100 Suns

// Kaiiii~ Tulehan tänne! \\

Juliet peilasi itseään näyteikkunoista kävellessään rivakkaa tahtia pitkin Pariisin katuja. Hän piti siitä kuinka hänen yllään oleva valkoinen tuubimekko korosti hänen takapuoltaan ja kuinka kirkkaanpunaiset piikkikorkokengät paistoivat muuten valkoisesta asukokonaisuudesta ihanan pirteästi. Siinä kävellessään nainen kietaisi pitkät hiuksensa löysälle, mutta tyylikkäälle nutturalle niskaan ja loi vielä vilkaisun erään korukaupan näyteikkunaan ja siitä heijastuvaan kuvajaiseensa. Hän hymyili kuvalleen ja kiiruhti eteenpäin.

Nainen saapui pienen kukkakojun kohdalle ja hän pysähtyi hetkeksi katsomaan nuoren pojan myymiä kasveja. Hän osti pojalta hennon valkoisen liljan ja pujotti sen hiuksiinsa hymyillen. Kaikkien ihanien kauppojen ohi kulkiessaan nymfin täytyi muistuttaa itselleen, ettei ollut tullut ostoksille. Hän oli matkalla bikinikuvauksiin erään vaateliikkeen uutta mallistoa varten. Kuvauksissa hänen täytyi ilmeisimmin esittää merenneitoa ja uida suuressa altaassa. Mikäs olisikaan sopinut hänelle paremmin, olihan hän kuitenkin vedenhenki. Tällaisia kuvauksia Juliet odotti aina eniten. Hän sai olla kirjaimellisesti omassa elementissään ja se sai hänet tuntemaan olonsa oikein mukavaksi ja kuvista tuli poikkeuksetta erinomaisia.

Hetken käveltyään ja heitettyään kolikon erään katusoittajan kitarakoteloon, nainen näki tutun hahmon läheisessä kadunkulmassa. Hieman lähemmäs käveltyään kadunkulmassa olevan miehen henkilöllisyys varmistui ja Julietin kasvoille kohosi leveä hymy.
”Louis!” hän huudahti ja kiiruhti nuorukaisen luo.
”Mikäs sinut tänne lennättää?”

//Heeeeeeeeeeeeere's Louis! x'D//

Louis istui kaikessa rauhassa eräässä kadunkulmassa välittämättä muutamien ohikulkijoiden katseista ja tutkaili muovikassinsa sisältöä. Hän oli ollut ostoksilla, jälleen kerran, hankkimassa pari uutta aarretta koko ajan kasvavaan pelikokoelmaansa, jälleen kerran. Viime päivät olivat olleet erinomaisia... Vaikka ilta Julietin luona oli päättynyt ikävään nuottiin, hän oli saanut jutella naiselle uudestaan, nauttia punatukan viehättävistä katseista ja unohtaa yksinäiset murheensa jutustellessaan kevyesti kaikesta miellyttävästä, huvittavasta, pienestä, mitä elämässä oli tarjolla.

Sinä päivänä Louis ei kuitenkaan ollut odottanut törmäävänsä Julietiin, ja hän hätkähti pyörätuolissaan kuullessaan yhtäkkiä kutsuvan äänen. Hän kuitenkin nosti kätensä tervehdykseen naisen kipittäessä hänen luokseen pienessä, valkoisessa mekossaan, pitkä tukka huolettomalla nutturalla. Louis oli harvinaisesti pukeutunut liki kokomustiin sinä päivänä, tummiin farkkuihin ja yksinkertaiseen paitaan kera ohuen hupparin, ja hän pyyhkäisi varmuudeksi syliään naisen lähestyessä – hän oli aiemmin syönyt pasteijan, ties vaikka housut olisivat täynnä muruja.
”Juliet! Mukava nähdä sinua”, hän vastasi tervehdykseen hymyillen ja loi sitten katseen muovipussiin.
”Ostoksilla... tiedäthän, pelejä. Taitaa minussakin olla keräilijän vikaa”, blondi naureskeli ja vilautti ikivanhan pelin koteloa, kunnes sulloi muovipussin laukkuun.
”Mutta entä sinä? Onko sinulla kiireitä, vai liikenetkö taas kahville?” nuorukainen kysäisi sitten. Hän oli muutaman tapaamisen jälkeen muuttunut huomattavasti alkua avoimemmaksi ja puheliaammaksi, vähemmän araksi ja varautuneeksi, kun oli tottunut Julietiin ja oppinut pitämään hänestä entistä enemmän – vaikkei ensitapaamisen kuumottavaa tunnelmaa ollutkaan esiintynyt kovin vahvasti uudestaan heidän tapaamisillaan.

”Eiköhän meissä kaikissa ole jonkinlaista keräilijän vikaa”, Juliet nauroi ja vilkaisi pelin nimeä. Hän ei ollut koskaan oppinut ymmärtämään tuonkaltaista ihmisten teknologiaa eikä sitä viehätystä sen takana. Ehkä hän joskus oppisi. Ehkä hän oppisi sitten, kun saisi kerrottua Louisille miksi oli joskus aivan pihalla teknisistä asioista, kun hän saisi kerrottua, että ei ollut ihminen.
”Minä olen itse asiassa matkalla töihin. Kuvaukset tuolla”, nainen kertoi ja osoitti suurta hallimaista rakennusta tien toisella puolella. Halli oli eräs luonnontieteellinen tutkimuskeskus, joka sisälsi hyvin aidonoloisen ja suuren tekojärven, jossa heidän oli tarkoitus pitää kuvaukset.

Julietin hymy vaihtui hieman surulliseen ilmeeseen, kun hän ajatteli, että joutuisi kieltäytymään Louisin kanssa kahvittelusta. Hän oli todella alkanut pitää tuosta nuorukaisesta kovasti ja olisi halunnut viettää enemmänkin aikaa tämän seurassa. Hän oli juuri aikeissa ehdottaa tapaamista iltapäivällä kuvausten jälkeen, kun äkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus ja hänen huulensa kääntyivät leveään hymyyn.
”En voi valitettavasti tulla kahville, mutta sinä sen sijaan voit tulla minun mukaani!” hän sanoi riemastuneena ja lupaa kyselemättä tarttui Louisin pyörätuoliin lähtien työntämään sitä rivakkaan tahtiin kohti hänen määränpäätään.
”Ei vastaväitteitä”, hän sanoi ja pörrötti nuorukaisen hiuksia.

Louis vilkaisi liki refleksinomaisesti Julietin osoittamaan suuntaan, muttei osannut yhtään sanoa, mikä hallimainen rakennus oikein oli.
”Ah, ai niin, mallintöitä taas?” hän kysäisi juurikaan vastausta odottamatta, ja nielaisi hädin tuskin lisäyksen 'ai siksi olet niin nättinä.' Punastuksen aavistus kutitteli hänen kaulallaan, mutta nuorimies sai sen aisoihin – tai oikeammin hän unohti ajatuksensa Julietin viehättävyydestä, kun nainen yhtäkkiä päättikin kaapata hänet mukaansa. Louis olisi voinut tönäistä jarrun päälle tuolissaan, mutta se olisi tarkoittanut ikävää töksähdystä, eikä hän halunnut olla myöskään epäkohtelias Julietille.
”Ahh, oletko varma, etten ole tiellä? En halua olla tielläs, kuulitkos. Ja eikö joku suutu, jos yhtäkkiä raahaat vierasta porukkaa kuvauspaikalle?” hän kyseli ja siloitteli pörrötettyjä hiuksiaan, mutta ei esittänyt vastaväitteitään kuitenkaan kovin vakavissaan, enimmäkseen vain huolissaan Julietin uran suhteen. Tosin hän oli saanut ymmärtää, että Juliet oli ilmeisesti jo hyvin kuuluisa, mutta eipä hänellä ollut juuri hajua mistään julkimoista, eikä varsinkaan malleista...

Rivakka, iloinen matka kohti keskusta – joka tosiaan paljastui kyltin myötä Louisillekin luonnontieteelliseksi tutkimuskeskukseksi – kuitenkin tyssäsi heti etuovella. Siinä oli vain kolme hassua, kapeaa porrasta, jotka moni pystyi harppaamaan vaikka yhdellä askeleella yli, mutta pyörätuolille ne olivat aivan liian korkeita. Louisin jalat putosivat pidikkeiltään pyörätuolin pyörien tömähtäessä kevyesti vasten alinta porrasta, kun Juliet ei ehtinyt tajuta pysähtyä tarpeeksi ajoissa. Louis ähkäisi jonkin sanan, joka saattoi olla kirous tai vain yksinkertainen ”voi hitsit”, ja tarttui sitten itse tuolinsa pyöriin ja rullasi itsensä kauemmas portaista ja vinottain Julietiin päin. Tuntui siltä, että hän saattaisi pudota tuolistaan, ja työnnettyään itseään peremmälle käsinojista nostaen Louis nosteli vielä jalkansa takaisin tukevasti kyytiin mukaan. Vasta tämän hyvin rutiininomaisen toimituksen jälkeen hän pyyhkäisi hiussuortuvia pois otsaltaan ja loi pahoittelevan katseen Julietiin.
”Tuota, onko tänne toista sisäänkäyntiä? Tai ehkä minä voisin vain jatkaa tästä kotiin, sinun olisi varmasti helpompi keskittyä kuvauksiin ilman, että joku ummikko on palloilemassa siellä.”

”Ei kukaan minulle suutu. Eivät uskalla”, Juliet nauroi ja huiskautti kättään. Hän todella oli niin kuuluisa ja haluttu malli, että hänelle ei uskallettu ryppyillä. Joskus jo pelkästään hänen esiintymisensä kuvissa takasi tuotteelle runsaasti myyntiä. Sitä paitsi tämänkertainen asiakas oli hänelle ennestään tuttu ja hän tiesi, että kyseinen herrasmies piti hänestä kovasti.

Äkkiä heidän matkansa pysähtyi pyörätuolin törmätessä portaaseen ja Juliet kompuroi hieman äkillisen pysähdyksen hätkähdyttämänä.
”Anteeksi!” hän parkaisi säikähtäneenä. ”Eihän sinuun sattunut?”
Juliet todella toivoi, että toinen ei ollut saanut kovin kovaa tälliä. Hän oli vielä niin tottumaton Louisin pyörätuoliin, että hänen oli vaikea toimia sen kanssa.
”Ei, tänne ei ole toista sisäänkäyntiä. Valitettavasti”, Juliet sanoi harmistuneena ja antoi katseensa kiertää ympäristöä jotain ratkaisua pohtien.
”Älä nyt hölmöjä puhu! Totta kai sinä tulet mukaan!” hän huudahti samalla, kun hänen katseensa osui kahteen riuskan näköiseen mieheen, jotka kanniskelivat suurehkoja kiviä keskuksen puutarhassa olevan pienen lammen reunalle.
”Taisin juuri keksiä ratkaisun.”

Juliet porhalsi nopeaa vauhtia miesten luo.
”Hei vaan”, hän sanoi hymyillen niin kauniisti kuin vain osasi. Miehet vain tuijottivat.
”Ystäväni tuolla on hieman pulassa. Voisitteko kenties tulla nostamaan hänet nuo portaat ylös?”, hän kysyi ja osoitti viehkosti kohti portaita ja niiden eteen jättämäänsä Louisia.
”Öööö… Toki”, toinen miehistä mutisi ja kolmikko lähti kävelemään portaiden suuntaan.

Tavoitettuaan portaat ja Julietin selitettyä järjestelyn Louisille, miehet tarttuivat nuorukaisen pyörätuoliin ja nostivat sen portaiden yläpäähän.
”Täällä ei pitäisi olla enempää portaita”, vanhempi miehistä sanoi nuoremman tuijottaessa törkeästi Julietin takapuolta lähes kuola valuen. Juliet oli kuin ei olisi huomannutkaan ja kiitti kaksikkoa lähtien sitten työntämään Louisia sisälle rakennukseen.

Pienen kävelyn ja yhden hissimatkan jälkeen kaksikko saapui suureen huoneeseen, joka muistutti enemmän metsää kuin mitään sisätilaa. Huoneen keskellä oli suuri vesialue ja sen ympärillä runsaasti kiviä ja kasvillisuutta. Puiden seasta heitä vastaan käveli silmälasipäinen hieman yli kolmekymppinen mies, joka tervehti Julietia suutelemalla tätä kummallekin poskelle.
”Ihana nähdä”, Juliet sanoi ja viittasi sitten Louisiin.
”Tämä tässä on Louis, hän tulee seuraamaan kuvauksia”, hän kertoi ja mies ojensi kätensä Louisille kätelläkseen tätä.
”André”, mies esitteli itsensä ja pahoitteli sitten kiirettään ja poistui.
”Minun täytyy mennä pukeutumaan, mutta mene ihmeessä tuonne lammen rannalle, kuvaukset tapahtuvat siellä”, Juliet kehotti ja kiiruhti sitten pukuhuoneeksi pystytetyn sermin taakse.

Kului tovi ennen kuin Juliet saapui järven rannalle yllään hyvin paljastavat valkoiset bikinit. Hän vilkutti Louisille ja siirtyi kuuntelemaan ohjeita ennen kuin sukelsi sulavasti kimmeltävään veteen.

Louis ehti hädin tuskin näyttää harmistunutta naamaa ja valmistautua avaamaan suunsa vastaväitteeseen, kun Juliet jo ilmoitti keksineensä ratkaisun ja ryntäsi tiehensä – lirkuttelemaan kahdelle isohauiksiselle miehelle, kuten Louis sai huomata Julietin selittäessä innostuneesti suunnitelmansa saada hänet sisälle. Nuorukainen ei kyennyt sanoin kuvailemaan sitä tunnetta, joka hänen rinnassaan kirpaisi, kun toinen miehistä tuijotti hyvin avoimesti Julietin takapuolta, ja hän näytti synkeältä juuri niin pitkään, kun kaksi miestä pysyivät siinä lähellä. Vasta, kun he olivat kulkeneet liukuovista sisään Louis vetäisi syvään henkeä ja vilkaisi Julietia olkansa ylitse.
”Kiitos. Eikä minuun sattunut, eikä sinun olisi tarvinnut nähdä tuollaista vaivaa tähteni”, hän lausahti painottaen sanaa 'tuollaista' kevyesti, ehkä hieman syyttävästikin, mutta oli puraista kieleensä tajutessaan jälkikäteen äänensävynsä. Mitä hän oli sanomaan mitään, hän oli vain hyvänpäiväntuttu ja Juliet sentään menestyvä mallikaunotar...

Louis ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt tuossa tieteellisessä puutarhassa, ja hänen leukansa oli pudota lattiaan heidän saapuessa upean vehreään saliin, jossa kasvoi monia kasveja, joille Louis ei olisi edes uskaltanut arvailla nimiä. Tullessaan pikaisesti esitellyksi Andréelle Louis puristi tämän kättä pikaisesti, mutta ehti silti tuntea, kuinka varma ja lämmin miehen ote oli. Muutenkin hän vaikutti mukavalta, ja suhtautui hämmästyttävän rennosti nuoren pyörätuolipojan ilmestymiseen kuvauksiin. Julietin kiiruhtaessa vaihtamaan vaatteita Louis rullasi itsensä tekolammen rannalle, mikä kävi mukavan helposti puutarhaan luonnollisestikin huolella valmistettujen kulkuväylien takia, ja siellä hän jäi seuraamaan hulinaa ja ilmoittelemaan olevansa vain Julietin katsomaan kutsuma tuttava niille, jotka asiasta kysyivät. Valaistusta hoitava nuori ponnaripäinen mies jutteli useammankin sanasen Louisin kanssa, ja kun Juliet saapui paikalle valloittaen ilmapiirin läsnäolollaan ja saaden kaikki hiljentymään harmonisella sukelluksellaan veteen, mies veti Louisin mukanaan katselemaan näytöltä sinne kuvaamisen myötä ilmestyviä kuvia.

Juliet oli kuin kotonaan vedessä, hän oli yhtä sen kanssa, yhtä sulava, soljuva, lempeä ja voimakas, kuin vesi vain saattoi olla. Hän näytti aivan satujen merenneidolta, eikä Louis voinut muuta kuin tuijottaa unelmoivasti Andrén räpsiessä innokkaiden kehujen säestäessä kuvia. Aivan tyhjästä Louisin mieleen nousi kuva kesäpäivästä vesipuistossa, Juliet roiskuttamassa vettä, he syömässä jäätelöä, hän... hän... Kuva särkyi viimeistään silloin, kun valaistusmies ravisti häntä olkapäästä ja näytti muutamia hienoimpia kuvia, joissa Juliet kellui vedessä hiukset suurena, punaisena viuhkana ja vartalo sulavalla kaarella. Tuntui käsittämättömältä, että hän oli käynyt kahvilla jo muutaman kerran yhden tuollaisen ihmisen kanssa, tuollaisen, joita näki kadunvarsikuvissa ja mainoksissa, tuollaisen, jonka uskoi olevan liian täydellinen ollakseen tottakaan. Erityisesti Julietin nilkat, ne olivat sirot kuin ballerinalla, ja Louisin teki mieli koskettaa kuvaruudulla olevaa kuvaa – mutta hän hillitsi halunsa ja tyytyi vain nyökyttelemään kahdelle muulle katselijalle.

Joku huusi taukoa, ja Louis saattoi kuulla Andrén puhelevan rantakuvista hänen saatellessa Julietia katsomaan session alkupuoliskon tuottamia kuvia. Louis katsahti ujosti, yrittäen hillitä katsettaan valumasta minnekään sopimattomaan paikkaan, Julietia ja hymyili pienesti.
”Sinä olet taitava. Sinä myös, André – nämä kuvat ovat uskomattoman hienoja. En tiennytkään, että hänet saa näyttämään entistä sievemmältä”, Louis naurahti hitusen varautuneesti, mutta nauroi rohkeammin ponnaripään nauraessa hänen selkänsä takana ja taputtaessa hänen harteitaan.
”Osuvasti sanottu, osuvasti sanottu”, valaistuksesta huolehtinut mies naureskeli ja vilkaisi sekä Andréen mutta etenkin Julietiin selkeästi Louisin asennoitumisesta naista kohtiin suuresti riemastuneena.

Juliet oli kuvauksissa kuin kala vedessä, melko kirjaimellisesti. Hän nautti poseeraamisesta kameralle ja kameran takana oleva André nautti faktasta, että Julietille ei tarvinnut huudella neuvoja joka minuutin välein. Pian, liian pian Julietin mielestä, huudettiin tauko ja hän joutui nousemaan vedestä. Eräs hänen puvustajistaan nauroi hänen vastentahtoiselle ilmeelleen antaessaan hänelle kylpytakin.
”Olisit näköjään jäänyt mieluummin veteen”, blondi nainen hymyili ja Juliet nyökkäsi tälle jokseenkin viileään sävyyn. Vedestä poistuminen sai hänet aina aavistuksen kärttyisäksi.

Juliet asteli paikkaan, jossa Louis katseli heidän ottamiaan kuvia tietokoneelta. Hän kumartui katsomaan kuvia ja soi nuorukaiselle hymyn tämän kehuessa hänen taitojaan.
”Kiitos, mukavaa, kun jaksat olla täällä. Minusta on hauskaa, että näet millaista minun työni on”, hän jutteli hymyillen ja kääntyi hymyilemään myös valoista huolehtineelle nuorukaiselle. Hän oli aikeissa sanoa jotain, mutta hänet keskeytti paikalle pyyhältävä arviolta hieman alle nelikymppinen tummahiuksinen mieshenkilö.
”Juliet Juliet Juliet”, mies sanoi päästessään naisen kohdalle. Hän tarttui Julietia melko rajusti käsivarsista ja veti naisen itseään vasten. Julietin huulilta pääsi pieni kivun vinkaisu, kun hän iskeytyi miehen kivikovaa rintaa vasten. Törkeästi mies kiskaisi punapään kasvot itseään päin ja suuteli tätä suoraan huulille. Suudelma oli hyvin nopea, mutta silti niin törkeä, että mies olisi voinut yhtä hyvin repiä Julietilta vähäisetkin vaatteet päältä.
”Aamupäivää herra Roux”, Juliet tervehti miestä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuitenkin tarkkasilmäiset huomasivat hänen tärisevän hieman.
”Yhtä hehkeänä kuin aina kultaseni”, herra Roux kehui ja kääntyi sitten katsomaan kuvausryhmää.
”Miksi te vätykset ette ole tuoneet leidille juotavaa? Hänen hiuksensa ovat märät, eikö kenelläkään ole kuivaajaa? En minä teille seisoskelusta maksa!” mies rähisi kuvausryhmälle ilkeään sävyyn ja käänsi sitten julman katseensa Louisiin.
”Ja kukas sinä sitten olet?” hän kysyi nuorukaiselta tuimasti. Ennen kuin Louisilla oli aikaa vastata, Juliet astui tämän ja herra Rouxin väliin.
”Hän on minun ystäväni. Hän on täällä katsomassa kuvauksia”, hän sanoi miehelle tiukkaan sävyyn kuin kieltäen tätä puhumasta Louisille.
”Jaaha, vai että ystävä. Ystävä varmasti niin”, herra Roux sanoi jäätävään sävyyn ja nappasi Julietin vyötäröltä itseään vasten. Nainen oli varma, että törmäys aiheutti hänelle mustelmia.
”Minun täytyy mennä täyttämään muutama paperi. Olkaahan lapset kiltisti”, mies sanoi jättäen tärisevän Julietin paikalleen ja lähtien kohti läheistä ovea. Juliet vei typertyneenä kätensä aavistuksen kostealle otsalleen.

Koko ihana, rauhallinen, työntäyteinen ilmapiiri särkyi tummatukkaisen miehen ilmestyessä paikalle ja omiessa Julietin aivan liian tuttavallisin elkein itselleen. Louisin sydänalaa riipi katsoa vierestä, kuinka mies pompotti Julietia, joka kireästä ilmeestä huolimatta ei sanonut mitään vastaan, oli vain siinä, vaikka kaikki käänsivät katseensa tarkoituksella pois tuosta farssista haluamatta aiheuttaa sen suurempaa kohtausta. Tavasta, jolla herraa puhuteltiin, Louis pystyi päättelemään syynkin, ja kuin ihmeen kaupalla hänen onnistui tasoittaa katseensa yksinkertaisen tylsäksi sen sijaan, että olisi kihissyt vihasta.

Mutta sitten herra Roux loi katseensa häneen nenänvarttaan pitkin ja kiristeli hampaitaan sanan 'ystävä' ympärillä. Sellaisenkin hän olisi pystyny sietämään, mutta miehen katse... hän pystyi kuulemaan siitä erään sanan, erään lyhyen, mitättömän sanan, mutta se sai harmistuksen punan nousemaan Louisin poskille ja silmät siristymään katseen muuttuessa kivistäväksi. Rampa. Herra Roux vilkaisi hänen jalkojaan kerran jäätävästi ja lähti sitten itsetietoisesti hymyillen, varman siitä, että saattoi jättää ystävät olemaan kaksin – tai ehkä Louis vain luki yli pieniä, ohikiitäviä ilmeitä, mutta välikohtaus jätti hänet yhtä kaikki synkeäksi.

André oli ensimmäinen, joka lähestyi Julietia herra Rouxin pikaisen lähdön jälkeen, mutta hänkään ei ollut enää aivan yhtä innoissaan eikä tullut aivan yhtä tuttavallisen lähelle, kuin hetki sitten. Hän kuitenkin lausahti puolustavasti, että tarkoituksena oli ottaa muutama kuva märillä hiuksilla, ja vasta sitten kokeilla kuivilla, kun otettiin rantakuvia. Hän lähti kohta tarkistamaan kuvauskohtaa, suurta, laakeaa kiveä veden ääressä, ja Louis peruutteli itsensä pois näytön äärestä ja Julietin rinnalle sysäten oman harmistuksensa, kitkerän haavoittuvaisuutensa sivuun, sillä punatukka oli selkeästi järkkynyt. Varovaisesti hän kurotti kätensä tarttumaan Julietin kädestä tukea antamaan, ja hän hymyili naiselle kysyvästi.
”Olethan... kunnossa?”
Silloin, juuri silloin hän säpsähti kevyesti, mutta käytti kaiken tahdonvoimansa estääkseen itseään tekemästä mitään, äännähtämästä, ollakseen aivan normaalisti. Hänen peukalonsa alkoi silitellä Julietin kämmenselkää, mutta Louisin siniset silmät vilkkuivat katsomaan Julietin olan ylitse aivan yhtä paljon, kuin ne hakivat naisen kaunista katsetta tarjotakseen tukea ja turvaa lievästi tärisevälle kaunottarelle. Musta varjo, aavistus surua, ahdinkoa, häpeää – se oli ilmestynyt taas, leijui heikkona osittain Julietin sisällä, mutta pysyi aloillaan niin pitkään, että Louis alkoi huolestua. Mikäköhän se oli...? Näkikö hän omiaan, vai... vai oliko Julietilla jokin vialla...?

Andrén puheet menivät Julietilta täysin ohi, sillä hän oli vaipunut lähes tiedottomaan tilaan. Hän tunsi kuin häilähdyksenä Louisin käden omassaan, mutta muuten kaikki oli vajonnut jonnekin syvän masentuneisuuden taka-alalle. Ulospäin Julietin tunnetila näkyi lähinnä lasittuneessa katseessa ja hieman vapisevassa olemuksessa. Äkkiä hänen suurten silmiensä katse valpastui hieman ja hän katseli ympärilleen.
”Mitä? Kuka?” hän sopersi hiljaa ja hänen silmänsä kostuivat. Hän tuijotti kättä hänen kädessään ja seurasi siihen liittyvää käsivartta niin kauan kunnes löysi Louisin kasvot. Naisen kasvoille nousi ilme, joka kuvasti puhdasta hämmennystä. Sellaista hämmennystä, joka syntyy tuntemattoman henkilön tehdessä jotain täysin sopimatonta. Hän hätkähti ja perääntyi muutaman askelen taaksepäin pälyillen ympärilleen äärimmäisen säikähtäneenä. Samaan aikaan André palasi.
”Juliet, mitä jos kokeiltaisiinkin ensin niissä punaisissa bikineissä?” hän kysyi samalla kun käveli lähemmäs. Juliet käänsi vauhkon katseensa hänen suuntaansa ja perääntyi niin nopeasti, että hän törmäsi selkä edellä puuhun. Hänen kasvonsa kuvastivat puhdasta kauhua, kun mies lähestyi häntä.
”Juliet? Mikä on? Minä se vain olen, André”, mies puheli pehmeällä äänellä ja astui muutaman askelen lähemmäs.
”Juliet, ei Juliet, Roxanne”, Juliet mumisi itsekseen niin hiljaa, että vain oikein hyvän kuulon omaavat kykenivät kuulemaan.
”Miksi aina Juliet? Miksi ei Roxanne?” hän jatkoi muminaansa ja kohdisti äkkiä katseensa jonnekin tyhjyyteen.
”MENE POIS!” hän huusi säikäyttäen Andrén niin pahasti, että miespolo kaatui takamukselleen maahan. Samalla Juliet vei kätensä otsalleen ja pudisteli päätään.
”André? Mitä sinä siellä maassa teet?” hän kysyi ja naurahti pienesti.
”Eikö sinun pitänyt päättää kummilla bikineillä aloitetaan?” hän uteli ja kääntyi sitten Louisia päin nauraen heleästi.
”Ei taida vanhuus tulla hänelläkään yksin”, hän virnuili.

Louis päästi säpsähtäen irti Julietin kädestä, kun nainen alkoi yhtäkkiä käyttäytyä oudosti. Lempeät, herkät tummanvihreät silmät loivat häneen hätääntyneen, hämmentyneen katseen, joka viilsi syvällä – yhtäkkiä ne katsoivat häntä kuin muukalaista. Se oli ehkä hyytävin tunne, jonka Louis oli koskaan tuntenut, ehkä lukuunottamatta sitä hetkeä, jolloin hänelle oli valjennut, etteivät hänen jalkansa enää tunteneet mitään. Outo etiäisentapainen, tumma ilmestys oli kuitenkin kadonnut, mutta Louis ei yhtään tiennyt, oliko se hyvä asia – tuntui siltä, kuin se olisi ottanut vallan naisesta. Hänen ihokarvansa nousivat ajatuksesta, tunteesta, mikä ikinä se olikin, pystyyn, vaikkei hän edes tietänyt, miksi pystyi arvailemaan jotain sellaista.

Koko kuvausryhmä joutui yleisen ällistyksen valtaan Julietin sihistessä muminoita itsekseen ja huutaessa yhtäkkiä Andrén kumoon. Seuraavassa hetkessä hän olikin taas oma itsensä, hieman poissa tolaltaan, hämmentynyt oma itsensä, ja alkoi nauraen ihmetellä Andrén pyllähdystä. Ilmapiiri muuttui hyvin samanlaiseksi – ainakin Louisin näkökulmasta – kuin heidän ensimmäisen tapaamisensa lopuksi, mutta pikkuhiljaa säikkyneet ihmiset alkoivat rauhoittua, eikä Louiskaan pystynyt enää pysyttelemään hermostuneesti kauempana, vaan rullasi taas Julietin lähelle ja tarttui tätä kädestä.
”Olethan sinä ihan kunnossa? Vaikutit vähän huteralta ja huusit yhtäkkiä...” hän ihmetteli hyvin, hyvin varovaisesti, hakien epävarmana vastauksia Julietin katseesta. Hän ei tiennyt miten päin olla, nainen oli käyttäytynyt niin kummallisesti, ja se tunne, se varjo... Louis oli ehkä ainoa, joka oli kuullut Julietin yksinpuhelun tarpeeksi selvästi ymmärtääkseen tämän hokeneen nimiä huolestuttavasti. Kaikki ei ollut ollenkaan hyvin, ei ollenkaan, ja se kiristi Louisin huolihermoja.
”Juliet.... kuka on Roxanne?”

Louisin hiljainen ja haudanvakava kysymys ei kuitenkaan saanut mahdollisuutta tulla vastatuksi, kun André sai jo kammettua itsensä ylös ja hetken lasejaan ojenneltuaan antoi sitten punaiset bikinit mallilleen.
”Nämä, näissä kuvataan seuraavaksi. Hei Juliet, mitä jos menisit juomaan lasillisen vettä, istumaan hetkeksi? Aloitamme sitten kun olet valmis”, hän puheli selkeästi kummissaan, mutta haluamatta ottaa mitään suoraa kantaa tapahtuneeseen. Olihan Julietia suorastaan etuoikeus päästä kuvaamaan, eikä häntä senkään takia kannattanut ärsyttää liian henkilökohtaisuuksiin menolla – mutta toisaalta mies oli selkeästi myös huolissaan ja halusi mallinsa jaksavan olla yhtä upea kuin oli ollut aikaisemman kuvasarjan aikaan.
”Totta, lepäisit pienen hetken”, Louis vakuutteli kuorona perässä.

”Huusin? Enkä huutanut”, Juliet nauroi Louisin hämmennykselle.
”Kai minä nyt muistaisin jos olisin huutanut”, hän jatkoi oikein hyväntuulisena ja kääntyi Andrén puoleen juuri, kun Louis esitti kysymyksensä. Tämän häiriötekijän vuoksi nuorukaisen kysymys kaikui kuuroille korville Julietin keskittyessä bikinien toppausten tarkasteluun. Juliet katseli sekä Andréa että Louisia hassusti, kun kumpikin vaikutti niin kovin huolestuneilta.
”Kuulkaas senkin huolipallot. En tiedä mikä teille tuli, mutta ei ole mitään mitä pieni uinti ei korjaisi. Jos kävisin ensin hieman uimassa ja sitten aloittaisimme kuvaamisen. Vai mitä sanotte?” nainen ehdotti ja jäämättä kuuntelemaan vastausta, kiiruhti lammelle ja sukelsi sinne pää edellä.

Vesi hyväili Julietin jokaista hermoa ja nainen hymyili veden alla. Hänen oli helppo pidättää hengitystään normaalia ihmistä kauemmin, joten hän vietti veden alla muiden mielestä varmasti melko huolestuttavan pitkän ajan. Lopulta hänen päänsä kuitenkin pulpahti pintaan ja hän haukkoi henkeään. Nainen tunsi olonsa suorastaan uudestisyntyneeksi. Hänen olonsa oli mahtava, kuin vesi olisi huuhtonut jokaisen huolen ja murheen pois hänen hartioiltaan. Hän vilkaisi Louisia ja äkkiä hänen rinnassaan läikähti suunnaton lämpö tuota nuorukaista kohtaan. Hän päätti, että kertoisi toiselle pian todellisesta rodustaan. Hän ei halunnut perustaa heidän ystävyyttään valheelle ja petokselle.

Hetken pulikoinnin jälkeen he saivat kuvaukset taas käyntiin ja ei mennyt aikaakaan, kun kuvat olivat purkissa ja Juliet vapautettu lähtemään. Vaihdettuaan nopeasti vaatteet, Juliet värväsi muutaman miehen kantamaan Louis ulkoportaat alas ja viimein he astuivat oikeaan auringonpaisteeseen.
”Noh, minnes sitten?” nainen kysyi hyväntuulisesti.

Louis ei jaksanut vääntää asiasta kättä, ei, hän ei halunnut vääntää asiasta kättä, vaikka se, kuinka Juliet ei tuntunut muistavan mitään omituisesta käytöksestään, huolestutti häntä. Hän vain nosti kätensä ilmaan luovuttaneena, ja antoi Julietin hoitaa ongelmansa omaan tapaansa. Ilmeisesti punatukka oli harvinaisen hyvä sukeltaja, pitkä viipyminen pinnan alla vahvisti jo hypyn sulavuudessa näkyneen taidon. Jostain aivan omituisesta, syvästä sopukasta Louisin mielen perukoilta hänen mieleensä putkahti ajatus, että hän voisi näyttää Julietille ehkä jonkun jonkun niistä nauhoista, joita hän ei ollut katsellut yli vuoteen, joissa hän oli kilpailemassa... ei hän sanoin olisi pystyny kuvailemaan, millä tavalla hän arvosti Julietin olevan kauneutensa ja mallinuransa lisäksi noin herkkäliikkeinen.

Silkka ajattelu sai Louisin vaipumaan hiljaiseksi, ja hän seurasi kuvauksien loppupuoliskoa vähemmän innokkaasti kuin ensimmäistä, enemmän omissa maailmoissaan ja itsekseen liki punastellen. Hän kuitenkin pystyi irrottautumaan mielentilastaan ennen kuin Juliet sai tarjottua Andrélle kaikki tarvittavat kuvat, ja Louis päätyi antautumaan Julietin tehokkaan porrassuunnitelman armoille vielä toisen kerran. Oli hyvä päästä ulos keskuksesta, se oli alkanut käydä melko ahtaan tuntuiseksi herra Rouxin välikohtauksen jälkeen.

Julietin hyväntahtoiseen kysymykseen Louis vastasi kuitenkin kääntymällä melkein ympäri tuolissaan kyetäkseen katsomaan naista silmiin.
”Tuota, mitä jos kävelisit vierelläni? Kyllä minä jaksan itse liikuttaa itseäni, ja olisi helpompi jutella”, hän ehdotti ja tarttui sopivan tilaisuuden tullen pyöriin, alkaen työnnellä itseään eteenpäin. Tuntui paljon paremmalta kulkea rinnakkain, kuin istua työnnettävänä, ja hymyillen Louis osoittikin erästä kadunkulmausta.
”Tuolla on yksi pelikauppa, jonka ajattelin vielä käydä tarkistamassa. Käykö se sinulle? Jos haluat, voimme mennä taas kahville sen jälkeen.”

Juliet siirtyi kävelemään Louisin vierellä tämän sitä pyytäessä.
”Anteeksi, olen ehkä liian innoissani menemään eteenpäin”, hän sanoi hyväntuulisesti ja nyökkäsi toisen suunnitelmalle.
”Kuulostaa oikein hyvältä. Minun kahvihammastani kolottaakin jo ikävästi”, hän hymyili ja asteli askelen Louisin jäljessä pelikaupalle. Hänestä tuntui mukavammalta kulkea hieman perässä, koska ei tiennyt pelikaupan tarkkaa sijaintia.

He astuivat sisään hieman pölyiseen kauppaan ja Juliet katseli hämmentyneenä ympärilleen. Joka puolella kulmikkaita koteloita, joissa oli kirjavia kuvia. Nainen ei voinut ymmärtää mikä noissa levyissä viehätti. Nehän olivat vain kuvia liikkumassa ruudulla. Hän ei ymmärtänyt lainkaan, mutta päätti pitää suunsa kiinni asiasta. Louis näytti niin innostuneelta tuosta viihteestä. Hän käveli hyllyjen välisillä käytävillä ja katseli pelejä kummastellen. Lopulta hän pysähtyi vesiautomaatin kohdalle, otti lasillisen vettä ja jäi juomaan sitä seinän viereen kaikessa hiljaisuudessa.

Meni jonkin aikaa ennen kuin Louis oli tehnyt kaikki ostoksensa ja he poistuivat pelikaupasta.
”Teitkö löytöjä?” Juliet kysyi ja viittasi nuorukaista suuntaamaan vasemmalle. Hänellä oli mielessä eräs erittäin suloinen kahvila läheisen puiston laidassa.
”Mennään tuonne”, hän kehotti ja osoitti kahvilaa.

Pienen kävelymatkan jälkeen he astuivat kahvilan ovesta sisälle sen yläpuolelle asetetun tiu’un helähtäessä ilmoittaakseen heidän saapumisestaan. Juliet valitsi nurkkapöydän ikkunan ääressä ja istui sen ääreen siten, että tilavampi puoli jäi Louisille ja tämän pyörätuolille. Pian heidän tilauksensa noudettiin ja Juliet käänsi katseensa suoraan Louisin silmiin ja hymyili.
”On eräs asia, joka minun on pitänyt kertoa ja toivon, että et suutu, kun en kertonut sitä heti”, hän sanoi ja antoi katseensa pudota pöydän pintaan. Samalla hetkellä tarjoilija tuli toimittamaan heidän tilauksensa ja Juliet napsautti suunsa tiukasti kiinni. Hän odotti kunnes tarjoilija oli päässyt takaisin tiskin taakse ja katsoi sitten Louisia hieman pelokkaan näköisenä silmiin.
”Kun asia on niin, että… Minä… En ole ihan ihminen”, hän sanoi varovaisesti ja puri huultaan.
”Olen nymfi. Tarkemmin sanottuna najadi”, hän kertoi edelleen huultaan jännittyneenä jauhaen.

Louis oli silminnähden iloinen päästessään sisälle pelikauppaan, jossa oli hyllykaupalla käytettyjä pelejä sekä uusimpia uutuuksia. Hän piti tuosta nimenomaisesta kaupasta, koska se oli ehkä ainoa Pariisissa – ainakin ainoa jonka hän tiesi – jossa hän pystyi liikkumaan helposti aina kynnyksettömästä liukuovesta leveille käytäville. Hän suuntasi tottuneesti hyllylle, jossa oli paikan valikoima vanhoja konsoleita ja pelejä, ja jonkin aikaa niitä tutkiskeltuaan Louis päätti ostaa uuden ohjaimen 8-bittiseen Nintendoonsa ja napata mukaan vielä Zelda kakkosen, jota hän ei ollut vielä saanut pelattua. Hän oli aikaisemmin ihmetellyt kaikkia niitä huonokuntoisia, rimpulakätisiä gamereita, joita oli nähnyt aina silloin tällöin, ja muut, etenkin Evrard, olivat nyrpistelleet heikäläisille aina nenäänsä. Evrardia hän ei ollutkaan nähnyt pitkään aikaan – jätkä oli kuulemma käynyt katsomassa häntä hänen vielä maatessa taju kankaalla, ja kerran hän oli tullut soittamaan ovikelloa, mutta silloin Louis ei ollut halunnut nähdä ketään. Eivätkä he olleet koskaan vaihtaneet puhelinnumeroita.

”Mm, sain sen mitä olin hakemassakin”, Louis vastasi Julietille hymyillen, muttei alkanut esitellä ostoksiaan, vaan päinvastoin työnsi ne nopeasti laukkuunsa. Mitä turhia, punatukka oli vaikuttanut tylsistyneenä seisoskellessaan vesiautomaatin luona. Myyjäpoika taas ei ollut ollut laisinkan tylsistynyt, vaan tuijottanut mallia silmät pitkällä. Julietilla näytti olevan sellainen vaikutus ympäristöönsä, eikä Louis tietänyt ollenkaan, oliko se hänen, tai edes Julietin, kannalta hyvä asia.

Sellaiset ajatukset katosivat kuitenkin Louisin mielestä heidän asettuessa valoisaan kahvilaan istumaan ikkunan äärellä olevan nurkkapöydän luo. Louisin paikalta saattoi katsella ihmisvilinää ikkunan ulkopuolella, ja hän työnsä lähellä ollutta tuolia hieman kauemmas – mutta sitten tilauksen ottamaan tullut tarjoilija asettikin sen hänen puolestaan toiseen pöytään ystävällisesti hymyillen. Ystävällinen ele jäi Louisin sanoinkuvaamattoman, rauhallisen onnentunteen valtaan. Sitä hän tarvitsikin tuekseen kohdatessaan seuraavassa hetkessä Julietin vakaviksi muuttuneet vihreät silmät. Nainen ei kuitenkaan saanut asiaa suustaan, ja Louis jäi hermostuneena sekoittelemaan maitokahviaan – hän ei kyennyt juomaan karvasta kahvia mustana, ei, vaikka hänelle oltiin kuinka nälvitty siitä sokerin ja maidon määrästä, jonka hän siihen tarvitsi nauttiakseen kahvistaan.
”... niin mitä, Juliet?” hän kysyi varovasti, haluamatta painostaa punatukkaa – ja pudotti lusikkansa kuuluvasti kilisten lattialle melkein kahvinsakin kaataen, kun nainen töksäytti olevansa nymfi.
”M-mmitä?” blondi henkäisi siniset silmät valtaviksi pyöristyneinä katse villisti ympäri Julietin kasvoja syöksähdellen.
”N-nymfi? Mitä? Mutta ethän sinä näytä miltään – mitä?”
Täydellisen typertyneenä Louis lysähti vasten pyörätuolinsa selkänojaa, muttei kyennyt irrottamaan häkeltyneenä tuijottavaa katsettaan Julietista. Hän ei ollut ihminen? Ei ollut ihminen?! Kyllä Louis oli tietoinen kaikista niistä uutisista, kaikista niistä puheista, kaikista niistä televisio-ohjelmista, mutta nähdä joku, joka ei ollutkaan ihminen oikeasti siinä, hänen edessään – hänen aivonsa taisivat sulaa. Sitten, hirvittävän pitkän hiljaisuuden jälkeen hän heräsi tajuamaan erään pienen asian.
”... siis mikä?” hän kysyi pienellä äänellä, ja leimahti samantien kirkkaanpunaiseksi.
”A-a-a-anteeksi, mutta minä... mikä nymfi on?”

Julietin teki mieli peittää kasvonsa käsiinsä, kun hän näki toisen reaktion paljastukseensa. Hän ei todellakaan kaivannut tällaista. Sen sijaan hän kuitenkin taikoi kasvoilleen lempeän hymyn ja huokaisi hyvin hiljaa.
"Nymfit ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan luonnonhenkiä. Minä olen najadi, joten olen eniten kotonani makeassa vedessä. Meillä ei ole erityisiä voimia taikka muutakaan merkittävää. Ainoana asiana voisin mainita ihmisiä pidemmän iän. Minun lajini ei kuitenkaan ole mitään mistä sinun kannattaa murehtia, se ei vaikuta mitenkään mihikään. Ajattelin vain, että on reilua kertoa sinulle, mikä minä olen", hän kertoi ja tunsi olonsa vaivautuneeksi. Ei hänen mieleensä ollut juolahtanut, että sana nymfi ei kertoisi toiselle mitään. Ei hän ollut tottunut antamaan minkäänlaisia lajinmäärityksiä itsestään.
"Mutta älä tosiaan huoli, tämän ei tarvitse muuttaa mitään", hän sanoi hyväntuulisesti. Hänen hymynsä kuitenkin hyytyi hetkeksi ja hän lisäsi: "Ellei se sitten ole sinulle ongelma...?"
Juliet ei pitänyt Louisia ihmisenä, joka näkisi hänen nymfiytensä ongelmana, mutta eihän sitä koskaan tiennyt. Joillekin kysymys ihmisistä ja muista lajeista oli paljon suurempi kuin päälle päin näytti. Nainen huokaisi ja katsoi toista varautuneesti, kuin jonkinlaista vastausta odottaen.

//Pahoittelen hieman lyhykäistä vastausta, mutta en oikein tiennyt miten jatkaisin. Sitäpaitsi tauon jälkeen kestää aina hetken ennen kuin pääsee kunnolla taas käyntiin : D \\

//Hyvin jatkoit ja eiköhän se tästä lähde jatkumaan lisää!//

Louis sulki silmänsä ja puristi molemmin käsin maitokahviaan rystyset ihon läpi pingotellen, aivan kuin kuppi olisi ollut hänen viimeinen oljenkortensa. Hänen päänsä painui alas, otsa halusi kovasti kopsahtaa vasten pöytää, mutta vaaleatukkainen nuorukainen piti silkalla epätoivoisella vimmalla selkänsä suorassa. Hämmennys, yllätys, pieni pelonpoikanen – ne kalpenivat vaisuiksi, helposti käsiteltäviksi tunteiksi, kun Julietin pieni, hymytön, varmistusta hakeva lausahdus täräytti hänet täyteen häpeää omaa reaktiotaan kohtaan.
”Anteeksi, ei, ei se minua – oikeesti, anteeksi”, hän soperteli hiljaa ja upotti toisen kätensä sormet otsatukkaansa haromaan.
”M-minä... eihän se muuta sitä, että meillä on ollu mukavaa. Niin. Vedenhenki siis – ei ihme, että uit niin nätisti aiemmin!” nuorukainen koetti parhaansa mukaan hätistää säikähtänyttä tärinää äänestään, mutta naurahduksen yritys kuulosti ohuelta ja pingottuneelta jopa hänen omiin korviinsa. Varovaisesti hän yritti kohdata Julietin katseen, mutta ei voinut olla vilkuilematta kiihkeästi ympärilleen koko ajan. Lempeä vihreys, vaalea katto, vihreys, joukko nuoria naisia nauramassa, vihreys, kadun auringonpaisteessa juoksevat ihmiset. Vai olivatko ne kaikki edes ihmisiä?
”Tuota...” hän sanoi sitten, hitusen epäröiden, mutta yhä punakoille kasvoilleen aavistava ilme kohoten.
”Johtuiko sitten se... oliko se osa nymfinä oloa?” hän kysyi kiertäen sanan 'välikohtaus' ja sen synonyymit tarkkaan, hakien vuorostaan vastausta Julietin katseesta. Omituinen episodi kuvauksissa – sen täytyi olla jotakin taikaperäistä, varmastikin? Jos hänen edessään istuva punatukkainen kaunotar todellakin oli jotain muuta kuin ihminen, oli taikuus yhtä hyvä selitys kuin mikä tahansa muu – oikeastaan helpoin selitys Louisille, joka mieluusti sysäisi kaiken omituisen saman epämääräisen 'taikuuden' syyksi.

//Kaksikko oli hetken aikaa ihan awkwardina, mutta vietti sitten päivän kuvausten jälkeen todella rauhallisesti, enemmän normaalin treffaamisen merkeissä jutellen niitä näitä. Mitään erityisen isoa ei tapahtunut, ennen kuin he lähtivät kumpikin omaan suuntaansa.

Jatkona storylinelle: Juliet ei enää tämän jälkeen ottanut erityisesti Louis'iin yhteyttä ja kaksikon välit vähän kuivuivat kokoon.

Kiitti Lusei pelistä :'D Hyvä että saatiin tämä parsittua kokoon, eiköhän siirrytä sitten uusiin kujeisiin! <3//