, tietysti, tietysti menemme tänään elokuviin – mutta kuinka pian olet täällä?”
Lievä paniikki kihosi Paulinen sisällä. Hänen pahin odotuksensa oli toteutumassa, ties vaikka Klaus vielä toteaisi olevansa vain vajaan korttelin päässä, eikä hän ollut pukenut ja viimeistellyt itseään saatika siistinyt asuntoaan vierasvalmiiksi!

”Älä huoli, en ole siellä vielä ainakaan tuntiin, olen parhaillani autossa menossa kotiin”, Klaus rauhoitteli selvästi panikoivaa naista ja naurahti pienesti. Suuri helpotus hyökyi häneen, kun hän tajusi, että nainen ilmeisesti halusi todellakin tavata hänet.
”Sovitaanko, että olen puolentoista tunnin päästä siellä? Jos tulisit vaikka siihen pihaan silloin niin voisimme lähteä saman tien”, mies ehdotti. Hetken setvimisen jälkeen he saivat tarkan ajan sovittua ja lopettivat puhelun.
”Ilmeisesti olette menossa elokuviin”, Elijah totesi ja Klausin huulet kääntyivät leveään hymyyn.

Ei mennyt kauaa, kun Klaus ja Elijah olivat saapuneet asunnolle, jonka Klaus oli hankkinut äskettäin Chênevalien syrjäisemmältä osalta. Elijah jätti johtajansa kyydistä asunnon edessä ja Klaus astui sisään asuntoon. Hän kävi nopeasti pesemässä veren hajun kehostaan ja pukeutui sitten normaaliin univormuunsa. Se päällä hän tunsi olonsa mukavaksi ja nyt hänestä tuntui, että hän tarvitsi sitä mukavuuden tunnetta enemmän kuin hienostelevia vaatteita. Vilkaistessaan kelloonsa hän huomasi, että olisi ajoissa Paulinen luona jos lähtisi matkaan saman tien.

Klaus nousi uuden autonsa rattiin, käynnisti moottorin ja lähti ajamaan. Moottori kehräsi lempeästi, kun hän kurvasi yönmustan Jaguar XK 5,0 V8 Supercharged Convertiblensa Paulinen pihaan. Hän skannasi pihan katseellaan ja totesi, että nainen ei ollut vielä saapunut. Hetken hän harkitsi painavansa torvea, mutta totesi sitten, että hänellä ei ollut mikään kiire ja nojasi päänsä taakse antaen silmiensä painua kiinni ja kuunteli auton moottorin tasaista hyrinää.

Heti puhelun loputtua Pauline veti syvään henkeä, kirkaisi, sujautti puettavakseen suunnittelemansa tavarat turvaan ja alkoi siivota kuin mielipuoli järjestellen asuntonsa mahdollisimman sieväksi, puhtaaksi ja hyväntuoksuiseksi – hän jopa tiskasi ja vei roskat pelkästään sen ajatuksen ajamana, että he saattaisivat tulla ulkona vietetyn illan jälkeen käymään hänen luonaan. Nainen pysähtyi vain hetkeksi miettimään omia ajatuksiaan, ja tajusi saaneensa Klausista välittömästi sellaisen kuvan, että joko mies nukkuisi luolassa tai hänen ei muuten vain yksinkertaisesti pitäisi nähdä miehen asuntoa vielä tässä vaiheessa. Sitten hän vilkaisi kelloon, kirkaisi uudestaan ja jatkoi sydän pamppaillen hurjaa siivoamisrupeamaansa.

Ei ihme, että Bebe myöhästyi aikataulustaan ja kumarteli vessansa peilin ääressä jalalta toiselle pomppien hermostuksesta yrittäessän samalla saada kovakoruja korviinsa. Ajatus siitä, että Klaus varmasti odotti häntä jo alhaalla suorastaan hiosti, ja Pauline epäili ruiskauttaneensa jasmiinin ja appelsiinin tuoksuista hajuvettään aivan liikaa ylleen, muttei kehdannut jäädä pohtimaan sitä. Ei, hän sujautti vielä mustat, kiiltonahkaiset ja kulmikkaan tyylikkäät korkokenkänsä jalkaansa, sujautti käsilaukkunsa kainaloonsa ja vetäisi asuntonsa oven tiukasti kiinni perässään lähtiessään kipittämäään korot kopsuen alas portaita kohti ulko-ovea.

Ulkona valkoiseen, lyhyeen takkiin ja punaiseen, polvien yläpuolelle juuri ylettyvään kynähelmaiseen mekkoon pukeutunut nainen näki heti Klausin seisomassa auton vieressä – ja sitten hän näki auton, ja oli pudottaa käsilaukkunsa.
”Heeeeei~ Ethän odottanut liian pitkään?” Pauline kujersi jo kauempaa ja asteli loppumatkan Klausin luo kädet halaukseen avautuneena, ja moiskautti poskisuudelmat kevyen halauksen kera miehen kaidoille poskille. Hän vilkaisi tuota mustatukkaista, kalpeaa, kohtalokasta muukalaistaan päästä varpaisiin ja hyvin pienen tovin ajan tunsi itsensä melkein ylipukeutuneeksi – mutta vain melkein, sillä hänen valkoisista palloryöpyistä koostuvat korvakorunsa ja kevyt, tummanpunaiseen huulipunaan luottava meikkinsä tasoittivat ehkä punaista mekkoa tarpeeksi arkiseksi.
”Miten päiväsi on mennyt? Et kertonut minulle omistavasi tuollaisen kaunottaren autoksi”, hän naurahti selkeästi kalliiseen ajopeliin katsahtaen, mutta antoi käsiensä viipyä Klausin käsivarsilla ja ylävartalonsa olla lievästi kallellaan miestä kohti. Muutaman päivän jälkeen hän oli jo ehtinyt melkein unohtaa, miltä vampyyri näytti – ja hän näytti hyvältä vahvoine piirteineen, huolitellulta surullinen, puuttuva silmä sileän tukan alle piilotettuna.

"Enhän minä ehtinyt olla tässä kuin hetken", Klaus hymähti vaikka hetki olikin todellisuudessa ehkä maailman suurin aliarviointi. Mies vastasi halaukseen aavistuksen vinosti hymyillen ja nuuhkaisi huomaamattomasti naisen hiuksia. Hänen hymynsä muuttui hieman aidommaksi, nainen tuoksui suorastaan uskomattoman hyvältä.
"Sinä tuoksut todella hyvältä", hän toi ajatuksensa julki ja tarkkaili naisen kasvoja. Toisen piirteet miellyttivät häntä kovasti. Niissä oli jotain, joka muistutti häntä vanhemmista ajoista, ei kuitenkaan sellaista jotain mitä hän näki muissa vampyyreissa, joista esihistoriallisuus suorastaan paistoi läpi, se mitä naisessa oli, oli jotain paljon salamyhkäisempää, elegantimpaa.

"Siinähän minun päiväni on mennyt missä jokainen muukin", Klaus totesi vähättelevästi. Eihän hän toki halunnut mennä huutelemaan, että oli päästänyt maksusta muutaman henkilön päiviltä tuossa aikansa kuluksi ja, että hän oli nipin napin tunti sitten saanut pestyä veren viimeiset jäämät iholtaan. Hän astui varovaisesti kauemmas Paulinesta ja avasi tälle autonsa oven.
"Ja mitäs minä heti ensitapaamisella autollani brassailemaan", hän naurahti ja viittasi naista astumaan sisään.

Klaus antoi autonsa kehrätä hetken paikallaan ennen kuin lähti liikkeelle. Auto puikahti kauniisti ja sulavasti kuin sudenkorento tiellä virtaavaan liikenteeseen ja tahdin tasoituttua Klaus kääntyi seuralaiseensa päin pitäen karttaa tiestä sivusilmällään.
"Olet tyrmäävä näky", hän sanoi mittaillessaan naista katseellaan. Vaikka hän ei mikään vaatetusekspertti ollutkaan, pystyi hän silti näkemään, että naisen jokainen asuste kenkiä myöten oli valittu tarkasti ja huolella asuun sopiviksi. Hän hymähti huvittuneesti, ei toisen olisi tarvinnut hänen takiaan nähdä niin paljon vaivaa.
"Mitenkäs sinun päiväsi on mennyt?" hän kysyi keskustelua herättääkseen. Hän toivoi kysymyksen aiheuttavan naisessa jonkin sortin puhetulvan, joka säästäisi hänet suuremmalta puhumiselta. Hän ei nimittäin oikein tiennyt mitä sanoa, koko tilanne hämmensi häntä.

Hetken ajamisen jälkeen hän käänsi autonsa elokuvateatterin parkkipaikalle ja kiirehti avaamaan seuralaiselleen oven. Hän tarjosi käsipuoltaan naiselle ja viittasi sitten kohti teatteria.
"Menkäämme", hän sanoi ja lähti askeltamaan kohti rakennusta.

Pauline tunsi kuumotuksen poskillaan ja hymyili aurinkoisesti Klausin kehulle. Hänen tuoksunsa kommentoiminen heti kättelyssä oli ehkäpä hitusen karmivaa, mutta vampyyrin sosiaalisista tanssiaskeleista tietämätön suorasukaisuus oli Bebestä suorastaan hellyyttävää. Silti, ne olivat kehuja, ja Bebe oli kuin kala vedessä mitä kosiskelun kohteena olemiseen tuli – hän nauroi, hymyili, vastaili kehuihin ja istuutui viehkosti istumaan uudelta nahalta tuoksuvaan autoon. Kuitenkin auton kehrätessä ja puikkelehtiessa liikenteessä Klausin varmassa ohjauksessa nainen huomasi, että puheenvuoro ojennettiin hänelle kauniilla tarjottimella. Mikäs siinä, hän ajatteli.
”Töitä, töitä, töitä! Numero saatiin turvallisesti painoon, mutta Herbert napsaisi niskaani heti hirmuisesti kaikkea tylsää. Tilastoja! Tietenkin on upeaa, että yliopistolla on alettu ottaa meidät huomioon, mutta en minä tiedä mitään yhteiskuntatieteistä tai tilastoinnista. Jasmine hoitaa yleensä ne tieteellisemmät jutut, mutta hän otti pari päivää vapaata, ja minun täytyi siksi jättää pari suunnittelemaani haastattelua ensi viikkoon. Toisaalta pääsin numeroiden pyörittelyllä aikaisemmin töistä, ja pelastit täysin tylsäksi luisuneen vapaailtani soitollasi ...”

Pauline rupatteli mukavia melko lailla yksin, mutta ei antanut sen häiritä itseään. Klaus oli, kuten hän oli jo aikaisemmin ajatellut, herttaisella tavalla sosiaalisesti kömpelö, ja ei ollut mitenkään Bebeltä pois antaa miehen päästä helpolla automatkan rupattelussa. Joutilas, iloinen höpöttely auttoi myös häntä pitämään epätoivotut ajatukset poissa mielestään. Heidän saapuessa teatterille Pauline astahti ulos autosta Klausin avattua oven ja tarttui keveästi kiinni pitkän herrasmiehensä käsivarresta, ja laukku toisella olallaan. Sisällä he menivät ostamaan liput ja Pauline antoi valitsemisvallan Klausille, sillä uskoi, että mies osaisi valita elokuvan paremmin – hänen elokuvamakunsa oli yksinkertaisesti kamala. Liput ostettuaan kaksikko siirtyi Beben aloitteesta ostamaan popcornia, tosin vain pienen, yhden naisen annoksen verran. Kassaneiti kysyi kuitenkin, haluaisivatko he kaksi juomaa – kahden juoman kera setti olisi halvempi – ja Pauline kääntyi katsomaan Klausiin.
”Juotko sinä...?”