Laupias taiteilija, katala taiteilija

//Hijiri ja Noel! Anteeksi, kun tämän aloittamisessa kesti.//

Luca harppoi itsevarmin, kopisevin askelin pimenevässä illassa tietä eteenpäin koko ajan hienommiksi käyneiden rakennuksien viertä, kunnes päätyi näennäisesti keskellä kannatinmuuria nököttävään, kyltillä varustettuun oveen. Hän oli kävellyt koko melko lyhkäisen matkan Rue de Chêneltä pienen, suloisen enkelipojan edellä puhumatta sanaakaan, johdattaen vain pientä suojattiaan kohti kotiaan ja mukavaa nukkumasijaa. Näin hän oli ainakin luvannut eksyneelle, pelästyneelle ja hyväuskoiselle pienokaiselle, mutta mitä hän todella aikoi... sen aika näytti. Juuri sillä hetkellä Luca kuitenkin tunsi olonsa aivan hävyttömän mukavaksi, ja niinpä hän pysähtyi, kyykistyi ja hymyili itseään seuranneelle lapsukaiselle ennen kuin oli koskenutkaan oveen.
”Näetkös? Tuo talo tuolla on minun. Eihän pahalla ihmisellä voisi olla noin mukavaa ja hyvää kotia, eikö niin?” hän kysyi ääni tummasti kehräten ja osoitti heidän yläpuolellaan olevaa taloa. Hän olisi mieluusti vienyt pienokaisen sisään ihan pääovesta, mutta toisaalta kaartuva loppukatu oli käsittämättömän jyrkkä, ja pieni enkeli varmasti arvostaisi nopeampaa sisääntuloa.
”Tästä pääsee kellariini, jossa pidän salapoliisitoimistoani. Eikös olekin romanttista?” hän kujersi noustessaan ylös ja avatessaan oven vanhalla, suurella avaimella päästäen heidät molemmat sisään.

Luca ei jäänyt edes katsomaan, missä kunnossa hänen toimistonsa oli – nimittäin tavanomaisessa moitteettoman siistissä ja hienostuneessa kunnossaan – kun hän pyyhälsi sen läpi ja yläkertaan, omaan rauhan tyyssijaansa eli enimmäkseen valkoisella ja läpinäkyvyydellä sisustettuun vanhahtavaan olohuoneeseensa.
”Tee olosi kotoisaksi, mutta muista, että suolistan kaikki, jotka sotkevat kotini”, Luca naurahti vitsailevaan sävyyn napsauttaessaan valot päälle. Siihen asti hän oli kävellyt sysipimeän kotinsa läpi täysin vaikeuksitta, ja liiti nytkin hienostuneilla puulattioilla kepeästi, nopeasti, aivan kuin ympäristö olisi kirjattu hänen lihasmuistiinsa.
”Tarvitsetko jotain, kultaseni? Kaakaota? Teetä?” mustatukka kujersi huolehtivaisesti, ja lämmin sävy ei aivan sopinut yhteen hänen dramaattisen utuisan ilmeensä kanssa.

(Omaltakin osalta pyydän anteeksi, kun vastaus viipyi näin kauan. Peli-inspikseni on heitellyt taas vähän laidasta laitaan.)

Noel

Noel ei vieläkään ollut aivan varma siitä, miksi hän oli oikein lähtenyt tuon vieraan naisen matkaan. Naisessa oli jotain, joka sai pienen enkelin varuilleen. Siltikään Noel ei ollut kuunnellut loppuun asti päänsä sisällä kuuluvaa hiljaista ääntä, joka kehotti häntä kääntymään kannoillaan ja pakenemaan, ennen kuin jotain tapahtuisi. Naisesta huokuvan epämiellyttävän auran lisäksi myös se, ettei nainen puhunut mitään koko matkan aikana, sai Noelin niskavillat pörhistymään, mutta jokin luvatussa pehmeässä nukkumasijassa veti häntä puoleensa niin, ettei hän kyennyt perääntymään. Väsymyksen vakuudeksi Noel haukotteli väsyneesti ja hieroi hopeisia silmiään paitansa pitkään hihaan, varoen kulkiessaan astumasta kaikkien terävimpien kivien päälle, jotteivat ne olisi satuttaneet hänen paljaita jalkojaan.

Noel havahtui kohottamaan katsettaan kuullessaan naisen puhuvan. Enkelilapsi seisahtui ja jäi mittailemaan katseellaan edessä avautuvaa taloa, ennen kuin hätkähti yllättyneenä tajuttuaan Lucan kumartuneen hänen tasolleen. Hän ei osannut vastata mitään naisen kysymykseen, mutta jokin niissä ja toisen silmissä sai hänet perääntymään hiukan taaksepäin. Noel nielaisi ja painoi pienet kätensä vasten rintaansa, hätkähtäen taas kun tajusi Lucan suoristautuneen ja kadonneen sisälle taloon. Noel puri kevyesti huultaan ja seurasi pian perässä, vilkuillen hiukan hermostuneenoloisesti ympärilleen. Hän nyökkäsi varovasti vastaukseksi Lucan varoittaviin sanoihin, tuntien miten hänen sydämensä tuntui lyövän pari ylimääräistä lyöntiä ympärillä vallitsevan pimeyden takia.

Noel jatkoi ympärilleen vilkuilua etsiessään jotain paikkaa, johon istuutua. Hänen pienet jalkansa olivat väsyneet koko päivän jatkuneesta kävelystä ja pelkkä seisominenkin sai ne särkemään yhä enemmän. Lopulta poika päätyi istumaan vieressä olevalle sohvalle, varoen ja ikäänkuin peläten sen rikkoutuvan jo pelkästään siksi, että hän istui. Selkänsä poika painoi pehmeää selkänojaa vasten ja jäi tuijottamaan lattiaa. "E-en minä tarvitse mitään, k-kiitos.." Noel kuiskasi hiljaisella äänellään, ollen väsymyksestään huolimatta koko ajan varuillaan jos nainen yrittäisikin jotain. Väsymys sai hänen olonsa kuitenkin utuiseksi ja pojan oli vaikeaa pitää silmiään auki.

Pieni enkelilapsi oli väsynyt, sen näki jo kauas. Väsynyt ja peloissaan, varmasti pyörällä päästään, kun joku tuntematon olikin yhtäkkiä alkanut kieputtaa häntä miten mieli. Kuinka pieni ja nuori – kuinka todellakin pieni ja nuori pikku Noel olikaan! Luca jäi tuijottamaan sohvalla varovaisesti, melkein hengittämistäkin peläten istuvaa olentoa alahuultaan etusormellaan naputtaen. Niin paljon kysymyksiä, niin paljon mysteerejä... mutta mitään hän ei voisi kysyä! Ah, voi sitä halujen ristiriitaa.
”Oletko varma? Olet väsynyt ja kulkenut vaikka kuinka kauan – tee voisi piristää, ja tarvitset ehdottomasti jotain syötävää”, hän hymähti melkein kuin itsekseen puhuen ja liiti keittiöönsä asettamaan pannun liedelle, otti esiin vierashätävaransa; yksinkertaisesti laittoi pöydän koreaksi vierastaan varten.

Rokokootyyliselle, keveälle mutta sitäkin koristeellisemmalle pöydälle ilmestyi pian pieni tarjoiluvati leivonnaisia, kuppi lautasineen ja liinoineen, kermakko ja sokerikko. Luca itse istuutui nojatuolille lähelle Noelia, mutta kuitenkin tarpeeksi kauas, jotta poika toivottavasti rohkaistuisi ottamaan vastaan hänen vieraanvaraisuutensa.
”Minun täytyy myöntää, etten pyytänyt sinua kotiini aivan vailla taka-ajatuksia”, Luca huomautti hetken hiljaisuuden päästä tarkastellessaan pitkiä, huolella hoidettua kynsiään.
”Te kaikki, te taivaiset olennot... tehän elätte yhdessä, tunnette toisenne?” hän kysyi enemmän keskustelun kuljettamisen vuoksi, kuin oikeasti vastauksia tiedustellakseen.
”Tunsin erään teistä kerran. Haluaisin... tavata hänet, kuulla edes jotain hänestä. Joku on varmasti tulossa etsimään sinua ennen pitkää, tai minähän taisin lupautuakin etsimään kadottamasi sinulle? Kummin tahansa, pystyn varmasti kauttasi saamaan yhteyden häneen, jonkun... kokeneemman, vanhemman enkelin kautta”, Luca puheli rauhallisesti ja silitteli siron teekuppinsa kylkeä pitkillä kynsillään.
”Mutta ole kuin kotonasi, syö jotain! Ehdimme ottaa ylös tarvittavat tiedot ja aloittaa etsinnän aamullakin.”

Noel

Noel nuokkui paikoillaan istuessaan. Oli vain ajan kysymys milloin väsymys voittaisi pelon ja epävarmuuden ja uupumus tuudittaisi pienen kehon uneen. Enkelilapsi yritti päätään ravistamalla piristyä mutta väsymys tuntui voimistuvan kuin varkain ja poika hieroi silmiään kerta toisensa jälkeen, nyökäten vastauksena Lucan kysymykselle. Hänellä oli kyllä nälkä mutta pieni ääni takaraivossa kehotti häntä olemaan luottamatta liiaksi. Pitkä haukotus katkaisi Noelin ajatukset ja Noel asettui sohvalla niin, että hänen päänsä lepäsi käsinojalla pitkien, hopeisten hiusten valahtessa hohtavana verhona sen reunan yli. Poika oli jo hyvää vauhtia nukahtamassa kun nenään tulvahtava tuoksu sai hänet lopulta havahtumaan ja Noel raotti suljettuja silmiään kohottautuen istuvampaan asentoon.

Noel epäröi. Hänen vatsansa murahti äänekkäästi ja kutsuvan näköiset leivonnaiset saivat hänen hopeiset silmänsä raottumaan, vaikka ne yhä olivatkin väsymyksen vuoksi lähes suljetut. Lopulta poika murtui ja poimi yhden leivoksen pitäen siitä molemmin käsin kiinni, loi sitten hyvin pikaisen silmäyksen Lucaan ja puraisi lopulta palan leivoksesta, yllättyen täysin siitä, miten hyvältä se maistui. Ei mennyt kauaakaan kun koko leivos oli kadonnut parempiin suihin ja Noel kumartui poimiakseen toisen. Hento käsi ehti kuitenkini vain hipaista leivonnaista kun Noel kuuli naisen sanat. Lapsi tunsi sydämensä sykähtävän säikähdyksestä ja hän vetäytyi taaksepäin sohvalla. Noel puri huultaan ja painoi päänsä, veti polvet vasten rintaansa ja kietoi hennot käsivartensa niiden ympärille. "M-minä.. N-niin. M-mutta.. M-minä en tiedä kauheasti.." Noelin ääni oli hiljainen. Hänen opettajansa kasvot välähtivät hänen silmiensä edessä ja Noel niiskaisi surkeana. "Minua pelottaa.." Noel ei ollut aikonut sanoa sitä ääneen ja hän säpsähtikin säikähtäeenä tajuttuaan sanoneensa asian ääneen. Miksei hänen opettajansa voinut olla täällä?

Luca katseli pientä, väsynyttä enkelilaista pää hieman kallellaan ja lasketti teekuppinsa hetkeksi pöydälle. Enkelipoika näykki ensimmäisen leivoksensa kuin suloinen pieni lintu, mutta toista hän ei uskaltanutkaan ottaa – ei, Noel hypähti suorastaan säikähtäneen pienen eläimen tavoin kauemmas. Ilmeisesti ainakin tämän lapsienkelin kohdalla oli totta, että ulkonäkö kieli mielen iästä...
”Niin, et tiedäkään. Mutta... joku tietää, ja avullasi voin ottaa yhteyden heihin. Sitähän sinäkin haluat, palata omiesi pariin”, Luca vastasi hiljaa ja hipaisi kynnellään huuliaan eteerisen mietteliäs ilme kasvoillaan. Noelin säikky, heiveröinen tunnustus sai hymyn leviämään mustatukan huulille, ja hetkeksi hän painoi päänsä alas silmät kiinni, kunnes sitten syvään ja tyytyväisesti henkeä vetäen nosti kätensä päänsä yläpuolelle venytykseen.
”Pelko... pelko on tunteista rehellisin”, hän hymähti suorastaan kehräävästi sanojaan venytellen.
”Pelko on läsnä kaikessa, kaikkialla... vain syleilemällä sitä pystymme todella kokemaan elämisen todellisen, hurjan nautinnon”, Luca hyrisi vielä lisää.

Kauaa hän ei kuitenkaan jaksanut hymyillä itsekseen, vaan kumartui sitten ottamaan oman teensä takaisin syliinsä siemaisten siitä matkalla pienesti.
”On ymmärrettävää pelätä, mutta meidän tarkoituksemme ei ole väristä pelosta, vaan löytää kadottamasi perhe. Joten, lapsukaiseni, koeta luottaa minuun ja kertoa tarinasi, niin pystyn auttamaan sinua”, hän sanoi vetäistyään ensin syvän henkäyksen teensä tuoksua keuhkoihinsa.

Noel

Noel puraisi kevyesti huultaan Lucan sanat kuultuaan. Hän ei heti osannut sanoa mitään ääneen, punnitsi vain naisen sanoja mielessään. Ennen kaikkea hän halusi löytää opettajansa, mutta yhtä lailla hän olisi halunnut pois ihmisten maailmasta. Yksin harhaileminen maailmassa, jota poika ei tuntenut, oli yhtä aikaa sekä pelottavaa että jännittävää, mutta vielä mukavampaa se olisi pojan mielestä ollut, jos hänen ei olisi tarvinnut olla yksin. Pelkkä ajatus siitä, ettei hän ehkä enää näkisi opettajaansa.. Noel ravisti päätään häivyttääkseen ikävät ajatukset pois mielestään. Lucan avulla opettaja löytyisi varmasti..

Noel kohotti hetken päästä varovasti katsettaan ja säikähti hiukan nähdessään hymyn naisen kasvoilla. Jokin tuossa hymyssä sai Noelin varautuneeksi ja lapsi painoi selkänsä vasten sohvan selkänojaa, nosti jalkansa vasten rintakehäänsä ja painoi päänsä polviinsa. Toisen sanat kuulostivat enkelin korvissa oudoilta, aikuisten kieleltä, jota Noel ei ymmärtänyt. Poika huokaisi ja antoi katseensa taas laskeutua. "M-minulla.. Ei ole paljon kerrottavaa." Noel kuiskasi hetken päästä, surumielinen kasvoillaan. "En tiedä, missä minun opettaja edes voisi olla.. Me lähdettiin yhdessä mutta kun heräsin, minä olin yksin.. Mitä jos minun opettajalle on tapahtunut jotain?" Niin sanottuaan Noel pyyhkäisi silmiään hihaansa.

Lapsiparka, eksynyt maailmaan, vailla opastavaa tähteä, vailla tietoa kaikista vaaroista, jotka häntä väijyivät... Luca tuijotti pientä enkeliä hiljaisin silmin ja lasketti sitten teekuppinsa vaimeasti kilahtaen pöydälle.
”... heidän tulisi kirjoittaa sinusta lauluja, niillä voitaisiin pitää niin monta vatsaa kylläisenä...” hän mutisi itsekseen hymyillen, pudisti sitten päätään ja nousi yhdellä sulavalla liikkeellä ylös.
”Tässä maailmassa eksyminen on helppoa, mutta katoaminen yllättävän vaikeaa”, mustatukka puhui sitten täyteen ääneen pikku enkelille jättäen hänen huoleensa suoraan vastaamisen sikseen.
”Mutta tiedäthän toki enemmän. Millainen hän on. Millaisia hänen ystävänsä olivat. Millainen sinä olet. Millaisia olitte yhdessä. Miten lähditte, mitä varten? Tietoa on aina saatavilla paljon, kun vain tietää oikeat kysymykset”, Luca puheli uudestaan venytellen ja loi hymyävän katseen mukaansa poimimaansa pienokaiseen.

”Mutta meillä on aikaa. Olet väsynyt, anna minun saattaa sinut vierashuoneeseen”, Luca ehdotti sitten yhtäkkiä ja viittasi enkeliä seuraamaan itseään talon yläkertaan, pieneen, samaan tapaan vanhaan romanttiseen tyyliin sisustettuun huoneeseen, jossa oli kaksi yhden hengen vuodetta.
”Sano vain, jos tarvitset jotakin – saat käyttää vapaasti tämän huoneen tavaroita”, mustatukka neuvoi jäädessään seisomaan sirosti ovensuuhun nojailemaan.
”Huomenna... minulla on kiireitä aamusta iltaan, mutta voimme jatkaa taas auringonlaskun jälkeen. Ole täällä rauhassa kuin kotonasi – täällä on turvallista, ja ethän halua joutua eroon uudesta ystävästäsi opettajasi lisäksi?” Luca hymyili hennosti ja painoi sitten liioitellun ällistyneen ilmeen kera etusormensa vasten poskeaan.
”Mutta muista~ pysy poissa ullakolta ja kellarista.” Luca iski Noelille silmää, ja varmistettuaan, ettei enkelillä ollut puutetta mistään ja vastattuaan hänen mahdollisiin kysymyksiinsä hän lähti huoneesta ja sulki oven perässään. Luca ei kuitenkaan mennyt nukkumaan, vaan muutamien vaimeiden eri puolilta taloa kantautuneiden äänien jälkeen ulko-ovi kävi, minkä jälkeen uhkeaan taloon lankesi hiljaisuus, jonka oven uudelleen käyminen aikaisin aamulla rikkoi – mutta Lucaa ei enää näkynyt.

//:'D Kirjoittele vapaasti Noel säätämään mitä säätääkään päivän aikana, voin sitten joko hypätä säikäyttämään sen tai loikata iltaan ja kaksikon seuraavaan juttelemishetkeen.//

Noel

Noelin pää pysyi painuksissa vielä hetken mutta heti kun naisen hiljaa mutistut sanat, joiden sanomaa poika ei kuitenkaan ollut kunnolla kuullut, kantautuivat enkelin korviin, poika kohotti katsettaan ja jäi hämmentyneenä katselemaan toista huoneessaolijaa. Naisen noustua seisomaan Noel säpsähti paikoillaan mutta ei tehnyt itse elettäkään noustakseen, tarkkaili vain Lucaa, tämän ilmeitä ja kuunteli mitä toinen puhui. Noel pyyhkäisi silmiään toistamiseen, antaen katseensa taas pudota. Noelin mielestä ihmisten maailma tuntui kauhean sekavalta, meluisalta ja rauhattomalta. Nuori, ihmisten maailmaan tottumaton poika tunsi todella eksyneensä, pelko siitä, ettei hän pääsisi koskaan takaisin omiensa pariin, kyti vahvana lapsen mielessä vaikka Noel yrittikin olla huomioimatta sitä. Yksin hänestä ei olisi palaamaan takaisin muiden enkeleiden luokse.

Noel säpsähti omista ajatuksistaan Lucan kysymysten kääntyessä hänen opettajaansa. Poika kohotti jälleen katsettaan, pysyi hetken vaiti ja kietoi sitten kätensä tiukemmin rintakehäänsä vasten nostettujen polviensa ympärille. "Minun opettaja.. On tosi kiltti ja huomaavainen. Minä en tiedä ketään, joka ei pitäisi hänestä.." Lapsi hiljeni, puristi polviaan hennoilla käsivarsillaan ja huokaisi surkeana. "Minä tunnen monta meidän kaltaista, mutta yksikään ei ole samanlainen kuin hän.. Hän huolehtii minusta ja minä huolehdin hänestä.." Noelin kasvoille kohosi kevyt puna hänen saatuaan viimeiset sanansa päätökseen. Kyyneleet tuntuivat taas pyrkivän esiin hänen silmistään mutta poika puri kipeästi huultaan estääkseen niitä pääsemästä näkyviin. Poikien ei kuulunut itkeä.. "Minä en olisi halunnut lähteä mutta en voinut antaa opettajani lähteä yksinkään.." Noel huokaisi taas, hiljentyen ajatuksiinsa ja nojaten leukansa vasten polviaan. Ihmisten maailmaan saapumisesta oli jo jonkin aikaa eikä nuori enkelilapsi ollut enää oikein varma siitä, miksi he alunperin edes olivat lähteneet. "Luuletko sinä, että me löydämme hänet?" Noelin ääni oli hiljainen, aivan kuin hän olisi kysynyt kysymyksen ennemmin itseltään kuin Lucalta. Poika ei itse edes tajunnut täysin, että oli esittänyt kysymyksensä ääneen.

Noel oli puhuessaan onnistunut hetkeksi unohtamaan väsymyksensä mutta se alkoi taas hiipiä enkelin mieleen hiljaisuuden langetessa hetkeksi huoneeseen. Poika haukotteli, hieroi silmiään ja suoristautui hiukan sohvalla, havahtuen sitten Lucan sanoihin, epäröiden hetken sitä, uskalsiko lähteä seuraamaan. Hetken aikaa Noelin mielessä pyöri pelko siitä, ettei hänen ehkä sittenkään kannattaisi jäädä yöksi vieraaseen taloon mutta toisaalta yönselkään lähteminen houkutteli vielä vähemmän. Noel puraisi kevyesti huultaan, pudisti päätään saadakseen pelottavat ajatukset pois mielestään ja lähti hitaasti seuraamaan naista.

Vierashuoneen nähdessään Noel mykistyi hetkeksi täysin, onnistuen vain tuijottamaan huonetta, sen sisustusta ja siellä olevia tavaroita. Mutta sen sijaan, että olisi antanut lapsenmielelleen valtaa, Noel tyytyi vain katselemaan ja asettui lopulta istumaan sängylle, potkien ohuet tossut jaloistaan ja vetäen sitten jalkansa ristiin alleen. "K-kiitos m-mutta, en tarvitse mitään.." Noel kuiskasi vastaukseksi naisen sanoihin, lattiaa ja omia varpaitaan tuijottaen, asettuen makaamaan sängylle. Poika ponnahti kuitenkin ylös samantien kun kuuli joutuvansa viettämään seuraavan päivän yksin. Noelin mielen täytti pelko. "M-mutta.." Poika ei tiennyt mitä oli ollut aikeissa sanoa, joten hän painoi päänsä ja nyökkäsi hitaasti. "J-joo.." Sen enempää Noel ei ehtinyt sanoa kun väsymys sai hänet taas haukottelemaan ja poika kaivautui peiton alle, nauttien sen tuomasta lämmöstä. Ei mennyt kuin hetki ja Noel oli jo täydessä unessa.

Noel nukkui sikeästi aina aamuun. Kun poika vihdoin sai avattua silmänsä, hänellä kesti tajuta missä oli. Pelästyneenä enkeli ponkaisi istumaan, ympärilleen vilkuillen. Hiljalleen edellisillan tapahtumat alkoivat palata pojan mieleen ja Noel veti peiton pois päältään. Laskettuaan jalkansa lattialle Noelin korviin kantautui ulko-oven narahdus, joka sai pojan jähmettymään paikoilleen. Toinen hentosormisista käsistä siirtyi hitaasti hapuilemaan pitkähelmaisen paidan alla olevaa tikaria kun Noel hiipi niin hitaasti kuin taisi vierashuoneen ovelle ja avasi sen raolleen. Hän ei kuitenkaan uskaltanut astua ulos huoneesta vaan kurkisti varovasti ovenraosta käytävään, yrittäen rauhoitella itseään ajatuksella siitä, että todennäköisesti Luca oli vain palaamassa asioiltaan eikä halunnut herättää häntä.

(Toivottavasti tuosta saa jotain irti. ^^')

//Toivottavasti ei haittaa, että tässä samalla vähän luon yhteyksiä muita suunnitelmiani varten~ x'D Ja ajattelin, että kai Noelillekin kelpaa muihinkin hahmoihini törmääminen, hih.//

Luca oli lähtenyt jättäen Noelille sydämellisimmät vakuuttelunsa siitä, että pikkuisen opettaja tai joku hänestä tietävä löytyisi kyllä. Hän jopa peitteli pikkuisen hänen nukahdettuaan, ja jätti jääkaappiin muutamanlaista purtavaa, sekä koristeellisella käsialalla kirjoitetun lapun keittiön ruokapöydälle – Lucalla oli talossa erikseen pieni ruokasalikin – ohjeet teenkeittoa varten. Juuri mitään kodinkoneita ei hänen kodissaan ollut, mutta sitäkin enemmän mukavuuksia käytettäväksi, jos vain niihin uskalsi tarttua.

Noelilla olisi pitänyt olla edessään rauhallinen, suorastaan seesteinen päivä kauniissa talossa, mutta valitettavasti enkeli ei ollut herännyt oven käymiseen Lucan lähtiessä, vaan vasta yli tuntia myöhemmin. Pitkähkö, hoikka hahmo luikahti ovesta sisään hiljaa sihisten. Vaikka ulkona oli aivan täydellisen miellyttävä, lämmin ja aurinkoinen päivä, oli tämä muukalainen verhoutunut päästä varpaisiin paksuihin, tummiin vaatteisiin leveälieristä hattua, kaulaliinaa ja suuria aurinkolaseja myöten. Hiljaiset sihinät ja kirahtelut loppuivat mumistuihin sadatteluihin, kun nahkahanskoin kätensä verhonnut tuntematon läimäytti oven kiinni perässään. Vieras ei kuitenkaan selkeästi vielä päässyt irti pahantuulisuudestaan, vaan antoi sisäisen kihinänsä näkyä jäykissä hartioissaan ja kuulua raskaasti tömistävissä askelissaan.

Kun pikkuinen enkeli kurkisteli oven rakosesta muukalainen repi kaulahuiviaan ja nakkasi hanskansa, lasinsa ja hattunsa lattialle, välittämättä aiheuttamastaan sotkusta. Kohta huivi ja trenssitakki seurasivat muita vaatteita, ja niiden alta kuoriutui esiin hintelä, pitkätukkainen mies. Hän oli vakaasti matkalla kohti talon sisempiä osia, mutta pysähtyi kuin jonkin korkeamman aavistuksen ohjattelemana juurikin oven eteen, jonka takana Noel piilotteli. Hetken aikaa vaikutti siltä, että hän olisi vain pysähtynyt pohtimaan omiaan, mutta seuraavassa hetkessä tumman punervat silmät kääntyivät tuijottamaan suoraan enkelilapseen ja mies loikkasi yliluonnollisella vauhdilla oven takana kyyhöttävän vakoojansa niskaan.
”Haaa, tiesin että olet koto- Aaaai saatana, saatana!”
Mies ehti hädin tuskin tarrata kiinni pienen pojan hartioista voitonriemuisesti virnistäen, kun hän jo pomppasi taaksepäin käsiään ravistellen ja putosi takamukselleen.
”Mitä tämä on!” hän marmatti ja yritti puhallella käsiään. Vasta katsottuaan toisen, paremman kerran toista sielua rakennuksessa ymmärtämisestä kielivä nurja ilme poksahti hänen kaidoille kasvoilleen.
”Mitä- Ei, sama se. Missä Luca on? Mitä hän on tekemässä sinulla?”

//... mitä minä selittelen, oikeasti oli vain kauhea ikävä Lukasta. Toivottavasti tämä pieni juonenkäänne ei haittaa?

(Ei haittaa yhtään~ Hyvä vain saada Noelille lisää kontakteja ja mielenkiintoista nähdä, mitä tästä vielä seuraakaan.)

Noel nielaisi ja tunsi sydämensä alkavan lyödä lujemmin oven paiskauduttua hyvin äänekkäästi kiinni. Hetken aikaa poika ehti suunnitella vetäytyvänsä takaisin vierashuoneen turvaan kun raskaat askeleet saivat hänet jähmettymään toistamiseen pelosta. Askeleet olivat niin raskaat, etteivät ne mitenkään voineet kuulua Lucalle.. Huultaan kevyesti purren enkelilapsi perääntyi ovelta nähdessään sen raosta, miten vieras hahmo seisahtui oven taakse. Mielessään lapsi toivoi muukalaisen vain katoavan yhtä nopeasti kuin oli taloon astunutkin mutta ehti hädin tuskin päästä kuvitelmissaan alkuun kun vieraat kädet tarrasivat häneen, saaden Noelin älähtämään kovaan ääneen säikähdyksestä. Sadattelut menivät täysin ohi pojan korvien kun Noel pyrki pääsemään mahdollisimman kauas vieraasta hyökkääjästä, onnistuen vain hädin tuskin välttämään lyömästä päätään sängyn kovaan reunaan.

Sydän pamppaillen ja hennot käsivarret laihan kehon peittona Noel uskalsi lopulta raottaa silmiään ja yritti parhaansa mukaan hengittää normaalisti tuijottaessaan vierasta miestä järkyttynyt ilme kasvoillaan, hopeisten silmien kimmeltäessä pidätellyistä kyyneleistä. Poika seurasi hetken miten toinen puhalteli käsiään ja samalla hetkellä Noelin mielen valtasi ajatus siitä, ettei toinen voinut ollut ihminen. Tästä huokui tietyllä tapaa pelottava ja vaarallinen aura mutta sen tarkemmin lapsi ei osannut tulkita tuntemuksiaan tai sitä miksi hänestä tuntui siltä. Noel räpytteli silmiään, puraisi kevyesti huultaan ja vetäytyi vielä hiukan kauemmas, tuntien lopulta sängynreunan painautuvan selkäänsä vasten. "K-kuka sinä olet?" Noelin ääni oli hiljainen ja pelko sai sen vapisemaan aavistuksen, nielaisten kurkkuunsa nousseen palan.

Miksi juuri hänelle piti käydä näin?

(Pahoittelut siitä, että vastaukseni jäi tällä kertaa näin lyhyeksi. D:)

//Juuri sopivan mittainen tuo oli tuohon tilanteeseen :'D Ei minua haittaa, vaikka välillä tulisi lyhyempää - se on vain ihan luonnollista, ei kaikissa tilanteissa voi pysähtyä selostamaan monta tuhatta sanaa maalailua.//

Pikkuruinen, hentoinen enkelipoika. Lukas oli nähnyt niitä aivan liikaa viime aikoina, ja Lucan pesä oli ehkäpä viimeinen paikka, jossa hän oli ajatellut sellaiseen törmäävänsä. Hintelä mies tuijotti pitkän, hiljaisen tovin maassa yhä retkottaen yhtä lailla yhteenotossa kaatunutta poikalasta kasvot irveeseen vääristyneinä ja käsiään yhteen hieroen.
”Kukako minä olen?” hän toisti kysymyksen ivaavasti sanoja venytellen, ja tuhahti.
”Ruumis. Hautakivi. Muistokirjoitus. Ei sellaisilla väliä. Kuka taas sinä olet?” kiharatukka kysyi suu ja kulmat mutrussa. Hän tuijotti pientä enkelipoikaa epäilevästi. Mikä muukaan olisi kyseessä, kuin enkeli? Valkoinen pieni perhana, ja poltteli hänen sormissaan pirullisesti. Oikea käsi oli melkein palanut haavoille enkelin koskettamisesta – hetken aikaa Lukas tuijotti käsiään koukistellen niiden sormia, ja näytti unohtavan kokonaan pikku enkelin läsnäolon.
”Tuhma kakara, sinun kuuluu vastata kun itseäsi vanhempi kysyy jotain”, vampyyri tuhahti, muttei kovinkaan vakavissaan. Mitäpä hänkään oli välittänyt hierarkioista ja itseään vanhempien kunnioittamisesta...

Päätyen selkeästi sisäisessä riidassa jonkinlaiseen päätökseen Lukas kampesi itsensä takaisin jaloilleen ja harppoi enkelipojan luo tarjoten tälle vasenta kättään.
”Nouse nyt ylös sieltä kyyristelemästä”, hän määräsi tiukasti ja ojensi kättään vielä selkeämmin lasta kohti, jotta tuo voisi kammeta itsensä kunnolla ylös.
”Olen Lucan ...tuttava. Yhtä lailla sen noidan verkkoihin takertunut kuin sinäkin, kun hänen talossaan majailet”, Lukas selitti vihdoinkin itsensä ja asiansa jotenkuten, ja viittasi synkeästi talon omistajaan. Hänen kasvoillaan käväisi hyvin hapan ilme heti, kun hän mainitsikin Lucan nimen.
”Tch, mitä ihmettä hän aikoo sinulla tehdä... Tuollainen pieni arka kömpelys, ei sinusta ole aseeksi ainakaan. Mitä oikein teet Lucan pesässä?” Lukas siirtyi sitten tenttamaan vastauksia pikkuenkeliltä, välittämättä tämän nimestä tai hätäännyksestä. Oli todella epäilyttävää, että tuollainen pikkuenkeli majaili Lucan kotona, ja mitä villeimmät vaihtoehdot vilisivät Lukaksen mielessä.
”Hah, vai oletko murtautunut tänne vakoilemaan?” hän kysyikin hetken päästä naurahtaen mokomalle ajatukselle. Tuollainen rääpälekö! Ei voinut olla!

Noel

Vieraan tuijotuksen alaisena Noel ei voinut muuta kuin tuijottaa takaisin uhmakas katse hopeisissa silmissään. Jokin toisen irvistykseen vääntyneissä kasvoissa sai lapsen varuilleen mutta Noel kieltäytyi jyrkästi näyttämästä pelkoaan ulospäin. Kädet kevyesti nyrkkiin puristuneina enkeli nyrpisti nenäänsä ja irvisti itsekin ärsyyntyneenä isomman toistaessa hänen kysymyksensä inhottavasti sanoja venytellen. Ärsyttikö tämä tahallaan? Ajatuskin siitä sai Noelin mielen kuohahtamaan mutta poika teki parhaansa hillitäkseen itsensä sillä oli selvää, ettei hän tulisi pärjäämään huomattavasti itseään isokokoisempaa miestä vastaan.

Noelin turhautuneisuus kasvoi entisestään toisen tivatessa kuka hän oli, yhä häntä tuijottaen. "Kerro ensin itse kuka sinä olet.." Noel totesi niin varmalla äänellä kuin siinä tilanteessa taisi. Nyrkkiin puristuneet kädet liikahtivat ja poika vetäytyi taaksepäin miestä tarkkaillen, nielaisten kurkkuunsa nousseen palan. "Ja lakkaa tuijottamasta minua, se ei ole kivaa.." Jälkimmäisen osan lauseestaan Noel tyytyi kuiskaamaan, varmistaen, ettei mies kuullut sitä. Toisen silmissä oli jotain, mistä Noel ei pitänyt lainkaan ja tämän ympärillä yhä vahvasti leijuva vaarallisen tuntuinen aura sai pojan tuntemaan olonsa levottomaksi.

"Minä en ole mikään kakara! Eikä minun tarvitse vastata kun et sinäkään vastaa minulle.." Noel jupisi suupieltensä taipuessa turhautuneeseen irvistykseen, säpsähtäen kuitenkin yllätyksestä kun mies yllättäen nousikin ylös ja oli hetkessä hänen luonaan. Pienen enkelin ensimmäinen reaktio oli vetäytyä taaksepäin, painaen päänsä pelätessään toisen olevan aikeissa lyödä tai satuttaa häntä jotenkin muuten. Käskevä äänensävy sai Noelin kuitenkin taas hermostumaan ja poika mutristi suutaan kohottaessaan katsettaan. "En minä kyyristele.." Poika jupisi hiljaisella äänellä mutta tarttui silti epävarman oloisena Lukaksen käteen ja ponnisti itsensä seisomaan, lattiaa ja omia jalkojaan tuijottaen.

Lucan nimen kuultuaan Noel säpsähti taas. Tuttava? Poika kohotti katsettaan, kallisti päätään ja näytti selvästi hämmentyneeltä. "Setä puhuu ihan outoja.." Noel lausahti enemmän itselleen kuin Lukakselle ristien sormensa selkänsä takana. Tilanne tuntui rauhoittuneen hetkeksi ja Noelkin uskalsi taas rentoutua. Aina siihen asti kunnes toinen alkoi arvostella häntä. Enkelilapsen hopeiset silmät välähtivät. "Minä en ole kömpelys! Setä itse hyökkäsi minun kimppuun!" Noelin ääni ei vielä yltänyt varsinaisen huutamisen tasolle mutta kun hän kuuli Lukaksen seuraavat sanat, poika hurjistui ja liikahti eteenpäin niin nopeasti, että oli kompastua samantien omiin jalkoihinsa. "Tuon sinä otat kyllä takaisin! Ihan varmasti otat!" Poika älähti töytäisten Lukasta kevyesti nyrkkiin puristuneella kädellään.

"Minä en ole mikään varas!"

//Anteeksi tämä jumalaton kesto! D: Kadotin tuossa yhdessä välissä kokonaan meidän pelin vastausvuorolistaltani... syytän tästä täysin puolisoa, joka sekoitti välilehteni x'D Mutta toivottavasti tämä on edes joten kuten odotuksen arvoinen vastaus, Lukas kun sekoilee taas omiaan... x'D//

Pikku enkelipoika oli selkeästi ärsyyntynyt hänen sanoistaan, mutta se ei saanut Lukasta katumaan niitä laisinkaan. Sitähän hän oli hakenutkin. Mitä oli hemmetin sulkapallero hankkiutunut hänen tielleen, hän ajatteli happamasti, vaikka tietenkin hän oli siinä tilanteessa se, joka oli tunkeutunut yllättävästi toisen tielle.
”Lukas. Siinä, minä vastasin”, hän sanoi pikkuenkelin kiukkuisen purkauksen jälkeen, selkeästi tästä periksiannosta tyytymättömänä. Mutta sitten vain melkein hänen tarkalta kuuloltaan karannut pikkuenkelin mutina palasi hänen mieleensä, ja miehen huulille vääntyi iloton, mutta kuitenkin voitonriemuinen hymy.
”Oh, mutta sinähän tuijottelit minua ovenraosta, senkin tuhma kakara”, hän tuhahti halveksivasti, aivan kuin enkelipojan varmasti itsesuojeluvaiston herättämä teko olisi ollut suurikin rikos häntä vastaan.
”Ei ole myöskään yhtään kivaa kuiskia ilkeyksiä toisista puoliääneen”, vampyyrin oli vielä pakko lisätä ihan vain koska siihen pystyi.

No, jos selkeästi äkäisessä enkelipojussa jokin hyvä puoli oli, niin sitten se, että hänestä löytyi sentään pieni määrä tervettä sisua. Ei mitään kammottavaa uhriksi heittäytymistä, myrkyllistä hyväntahtoisuutta, vaarallista sinisilmäisyyttä... niistä hän oli todellakin saanut tarpeekseen. Outojen puhumisesta syyttämiselle hän vain kohautti hartioitaan, mutta suunnaton kiukunpurkaus murtautumisen mainitsemiselle sai hänet kohottamaan toista kulmaansa.
”Sanoinko sinua varkaaksi?” hän penäsi ääni tiheänä ivaa.
”Pieni vakooja sinä olet, tuijotat piilosta kutsuttuna ja hyvin aikein tuttavansa luo kyläilemään saapuvaa ja sitten vielä ihmettelet, kun hän varmistaa, ettei siellä ole murtovarkaita tai vandaaleja”, hän päivitteli ivallisesti, mutta huokaisikin yhtäkkiä ja pudisti päätään kaiken ivallisen tarmonsa menettäneenä käden vielä kasvoilleen laskettaen.
”Ei sillä edes ole väliä. Lucalla on joku kiero suunnitelma meneillään sinunkin varallesi, varmaankin. Hip hurraa, meitä sätkynukkeja onkin sitten kaksi”, hän sanoi matalalla äänellä, väsyneenä, kaivaten vuosisatoja kestävää unta.
”Mutta ei silläkään väliä! Luca ei taida olla kotona? Haluatko tulla kanssani sekoittamaan hänen alusvaatteittensa värikoordinaatiston?” Lukas kysyi yhtäkkiä taas jostain energiaa kasaan raapaisseena, pää pirteästi pystyyn nousseena ja hetki sitten ohimoita hieronut käsi viittomassa syvemmälle taloon.
”Kiusa se on pienikin kiusa, sentään.”

((En voi kuin pahoitella aikaansaamattomuuttani aktiivisuuteni suhteen.))

Noel nyrpisti ärtyneenä nenäänsä toisen vastauksen kuultuaan. Pojasta tuntui tosiaan siltä kuin tuo olisi pitänyt häntä koko ajan pilkkanaan eikä moinen tunne todellakaan ollut mitenkään erityisen miellyttävä. Alaviistosta pidempää tuijottaessaan enkelilapsi tiesi kyllä varsin hyvin, ettei varmasti näyttänyt mitenkään erityisen uhkaavalta mutta ei se silti estänyt häntä yrittämästä. Hymy Lukaksen kasvoilla sai Noelin vain turhautumaan aikaisempaa enemmän mutta jotenkuten pojan onnistui vielä säilyttää tyyneytensä. Tosin se tuntui taas vähän napsahtavan toisen yrittäessä vierittää kaikkea jälleen hänen syykseen. "Enpäs, halusin vain varmistaa kuka tulee!" Lapsi puolustautui, Lukasta uhmakkaasti silmiin tuijottaen. Joku fiksumpi olisi varmasti osannut varoa olemasta liian itsevarma mutta senhetkisessä tilassaan Noel ei kyennyt ajattelemaan järkevästi. Hän oli turhautunut ja pettynyt siitä miten alentavasti yllättäen paikalle ilmaantunut tyyppi häntä kohteli. "Miksi sinä olet tuollainen?" Noel kysyi varmalla äänellä, Lukasta otsahiustensa takaa tapittaen.

Lukaksen kysymys sai Noelin hetkeksi hämilleen. Poika kallisti päätään, aivan kuin ei olisi ymmärtänyt mitä toinen oli sanonut. "No et mutta aioit varmasti sanoa.." Enkeli totesi niskaansa toisella kädellään raapien ja omia jalkojaan tuijotellen. Vaikutti siltä, että poika alkoi jo vähän rauhoittua mutta uusi tuohtumuksen kaltainen olotila valtasi Noelin mielen samalla hetkellä kun Lukas otti Lucan puheeksi. "Mitä sinä tarkoitat?" Lapsi kysyi neutraali ilme kasvoillaan, yrittäen parhaansa mukaan näyttää siltä, ettei missään määrin pelännyt Lukasta. Oliko tuo varmasti Noeliakin auttamaan luvanneen naisen ystävä kun tämä tuntui puhuvan Lucasta niin ilkeäntuntuiseen sävyyn? Enkeli raapi niskaansa, säpsähtäen sitten tuntuvasti Lukaksen ehdotuksen kuultuaan. "Miksi minä sellaista haluaisin tehdä?! Eikä sedänkään pitäisi!" Noel äyskähti kovemmin kuin oli tarkoittanut, nolostuksen punan kohotessa hänen vaaleille kasvoilleen.

Niin puhdas, niin viaton. Lukaksen sydäntä oikein kirpaisi seurata, miten lapsellisen hyväuskoisesti ja rehdisti kimpaantuneesti pikkuenkeli käyttäytyi hänen seurassaan. Se oikein yllytti ärsyttämään lisää, mutta kun lapsi puolusti Lucaa edelleen raivoisasti, hänen tyytyväinen hymynsä happani synkeäksi vakavuudeksi.
”Ah, sinulla ei ole aavistustakaan...” hän huokaisi ja upotti toisen kätensä kiharapilveensä hieromaan päänahkaansa kulmat kärsivästi kurtussa. Matka sisemmälle taloon päättyi, ja hän palasi nojaamaan ovenkarmiin.
”Te kaikki taidatte olla tuollaisia? Te enkelit. Ihme, ettette ole jo kuolleet sukupuuttoon”, hän tuhahti päätään pudistellen. Miten jonkun luonteen tulisuuskin pystyi olemaan vain osa sen suurta jaloutta ja hyväntahtoisuutta. Tuollaiset pikkupyhimykset saivat hänet tuntemaan olonsa likaiseksi ja nuutuneeksi.
”Luca ei tuonut sinua tänne hyvää hyvyyttään. Et tiedä, mitä hän tekee, mitä hän on – sinuna juoksisin karkuun ja välttelisin pimeitä nurkkia seuraavan puolivuosisataisen.”
Puheensa päätteeksi Lukas nojasi hieman raskaammin seinään ja hengityksen rahina katosi kuuluvilta, kun hän puristi silmänsä tiukasti umpeen pidätellen jotakin, joka purkautui esille silminnähtävänä värähdyksenä. Hiljaisuuden jälkeen hän avasi silmänsä ja jatkoi taas näennäistä hengittämistään jos mahdollista entistä kalpeampana.
”Minun on pakko tukeutua häneen... mutta sinusta hän tekee välipalansa, ellet ole varuillasi. Olen nähnyt tarpeeksi pimeyden kourissa kärsineitä enkeleitä tietääkseni sen...” hän jatkoi pahaenteisesti, vaisulla äänellä.