Hopea ei tee hyvää hipiälle

Marilyn oli varta vasten suunnannut öisen retkensä näille hämärille kujille. Jos joku halusi saattaa ihmisen pois päiviltä, mikä olisikaan otollisempi paikka kuin nämä kadut joiden asukkaita ei kukaan jäisi kaipaamaan. Naisen pitkän nahkatakin alle oli kätkenyt mustahuotraisen katanan ja käsiaseen. Naisella oli kädessään mustat nahkaiset kynsikkäät, muuten tuon vaatekokonaisuus oli varsin normaali, mustat nahkahousut, paksukorkoiset saappaat ja musta paita. Viileä ilma ei haitannut vampyyriä pätkän vertaa ja pilvet jotka peittivät vähän väliä puolillaan olevan kuun olivat naiselle vain mieleen. Pimeys ei häntä haitannut, päin vastoin toivotti sen tervetulleeksi. Yhtäkkiä naisen nenään leijui tuoreen veren haju, joka sai tuon sisäisen verenjanon kuohahtamaan pintaan. Irvisti itselleen niin, että pitkät kulmahampaat näkyivät ja koetti hetken koota itseään. Ei ollut täällä hakemassa ihmisverta vaan lähinnä niitä, jotka sitä havittelivat.

Ollessaan varma siitä, että pystyi hillitsemään itsensä lähti suuntaamaan hajua kohden. Muutkin yön kulkijat haistaisivat sen yhtä helposti kuin nainen. Hetken käveltyään tuli hiljaiselle ja roskaiselle kujalle. Ison roskiksen vieressä kyyhötti huppariin pukeutunut hahmo, joka oli peittänyt kasvonsa hupulla. Piti toista kättä sylissään ja Lyn oli varsin varma, että hahmosta tuli verta. Hahmo oli ihminen, pystyi aistimaan sen, lähestyi tuota hitain askelin. "Oletko kunnossa?" kysyi saamatta vastausta. Lyn asteli mieheksi osottautuneen tyypin luokse ja kumartui tuon puoleen. "Hei, oletko-" naisen lause jäi kesken kun mies tai paremminkin poika veti jostain esille ketjuista tehdyn hupun kaltaisen viritelmän ja heitti sen naisen päähän. Lyn huusi kivusta tajuten samalla sekunnilla viritelmän olevan tehty tai päällystetty hopealla. Horjui muutamia askeleen taakepäin kunnes joku otti ja löi tuota päin näköä niin, että nainen kaatui selälleen kadulle. Nainen oli onnistunut kävelemään joidenkin nuorien vampyyriansaan ja noiden käyttämät aseet olivat sen mukaisia.

Lähinnä Marilyn meni paniikkiin. Ei ollut useasit ollut kosketuksissa hopeaan tai muuhun epämiellyttävään ainakaan näin mittavalla kaavalla. Yritti saada verkkoviritystä pois päältään, mutta se osottautui vaikeaksi. Joku nuorista miehistä nappasi naisen miekan ja ihasteli sitä suureen ääneen alkaen kikkailemaan sillä. Toinen mies takavarikoi naisen aseen sillä välin kun muut kolme ilkkuivat ja pahoinpitelivtä nuorta vampyyriä joka lähinnä ärisi ja kiroili hyökkääjilleen.

//Forte olehyvä. Tuli ehkä hieman lyhyt aloitus. Pahoittelen.

Alex palasi verrattaen erikoiselta reissulta. Hän nimittäin oli tulossa kotiin järjestämästään taidenäyttelystä, joka oli onneksi ollut menestys ja moni keskiaikaisten maalaustyylien ystävä oli tullut katsomaan vampyyrin kauniita töitä. Asian huono puoli oli vain se, että kotiin pääsi lähtemään vasta aika myöhään. Alexin rotu oli pakottanut hänet pitämään näyttelynsä vasta illan hämärtyessä, mutta se sopi aiheeseen, joka oli gotiikka ja kauhu. Pimeys ei tietenkään haitannut millään tavalla vampyyriä, joka tunsi olonsa mukavaksi pelkästään katulamppujen hohtaessa mustaa kaupunkia vasten. Oli tavallista hiljaisempaa, normaali, Pariisilainen iltahumu oli kaukana tästä osasta kaupunkia, ja hiljaisuus oli melkein epäluonnollista. Synkkä osa kaupunkia olivat hämäräkujat, jossa tapahtui hyvin paljon rikollista toimintaa, eikä kyseessä ollut pelkästään vampyyrien tai demonien aiheuttamat vahingot, todellakaan. Suurin osa pahuuksista oli ihmisten aiheuttamia. Alex oli huomannut pitkän elämänsä aikana, että ihmiset olivat toisilleen julmempia, kuin yliluonnolliset olennot heille. Mutta Alex itse ei osoittanut minkäänlaisia pelkoja, hän luotti itseensä ja kykyihinsä. Hämäräkujat tuntuivat omalla tavallaan jopa kotoisilta, niissä oli oma, pelottava viehätyksensä ja mystiikka, vaikkakin hieman nykyaikaisemmassa muodossa, kuin Alexin synnyinaikoihin. Kuu valaisi upeasti pilvetöntä taivasta, ja heijastui muutamiin lätäköihin mustan asfaltin pinnassa. Jossain hyvin kaukana huusi joku hälytysajoneuvo. Alex oli liikkeellä kävellen, eikä hänellä ollut kiire mihinkään. Vampyyrin askellus oli rentoa ja rauhallista, eikä mikään näyttänyt häiritsevän nuorta miestä. Mutta jokin kiinnitti hänen huomionsa. Ääni tai haju, mutta jokin se oli. Jokin, joka ei kuulunut ihmiselle, ja herätti luonnostaan vampyyrin uteliaisuuden. Alex pysähtyi ja katseli ympärilleen. Muutamia kymmeniä metrejä hänen edessään pääkadulta avautui pienempi sivukuja. Siellä tapahtui jotain, mutta mitä? Kuka tahansa muu olisi varmaan lähtenyt paikalta, mutta Alex oli utelias, ja lähti katsomaan, mistä oli kyse.

Varovasti Alex katsahti varjojen peittämälle kujalle kulman takaa, ja hänen tummat silmänsä miltei laajenivat. Maassa makasi verkon alla joku naishenkilö, jonka ympärillä oli kolme, ei, viisi, miestä. Oliko kyseessä kenties pahoinpitely tai raiskaus? Ehkä, mutta verkko naisen ympärillä oli kummallinen viritelmä, jollaisia Alex oli nähnyt ehkä muutaman kerran elämässään ja pari kertaa kirjoissa. Muinoin gladiaattorit olivat käyttäneet verkkoja, mutta nykyisin se kuului enemmän demoninmetsästäjien repertuaariin, joten kyseinen nainen oli ehkä jokin ei-ihminen. Alex ei pitänyt siitä, miten miehet kohtelivat naista, oli sitten mitä rotua tahansa. Normaalisti vampyyri oli hyvin lempeä ja rauhallinen tapaus, eikä halunnut satuttaa ketään, mutta tämä oli väärin. Ritarikoulutus istui tiukasti Alexissa, hän oli edelleen avulias ja lojaali. Valitettavasti hän oli ollut ratsumies, ja osasi käyttää miekkaa tai keihästä, vaikka tässä parempi olisi jousi. Mutta mitään aseistusta ei vampyyrillä ollut, joten hänen pitäisi improvisoida. Asian hyvä puoli oli se, että Alex hallitsi kaksi taitoa. Muodonmuutoksen ja sulautumisen varjoihin. Niistä voisi olla todella paljon hyötyä tässä tilanteessa.

Viisi miestä olivat keskittyneet kiusaamaan naista ja olemaan muutenkin ääliöitä, joten Alex sai tilaisuuden muodonmuutokseen. Hän muuttui kissaksi, joka oli tarpeeksi pieni ja huomaamaton tähän tarkoitukseen. Kissan hahmossa vampyyri liikkui äänettömästi ensimmäisen miehen luokse, joka oli selin häneen. Alex muuttui takaisin omaan hahmoonsa, ja nopeasti peitti miehen käden suullaan, estääkseen huutamisen. Samalla hän löi uhriaan niskaan. Se ei ollut tappava, ainoastaan tainnuttava isku, ja mies rojahti maahan. Samantien Alex oli kadonnut varjoihin. Neljä muuta kuulivat tömähdyksen ja katsoivat ihmeissään maassa röhnöttävää toveriaan. Tuskin he loppujen lopuksi olivat oikeita metsästäjiä, sillä pelko häilyi jokaisen kasvoilla. Pelkkiä wannabe-manaajia, jotka esittivät kovaa. Pelko oli aseista varmaan suurin, ja äkkiä Alex ilmestyi seinän puoleisesta varjosta, tarrautuen yhtä miestä paidan selkämyksestä kiinni. Kuului vain kauhistunut huuto, Alexin viedessä uhrin mukanaan. Valitettavasti ainoastaan vampyyri osasi sulautua seinän varjoon, ja mies ainoastaan kalautti itsensä niin pahasti seinää vasten, että pyörtyi myös. Kolme miestä oli jäljellä ja jokainen heistä katseli hämmentyneenä ympärilleen. Aivan kuin he eivät tietäisi, minkä kanssa olivat tekemisissä. Alex saattoi olla missä vain, sillä kuja oli täynnä varjoja. Jälleen kerran vampyyri ilmestyi, tällä kertaa kahden miehen viereltä, ja iski heitä molempia. Koska Alex oli mies, ja vielä vampyyri, hän oli paljon voimakkaampi. Ei tarvittu paljoa, että toinen ihmisistä pyörtyi. Toinen jäi pystyyn, mutta pelästyi niin pahasti nenästään tulevaa, runsasta verenvuotoa, että lähti samantien paikalta, kuin ammuttuna. Jäljellä oli vielä yksi, se, joka piteli katanaa käsissään. Alex silmäili miestä ja terävää miekkaa. Se oli upea ase, todellinen käsityön mestarinäyte, paljon kevyempi ja sulavampi, mihin Alex oli tottunut. Yhtä kaikki, se oli kaunis, ja oli sääli nähdä se jonkun käsissä, joka ei osannut käsitellä tuota loistavaa asetta. Mies tarkkaili vampyyriä, ja yritti huitaista katanalla, kuin jollain luudanvarrella, yliluonnollista olentoa. Alex oli kuitenkin kokenut miekkamies ja olisi väistänyt ilman vampyyrivoimiakin kepeästi moisen iskun. Se oli niin surkea ja hutiloitu.
"Sinun pitäisi lähteä nyt, en halua mitään pahaa, mutta joudun valitettavasti satuttamaan sinuakin, jos jatkat."
Alex puhua yllättävän rauhallisesti ja ystävällisesti tilanteeseen nähden, mutta metsästäjä ei selvästi kuunnellut, vaan yritti uudelleen iskeä aseellaan. Tällä kertaa Alex iskikin takaisin. Hän tuli nopeasti lähemmäs uhriaan, ja katanan sivallettua jälleen osumattoman iskun, Alex iski kyynerpäällään metsästäjää ensin palleaan, jolloin ase putosi. Vampyyri tarttui miestä kauluksesta ja nosti vasten seinää, paljastaen pelottavat, terävät kulmahampaansa, jotka olivat kautta historian olleet kauhua herättävä näky. Kulmahampaiden alkukantainen voima ja pelottavuus tehosivat edelleen, ja Alexin päästäessä irti vahingoittumattomasta uhristaan, tämä juoksi karkuun samantien, jättäen naisen ja vampyyrin.

Alex katseli ympärilleen, varmistaen, ettei kukaan enää ollut kujalla, ja nosti hiukan lyhyen nahkatakkinsa kauluksia. Siitä tosiaan oli aikaa, kun hän oli tehnyt mitään tällaista. Mutta pian huomio kääntyi naiseen.
"Oletko kunnossa? Älä pelkää, en satuta sinua. Autan sinut pois."
Alex oli jo huomannut verkon olevan hopeaa, joten hän ei koskisi siihen. Sen sijaan Alex otti katanan, ja varovasti nosti sillä kirotun verkon pois. Ystävällisesti vampyyri ojensi kättään, auttaakseen naisen pystyyn.
"Olen Alex."
Vampyyri esittäytyi samalla.

Vampyyrimiehen astuttua kuvioihin naista kiusaavat miehet kiinnittivät huomionsa toisaalle. Lyn yritti päästä vapaaksi verkosta, mutta hopean tuoma tuska, sen nostatta pelko ja suuttumus sumensimat naisen aivotoimintaa puhumattakaan nousevasta verenhimosta. Verkko oli takertunut ikävästi kiinni, eikä saanut sitä kiskottua pois päältään ihan niin yksinkertaisesti. Kuuli ympärillään käyvän taistelunpoikasen, joka vaikutti harvinaisen yksipuoleiselta toiminnalta, joten kunnon taisteluksi sitä ei edes voinut kutsua. Lopulta kuuli katanan kolahtavan katukivetykseen ja hetken sen jälkeen viimeisen öykkärin ottavan jalat alle. Tuoreen veren tuoksu leijui naisen sieraimiin ja sai tuon verenhimon kuohahtamaan vaarallisesti. Tuskin kuuli edes miehen ensimmäisiä sanoja vaan tajusi verkon yhtäkkiä poistuvan päältään. Nainen huomasi pian tuijottavansa vampyyrimiestä, joka ojensi tuolle kättään ja kertoi olevansa Alex. Naisen kulmahampaat välkkyivät ja tuon tummat silmät olivat muuttuneet enemmän punaisiksi kuin normaalisti. Hetken tasattuaan todellisuutta päässään otti kiinni tarjotusta kädestä ja kiskoi itsensä pystyyn miehen avustuksella. Ensimmäisiä ajatuksia naisella oli, että mies oli vampyyri ja siitä tuolle tuli automaattinen inhoreaktio tuota kohtaan. Kuitenkin muutaman silmänräpäyksen jälkeen tajusi että verenhajusta huolimatta mies ei ollut purrut yhtäkään uhriaan ja se nyt oli positiivinen merkki. "Marilyn", vastasi miehelle suhteellisen automaattisesti.

Lynin päässä helisi ja ympäröivä maailma tuntui sumealta. Näki selvästi miehen, joka oli jostain syystä katsonut asiakseen auttaa pulassa ollutta naista. Näki kadulla makaavat miehet ja saattoi aistia noiden pulssin, veren joka kiersi noiden suonissa kohisten ja kutsuvana. Veti syvään henkeä yrittäen pitää itsensä vaistojensa herrana, mutta se tuntui hyvin hyvin vaikealta. Paikallisti katanansa ja nappasi sen käteensä etsien katseellaan käsiasettaan, joka oli myös riistetty naiselta. Hopeainen verkko oli jättänyt ikävät jäljet naisen iholle ja ne tuntuivat tuskallisilta etenkin liikkuessa. Nappasi kuitenkin käsiaseen kadulta ja lähti hieman hoipertelevin askelin poispäin tajuttomista miehistä. "Minun pitää päästä pois", mumisi eikä luultavasti ollut tarkoittanut sitä edes miehelle suunnatuksi vaan lähinnä itselleen. Ainut asia mikä pyöri naisen mielessä nyt oli tuon kyltymätön verenjano ja kiusaava tietoisuus siitä, että kadulla makoili tuoretta verta odottamassa ottajaansa. Koko tämä ajatusketju sai naisen sisäisesti voimaan pahoin ja ennen kaikkea vihaamaan itseään.

Päästyään jonkun matkan päähän nojasi toisella kädellä seinään ja sulki silmänsä. Naisen sisällä myllertävät tunteet, pelko, tuska ja suuttumus alkoivat lieventyä ja se sai naisen pään kirkastumaan jonkun verran tai paremminkin pystyi paremmin hillitsemään vampyyrin halujaan. Hetken ajan pysyi jonkinlaisessa omassa horroksessaan kunnes sai itseensä jonkinlaisen tolkun takaisin. Avasi silmänsä ja suoristautui. Koko tilanne oli naiselle erittäin nolo ja muiden tunteiden alkaessa väistyä tulvahti häpeä varsin pinnalle. Puri huultaan ja kääntyi sitten miehen puoleen katsoen tuota nyt paljon selvemmin kuin hetki sitten. Kiinnitti huomiota miehen ulkonäköön ja olemukseen ja siihen tosiseikkaan, että tuo oli vampyyri. Lyn ei pystynyt kokonaan edes syyttämään huligaaneja käytöksestään oman vihansa vampyyrejä kohtaan huomioonottaen, mutta vuosien varrella oli myös pakostakin alkanut sopeutumaan siihen, että varsinkin nykyaikana kaikki vampyyrit eivät olleet hirviöitä ja yhtä kusipäisiä mitä naisella oli ollut kokemusta.

Yllättävää kyllä vampyyrimies vaikutti rauhalliselta ja mukavalta, siinä missä nyt toisesta saattoi mitään sanoa näin lyhyen ajan jälkeen. Mies ei ollut alkanut rehvastelemaan, hän ei ollut uhkaillut ihmisiä turhaan tai edes tappanut yhtäkään noista. Marilyn hymyili pienesti pelastajalleen ja laittoi katanan huotraan. "Kiitos", sanoi lopulta tajuttuaan ettei ollut edes kiittänyt miestä, vaikka sen kiitoksen ansaitsi. Vilkaisi miehen takana näkyviä ihmisiä, jotka olivat yhä tiedottomassa tilassa ja tunsi verenhalun yhä kolkuttelevan ikävästi takaraivossa. "Jos ei haittaa, voisimme liikkua vielä... jonkunverran", sanoi ja lähti kävelemään katua pitkin poispäin tapahtumapaikasta toivoen että raitis ilma selvittäisi sekavaa päätään. "Miksi sinä autoit minua?" kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ja vilkaisi taas miestä punaruskeilla silmillään yrittäen pitää kulmahampaansa piilossa, vaikka verenjano sai naisen käyttäytymään enemmän petomaisesti kuin yleensä. Ei sinänsä, että uskoi kulmahampaiden näkemisen kauhistuttavan miestä ei vain tiennyt kuinka kohteliasta se olisi. Ei ollut ollut paljoakaan tekemisissä vampyyrien kanssa ainakaan näin ystävämielisessä ilmapiirissä, joten sinänsä kokemus naiselle oli uusi.

Nainen ei selvästi heti alkuun oikein luottanut pelastajaansa, mikä oli täysin ymmärrettävää tapahtuneen jälkeen. Tilanne oli painostava ja sähköinen, he kumpikin taisivat olla vieläkin tietämättömiä, mitä oli juuri käynyt. Alex ei hoputtanut naista, jonka hän oli jo tunnistanut vampyyriksi, vaan antoi toisen rauhassa koota itseään ja ottaa kädestä kiinni, kun siltä tuntui. Pikkuisen kannatti huolestua, oliko verenhimo tehnyt naisesta hyökkäävän ja agressiivisen, mutta hänen tarttuessa Alexin käteen ja vetäessä itsensä seisomaan, ei mies epäillyt asiaa enää hetkeäkään. Alex hymyili ystävällisesti, naisen esitellessä itsensä Marilyniksi. Se oli hyvin kaunis nimi.
"Mitä oikein tapahtui?"
Alex kysyi varovasti, vaikkei ollut varma, kuinka paljon Marilyn halusi hänen kanssaan edes jutella. Yleensä Alex vältteli kohtaamisia muiden lajitovereiden kanssa, sillä hän oli hyvin varuillaan, varsinkin vanhempien vampyyrien suhteen. Koskaan ei voinut tietää, salliko yön kulkija toista reviirillään. Mutta ainakin Marilyn vaikutti ihan suopealta häntä kohtaan. Toistaiseksi. Marilynilla oli kiitettävä kokoelma aseita, eikä Alex halunnut aiheuttaa mitään ongelmaa riitelemällä naisen kanssa, joten suosiolla Alex perääntyi hieman, Marilynin etsiessä katanaansa ja käsiasettaan. Toivottavasti hän nyt ymmärtäisi, ettei vampyyrimies halunnut mitään pahaa. Uskaltaisikohan naista edes päästää itsekseen yöhön? Marilyn vaikutti olevan vähän sekaisin, joko verenpuutteesta tai tapahtuneesta, joten hän voisi vahingossa satuttaa itseään tai jotakuta muuta. Siltikin Alex pysytteli toistaiseksi taka-alalla.
"Oletko varma, että kykenet lähtemään itse?"
Alex katseli huolestuneena Marilynin hoipertelua ja otti muutaman askeleen naisen perään.

No, yritys oli ainakin kova. Alexin ei auttanut muu, kuin seurata perässä vähäpuheista naisvampyyriä, ja edes vähän pitää silmällä, selviäisikö hän kotiinsa asti, tai mihin nyt ikinä olikaan menossa. Onneksi tähän aikaan illasta liikkui vähän ihmisiä, joten he saivat olla rauhassa, herättämättä huomiota. Kujalle he jättäisivät jälkeensä vain muutaman tajuttoman miehen, jotka heräisivät kyllä aamuun mennessä. Alex pysähtyi kunnioittavan matkan päähän ja katseli vähän hymyillen Marilyniä, joka nojasi seinään ja katseli häntä tutkivilla silmillä. Sitten mies sai kaikesta tekemisestään palkaksi pienen hymyn ja kiitoksen. Se riitti hyvin Alexille.
"Ei kestä."
Alex vastasi ystävällisesti, ja uskaltautui nyt hieman lähemmäs. Marilynin sanoille Alex vain nyökkäsi. Tuntui melkein luontevalta puhua toisen vampyyrin kanssa, rotujen välinen luottamus tuntui syttyvän, vaikkei tuntenutkaan kovin kauan toista. Ensimmäiset huomiot, saattoiko luottaa vai ei, tehtiin ensiminuuteilla. Alex lähti kävelemään Marilynin perässä.
"Tietenkin autan, olisi moraalitonta jättää joku tappelemaan yksin ylivoiman edessä."
Mies vastasi rehellisesti kysymykseen, ja heidän välilleen laskeutui jälleen varovainen, hieman jännittynyt, hiljaisuus. Alex ei ollut varma seuraavasta kysymyksestään, mutta päätti silti avata suunsa.
"Toivottavasti et pahastu sanoistani, mutta tarvitsetko verta? Minulla on sairaalaverta kotona, ei väkisin otettua tai metsästettyä, vaan ihan vapaaehtoisesta luovutuksesta saatua."
Alex oli huomannut, ettei Marilyn tainnut mielellään hyökätä kenenkään kimppuun saadakseen verta, joten tämä oli helpompi tapa ruokailla.

Pieni hymy käväisi naisen huulilla miehen puhuessa moraalista. Naisesta tuntui, että koko moraalikäsitys oli heittänyt nykypäivänä kuperkeikkaa. "Kiva, että joku on vielä sitä mieltä" huomautti. Hopeasta jääneet jäljet kirvelivät ja tuntuivat epämiellyttäviltä. Nainen kaivoi taskustaan tupakka-askin, mentholia ja otti yhden tupakan suuhunsa. Kaivoi sen jälkeen zipon taskustaan ja sytytti tupakan. Oli todellakin tupakan tarpeessa koko yö oli mennyt päin persettä, vaikka vampyyrimies olikin ollut erittäin positiivinen yllätys. Mies oli oikeassa, tarvitsisi verta. Olihan naisella kotona verta jemmassa, mutta sinne olisi jonkin verran matkaa eikä todellakaan kehtaisi pyytää miestä saattamaan itseään sinne asti. Pimeitä kujia ei pelännyt, mutta pelkäsi omaa verenhimoaan ja sitä, että hyökkäisi jonkun epäonnisen ihmisen kimppuun ennen kuin pääsi asunnolleen.

"En yleensä ota kutsuja vieraan miehen kotiin vastaan näin alkuvaiheessa, mutta olet oikeassa. Tarvitsen verta. En... en pysty ajattelemaan kunnolla", sanoi ja irvisti omille sanoilleen hieman pahoittelevan oloisena. Mies varmasti tiesi kaiken verenhimosta, eikä asiaa tarvinnut selitellä sen enempää. Marilynillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin nöyrtyä mihen ehdotukseen ja niellä oma ylpeytensä. Kaikkein vähiten halusi satuttaa viattomia. "Asutko kaukana? Voisin mennä kotiinikin, mutta... sinne on vähän matkaa", sanoi ja alkoi ulospäinkin näyttää hivenen vaivaantuneelta koko tilanteeseen. Sipaisi hiuksiaan pois kasvoiltaan, ne eivät tuntuneet mukavilta haavoissa.

"Ja se oli ansa", huomautti. Puhuminen helpotti, se sai naisen keskittymään johonkin muuhun kuin verenhimoon ja miehessä oli jotain joka sai naisen tuntemaan olonsa yllättävän tuttavalliseksi. Se saattoi johtua miehen erikoisesta ystävällisyydestä ja naisen omasta kaipuusta seuraan kaiken yksinäisyyden keskellä. Koska mies oli itsekin vampyyri ei tuntenut niin suurta syyllisyyttä omasta rodustaan kuin muiden rotujen seurassa. "Haistoin veren ja menin paikalle. Luulin, että joku oli loukannut itsensä ja menin kysymään tarvitsiko hän apua. Sitten sain verkon niskaani. Helvetin noloa, myönnettäköön", hymähti ja vilkaisi miehen reaktiota kuin odottaisi tuolta jonkin sortin tuomiota. Sitä kai nykyään odotti kaikilta. Tuomitsemista ja halveksuntaa.

Alex oletti, ettei ylpeän oloinen vampyyrinainen haluaisi enää olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Marilyn vaikutti olevan todella itsenäinen ja itsevarma, joten jos hän halusi olla yksin, kyllä Alex lähtisi. Olisi vain hyvin kurjaa jättää Marilyniä itsekseen. Jokatapauksessa, nainen suostui vampyyrimiehen ehdotukseen liittyä tämän seuraksi pienelle veri-illalliselle. Alex säilytti aina jääkaapissa pahan päivän varalle muutamaa veripussia, joissa jokaisessa oli suunnilleen puoli litraa verta. Sen verran, mitä nyt verenluovutuksessa luovutettiin. Tietenkään kylmänä, jääkaapista otettu veri ei maistunut yhtä hyvältä, mutta kelpasi hienosti hätätapauksessa, kuten tällaisessa.
"No, epäilen, että osaisit hyvin pitää huolen itsestäsi, vaikka ottaisit kutsun vatsaan."
Alex naurahti ystävällisesti. Vampyyrinaisten fyysinen vahvuus oli ihmismiestä suurempi, joten Marilynin kaltainen nainen tuskin jäisi pulaan, vaikka joku mies yrittäisikin jotain. Eri asia tietysti oli, jos toinen osapuoli oli myös jokin yliluonnollinen olento, mutta ainakaan Alexin takia Marilynin ei tarvinnut pelätä. Alex katseli savukiekuroita, jotka nousivat palavasta tupakan päästä ja katosivat kohti yötaivasta nopeasti.
"En oikeastaan, kävellen ehkä 15-20 minuuttia."
Alex vakuutteli. Hän eli aivan Chênevalien sydämessä, keskustan mukavissa ja suht hienoissa asunnoissa. Kerrostalossa, kuten melkein kaikki. Oli vain niin helppoa oikaista hämäräkujia pitkin, varsinkin, kun taidenäyttely oli ollut lähellä kyseistä aluetta. Alexin asuinrakennus oli joskus 1800- ja 1900- lukujen taitteessa tehdastyöläisten koti. Silloin se oli ollut ankea, koruton paikka, jossa yhdessä huoneessa saattoi asua useampi perhe. Mutta 2000- luvulla suuri rakennelma oli nostanut arvoaan ja kiinnosti yleisöä. Vanhat huoneet olivat nykyisiin verrattuna suuria, ja Alexilla oli varaa pitää toisessa kerroksessa kolmen huoneen asuntoa. Jälkiä menneistä ajoista oli vielä, vaikka koko rakennus oli kunnostettu ja nykyaikaistettu.

He olivat jälleen jonkin aikaa hiljaa, ja Alex kuunteli hetken kaupungin ääniä, joita oli melkoisen vähän. Tämä oli yllättävän hiljainen aika. Vampyyri kiinnitti kuitenkin huomionsa takaisin Marilyniin.
"Joudumme välttämään niitä aina silloin tällöin."
Alex mutisi hieman. Hänkin oli joskus joutunut metsästäjien ansaan, mutta päässyt aina kuin ihmeen kaupalla niistä pois. Jotenkin Alex oli säilynyt hengissä kaikki nämä vuosisadat, lukuisista vainoista huolimatta. Alex nyökkäili hieman, kuunnellessaan Marilynin kertomusta tapahtuneesta. Nainen oli todella inhimillinen vampyyriksi, ja Alex arvosti sitä suunnattomasti. Hänestä oli upeaa, että Marilyn halusi rikkoa stereotypiaa verenhimoisista tappajavampyyreistä, ja halusi auttaa pulassa olevia. Ihan kuin Alex itsekkin.
"No, on minullekkin käynyt vähän samanlaisia tilanteita. Aina ei ole helppoa erottaa, onko joku oikeasti avun tarpeessa, mutta ainakin teit oikein ja olit valmis auttamaan häntä."
Mies vastasi ystävällisesti äskeiseen tilitykseen.

Matka sujui nopeammin, mitä Alex muisti, ja he tulivat pian kaksikerroksisen, pitkän ja leveän, punatiilisen rakennuksen luokse. Sen edessä oli jopa pieni puutarha ja valurauta-aita. Portti narahti hieman, Alexin avatessan sen ja astuessa kivetystä pitkin ovelle. Alunperin tämä oli ollut sivuovi, mutta siitä oli tehty pääovi uudistuksen jälkeen, ja melkein heti oven takana olivat kierteiset, leveän portaat toiseen kerrokseen. Alex viittoili Marilyniä tulemaan mukanaan, mutta mahdollisimman hiljaa, etteivät naapurit heräisi. Päästyään oman ovensa luokse ja avattuaan sen, Alex huokaisi syvään, ja ripusti takkinsa naulaan. Oli melkeinpä turhaa laittaa valoja, he näkisivät pimeässä riittävän hyvin.
"Ole kuin kotonasi, haen sinulle veripussin."
Heti eteisen takana, oikealla, oli keittiö. Se oli siisti, melko pieni huone, jossa vallitsevana värinä oli viininpunainen. Hellaa ei ollut, vampyyrien kun ei tarvinnut laittaa ruokaansa, mutta iso jääkaappi kertoi kyllä ruuan määrästä. Vasemmalla oli puolella eteisestä oli kaksi huonetta. Toinen oli makuuhuoneen ja olohuoneen yhdistelmä, jossa värinä olivat musta ja sininen. Huoneet olivat lisäksi jaettu toisistaan puisella sermillä. Viimeiseksi oli ateljee, jossa Alex maalasi. Hänen maalauksiaan oli ripustettu melkein jokaisen huoneen seinälle. Muutenkin vampyyri tuntui pitävän koristelusta, sillä erilaisia esineitä oli lähes joka huoneessa. Mutta myös ateljee oli jaettu kahteen osaan. Toisin kuin olo- ja makuuhuoneen välinen sermi, joka jakoi huoneet vain puoliksi, taidehuoneessa oli kokonainen, musta ja samettinen, suuri verho jakamassa huoneet. Nimittäin toisella puolella Alex piti arvokkaimpia aarteitaan, muistoja historiasta. Se oli kuin palanen menneisyyttä, siellä oli Alexin haarniska, miekka ja suvun vaakunalla koristeltu kilpi, jotka olivat olleet hänen mukanaan satavuotisessa sodassa. Siellä olivat hänen hevosensa suitset ja satula. Erilaisia aseita, kuten keihäitä, aamutähtiä ja tikareita oli lasivitriineissä. Lisäksi myös muilta ajoilta, kuten renesanssi. Alex oli todella ylpeä asekokoelmastaan ja menneisyydestään, mutta hän piti sen salassa, koska häntä voitaisiin syyttää muinaisesineiden varastamisesta, tai pahempaa, hänet voitaisiin arvata ei-ihmiseksi.

Marilyn nyökkäsi miehen sanoille. Ei hän ollut voinut muuta kuin yrittää auttaa. Nainen oli pitänyt kiinni kynsin ja hampain ihmisyydestään, vaikka se tuntuikin lipsuvan pois naisen sormien välistä. Noiden pienen rupattelun aikana kaksikko oli saapunut talolle ja vähin äänin nainen seurasi vampyyriä sisälle. Eteisessä mies kehotti naista olemaan kuin kotonaan ja lähti hakemaan verta keittiöstä. Marilyn ripusta nahkatakkinsa naulaan ja irrotti katanan vyöltään laittaen sen eteiseen nojaamaan vasten seinää. Piti kuitenkin aseensa, joko omaksi turvallisuudekseen tai pelkästään tavan vuoksi, eikä se haitannut naisen olemista toisin kuin hieman hankala katana. Lyn vilkaisi miehen perään ja asteli sitten tutkailemaan asuntoa aikansa kuluksi. Ei ollut mikään nuuskija, vaan oli lähinnä aikeissa vilkaista millaiset huoneet miehellä oli. Katseli hetken olohuonemakuuhuone yhdistelmää ovensuusta ja jäi toviksi miettimään kehtaisiko katsoa mitä toisessa huoneessa oli. No mies oli käskenyt olla kuin kotonaan ja hieman vinosti hymyillen luikki vilkaisemaan toiseen huoneeseen.

Marilyn oli aikonut vain katsoa oven suusta sisälle, mutta tajuttuaan huoneessa olevat taulut ja maalausvälineen asteli kuin huomaamattaan sisälle. Ei mennyt sentään kurkkimaan verhon taakse, vaikka pieni houkutus siinä oli vaan keskittyihin tarkkailemaan valmiin oloisia töitä siinä missä keskeneräisiä. Ne olivat taidokkaasti tehtyjä ja saivat naisen koko kiinnostuksen ja ihailun osakseen. Oli melkein unohtanut verenjanonsakin paneuduttuaan siihen ainoaaseen asiaan, jota rakasti yli kaiken. Taiteeseen. Asia näkyi naisessa jonkinlaisena rauhallisuutena ja seesteisyytenä tuon olemuksessa. Tästä miehestä tuli juuri kymmenen kertaa mielenkiintoisempi, mitä tuo oli jo ollut hetki sitten. Ainakin noilla voisi olla joku yhteinen puheenaihe tällä oudolla illallisella, johon Lyn oli päätynyt.

Alex ei ollut niin brutaali, että olisi juonut veren suoraan pussista, se oli niin karkea tapa. Sen sijaan hän tyhjensi kahden pakkauksen sisällöt puolen litran laseihin, ja lähti takaisin etsimään uutta ystäväänsä. Se ei ollut kovin vaikeaa, eihän asunnossa ollut paljoakaan huoneita, johon eksyä. Alex löysikin Marilynin taidehuoneesta, joka oli täynnä valmistuneita tai keskeneräisiä tauluja. Aihe oli suht sama kaikissa, keskiajan romantiikka, mytologia ja taruolennot. Alex hymyili pikkuisen, nähdessään Marilynin jääneen katseestaan kiinni tauluihin, niiden maailmoihin ja maalipinnan takana avautuviin mysteereihin.
"Kuten varmaan huomaat, olen taiteilija. Olin tulossa taidenäyttelyni avajaisista, kun törmäsin sinuun."
Alex puhui rauhallisesti, ettei säikäyttäisi Marilynia yllättävällä sisääntulollaan. Vampyyrinainen vaikutti muutenkin olevan niin lumouksessa, ettei olisi kaiketi huomannut Alexia lainkaan. Hän tuli pikkuisen lähemmäs, ja ojensi toisen lasin Marilynille.
"Mikäli en erehdy täysin, taidat olla jonkinlainen taistelija? Sinulla oli hieno katana mukana, muistuttaa Edo-kauden shinto-miekkaa. Mahtaa olla arvokas väline."
Alexia kiinnostivat aseet edelleen, kulttuurista ja maasta riippumatta. Hän voisi hyvin olla jossain museossa töissä, muinaisaseiden asiantuntijana, mutta siihen tarvittiin kaikenlaista koulutusta sun muuta, ja vampyyrillä oli ainoastaan satojen vuosien elämänkokemus aseiden käytöstä. Se ei valitettavasti riittänyt työhaastattelussa. No, taide oli parempi ammatti hänelle muutenkin, aseista voisi kadota hohto, jos ne muuttuisivat harrastuksesta työksi. Oli miten oli, Alex uskoi, ja toivoi, että Marilyn osasi käyttää katanaa. Niin hieno ase ansaitsi oikeanlaisen henkilön pitelemään sitä, ja liian usein Alex oli nähnyt, myös Englannissa, kuinka jotkut hölmöt luulivat olevansa sotilaita, kun heillä vain oli teräase. Sitten he käyttivät sitä, kuin mattopiiskaa. Marilyn tosin vaikutti siltä, ettei katana ollut hänelle uusi ase.

Alex hymyili itsekseen, jos he molemmat kerta olivat kiinnostuneita aseista, miksei Marilyn voisi nähdä myös huoneen kauneinta osaa.
"Ennen kuin minusta tuli taiteilija, olin sotilas. Ratsumies, jos tarkkoja ollaan. Nähtävästi jaat jonkin verran samaa ammattitaitoa, joten tämä saattaa kiinnostaa sinua."
Alex veti samettiverhoa hieman syrjään, sen verran, että Marilyn voisi halutessaan astella sen toiselle puolelle. Vampyyri hymyili edelleen ystävällisesti, osoittaakseen, ettei ollut syytä olla huolissaan verhohuoneen sisällöstä.

Marilyn havahtui taulun analysoinnista miehen puhutellessä häntä. Suoristi selkänsä sillä oli kumartunut katsomaan lähemmin taulua varomatta kuitenkin koskematta siihen. Vilkaisi miestä jokseenkin kunnioittavan oloisena ja käänsi katseensa takaisin katsomaan työtä. Mies tarjosi verilasia naiselle ja muisti samalla kuinka janoinen oli. Otti lasin kiitollisena vastaan ja joi sen kerta kulauksella puolilleen. Veri alkio tehota heti ja pakottava tunne alkoi laantua naisen mielestä. Se oli hyvä, tunsi itsensä enemmän selväjärkisesksi taas. Hymyili hieman miehen mainitessa tuon olevan jonkin sortin taiteilija. "Olin... olen," naurahti omalle epämääräiselle vastaukselleen ja kohautti olkiaan. "Olen opiskellut taidetta ja aioin pitää oman näyttelynkin. Se vähän niin kuin jäi", hymähti ja joi lisää verta. "Ja mitä katanaan tulee tilasin sen japanista. Laadukasta työtä, mutta suoraan sanottuna en tiedä siitä sen enempää", käänsi katseensa mieheen. "En ole harrastanut teräaseita kovinkaan kauaa, joten en todellakaan osaa puhua siitä aiheesta asiantuntevasti".

Lyn kohotti hieman kulmiaan miehen kertoessaan menneisyydestään ja mennessä mustan verhon luokse. Alkoi olla enemmän itsensä, noh parempi tuulinen kuin yleensä yllättävän mukavan ja piristävän seuran johdosta. "Kaikki mikä on piilotettu samettiverholla on mielenkiintoista", sanoi hieman kaksimielinen sävy äänessään astellen verhon toiselle puolen. Miehen kokoelma teki selvästi vaikutelman naiseen, eikä voinut peitellä ihastuneisuuttaan. Kaikki historiallinen oli aina jonkin verran kiehtonut naista siinä missä taidekin. Taide itsessään oli vienyt enemmän naisen ajan ja mielenkiinnon. Miehen sanojen johdosta ja esineitten ulkomuodon takia nainen päätteli, että ne taisivat todellakin olla kaikki aitoa tavaraa. Pysähtyi katselemaan haarniskaa, mies oli siis ollut ritari. Ratsumies, niinhän hän oli sanonut. Asia näytti huvittavan naista. Ei sitä jokapäivä tullut pelastettua ihka oikean ritarin toimesta. "Tämä on vaikuttava kokoelma", totesi tutkittuaan tavaroita jonkun aikaa ja kääntyi miehen puoleen juoden verensä loppuun. Yleensä ei pitänyt verestä ja kesti kauan että sai sen juotua, mutta verenjano nopeutti asioita huomattavasti, eikä voinut kieltää sitä että tunsi itsensä paremmaksi nyt kun oli saanut tankattua itseensä verta vaikka se ei ihan tuoretta ollutkaan. "Kiitos, Alex todella. Olen vaivaksi sinulle ja silti esittelet minulle jotain mikä ei ole ihan kaikkien nähtävillä", sanoi ja naisen sanoista saattoi kuulla että todella tarkotti sitä.

Vai että Marilyn oli myös taiteilija, oli mukavaa huomata, että joku toinekin piti kyseisestä lajista niin paljon. Alex vältteli niin paljon muiden vampyyrien seuraa, ettei ollut tajunnutkaan, että heidän joukossa saattoi olla todella mukavia yksilöitä, kuten Marilyn. Oli todella onnen sattuma, että he olivat törmänneet, ainakaan Alex ei itse katunut hetkeäkään. Alex epäili vampyyrinaisen kiinnostuvan vielä enemmän historiallisista aseista, kuin tauluista. Ainakin Marilyn suostui astumaan toiselle puolelle verhoa, kommentoiden vielä melkoisen omalaatuisella tavalla mustaa samettia.
"Ehkäpä minun pitäisi sitten alkaa käyttää samettivaatteita."
Alex vastasi pieneen, leikkimieliseen sanailuun. He olivat molemmat aikuisia, joten tuskin pieni kaksimielisyys mitään haittasi, niin kauan kun molemmat ottivat asian huumorilla, eikä kumpikaan suuttunut tai loukkaantunut. No, sametti oli hyvä valinta kyllä piilottamaan jotain niin erikoista, kuin vuosisadan aseet. Alex veti verhon perässään kiinni, ja jäi seisomaan asehuoneen eteen, hymyillen itsekseen Marilynin ilmeelle. Nainen oli selvästi vaikuttunut aseiden määrästä. Aseet olivat kauniisti lasikaapeissa, ja Alex piti niistä todella hyvää huolta. Varsinkin haarniskastaan ja sukuvaakunasta. Vampyyri hymyili itsekseen ja avasi lasikaapin, ottaen kahden käden taistelumiekan hetkeksi alas hyllyltä, jos vaikka Marilyn halusi katsoa sitä tarkemmin.
"Kiitos. Ne ovat kaikki muistoja menneestä elämästäni, synnyinseuduistani ja perheestäni."
Kokoelmassa oli myös muutama Richardille kuuluva esine. Alex kaipasi opettajaansa aina silloin tällöin edelleen. Alex pyöritti muutaman kerran miekkaa käsissään, ennen kuin laski terän vasten maata ja nojasi hieman kahvaan. Se oli edelleen täysin käyttökelpoinen ase, sillä saattoi halkaista aikuisen miehen kahtia.
"Olen joskus ollut sir Alexander Blackwood, Sussexin alueiden lordi ja ratsuväen kapteeni satavuotisessa sodassa Ranskan armeijaa vastaan."
Alex esitteli itsensä koko alkuperäisellä tittelillään. Kun kerta nyt Marilyn oli täällä, hän voisi yhtä hyvin kertoa enemmänkin alkuperästään. Tietysti olisi kohteliasta, jos nainen kertoisi myös oman menneisyytensä, mutta Alex ei odottanut liikoja, Marilyn teki, miten parhaaksi näki. Alex laittoi miekan takaisin vitriiniin, ja samalla kosketti sukuvaakunaansa. Nostalgisia tunnelmia.

Mutta pian huomio siirtyi takaisin Marilyniin. Alex nojasi rentona yhden lasivitriinin kulmaan.
"Sinulla taitaa olla taistelu verissä. Jos haluat, voin joskus ehkä opettaa sinulle enemmän miekan käsittelytekniikoita."
Alex kohautti harteitaan pikkuisen, eleellään kertoen, että päätös oli täysin Marilynillä. Hän voisi suostua tai kieltäytyä, kumpi tahansa kävi miehelle. Alex otti ensimmäisen kulauksen verilasistaan ja jatkoi sitten keskustelua.
"Ja mitä taiteeseen tulee, voin helposti järjestää sinulle näyttelytilaa. Minulla on paljon kontakteja Pariisin taidepiireissä."
Alexsista oli hauskaa sotkeutua vähän joka asiaan. Hän mielellään auttoi muita, jos vain kykeni. Ja Marilyn ei ollut tavannut varmaan hirveästi ystävällisiä vampyyrejä, joten Alex halusi olla yksi niistä.

Miehen otettua miekan pois lasivitriinistä tuli tutkailemaan sitä lähemmin ja selvästi kunnioittaen. Kohotti hieman kulmiaan miehen tittelille. "Suoraan sanottuna ei hajuakaan mitä tuo litanja sen enemmän tarkottaa, mutta se kuulostaa hienolta", sanoi hieman huvittuneeseen sävyyn. Ei voinut olla ihmettelemättä miten niin vanha vampyyri kuin Alex oli vielä järjissään. No mistähän nainen tiesi vaikkei ollutkaan, mutta mitä tähän mennessä oli mieheen alkanut tutustumaan tuo ei vaikuttanut kovinkaan mielenvikaiselta. Paljon selväjärkisemmältä kuin nainen itse. Mietti myös sitä miten hyvä tuuri tuolla oli kerrankin käynyt törmättyään tähän omalaatuiseen vampyyriin. Ei mikään mahtavin tutustumistapa olla jumissa hopeaverkon alla, mutta minkäs sille voi. "Marilyn Randall, olen kotoisin Amerikasta ja muutin tänne aikoinani opiskelemaan taidetta", kertoi vuorostaan ja sen kuulosti todella laimealta naisen korvissa. Hymyili hieman pahoittelevasti. "Ei mitään kovinkaan mielenkiinstoista siis. Olen ollut vampyyrinä... seitsemän vuotta", sanoi ja joutui hetken miettimään vuosia, jotka olivat sotkeutuneet toisiinsa ja tuntuivat vain isolta köntiltä. Hymähti itsekseen ja pyöritteli tyhjää lasia kädessään.

Miehen tarjous opettaa tuota käyttämään miekkaa tuli naiselle täysin yllätyksenä. "Taidat kyllä osata yhtä sun toista. Miksi sinä minua vaivautuisit opettamaan?" kysyi katsellen miestä kysyvästi sanojensa painoksi. Yltiöpäinen ystävällisyys alkoi haiskatamaan naisen korvienvälissä, voisiko joku oikeasti vain olla näin ystävällinen ja mukava ilman mitään sen suurempaa selitystä. Oli ollut liian kauan neljän seinän sisälllä eristyksissä sosiaalisista kontakteista. "Taistelu veressä... no jaa varmaan kirjaimellisesti. Löysin itsestäni uusia puolia rodunvaihdoksen jälkeen", naisen sanoista kuulsi läpi inho tuon vaihtunutta rotua kohtaan. Loi viimeisen silmäyksen historiallisiin esineisiin ja asteli takaisin taulujen puolelle jääden vielä katselemaan yhtä. "Näyttelyn? Oih ei, sitä varten minulla pitäisi olla tauluja. Kaikki vanhat tauluni... no ne ovat jääneet muualle." selitti samalla kuin ainakin näennäisesti kiinnitti huomiotaan valmiiseen tauluun. Jätti sen kuitenkin pian rauhaan ja kääntyi miehen puoleen. "Kehtaanko kysyä onko sinulla jotain alkoholipitöistä juotavaa?" kysyi katsellen miestä. Naisen haavat olivat alkaneet parantumaan mukavaa vauhtia vaikkeivät niin nopeasti kuin tavalliset haavat. Kiskoi hanskoja käsistään samalla kun odotteli miehen vastausta kysymykseensä.

Alex nyökkäsi hieman, Marilynin kertoessa omasta menneisyydestään, mutta naisen ikä vampyyrinä sai Alexin nauramaan. Hän oli kokonaan unohtanut, että maailmassa saattoi olla nuoriakin yksilöitä.
"Seitsemän vuotta? Minä olen ollut seitsemänsataa."
Alex ei juurikaan laskenut elämässään enää aikaa, mutta hän muisti vuoden, jolloin hänet oli veretetty, ja siitä oli helppo laskea ikänsä. Tosin ei elämä tuntunut niin pitkältä, kun oli jotain tekemistä. Alex ei varta vasten piilotellut pimeässä nurkassa, häpeillen itseään, vaan oli hyvinkin seurallinen ja ystävällinen. Kokemukset toivat mukavan vivahteen elämään, varsinkin suuret tapahtumat. Tietenkään kaikki kokemukset eivät olleet hyviä. Alex oli läpikäynyt molemmat maailmansodat ja siinä sivussa joukon muita sotia, vaikkei ollut enää sotilas ollutkaan muuttumisensa jälkeen. Silti, se tieto, että ihmiset tappoivat toisiaan yhden johtajan mielivallan takia, oli todella surullista. Ja silti niin kiinnostavaa seurata. Varsinkin se, miten totaalisesta tuhosta ja hävityksestä aina ihmiset onnistuivat nousemaan ja jatkamaan elämäänsä. Aivan kuin uudelleen syntyminen. Sitähän sanottiin, että ilman tuhoa, ei synny mitään uutta. Mutta Marilyn erehtyi, jos luuli, ettei hänen kertomuksensa ollut mielenkiintoinen.
"Minusta kaikki tarinat ovat mielenkiintoisia."
Alex hymyili rohkaisevasti.

Ei ollut vaikeaa huomata pientä epäileväisyyttä Marilynin äänessä, Alexin kertoessa ehdotuksistaan. Tosiasia oli, ettei vampyyrillä ollut mitään taka-ajatuksia, hän halusi vain olla ystävällinen. Ehkei Marilyn ollut tottunut sellaiseen.
"No, ehkä välttyisit tuollaisilta välikohtauksilta vähän useammin."
Alex naurahti hieman leikkisästi, viitaten sanoillaan verkon alle joutumista. Toivottavasti huumori pystyisi pelastamaan tilanteen paremmin. Alex myös toivoi, että Marilyn hyväksyisi olevansa vampyyri, jos hän oppisi jotain hyödyllistä. Nainen vaikutti aika nihkeältä ajatukseen, että oli yössä kulkeva peto. Alex tuli myös verhon toiselle puolelle, kohauttaen samalla harteitaan Marilynin kysymykselle.
"Minulla saattaa olla, mutten ole varma. Miksi kysyt?"
Alex ei itse enää syönyt tai juonut muuta, kuin verta, joten hänen oli vaikea ymmärtää, jos joku vampyyri edelleen kaipasi ihmismäisiä asioita. Kuitenkin pyyntöä noudattaen, Alex palasi keittiöön ja tutki alakaappeja, joihin hän oli varmasti joskus säilönyt jonkun pullon.
"No, on minulla nähtävästi Château Larange- viiniä, sekä jonkin verran viskiä. Maistuuko?"
Alex otti molemmat pullot pöydälle, muttei ollut itseasiassa varma, olivatko pullot hänen vai olivatko ne olleet täällä aina. Oli miten oli, juomakelpoisia ne yhä olivat.

Marilyn muljautti silmiään miehen leikinlaskulle, mutta hyväntahtoisesti. "Voit olla oikeassa. Mikäs siinä jos välttämättä haluat", tarjous kiinnosti kyllä naista. Halusi oppia käyttämään katanaansa paremmin, mutta miekkailua käsittelevät kurssit olivat aika kiven alla löytää. Seurasi miestä tuon liikkuessa keittiöön ja hymyili vinosti. "Voisin tarvita paukun, hopea ei ole tätä nykyä kovinkaan mukavaa", sanoi ja jonkinlainen mustahuumori kuulsi naisen sanoista läpi. Kaiken vihan ja itseinhon keskellä oli viimevuosina kehittänyt kieron huumorin, jolla useasti käsitteli omaa olemassaoloaan. Mietti miehen ikää jääden nojailemaan keittiön ovelle pidellen tyhjää lasia ja hanskojaan toisessa kädessä. Katseli miehen puuhia ja mietti sitä olisiko niin paha luottaa tähän vampyyriin ja kehittää jonkinlainen ystävyyssuhde pitkästä aikaa. Ei se ainakaan tekisi pahaa naiselle vaan päinvastoin. "Kumpi tahansa käy", sanoa vastaukseksi miehen kysymykseen ja asteli keittiöön laskien tyhjän lasin tiskipöydälle. Heitti hanskansa pullojen viereen pöydälle. "Viini ehkä mieluummin, ei sitä minun takia tosin tarvitse avata", lisäsi asiaa hetken pohdittuaan.

Lyn nojasi käsillään pöytään miehen häärätessä pullojen kanssa. "Mitä muuta sinä puuhaat kuin noita tauluja", kysyi ihan vain ylläpitääkseen keskustelua ja no toisaalta taisi olla hieman uteliaskin tietämään tästä vampyyristä enemmän. Mies ei myöskään ollut mitenkään pahemman näköinen joten kaipa tuota jaksaisi pidempäänkin katsella. "Ja pelastelen neitoja pulasta", lisäsi hieman virnuillen jolloin pakostakin tuon kulmahampaat välkkyivät. Marilynin mieleen juolahti myös se, että kokeneempana vampyyrinä voisi tuon kautta tutustua rotuunsakin paremmin ja saada siitä kenties uusia näkemyksiä omien huonojen tilalle.

Alkoholi taisi hyvin turruttaa Marilynin muistoa hopeasta, ja ei kai lasillinen olisi pahitteeksi Alexille itselleenkään. Ei se toki samalta maistunut, kuin 700 vuotta sitten, mutta kelpasi kyllä silloin tällöin juotuna.
"Saat kyllä paukkusi kohta puoliin."
Alex alkoi etsiä jostain laatikoista pullonavaajaa, viinipullo oli nimittäin vielä tiukasti kiinni. Kummallista, miten paljon omisti kaikenlaisia keittiövälineitä, kuten veitsiä, vispilöitä ja sen sellaista, vaikkei koskaan laittanut ruokaa. Muttei pullonavaajaa. Miten ärsyttävää. Alex etsi hyvän aikaa, muttei löytänyt mitään, joten lopulta vampyyri puuskahti luovuttaneena.
"No, nyt saatkin todistaa pullon avaamista keskiaikaiseen tyyliin."
Alex naurahti ja otti pitkänomaisen ja kapean veitsen laatikosta. Pullossa oli onneksi korkki, jonka huokoiseen, puumaiseen pintaan veitsenterä upposi helposti. Kuului pieni poksahdus, pullon avautuessa.Alex etsi kaapeista kaksi korkeajalkaista ja kapeaa viinilasia, kaataen molempiin purppuranpunaista juotavaa puoli lasia, ojentaen toisen paikalle tulleelle Marilynille.
"Toivottavasti pidät siitä, en ole varma, kuinka vanhaa se on. Tosin viinit ovat vähän kuin vampyyrit, kypsyvät iän myötä ja tulevat paremmiksi vanhetessaan."
Alex naureskeli hieman ja otti pienen siemaisun viiniä. Hyvää edelleen, ei liian makeaa, joten se kelpasi hyvin vampyyrimiehelle.

Alex nojasi tiskipöytään ja pyöritteli viiniä lasissa mietteliäänä. Mitä hän oikeastaan vastaisi naiselle? Pieni naurahdus myös pääsi miehen huulilta.
"Eikö siinä ole jo tarpeeksi tekemistä yhdelle? Jos totta puhutaan, en tee juuri muuta, kuin maalaan. Tietysti myös metsästän silloin tällöin."
Alex käsitti samantien sanojensa jälkeen, että Marilyn ei tainnut olla metsästämisen suuri ystävä.
"Tarkoitan, että etsin verta, mutten koskaan satuta uhreja. Kuule Marilyn, sinulla taitaa olla vähän huono käsitys siitä, miten vampyyrit hankkivat ruokansa? Tietty jotkut hyökkäävät uhrin kimppuun ja repivät heidät jauhelihaksi, mutta on olemassa ystävällisiäkin tapoja. Ihmiset antavan verensä vapaaehtoisesti, ja jätän heidät eloon ja hyvään kuntoon. Moni ei edes muista aamulla, että joku oli seurassa. Vähän kuin olisi juonut liikaa tequilaa ja lähtenyt vieraan matkaan, muttei aamulla muista, että oli edes maannut tämän kanssa."
Alex kohautti pikkuisen harteitaan välinpitämättömänä. Hänelle juominen ei ollut enää niin iso asia, se oli vain arkipäivää.
"Eikö olisikin aika romanttista, jos löytäisit unelmiesi miehen, jyrsiessäsi hänen kaulaansa?"
Seitsemänsadan vuoden jälkeen oli vaikea olla ottamatta huumorilla kaikkia vereen juontiin liittyviä asioita.

"Ah, niin tietysti", kommentoi miehen viinin ja vampyyrin vertaukselle ottaen lasin miehen tarjotessa sitä. Siemaisi viiniä maistiaisiksi, ihan hyvää se oli vaikka ei ollutkaan mikään maailman suurin viinien ystävä. Jos maalasi täysipäiväisesti, se vei kylllä aikaa ja nainen tiesi sen, joten vastasi miehen kysymykseen pienellä tietäväisellä hymyllä ja nyökkäsi päätään. Miehen puhuessa metsästämisestä se särähti pahasti naisen korvaan ja astetta synkemmäksi muuttunut olemus kertoi kuinka paljon metsästämisestä välitti. Kuunteli miehen selitystä ja tavallaan tuo oli oikeassa, mutta ei vain voinut hyväksyä verenjuontia ainakaan ilman uhrin suostumusta. "Jos joku haluaa antaa verta vapaaehtoisesti niin mikäs siinä", sanoi lopulta kohauttaen olkiaan. Se olisi sitten jokaisen oma asia. Tunsi olonsa nyt hieman vaivaantuneeksi miehen sanojen takia, mutta hymähti tuon viimeiselle kommentille. "En katso sitä kovinkaan romanttisena kuvana, sitäpaitsi noh jaa..." keskeytti lauseensa ja siemaisi pitkän kulauksen viinistä. Mietti jonkin aikaa koko verenjuonti hässäkää ja naisen huulilta pääsi pienoinen huokaus. "Minä en kuitenkaan hyväksy tappamista, enkä vasten jonkun tahtoa verenjuonnista. Ihmiset eivät ole kuitenkaan aivottomia lampaita", totesi pyöritellen lasia kädessään. Niin kuin Lyn oli sanonut, oli ollut vampyyrinä vasta hyvin lyhyen ajan ja kaikki vaati totuttelua. Seitsemän vuotta ei ollut kuitenkaan niin pitkä aika.

Marilyn hymyili hieman ja suoristi selkänsä. "Minut muutettiin vasten tahtoani. Myönnettäköön, että sillä on paljon tekemistä suhtautumiseni kanssa koko tähän verenjuontiin. Loppujenlopuksi siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään", kohautti pienesti olkiaan ja sipaisi hieman hermostuneella eleellä hiuksiaan korvansa taakse. Tuijotettuaan tarpeeksi kauan tiskipöytää nosti katseensa takaisin mieheen ja nyökkäsi päällään viereisen huoneen suuntaan. "Mitä jos istuttaisiin alas?" Ehdotti ja suuntasi sen jälkeen olohuoneen puolelle ja istahti sohvalle. "Elätätkö itsesi maalaamalla?" kysyi yrittäen vaihtaa puheenaiheen johonkin mukavampaan kuin naisen omat patoumat. Ei sillä tuolle tekisi ihan hyvää puhuakin asioistaan, mutta rehellisyyden nimissä oli vasta tavannut miehen eikä todellakaan aikoisi alkaa avautumaan tuolle ongelmistaan. Tarkasteli nyt olohuoneen sisustusta ja värimaailma oli oikein viehättävä. "Pidän tyylistäsi", huomautti ohimennen.

Kuten vähän Alex oli epäillyt, hänen puheensa metsästyksestä saivat Marilynin pikkuisen varpailleen. Nähtävästi hän oli ollut liian lyhyen aikaa vampyyri, jotta metsästys olisi ihan tavallista yön touhua. Tai sitten Marilynin vaivautuneisuus johtui Alexin käyttämistä sanamuodoista. Oli miten oli, Alex ei mainitsisi verestä tai tequilan juonnista sen enempää.
"Veren juonti on vain jotain, mikä meidän pitää hyväksyä. Aivan sama, kuinka paljon sitä vihaa tai pelkää, vampyyri ei selviä millään muulla."
Alex huokaisi pikkuisen, ja katseli viiniä, joka oli melkein veren väristä. Punertava neste kimalteli lasissa.
"Mutta olen samaa mieltä, se ei ole kovin romanttista eikä todennäköistä. Ainoastaan lällyissä vampyyrikirjoissa on sellaisia suhteista."
Mies halusi muuttaa keskustelun iloisempaan suuntaan, ja nähtävästi Marilynista kommentti vampyyrien romanttisuudesta oli ollut huvittava, joten sillä oli hyvä jatkaa. Ainakin hetken. Mietteliäänä Alex kuunteli Marilynin sanoja, tietysti nainen oli oikeassa, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta ennemmin tai myöhemmin nainen kävisi vielä jonkun kimppuun, jos ei oppisi saalistamaan tasaisin väliajoin ja ystävällisesti. Valitettavasti asiat vain olivat niin. Alex naputteli kynsillään viinilasin pintaa ja nyökkäsi muutaman kerran naisen sanoille. Ei ihme, että Marilyn oli niin pihalla omasta rodustaan, jos kerta hänet oli pakotettu muuttumaan. Alex sentään oli saanut valita tiensä.
"Auts, se on ikävää kuulla. Opettajasi varmaan häipyi samantien paikalta? On aina kamalaa, miten jotkut kehtaavat tehdä niin, muuttaa jonkun ja jättää sitten oman onnensa nojaan. Jos voin opettaa sinulle jotain, teen sen mielelläni."
Eihän Alexilla kaikkia tietoja ollut, mutta varmaan sen verran, että Marilyn selviäisi hänen kanssaan hengissä.

Naisen pyynnöstä he siirtyivät olohuoneen puolelle, tai makuuhuoneen, kummin sen nyt halusi ajatella. Alex istahti nojatuoliin, joka oli sohvan vieressä.
"Jep. Se on hyvä elinkeino, vaikkei minulla menekkään rahaa ruokaan, ainoastaan laskuihin. Entäs itse? Elätkö maalaamisella vai teetkö jotain muuta?"
Alex kysyi uteliaana, samalla katsoen verholla peitetyn ikkunan suuntaan. Hän ei ollut varma, miten pitkällä yö enää oli, mutta Marilyn joutuisi joko jäämään päiväksi tänne tai lähtemään ajoissa. Yhtä kaikki, varmasti nainen tiesi itse, mitä oli tekemässä.

"Itseasiassa minä jätin hänet. Hän jakoi hivenen erilaisen maailmankuvan asioista", nainen tarkensi miehen kysymykseen tuon muuttaneesta vampyyristä. Ei halunnut syventyä asiaan sen enempää, joten jatkoi keskustelua muualle. Miehen tarjous opettaa naista tuntui kuitenkin houkuttelevalta. Oli monia asioita jotka olivat hämäränpeitossa naisen mielessä ja tuon oli aika ajoin vaikea kontrolloida itseään. Kaikkea muuta oli päättänyt alkaa hyväksymään tämän uuden elämänsä. Muuten olisi voinut yhtä hyvin kävellä auringonpaisteeseen ja antaa itsensä tuhoutua. Marilyn ei ollut koskaan ollut itsetuhoinen, eikä sitä suoranaisesti ollut nytkään. Otti riskejä, jotka saattaisivat koitua naisen kohtaloksi, eikä vaivannut niillä enenmmän päätään mutta tietentahtoen itsensä tappaminen ei kuulunut Lynin luonteeseen.

Hymyili vinosti miehen kysymykseen naisen elannosta. "Tällä hetkellä olen töissä baarimikkona. Yleensä vain viikonloppuisin", päätti jättää mainitsematta ne kaikki hämärähommat mitä oli tehnyt ja tarpeen tullen teki vieläkin. Se ei oikein tuonut oikeanlaista kuvaa naisesta, jos sanoisi diilanneensa huumeita tai perinyt velkaantuneilta rahoja. Siemaili viinilasistaan varsin nopeaan tahtiin samalla kuin nuo juttelivat. Oli unohtanut kokonaan ajan kulumisen mukavassa seurassa, joka ei tuntunut siltä että naista vihattiin tai halveksuttiin tai mikä tarkeämpi oltu kusettamassa päin näköä. "Ja mitä siitä opettamisesta tulee, pitäisin siitä ja suoraan sanottuna taidan tarvita sitä. En ole ajatellut sitä aikoihin, mutta en tiedä itsestäni tai siis vampyyrinä olemisesta paljoakaan," hymähti ja samalla naisen kännykkä alkoi hälyyttämään eteisen puolella. "Hitto," ähkäisi ja nousi ylös laskien lasin pöydälle kiirehtien eteiseen kaivaen kännykän takkinsa taskusta. Painoi hälytyksen kiinni, se oli muistutus nousevasta auringosta ja siitä että olisi parempi olla sisällä ennen kuin se kipusi taivaalle. Irvisti itsekseen ja palasi kännykkä kädessään olohuoneen ovelle. "Aurinko nousee pian... minun kannattaisi varmaankin lähteä"

//Mietin haluatko jatkaa näillä jonkun toisen tapaamisen jos lopetellaan tämä?

Alex ei viitsinyt kommentoida mitään Marilynin päätökseen jättää opettajansa joskus aikoja sitten, mutta miehen itsensä mielestä oli vähän hölmöä lähteä maailmalle täysin yksin, uuden rodun ja sen tuomien voimien ja heikkouksien kanssa. Olisi edes ottanut tärkeimmät opetukset ja tiedot mukaansa ennen lähtöään. Ainakin Alex itse olisi ollut niin kuollut ja tuhoon tuomittu, jos olisi jättänyt Richardin samantien ja vain kokeillut onneaan keskiaikaisen Euroopan myllerryksessä. Hän oli muutenkin ollut miehelle velkaa henkensä. Ongelma asiassa oli vain se, ettei hän ikinä ollut ehtinyt maksaa velkaansa takaisin, Rickhard oli kuollut metsästäjien väijytyksessä. No, oli miten oli, Marilynin päätökset eivät olleet Alexin asia.

Onneksi Alex oli päättänyt kysyä Marilynin ammattia, hän sai muuta ajateltavaa kuin menneet. Mies hymähti pikkuise ja joi viimeiset pisarat lasin pohjalta.
"Baarimikko sopii hyvin vampyyrien ammatiksi, yleensä kun vuorot ovat öisin."
Alex ei ollut koskaan itse ollut töissä baarissa, mutta oli käynyt sen verran usein paikalla, että tiesi hyvin mistä puhui. Se oli melkein kuin iso buffetpöytä vampyyrille, nuoria juhlijoita läpi yön, josta voisi vain valita itselleen miellyttävän ja odottaa oikeaa hetkeä ruokailla. Monet uhreistaan Alex olikin löytänyt juuri baareista ja klubeilta. Monet naiset olivat niin sekaisin, että pienellä flirtillä heidät sai mukaansa, eivätkä he erottaneet fritsua verenjuonnista. Mikäli kyseessä oli toinen mies, taktiikkaa piti hieman muuttaa sattuneesta syystä. Nykyaikainen kännimeininki oli tehnyt metsästyksestä ihanan helppoa. Mutta oli ehkä parempi olla mainitsematta asiaa Marilynille, nainen ei ehkä ollut samalla kantilla metsästyksen suhteen, kuin Alex.
"Voinhan minä joskus sinua opettaa, en vain tiedä, kuinka hyvä olen siinä. Mutta on se ainakin tyhjää parempi."
Puhuessaan Alex laski viinilasin pöydälle ja aikoi kysyä, milloin Marilyn haluaisi opetusta, mutta nainen pomppasikin äkkiä seisomaan, kuin pistoksen saaneena, ja juoksi eteiseen. Kummastuneena Alex katseli vampyyrinaisen menoa. Alex seurasi ystäväänsä ja nyökkäsi ymmärtäväisesti, tajutessaan naisen reaktion syyn.
"Mietin itseasiassa ihan samaa äsken. Saatan sinut alaovelle. Ja jos olet menossa bussilla, lähin pysäkki on suunnilleen 50 metriä vasemmalle."
Alex puki varmuuden vuoksi päällystakin ylleen ja otti avainnaulakosta kotiavaimensa.

Marilyn oli kyllä oppinut yhtä sun toista muuntajaltaan, mutta loppujenlopuksi ei vain ollut pystynyt jäämään tuon verenhimoiseen seuraan. Ikävä kyllä Marilyn oli oppinut vampyyreistä vain ja ainoastaan sen pimeän puolen, mutta kenties Alexin kaltaiset henkilöt saisivat naisen näkemään hyviäkin puolia omassa uudessa rodussaan ja voisi jopa nauttia taas elämästään. Vaikka olikin kulunut seitsemän vuotta siitä kun nainen muutettiin oli hänellä silti vielä paljon opittavaa ja tutustuttavaa tähän uuteen maailmaan, joka oli avautunut myös muille ihmisille jokunen vuosi sitten.

Lyn hymyili miehelle tuon tarjoutuessa saattamaan naisen ulos. Alexin kaltaisia miehiä ei tainnut enää olla kovin montaa tai sitten ne kaikki piilottelivat jossain. Lyn kohautti olkapäitään "Kyllä minä ulos löydän itsekin, mutta jos välttämättä haluat", ei aikonut miestä estää jos tuo halusi saattaa naisen rappuset alas. Lyn ei kuitenkaan halunnut olla sen enempää vaivaksi, mitä oli jo onnistunut olemaan. Nainen veti takkinsa päälle ja tunki kännykän takaisin taskuunsa, josta tuli tuolle mieleen ettei ollut puhunut mitään yhteydenotosta. "Tuota, voin antaa sinulle numeroni, jos haluat olla yhteyksissä", huomautti miehelle suunnaten katseensa tuohon. Lynin annettua numeronsa miehelle hän suuntasi sen enempää jaarittelematta rappukäytävään. Nainen ei oikein tiennyt ottaisiko vampyyri yhteyttä tuohon, mutta ei voinut kieltää sitä etteikö pitäisi siitä, muutenkin kuin koulutusmielessä. Marilynin päästyään ulos pysähtyi ulko-oven eteen ja kaivoi taskustaan tupakan itselleen ja tottuneesti sytytti sen. Nainen katseli hetken taivasta, joka ei ollut enää niin tumma kuin yöllä. Ei tosiaan kestäisi kauaa kun aurinko nousisi ja täyttäisi maiseman valollaan. Pieni, haikea hymy ilmestyi näistä ajatuksista naisen huulille. Hän oli pitänyt auringosta ja kaipasi sitä yhä edelleen. Ei ehkä ihmisenä ollut ajatellut sitä, mutta nyt kun ei voinut astua auringonvaloon se tuntui suurelta menetykseltä. Lyn käänsi vielä katseensa mieheen, joka tuota oli tullut saattamaan. "Minun on parasta mennä tai palan vielä poroksi. Kiitos vielä, Alex, taidan jäädä sinulle velkaa." nainen totesi hymyillen hieman. Hän heilautti vielä kättä hyvästiksi ja lähti sitten astelemaan bussipysäkin suuntaan, pääsisi kuitenkin autolla nopeammin kotiinsa kuin kävellen.