Lust

//sir Kai ja Louis, tervetuloa! \\

Juliet myöntyi toisen ehdotukseen kahvilaan menosta ja pian he löysivät itsensä istumasta oikein viehättävästä kahvilasta edestään juomat ja syömiset. Nainen nojautui pöytään ja lukitsi katseensa nuorukaisen silmiin. Hän oli varsin tietoinen avonaisen kaula-aukkonsa antamista näkymistä ja hymyili viehkeästi.
”No, mistäs olet saanut tekniset lahjasi?” hän uteli pehmeällä kehräävällä äänellään ja viittasi kädellään käsilaukkuunsa, johon oli laittanut toisen korjaaman puhelimen. Punatukka piti tällaisista peleistä. Vielä enemmän hän toki piti siitä, mihin peli toivottavasti johtaisi.

Juliet hörppäsi vaniljalattestaan ja nuolaisi sitten hitaasti vaahdon pois huuliltaan. Hän räpytti silmiään hitaasti ja käänsi katseensa muka ujona lattiaan.
”Kiitos kovasti, kun autoit minua”, hän sanoi neito hädässä-äänellään.

Kulttuurifestivaalit jäivät taakse, ja hetken aikaa Louis mietti, mitenköhän Markisilla sujui Pythian kanssa. Hän ei voinut olla päivittelemättä päänsä sisällä koko kahvilaan menomatkan ajan sitä, kuinka oudosti pelottava onnettomuus olikin kääntynyt – he molemmat olivat saaneet naisseuraa! Kesti vain hetki, että he saivat taiteiltua itselleen kahvit – Louis otti latte macchiatton ja keksin – ja Louisin pyörätuolin aseteltua pöydän ääreen, mikä puolestaan vaati yhden tuolin tönäisemistä toisaalle. Kohta Louis kuitenkin sekoitteli hajamielisesti kahvikuppiaan ja katseli haaveksuvasti Julietia, heräten sitten säpsähtäen vastaamaan esitettyyn kysymykseen.
”En nyt tiedä. Asioita vain hoksaa ajan mittaan, kun on tarpeeksi näperrellyt. En tosin ole paljoa tekniikasta kiinnostunut...” hän naureskeli yhä hieman hermostuneena, mutta vain hyvällä, kutkuttavalla tavalla.

Louis tunsi poskiensa kuumottavan jälleen kerran Julietin nuolaistessa vaahdon huuliltaan hyvin vihjailevaan tapaan. Hän ei aivan tiennyt, pitikö noin hyökkäävästä ja suorasukaisesta otteesta kanssakäymisessä, mutta... mutta milloin hänellä olisi seuraava tilaisuus? Yleensä kukaan edes puoliksi noin hyvännäköinen ei edes katsonut häneen kahdesti nähtyään pyörätuolin. Omalla tavallaan Louis kaipasi sitä pientä suosiota, josta oli nauttinut tyttöjen parissa ennen onnettomuuttaan. Ja Julietin kiitellessä surkeana ja avuttomana, hän nappasi syötin ja nieli koukun, onnellisesti, välittämättä järjen hennoista varoitteluyrityksistä.
”Ei se ollut mikään iso juttu. Ei sinun olisi tarvinnut edes kahvitella minua, noin kauniin naisen kiitos on jo tarpeeksi”, hän lateli ensimmäisen mieleensä tulevan kehun tuskallisen rehellisen hymyn kanssa ja laski kätensä kevyesti Julietin käden päälle, silitellen tämän kämmenselkää peukalollaan.

”Oi, sinähän saat minut punastumaan”, Juliet sanoi hymyillen, kun toinen kehui häntä. Todellisuudessa hän tanssi päänsä sisällä voitontanssia, sillä poikanen oli tarttunut hänen käteensä. Hän kietoi sormensa rauhallisesti tämän sormien ympärille ja puristi tämän kättä hennosti. Ujon oloinen ilme kasvoillaan hän vei pitelemänsä käden huulilleen ja suuteli sitä hellästi.
”Sinä olet niin kovin herttainen”, hän leperteli ja laittoi sitten toisenkin kätensä nuorukaisen käden ympärille.

He istuivat hetken hiljaisuudessa ja sitten Juliet kohotti katseensa poikaan. Hän katsoi tätä intensiivisesti silmiin ja antoi silmiensä sulkeutua ja avautua hyvin hitaaseen tahtiin.
”Sinulla on lumoavat silmät”, hän sanoi ja antoi tietyn poltteen tulla näkyviin omissa silmissään. Samalla hän ryhtyi hyräilemään pehmeän lumoavasti. Hän tiesi hänen huuliltaan tulevien sävelten helpottavan hänen työtään helposti. Olihan hän nymfi, hän sai yleensä muilta haluamansa silkalla vetovoimallaan.

Tilanteessa oli jotakin varsin nurinkurista, kun Juliet suuteli Louisin kättä sen sijaan, että Louis olisi tehnyt tämän ritarillisen eleen. No, muutenkin tuntui vähän siltä, että hän oli siinä hurmattavana tyttöä enemmän... mutta Louis pystyi valehtelemaan itselleen tarpeeksi uskottavasti, jotta sai sen aiheuttaman hämmennyksen vaipumaan tajuntansa taka-aloille.
”Ihan tavallinen vain... sinä tässä olet... olet valloittava. En, en oikein pysty uskomaankaan todeksi, että joku noin kaunis ja mukava on kanssani kahvilla”, hän höperteli takaisin typertyneesti hymyillen.

Julietin kehuessa hänen silmiään oli blondi nuorukainen aivan sanaton, täysin tiiviin tuijotuksen lumoama. Kuin huomaamatta hän painui lähemmäs ja lähemmäs houkuttelevaa sävelmää hyräileviä huulia, suurten silmien katseen vangitsemana... kunnes hänen vatsansa tömähti vasten pöydänreunaa ja läikäytti heidän molempien kahveja hitusen. Louisin olisi pitänyt kohottautua osittain seisovaan asentoon yltääkseen Julietin luo – hän ei kehdannut edes ajatella, mitä oli aikonut, ja punasteli rajusti – mutta eihän hän sellaiseen kyennyt. Lannistuneena hän lysähti takaisin nojaamaan tuolinsa selkänojaan ja veti kätensä itselleen, pyyhki paperiliinalla läikkyneen kahvin pöydältä ja hörppäsi juomaansa hiljaisena, vältellen vielä hetken Julietin katsetta.
”... anteeksi. Minä en ole... oikein... sinullakin on kauniit silmät.”

Juliet huomasi sävelmän toimivan, kun nuorukainen lähti kumartumaan häntä kohti. Pöytä kuitenkin tuli ikävästi vastaan ja naisen täytyi tukahduttaa pettynyt älähdys. Hän oli jo melkein päässyt seuraavaan vaiheeseen tuon pojan kanssa. Jos Juliet olisi ollut yksin, olisi hän nauranut tilanteelle, hän ei halunnut edes ajatella kuinka paljon häntä nuorempi tuon pojan täytyi olla. Äkkiä hänen mieleensä välähti kiehtova ajatus. Entä jos poika oli vielä neitsyt, jos tuota ilmaisua nyt sai käyttää mieshenkilöstä. Entä jos tuo ei ollut koskaan tehnyt sitä mihin hän oli pyrkimässä. Juliet puraisi huultaan innostuneena ajatuksesta. Hänestä oli aina ollut erittäin kiehtovaa olla jonkun ensimmäinen. Hänestä oli mukava ajatella, että tuo joku kuljettaisi muistoa hänestä aina mukanaan. Ensimmäinen kerta ei niin vain unohtunut.

Pian poika selvisi nolostuksestaan ja Juliet hymyili tälle lempeästi.
”Kiitos, minun silmiäni ei olekaan kehuttu aikoihin”, hän sanoi ja kalasti pojan käden takaisin itselleen. Äkkiä hän tuli toisiin aatoksiin ja päästi pojan kädestä irti. Hän siirsi tuolinsa pöydän toiselle sivulle, jolloin istui ennemminkin nuorukaisen vieressä kuin tätä vastapäätä.
”Minusta näin on mukavampaa”, hän sanoi puhuen sillä samaisella sävelellä, jota oli hyräillyt äsken. Muutama kahvilassa ollut henkilö jäi tuijottamaan häntä lumoutuneena.

Juliet ei näyttänyt pahastuvan ikävästä tunnelmarikosta ollenkaan, vaan kohta alkoi taas hymyillä pehmoisasti ja suloisesti, ja siirtyi Louisin vierelle. Louisin henki oli salpaantua. Hän ei oikein tiennyt, miksi, mutta... hän ei ollut koskaan aiemmin tuntenut keneenkään näin vahvaa vetoa. Jokin siinä oli hyvin kummallista, mutta silti, hän ei kyennyt irrottamaan katsettaan Julietin silmistä.
”Omituista. Luulisi, että kuulisit kehuja niistä koko ajan”, hän naurahti hieman ujosti, joi vielä reilun kulauksen kahvistaan ja jätti sen sitten pöydälle, jotta kykenisi tarttumaan Julietin käsistä molemmilla käsillään.
”Mutta... Juliet, haluatko kertoa jotain itsestäsi? Mitä teet työksesi?” hän kyseli, arvioiden naisen itseään hieman vanhemmaksi, ja todennäköisesti anteliaan kahvitustarjouksensa perusteella palkkansa ansaitsevaksi aikuiseksi.

Juliet hymisi tyytyväisenä, kun toinen tarttui häntä käsistä. Hän silitti Louisin sormia sormillaan ja nuolaisi huuliaan.
”Minä olen malli”, hän kertoi, kun toinen kysyi häneltä hänen työstään.
”En tiedä oletko nähnyt minua mainoksissa tai muissa, mutta sellaisista minut voi bongata”, hän jatkoi kertomistaan puhuen edelleen sillä samaisella nuotilla, joka sai ihmiset yleensä hullaantumaan häneen.
”Minä myöskin asun tässä lähellä ja olen sitä mieltä, että voisimme siirtyä sinne”, hän ehdotti.
”Minä en pidä siitä miten nuo miehet tuijottavat minua”, hän sanoi kumartuen hieman lähemmäs Louisia ja madaltaen ääntään. Todella, heidän takanaan istui muutama mies, jotka tuijottivat Julietia avoimen himoitsevasti.

Hetken kuluttua kaksikko löysi itsensä viehättävän kattohuoneiston eteisestä. Pienehköstä eteisestä avautui suora näkymä mustavalkoisella sisustettuun suureen olohuoneeseen, jonka heidän vasemmalla puolellaan olevaa seinää hallitsi kaksi valtavaa ikkunaa ja lasiovi, joka johti lasitetulle suurehkolle parvekkeelle. Olohuoneen oikealta laidalta pääsi keittiöön, joka oli sisustettu tummalla puulla ja punaisilla kodinkoneilla, nurkassa suuren ikkunan vieressä oli tummasta puusta valmistettu raskastekoinen ruokailuryhmä. Keittiön oven viereisestä ovesta astumalla pääsi kylpyhuoneeseen, joka oli kaikessa valkoisuudessaan hyvin kliinisen näköinen. Kaikki pyyhkeet kylpyhuoneessa olivat punaisia ja paistoivat siksi muusta ympäristöstä kirkkaasti. Kylpyhuoneen ehdottomasti hallitsevin esine oli suuri kylpyamme, jossa oli myös poreammeominaisuus. Olohuoneen toisella seinustalla oli kaksi ovea, oikeanpuolimmainen johti Julietin makuuhuoneeseen, jossa oli suuri parisänky ja kaksi sievää yöpöytää, makuuhuoneeseen kuului suurehko vaatehuone. Vasemmanpuolimmaisesta ovesta pääsi pienempään makuuhuoneeseen, joka toimitti vierashuoneen virkaa. Sielläkin komeili suuri parisänky ja muutamia kaappeja vaatteiden säilyttämistä varten.

Juliet johdatti heidät olohuoneeseen ja asettui yhteen siellä olevaan nojatuoliin viitaten Louisin tulemaan hänen vierelleen.
”Tervetuloa kotiini”, hän toivotti ja viittasi kädellään laajassa kaaressa koko asuntoon.

Louis oli enemmän kuin tyytyväinen siihen, että Juliet ehdotti lähtemistä pois niin julkiselta paikalta – siksi, koska yleisö vaivaannutti häntä, ja siksi, koska Julietia himoiten tuijottavat miehet saivat hänet tuntemaan olonsa ikävällä tavalla haastetuksi. Se, kuinka järkevää oli lähteä ventovieraan kotiin, ei edes poikennut Louisin mielessä, hän vain lähti Julietin matkaan, ja löysikin itsensä kohta loisteliaasta kattohuoneistosta, jossa hän ei uskaltanut heti edes hengittää vapaasti. Sentään asunto oli mukavan avara ja yllättävän liikkumisesteetön. Loisin ei siis ollut kovin vaikea pyöritellä itseään nojatuolin vierelle Julietin viereen.
”Taidat olla aika kuuluisa malli? Anteeksi, en seuraa muotia”, hän tunnusti hieman häpeilevästi, mutta selkeästi vaikuttuneena Julietin kodista. Hän ei myöskään voinut olla vilkaisematta sohvaa siinä samalla, kun hänen katseensa lipui kohti upea näkymää lasiteltulta parvekkeelta ulos kaupunkiin, ja pieni pistos kirveli hänen rintakehässään. Julietin kiinnostus häntä kohtaan oli ilmeistä, samoin hänen oma kiinnostuksensa Julietia kohtaan, ja... tuli taas sellainen pieni hetki, jona Louis todellakin vihasi pyörätuoliaan. Hetkisen aikaa hän riiputti katsettaan sylissään, kunnes kohtasi siten Julietin hätkähdyttävän kauniit silmät ja painoi ujosti kätensä silittelemään hennosti naisen kauniin punervia hiuksia.
”Anteeksi. Sohvallasi olisi ollut hauska istua. Minä vain... hyvänen aika. Kukaan ei ole ollut noin ihana minua kohtaan sen jälkeen, kun jouduin tähän tuoliin”, Louis naurahti hieman surumielisesti, mutta vain aavistuksen – hän halusi koko sydämellään keskittyä enemmän tilanteen hyviin puoliin kuin huonoihin.

”Olenhan minä melko kuuluisa. Olen päässyt mukavan pitkälle ja esimerkiksi televisiomainoksien teosta maksetaan hyvät rahat”, Juliet puhui yhä sointuvalla nuotilla tehden siitä nyt aavistuksen vahvemman, kun he olivat kahden eikä ollut vaaraa, että joku karvainen rekkakuski kävisi päälle. Hän painoi päätään hieman toisen kättä vasten tämän silitellessä hänen hiuksiaan.
”Minua eivät tuolit haittaa, sinä olet erittäin hyvännäköinen ja miellyttävä nuori mies, joten minä en anna jonkun tuolin estää tutustumistani sinuun”, nainen jutteli laulavaan tapaansa ja kääntyi katsomaan toista jälleen silmiin. Hän nojautui tämän suuntaan niin, että antoi tälle jälleen tietoisesti näkymän kaula-aukostaan sisään. Hänellä oli päällään pitsiset kirkkaanpunaiset push-up rintaliivit.
”Olisiko sinut mahdollista saada tuohon sohvalle istumaan?” hän kysyi sitten saman nuotin pysyessä hänen puheessaan ja laski kätensä pojan olkapäälle kumartuen samalla aivan aavistuksen lähemmäs.
”Minä kyllä autan jos sinä sillä keinolla pääset siihen ja jos se tekee sinut iloiseksi.”

Juliet puhui kauniilla äänellään Louisin päätä aina vain entistä pahemmin pyörälle – hänestä tuntui melkein siltä, kuin olisi promillen humalassa, eivätkä hänen ajatuksensa pysyneet kunnolla kasassa. Ne tuntuivat hajoavan jokaisella kerralla, kun hänen katseensa vaihtoi paikkaa Julietin kasvoilla, lumoavilla kasvoilla.
”Mutta sinä olet... täydellinen. Olet tienannut omaisuuden ulkonäölläsi. Ei minusta ole koskaan ollut kiinnostunut kukaan tasoisesi...” Louis hengähti hitusen ja yritti nostaa katseensa ylös Julietin kaula-aukosta, vaikka hänen silmänsä hakeutuivatkin sinne takaisin kuin väkisin kevyestä punastuksesta huolimatta. Punaiset. Millainen nainen käytti punaista.
”Ei, ei sinun tarvitse vaivautua. Mietin vain, että jos olisit halunnut... halunnut vaikka katsoa jotain telkkarista siinä”, hän mokelsi jälleen kerran hämillään ja vetäytyen vain aavistuksen taaemmas Julietin painautuessa lähemmäs. Hengitys oli salpaantua ja Louis tunsi olonsa epämiellyttävän kuumaksi. Hänen tunteensa eivät tuntuneet olevan enää ollenkaan hallinnassa, ja järki koetti vielä ihastuksen raskaan lumoverhon takaakin huhuilla vaaleatukan korvaan varoituksen sanoja siitä, kuinka asioitten ei yleensä ollut hyvä edistyä noin äkkiä.
”Mhm. Vai mitä mahdoit suunnitella?” hän kysyi sitten nielaistuaan pikaisesti tyhjää ja ryhdistäydyttyään taas vähän, päästessään tilanteen tasalle. Nuorukainen rentoutui ja nojautui hieman lähemmäs kaunista naista, ja laski punaisille suortuville unohtuneen kätensä naisen kaulalle, ja hyvin varovasti liu'utti sitä alemmas, sivellen kaula-aukon paljastamaa ihoa kuitenkin häveliään korkealta, eihän hän halunnut Julietin suuttuvan tai mitään.

”Kukaan ei ole vain katsonut tarpeeksi tarkasti”, Juliet pyyhkäisi sivuun toisen puheet siitä kuinka kauniit naiset eivät olleet kiinnostuneita tästä. Hän oli erittäin tyytyväinen, kun huomasi toisen katseen valuvan hänen kaula-aukkoonsa ja hän kovensi panoksia hieman koukistaen kättään huomaamattomasti niin, että hänen rintansa painautuivat aavistuksen toisiaan vasten.
”Suunnittelin, että ehkä menisimme siihen sohvalle, ottaisimme lasilliset viiniä ja nauttisimme toistemme seurasta. Minulla ei ole vähään aikaan ollut seuraa täällä”, nainen kertoi voimistaen äänessään sointuvaa nuottia vielä vähän. Hänen kasvoilleen kohosi hymy, kun nuorukaisen käsi vaelteli hänen kaulalleen ja siitä alaspäin.
”Ehkä siis menemme siihen sohvalle”, hän lähestulkoon kuiskasi ja tarttui nopealla liikkeellä pyörätuoliin ja työnsi sen sohvan viereen.

Hetken kuluttua hän oli saanut autettua Louisin istumaan ja käväisi nopeasti keittiössä noutamassa pullon punaviiniä ja kaksi lasia. Keittiössä hän korjasi mekkonsa asentoa niin, että se paljasti vielä hieman enemmän paljasta pintaa ja palasi sitten olohuoneeseen. Hän istui viehkeästi seuralaisensa viereen ja risti jalkansa niin, että hänen paljas säärensä oli hyvin lähellä Louisin jalkaa eli kosketusetäisyydellä. Juliet kaatoi heille lasilliset viiniä ja ojensi sitten toisen laseista nuorukaiselle.
”Noniin, entä jos sinä kertoisit jotain itsestäsi”, hän ehdotti melodisella äänellään ja laski vapaan kätensä toisen kaulalle.

Jossakin mielensä perukoilla Louis tunsi, että hän oli menettänyt tilanteen hallinnan aikaa sitten ja oli täysin Julietin pyöriteltävissä ja aseteltavissa – mutta tunteen kauhistuttava olemus ei päässyt aivan hänen tietoisuuteensa saakka. Ei, hänen sydämensä läpätti aivan liian rajusti jo pelkästä Julietin tummien silmien katseesta, että hän olisi vielä kyennyt järkeilemään mitään. Hän vain antoi Julietin asetella itsensä sohvalle, ja naisen kadottua keittiöön nyki vielä jalkojaan tukevammin aloilleen. Onneksi sohva oli hänelle helposti istuttava, aina välillä hän törmäsi sellaisiinkin mööpeleihin, joissa tukevasti pysyminen tuntui mahdottomalta. Sen pienen hetken, kun Juliet viipyi keittiön puolella Louis sulki silmänsä ja puhalsi yhtenä hitaana, syvänä henkäyksenä kaiken ilman pois keuhkoistaan ja vain keskittyi rauhoittumiseen, sekä Julietin aiheuttaman mukaansatempautumisen syventämiseen vakuuttelemalla itselleen, kuinka oli jo tarvinnutkin jotain tällaista, jotain, jolla pääsisi ehkä viimeinkin todella ulos, takaisin kiinni elämään.

Julietin palatessa Louis kuitenkin tunsi selkäpiissään värähdyksen ja jännittyi kykenemättä hallitsemaan hermostuneisuuttaan. Hän yritti parhaansa mukaan olla tuijottamatta epäkohteliaasti, ja otti viinilasin vastaan kädet hienoisesti täristen – mutta toive, että Juliet olisi alkanut puhua ja hän olisi voinut vain ostaa itselleen hiljaisuutta viiniä siemailemalla mureni alkuunsa kappaleiksi, kun viehkeä punatukka esittikin hänelle suoran kysymyksen. Aluksi Louis vain vilkaisi kaulallaan lepäävää kättä ja käänsi sitten katseensa pois, pitkittäen viinihörppynsä mahdollisimman pitkäksi, kunnes lopulta hän laski lasia pitelevän kätensä syliinsä.
”Minusta? Eh, olen valitettavan tylsä ihminen...” hän naurahti lievästi hermostuneena, mutta sai pikkuhiljaa lasia sormissaan pyöriteltyään ajatuksensa jotenkuten kasaan.
”Mitäs minä. Pidän vanhoista peleistä. Opiskelen englantia. En sen kummemp- mitä ihmettä?”
Louisin puhe keskeytyi yhtäkkiä ja hän jäi tuijottamaan lievästi kauhistunut ilme kasvoillaan hieman Julietin pään ohitse, tämän olan taakse. Yhden ainoan silmänräpäyksen jälkeen hetki sitten niin selvänä näkynyt, läpikuultava hahmo oli kuitenkin poissa – mutta Louis tunsi silti käsivartensa heikoiksi ja hänen sydämensä jyskytti. Se ei kuitenkaan ollut vielä liian omituista hänelle, pienet välähdykset olivat säikytelleet häntä viime aikoina paljon, mutta se tunne... Yhtäkkiä lumoutuneen ihastuksen sijaan Louis tunsi olonsa melkeinpä likaiseksi, ahdistuneeksi, hyvin pieneksi. Yhä täysin järkyttyneenä hän loi sanattoman, pitkän, pyöreän katseen Julietin silmiin, ja tönäisi sitten tämän käden pois kaulaltaan.
”... anteeksi! Anteeksi, ei ollut tarkoitus”, hän kiirehti pyytelemään, mutta veti torsoaan silti kauemmas naisesta. Jokin oli häälynyt Julietin takana, Julietissa, hän ei osannut sanoa. Se oli paha merkki, erittäin paha – mutta hän ei voinut selittää asiaa naiselle laisinkaan, ei, hän ei halunnut vaikuttaa hullulta näin lupaavan alun jälkeen.

Juliet istui Louisin vieressä tyytyväisenä huomaamatta tämän jännittyneisyyttä. Hän joi viiniään hiljalleen odottaen toisen vastaavan hänen esittämäänsä kysymykseen. Kun toinen lopulta sai sanaisen arkkunsa auki, Juliet joutui pudistelemaan päätään pienen huokauksen saattelemana. Kuinka joku kykeni ajattelemaan itsestään tuolla tavoin? Kyllä jokaisessa henkilössä aina oli jotain kiinnostavaa. Toki itsensä mieltäminen äärimmäisen kiinnostavaksi kuulosti todella ylimieliseltä, mutta hänen mielestään ihmisten tulisi ehdottomasti ottaa huomioon myös muiden ihmisten kiinnostus. Monesti muut ihmiset ovat hyvinkin kiinnostuneita toisten elämästä. Jos eivät olisi, kuinka juorulehtien toimittajat saisivat leivän pöytäänsä?

Louisin huudahtaessa äkillisesti Juliet hätkähti nopeasti taaksepäin tiputtaen samalla viinilasinsa lattialle ja huomaten kätensä poissysimisen vain alitajuisesti. Äkillinen alakulon aalto pelmahti hänen ylitseen, mutta katosi lähes yhtä pian kuin oli saapunutkin. Juliet vei käden rinnalleen ja yritti tasata hengitystään. Hän oli todella säikähtänyt.
”Mikä sinun tuli? Teinkö minä jotain väärin? Onko minussa jotain vikaa?” hän kyseli huolestuneena pahimmasta säikähdyksestään selvittyään. Hän kumartui hieman lähemmäs toista sohvan perimmäisestä nurkasta, jonne oli säikähdyksissään loikannut. Naisen kasvoilta paistoi huoli toisen mielenterveyttä kohtaan, sillä tämä oli selkeästi säikähtänyt jotain valtavasti.
”Oletko kunnossa?” hän jatkoi kysymystulvaansa ja ojensi kättään pienesti toista kohti päästäen sen kuitenkin putoamaan syliinsä. Hän ei ollut varma halusiko toinen tulla kosketetuksi juuri nyt. Muutenkin hän totesi suunnitelman intiimistä illanvietosta kariutuneen tähän välikohtaukseen, joten hän antoi äänensä laulavan soinnin kadota ja pysyi tiukasti omalla reviirillään sohvannurkassa.
”Mikä sinut säikäytti?” hän uteli.

Viinilasi putosi lattialle haljeten pirstaleiksi ja tummanpunainen tahra alkoi imeytyä Julietin mattoon jääden todisteeksi hetkessä loppuneesta välikohtauksesta, joka kuitenkin oli jättänyt Louisin kädet tärisemään holtittomasti, kun ne kohosivat haromaan vaalea, lyhyttä tukkaa. Mikä hänessä oikein oli vikana...? Hänhän oli pärjännyt noin hyvin, noin kauniin tytön kanssa, ja nyt hän näki mörköjä? Kauhistuksen ja pelon sekaan läikähti nolostus, kun Juliet tykitti kysymyksiään hänelle selkeästi itsekin sydänjuuriaan myöten säikähtäneenä.
”Ei, eieieieiei! Ei sinussa ole mitään vialla! Minä vaan... Äh, anteeksi jos loukkasin”, Louis vastaili hermostuneena, uskaltamatta kuitenkaan katsoa vielä kovin pitkää aikaa kerrallaan Julietiin päin, posket pinkkeinä helottaen.

Juliet tuntui yhtäkkiä muuttuneen aivan toiseksi. Nainen oli yhä sama punapäinen ilmestys, tämä puhui samalla tavalla ja oli yhä oma itsensä, mutta samaan aikaan Louis huomasi yhtäkkiä näkevänsä selkeästi naisen suoran nenän pikkuruisen terävyyden, ja pullakoiden huulien punan kuluneen hieman päivän myötä, aivan kuin hän ei olisi katsonutkaan Julietia aiemmin kunnolla. Yhtäkkiä kaunotar pysytteli myös tiukasti etäällä, ja sydänjuuriaan myöten nolostunut, harmistunut ja yhä olonsa heiveröiseksi tunteva Louis puristi huulensa tiukaksi viivaksi ja nosti takamuksensa ylös sohvasta käsiensä varassa ja itse siirtyi lähemmäs Julietia. Hän tarttui varovaisesti sylissä lepäävään käteen molemmilla käsillään ja loi syvästi pahoittelevan koiranpentukatseen naisen silmiin.
”Minä... minä olen ihan kunnossa. Anteeksi, kun säikäytin noin kovasti. Näin kai vaan jonkun varjon heilahtavan tuolla seinällä”, hän yritti puhua selkeästi ja vakaasti, hakien lohduttavan ja huolehtivan miehen roolia, mutta päätyi mumisemaan yhä itse lievästi järkkyneenä. Samaan aikaan takeltelu alkoi tehdä tietä selittämisenhalulle, ja syvän huokaisun jälkeen Louis painoi päänsä hetkeksi, ennen kuin loi taas vetoavan katseen Julietiin.
”En, tuota, ole ollut tälläinen syntymästä lähtien. Ymmärräthän? Jäin hieman paukkuaraksi tai jotain, mutta kai siis se on ihan ymmärrettävää, kun kuitenkin... enkä minä tosiaan pahalla. Olet... olet ehdottomasti kaunein ja täydellisin henkilö, joka on edes kiinnittänyt huomiota minuun, minä vain olin näkevinäni jotain”, Louis vastasi hieman vaikeasti ja selkeästi haluamatta sanoa mitään tarkkaa, vaikka vilkaisikin jalkojaan varmistellessaan Julietilta ymmärrystä.

”Eieiei! Et sinä varsinaisesti loukannut eikä sinulla ole mitään anteeksipyydettävää, älä huoli. Minä vain säikähdin kovin”, Juliet vakuutteli, kun toinen ryhtyi pahoittelemaan. Hän ei halunnut antaa Louisin kuvitella, että tämä olisi tehnyt jotain väärin.

Juliet tunsi kehossaan miellyttävää värinää, kun nuorukainen tarttui hänen käteensä. Hänen huuliaan nousi koristamaan pieni hymy, kun toisen rauhoittelut saivat hänet tuntemaan olonsa paremmaksi.
”En minä missään vaiheessa kuvitellutkaan sinun tarkoittavan jotain pahaa minua kohtaan. Minäkin vain säikähdin”, nainen puhui ja vältti tietoisesti mainitsemasta toisen kyvyttömyyttä kävellä. Hän oli huomannut Louisinkin pysyvän mielellään erillään siitä aiheesta. Silloin hän sattui kääntämään katseensa mattoonsa ja huomasi viinilasin sirpaleet lattialla.
”Voi kamala!” hän huudahti ja pomppasi seisomaan järkyttyneenä mattonsa kohtalosta. Samalla kuitenkin suurehko lasinsiru uppoutui hänen jalkaansa ja sai hänet parahtamaan ja lysähtämään takaisin sohvalle.
”No voihan… Olenpas minä nyt tapaturma-altis”, hän päivitteli ja nosti jalkansa syliinsä saadakseen sirun jalkapohjastaan. Hetken nyppimisen ja tuskailun jälkeen sirpale tuli ulos ja hän nousi tällä kertaa varovaisemmin hakemaan harjan ja rikkalapion.

Hetken lakaisun jälkeen hän sai viimeisetkin sirut pois matosta ja istui takaisin sohvalle, aivan Louisin viereen.
”Pyydän varmaan ammatti-ihmiset siivoamaan tuon sotkun. En usko, että tuo tuosta kotikonstein irtoaa”, hän huokaisi ja katsoi sitten Louisia silmiin.
”Olen pahoillani tästä kaikesta sähläyksestä”, hän huokaisi ja hymyili hieman.

Louis tunsi olonsa äärimmäisen vaivautuneeksi, vaikka Juliet kuinka vakuuttelikin, ettei mitään vahinkoa tapahtunut eikä hänellä ollut syytä olla pahoillaan. Säikähdyttävä kokemus oli muuttanut ilmapiirin ikävän hankalaksi, eikä sitä auttanut yhtään se, ettei Louis kyennyt auttamaan lasinsirujen kanssa kamppailevaa naista vaikka olisi tahtonutkin. Punatukka sai kuitenkin sotkun hoidettua itse, ja ilmoitti sitten jättävänsä viinitahran ammattilaisten hoidettavaksi. Jossain toisessa tilanteessa Louis olisi voinut ihmetellä itsekseen sitä, kuinkakohan varakas Juliet mahtoikaan olla ja alkaa miettiä heidän kahden eroja enemmänkin, mutta juuri siinä tilanteessa Louis... halusi vain pois. Hän tunsi olevansa hankala rasite, säkki joka aiheutti Julietille harmia eikä kyennyt olemaan avuksi, ja alkoi olla kiusallista yrittää vastata naisen hymyyn mahdollisimman normaalisti.

Louis luovuttikin lopulta ja huokaisi hyvin raskaasti ja apeasti takaraivoaan haroen.
”Tuota... minun ehkä kannattaisi alkaa lähteä. En ole ilmoitellut kotiväelleni mitään, ja he tapaavat huolestua, jos en ilmesty takaisin odotetusti, koska... no niin.”
Hän kuitenkin piti pitkän tauon sanojensa jälkeen hoksattuaan, että hän istui tosiaan sohvalla, eikä pääsisi itsekseen takaisin tuoliinsa.
”Krhm... viittisitkö auttaa hieman? Anteeksi, kun pyytelen, kaiken aiheuttamani jälkeen...” hän tavoitteli kohteliaisuutta, mutta päätyi kuulostamaan vain anteeksipyytelevältä. Ennen pitkää hän kuitenkin pääsi pyörätuoliinsa ja pystyi tekemään lähtöä, mutta ovelle päästyään Louis kuitenkin pysähtyi ja nappasi eteisessä olleen muistilehtiön ja kynän hetkeksi syliinsä, kirjoitti puhelinnumeronsa ylös ja ojensi sitten välineet Julietille.
”Tuota... voin korvata siivouksesta tulevat kulut parhaani mukaan. Tai jos haluat vielä nähdä minut, jutella vaikka uudestaan kahvilla...?” hän kysyi ujosti, mutta naurahti sitten omalle epävarmuudelleen.
”Kuitenkin, minulla oli kaikesta huolimatta mukavaa. Hei hei!”