Kujanjuoksu

// Olen ollut laiska, kun sain vasta nyt kirjoitettua avauksen. Vapaa kaikille, tulkaa tutustumaan ihastuttavaan Nikolaan : ) //

Nikola Vukosavic oli taas retkahtanut. Useimmilla ihmisillä retkahtaminen tarkoitti sitä, että joko he ratkesivat uudelleen juomaan, käyttämään huumeita tai lyömään puolisoaan. Mutta Nikola ei ollutkaan ihminen. Hänen tapauksessaan retkahtaminen oli sitä, että hän paraikaa jahtasi yöllisen Chênevalien kaduilla pakokauhun vallassa olevaa miestä, jonka Nikola aikoi nauttia aamuyöllisenä aterianaan.

Yöllisen työvuoronsa loputtua Louvre'ssa Nikola oli ollut aikeissa palata kävellen suorinta tietä takaisin asunnolleen. Pariisin metroasemat olivat kuitenkin olleet liian houkuttelivia. Niihin harhaili usein aamuyöstä humalaisia juhlijoita ja turisteja, jotka eivät muistaneet metron menevän kiinni öisin. Hiljaiset, yksinäiset asemat olivat heille oikeita kuolemanloukkuja, mutta Nikolan kaltaiselle vǎrkolakille ne olivat buffet-pöytiä.

Mies, jota Nikola jahtasi oli englantia puhuva turisti. Reppureissaaja. Nyt hän saisi elämänsä viimeisen oppitunnin siitä, ettei kannata reppureissata yksin. Nikola törmäsi jäteastioihin syöksyessään miehen perässä pienelle sivukujalle, jonne tämä oli äkkiä kääntänyt juoksunsa. Hän menetti tasapainonsa ja kaatui tihkusateen kastelemalle asfaltille. Hän nousi pystyyn ja loikkasi kaikin voimin kohti pakenevaa turistia. Nikolan epäkuolleet kourat tarttuivat juoksevan miehen takinkaulukseen ja tämän juoksu loppui siihen. Mies yritti lyödä hyökkääjäänsä, mutta tuntui siltä kuin hänen nyrkkinsä olisi törmännyt graniittimuuriin. "Mikä piru sinä olet?" mies huudahti.

Yli kaksimetrinen Nikola kaartui synkkänä pilvenpiirtäjänä miehen ylle. Mustien, sotkuisten hiusten alta loisti punaisena luonnottoman suuri, yksi ainoa silmä. "On niin nälkä," hänen päänsä huusi. Mutta Nikola tiesi, että seuraavana aamuna -- herätessään yltäpäältä veressä -- hänen katumuksellaan ei olisi rajaa. Hän sai vaivoin pideltyä paikoillaan tärisevää ruumistaan, joka olisi tahtonut repiä turistipolon kappaleiksi. "Juokse," Nikola sai murahdettua, mutta kauhu oli lamaannuttanut miehen täysin eikä tämä liikahtanutkaan. Seisoessaan pimeällä, sateisella kujalla Nikola tiesi, että pian hän ei enää pystyisi pidättelemään hirviötä sisällään, vaan hotkisi tämän yöpalakseen.

//Hip! Minä saavuin pelailemaan kanssasi nyt, kun on rento lomafiilis ja ehtii ajatella asioita :'D Hittasin myös, sano vain jos hyökkäys ei sujunut sinusta tarpeeksi mielenkiintoisesti tai jos sellainen ylipäänsä ei kelpaa.//

Pauline rakasti kotikaupunkiaan öisin – vielä enemmän öisin ja vesisateessa, sillä siinä oli jotain sanoinkuvaamattoman romanttista, mutta toisaalta kirkkaina öinä hän näki tähdet eikä kastunut. Ei ollut hänelle liian epätavallista lähteä ystävättärensä luota kotiin päin kulkiessaan sattumanvaraiselle kävelyretkelle, mikäli ilma oli tarpeeksi kaunis ja katulamput hohtivat tarpeeksi houkuttelevasti. Lisäksi, jos kirousta voisi kehua sitten yhtään mistään, niin siitä, kuinka Bebe ei enää pelännyt kulkea yksin pimeillä syrjäkujilla. Hän tiesi olevansa säikky, heikko ja helppo uhri, mutta kokemuspohjalta tiesi jo, että mikäli tilanne karkaisi käsistä ja alkaisi muuttua painajaismaiseksi, hän itse muuttuisi yhdeksi vihaiseksi painajaiseksi, ja ahdistelija saisi juosta karkuun peloissaan.

Niin synkät ajatukset eivät kuitenkaan kulkeneet hänen kiharaisen päänsä lähelläkään Beben astellessa kepeästi korkeilla koroillaan niillä rapistuneilla kaduilla, joiden tienoilla hänen vapaaehtoistyöpaikkansakin oli, erään syrjäisemmän metroaseman ohi. Hänen hyvää tuultaan ei olisi voinut pilata mikään, ei sitten yhtään mikään – ellei hän olisi kuullut yhtäkkiä hirvittävää huutoa kujalta, jonka ohi hänen olisi pakko kävellä. Sydän yhtäkkiä kivettyen ja sitten kuumeiseen rumpusooloon loikaten nainen kipsutteli mahdollisimman hiljaa kujansuulle vain huomatakseen olevansa kasvotuksin pitkän, pitkän olennon kanssa, jonka varjoissa olevista kasvoista hohti vain yksi, punainen, pahaenteinen silmä. Hetken aikaa Paulinen kasvoilla oli täsmälleen sama ilme kuin kuolemaa hönkivän ilmestyksen edessä kyyristelevällä miehellä – mutta sitten hän vetäisi haukahtaen henkeä ja päästi keuhkoistaan ulos korkean, tärykalvoja riipivän kiljaisun, joka melkein sai lähitalojen ikkunatkin helisemään. Loppuaan kohden huuto mataloitui huomattavasti ja alkoi väristä muuttuen helposti tunnistettavaksi ulvonnaksi. Pullea käsilaukku tömähti maahan ja naisen sievän, punaisen takin hihat ja kyljet olivat revenneet sekä korkokenkien nauhat napsahtaneet kahtia, kun tummaihoisen naisihmisen sijalla seisoi nyt kumara, epämuodostunut susi, joka murisi valkea hammasrivistö esillä ja keltaiset silmät kiiluen.

Ihmissuden mieleen oli jäänyt Paulinen säikähdyksestä vain ja ainoastaan se, että suuri, tumma olento oli uhka, eikä se pitänyt uhkista lähellään. Täysin reppumatkailijan huomiotta jättäen jatkuvaa, matalaa ärinää pitävä peto laskeutui neljälle jalalleen ja parin laukka-askeleen jälkeen loikkasi täydellä voimalla kalmankatkuisen olennon rintaa vasten leuat louskuen kohti sen kaulaa. Verenhimon sijaan susi-naisen raivoa ruokki pelko, halu hävittää luonnoton, oudoksuttavalla tavalla tuttu hirvitys kauas pois sen reviiriltä, sen kotikonnuilta, sen näköpiiristä – mutta ihmissuden hyökkäyksessä ja lievästi ihmismäisessä kynsiläimäytyksissä ei ollut silti tippaakaan vähempää murhanhimoa ja voimaa.

//tsori tsori, hitaasti vastaan, mutta nyt lupaan tsempata. pieni tappelu on ihan fine //

Nikola kaatui yllättävän iskun voimasta taaksepäin hitaasti ja raskaasti kuin kreikkalaisen temppelin marmoripylväs. Sateen kastelema asfaltti murtui hänen selkänsä alta, kun hän iskeytyi sitä vasten koko painollaan hyökkääjä yhä rintakehäänsä vasten. Vaikka Nikola ei kipua tuntenutkaan, purkautui hänen suustaan ensin hyvin inhimillinen sarja serbinkielisiä kirosanoja ja sitten ranskankielinen huudahdus: "Mikä helvetti--?".

Hyökkäystä ja kaatumista edeltäneet tapahtumat olivat hänen päässään punaisen sumun peitossa. Valmistautuessaan repimään kappaleiksi englantia puhuneen reppureissaajan Nikola oli vajonnut syvään verenhimoiseen transsiin ja jättänyt ympäristönsä ja aistinsa huomiotta. Nyt hän kuitenkin muisti hämärästi tummaihoisen naisen, kirkaisun ja naisen nahasta kuorioutuneen susihirviön. Ihmissusi, oletettavasti. Sellaisia hän ei ollut aiemmin kohdannutkaan.

Nikola nosti kätensä kaulansa ja kasvojensa suojaksi ja yritti heittää rintakehäänsä painavan suden pois päältään. Sormi tai käsi hänellä oli varaa menettää, mutta päänsä hän tahtoi ehdottomasti pitää kiinni hartioissaan. Olento painoi kuin synti. Ja hampaita sillä oli enemmän kuin tarpeeksi. Nikolalla oli paha aavistus, että ne pystyisivät läpäisemään hänen kivikovan ihonsa. Punainen kykloopinsilmä leimahti, kun hän yritti epätoivoisesti ponnistaa kaikin voimin maasta ylöspäin. Se ei ollut riittävästi, vaan hänen jalkansa lipesivät liukkaalla, vetisellä alustalla ja hän pysyi yhäkin alakynnessä. Suden hampaat olivat liian lähellä kaulaa.

Äkkiä metsästäjänvaistot kaikkosivat Nikolasta ja hän tunsi itsensä heikoksi. Näin akuuttia pelkotilaa hän ei ollut kokenut aikoihin. Hetken ajaksi hän unohti olevansa lähes tuhoutumaton ruumiinsyöjähirviö ja oli taas kuolevainen balkanilainen nuorimies. Punainen loiste hänen yksinäisessä silmässään sammui ja se näytti kuin kutistuvan. "Lopetalopeta!" Nikola kähäisi nopeasti kääntäen kasvonsa pois suden leuoista kuin takaa-ajon luovuttanut saaliseläin. Hän nosti kätensä kasvojensa suojaksi ja niiden lomasta saattoi nähdä kuinka Nikolan otsasilmä jakautui kahtia kahdeksi tavalliseksi, joskin sameaksi ja hieman erikokoiseksi ihmissilmäksi.

Äristen raivoissaan ihmissusi kynsi ja louskutteli leukojaan yrittäen päästä repimään suurikokoisen olennon sisuskalut valumaan kadulle, mutta kynnet vain kirskuivat hyödyttömästi kivikovaa nahkaa vasten, eikä edes suurista voimistaan huolimatta peto kyennyt pääsemään aivan tarpeeksi lähelle yksisilmäisen kurkkua. Olennon yrittäessä pyristellä vastaan ja nousta seisomaan ihmissusi painoi vain entistä kovemmin päälle kuopaisten toisen takajalkansakin tavoittelemaan toisen reisilihoja, mutta äkillinen horjahdus heitti myös yksisilmän päällä olleen pedon pois tasapainosta, ja kyljelleen mätkähtäen se laskeutui kadulle ison olennon vierelle. Vingahtaen ihmissusi kiepsautti itsensä jalkojensa varaan ja loikkasi taaksepäin, jääden ärisemään vertaisekseen osoittautuneelle vastustajalle – mutta eläimellinen murina tyrehtyi, kun yhtäkkiä uhka käpertyikin pelokkaaksi palloksi ja kähisi jotain, jota sekava susimainen mieli ei aivan ymmärtänyt – mutta vain aavistuksen taka-alalle joutunut ihmismieli kyllä kuuli, eikä täydenkuun taika ollut sitonut sitä toimettomaksi.

Vingahtaen uudestaan ihmissusi asteli puolikyyryä pari askelta taaksepäin ja valahti sitten maahan kouristellen ja vääntelehtien, kunnes sen tilalla istui taas mustatukkainen, tummaihoinen, hontelonpitkä nainen, jonka vaatteet melkein tippuivat päältä valtavien repeämien vuoksi ja paljaat jalat vapisivat yönviileää katua vasten. Täristen Pauline tarkasti kätensä ja sai nähdä viimeisten merkkien kynsistä ja pitkittyneistä nivelistä katoavan, sulautuvan takaisin hänen tutuiksi kätösikseen, ja kädet suulleen paiskaten hän jäi tuijottaman silmät pyöreinä maassa lojuvaa, isoa ilmestystä.
”Voihyväluojaäläsyöminua!” hän vinkaisi yhä suunnattoman peloissaan ja yritti kyyristellä ja pidellä vaatteitaan niin, että säilyttäisi yhä säädyllisyytensä. Hetken tuota olentoa katseltuaan Pauline alkoi kuitenkin huomata, että se – ei, hän – muistutti kyllä ainakin etäisesti ihmistä, ja että jokin, jokin aavistus, tuntui siinä – hänessä – tutulta. Tunne oli etäisesti samankaltainen, kuin minkä hän sai muiden ihmissusien ympäröimänä, tunne siitä, että he olivat melkein samaa laumaa. Lisäksi Bebe pystyi aistimaan, ettei hän tainnutkaan olla vaarassa, mutta ei hän silti uskaltautunut yrittämään jaloilleen nousemista tai olennon lähestymistä.
”A-anteeksi, minä en yleensä muutu näin... ei minulla ole paljoa taikaa suonissani, olin vain niin peloissani... o-oletko kunnossa?” hän kyseli varovaisesti kuikuillen kaula pitkänä maassa makaavaa kohti.

//Ei siinä mitään, ei minua pitkät vastausvälit haittaa. Koeta vain rauhassa päästä takaisin kiinni tästä ropettamisen mausta ^^//

Nikola nosti selkänsä ylös asfaltista ja jäi paikoilleen kumaraan polvi-istuntaan. Hän tarkkaili kaksin silmin hyökkääjäänsä. Stereonäköön tottuminen tuntui vievän liikaa aikaa, sillä tämä näytti jälleen muuttaneen muotoaan. Nikola peitti toisen silmänsä kädellään: kyllä, hänen edessään kyyristeli jälleen pelokkaan oloinen nainen. Englantia puhuvaa turistia ei enää näkynyt, hän oli kaiketi tehnyt sen mitä kuka tahansa järkevä ihminen ja juossut karkuun henkensä edestä.

Metsästäjänvaistot Nikolassa olivat toistaiseksi vaienneet tyystin. Hänen takkinsa ja paitansa olivat riekaleina, mutta rinta ja vatsa niiden alla olivat ainoastaan kärsineet pintanaarmuja. Suden voimakkaat takajalat olivat piirtäneet jälkensä vǎrkolakin reisiin, mutta iho oli kaikeksi onneksi kestänyt repeytymättä. Vaistomaisesti Nikola koetti kaulaansa kädellään. Se oli täysin koskematon – tietenkin, tajusi Nikola, jos suden hampaat olisivat päässeet kurkkuun se olisi ollut hänen menoaan.

"Olen, olen kunnossa", Nikola vastasi naisen kysymykseen. Minäkin olin peloissani, ääni hänen sisällään sanoi. Nikola pyyhkäisi kädellään mustat, sateenpesemät hiuksensa kasvojensa peitoksi. Hän pysyi matalassa polvi-istunnassa ja ojensi kättään naista kohti mahdollisimman rauhoittavasti. Hän vältteli katsomasta naista suoraan – ei niinkään siksi, että tämä tuskaili vaatteittensa kanssa, vaan ollakseen antamatta tälle uutta syytä säikähtää ja hyökätä hänen kimppuunsa.

"Minun ei ollut tarkoitus satuttaa sinua tai ketään", Nikola yritti vakuuttaa ihmissusinaista. Osa Nikolasta tahtoi kieltää koko välikohtauksen tapahtuneen. Hän ei halunnut joutua syytetyksi reppureissaajan murhayrityksestä tai mistään muustakaan. "Kuules,--" Nikola vilkaisi nopeasti ympärilleen varmistuakseen, että he olivat tosiaankin vain kaksin kujalla "--se mitä ehkä näit äsken. En tarkoittanut sitä lainkaan. En ollut ihan oma itseni."

//jeps, vähitellen saan kiinni. enköhän muutamassa kuukaudessa ole taas kunnolla 24/7-koukussa//

Ulkonäöstään huolimatta Paulinen edessä kyyristelevä mies – mies se kai oli? Ei hän ainakaan naiselta näyttänyt, ei ainakaan vaatteiden ja ruumiinmuodon perusteella, mutta jostain syystä tummatukkaisen ilmestyksen näkeminen yksi silmä hohtaen ja hyökkäysvalmiina sekoitti Paulinen koko kyvyn arvioida häntä ihmisenä – puhui yllättävän lempeällä ja hennolla äänellä ulkomuotoonsa nähden. Naisen hätääntyneesti lepattava sydän alkoi rauhoittua, vaikka suuret silmät muistuttivatkin yhä paria säikähtäneitä lautasia. Paulinen itsensä yllätykseksi hän sai omalla katseellaan todistaa tämän uuden tuttavuutensa sanat tosiksi – miehen ihossa ei ollut naarmun naarmua. Se tuntui suorastaan mahdottomalta, sillä Bebe oli nähnyt susimuodossaan aiheuttamiaan tuhoja aiemmin, mutta samaan aikaan hänet valtasi suunnaton helpotuksen hyöky. Kerrankin muutoksesta ei ollut seurannut suurta tragediaa.

Miehen alkaessa vakuutella hänelle hyviä aikomuksiaan Pauline tuijotti häntä yhä paikoilleen jämähtäneenä tiedostamatta edes unohtuneensa istumaan tismalleen samaan asentoon, kuin mihin oli jäänytkin. Kohta hänen suunsa avautui pieneksi hämmästyneeksi pyöryläksi, ja silmät kostuen hän painoi kätensä suulleen.
”Oh! Ei sinun tarvitse minulle noin – minähän hyökkäsin kimppuusi, enkö hyökännytkin?” hän naurahti pyyhkien vettyneitä silmiään. Liikutus hypähti säikähdyksen jatkoksi aivan itsestään, kun Pauline oli hetken katsellut miehen kyyristelyä ja sotkuisen tukan alla piilottelua. Hyvin varovaisesti, yhä kyykyssä pysyen ja vaatteitaan yllään pidellen Pauline hivuttautui lähemmäs ja varovaisesti kurotti sormensa pyyhkäisemään tukan pois miehen kasvoilta tämän korvan taakse. Hetki hetkeltä mielikuva hirviöstä alkoi kaikota hänen mielestään, ja Paulinea suorastaan hävetti, että hän oli nähnyt miehen sellaisena. Jotain omituista hänessä oli, jotan hyvin omituista ja hyvin ihmisyydelle vierasta, mutta mikä hän oli sellaista pelkäämään? Ei, kyyristelevä hahmo alkoi näyttää hänestä aralta, vähän raukkaparalta, ja tietty tuttuuden tunne sai Beben empatian heräämään tavallista voimakkaammin.
”Hyvänen aika. Katso nyt meitä kahta”, hän pärskähti muutaman kerran ennen yhä hieman hermostuneeseen nauruun purskahtamista.
”Ah, olen todella pahoillani vaatteittesi puolesta. Olethan varma, etten satuttanut sinua mitenkään?” hän kysyi vielä uudemman kerran hihiteltyään hetken. Ajatella, kaksi täysipäistä, aikuista ihmistä törmää kadulla, syöksähtää toistensa kurkkujen kimppuun, ja sitten seuraavana hetkenä tuijottelee toisiaan pelosta väristen ja tietämättä, miten tästä jatkaa.
”... olen Pauline. Pauline Cornett, ja valmis yrittämään tämän korvaamista sinulle jotenkin. Hauska tutustua”, Pauline ojensi sitten kätensä käteltäväksi esitellen itsensä hymyn kera. Hän tarkkaili miestä valppaana, mutta pystyi aistimaan olevansa ainakin sillä hetkellä täysin turvassa hänen seurassaan.

//Vielä tulet vaan mukaan miittiin niin eiköhän me saada sut niin koukkuun ettet irti pääse, vaikka haluaisitkin ;'D//

//Peli päättyi siihen, että kaksikko sopersi vielä vähän lisää anteeksipyyntöjä toisilleen ja päätyi sitten jatkamaan varpaillaan yöllisiä retkiään.//