It's written on angel's wings

# Forte ja Azael kiitus♥ ja Festerin kuteet(ja tuo ruskea eerittäin hienosti piirretty myökky esittää veitsikoteloa)

Selkä ylväästi ryhdissä ja kasvot levollisina Morel kuunteli aamuhartauden aloittanutta liturgia monien muiden seurakuntalaisten joukossa. Koko olemus silminnähden rauhallisena pellavapää katseli kirkon värikkäitä lasimaalauksia - varoen kuitenkaan menettämästä yhtäkään palvelusta johtavan papin lausumaa sanaa. Jostain syystä kirkkohartaudet ja jumalanpalvelukset saivat vaaleaverikön aina kovin levolliseksi. Jo pienenä hän oli joskus villienkin leikkien ja riehumisten keskellä rauhoittunut, kun oli päässyt istumaan kirkkosalin penkille kuuntelemaan ja katselemaan jumalanpalvelusta pitäviä ihmisiä. Liturgi päätti kiitosrukouksen, jonka jälkeen koko seurakunta nousi ylös laulamaan Kyrie-hymniä. Virsien päätteeksi seurakunta sai taas istahtaa kuuntelemaan jumalanpalveluksen sanaosaa, jossa pappi luki ääneen yhden kohdan sekä vanhasta, että uudesta testamentista. Kädet ristissä sylissään Fester tuijotti kirkkailla silmillään liturgia, joka luki ääneen sanoja, jotka Morel oli itsekin lukenut raamatustaan monet, monet kerrat. Halleluja-hymnin, saarnan ja yhteisen uskontunnustuksen jälkeen suurin osa ihmisistä poistuivat kirkon mailta, mutta pieni osa jäi jututtamaan kirkon väkeä tai siirtyivät muihin tiloihin omista syistään. Vaaleaverikkö istui hiljaisena paikallaan, yhtenä niistä harvoista, jotka olivat jääneet paikoilleen palveluksen jo päätyttyä. Mies sulki silmänsä ja nosti kätensä pystympään asentoon, tukien kyynärpäänsä reisiään vasten. Hieman hänen täytyi nojata eteenpäin, saadakseen painettua huulensa ristittyjä sormiaan vasten. Sillä aikaa, kun Fester oli keskittynyt rukoilemaan taivaanisäänsä, asteli hänen enonsa - pappi Antoine - urkujen luota jututtamaan liturgia, joka parin nopean sanavaihdon jälkeen osoitti Festeriin, jota kohti Antoine sitten kiittäen lähti. Kohteliaasti Antoine jäi hieman sivummalle, kunnes luomet siirtyivät Festerin silmien tieltä ja katseet kohtasivat. Toinen Morelin vaaleista kulmista kohosi uteliaana, kun Antoine viittasi luokseen.

"Mitäs vanhus halajaa? Mullo kiireine aikataulu tänään; lupasin auttaa Frédrickiä urkujen putsaamises. Siin menee koko päivä", Fester ilmoitti vino hymy huulillaan, seuraten enoaan pienikokoiseen sakastiin, jossa papit tavallisesti valmistautuivat kirkkotapahtumiin ja säilyttivät kaikkea pöytäliinoista messutarvikkeisiin. "Toissapäivänä rakennusmaalla - lähellä Charles de Gaullenin lentoasemaa - tehtiin demonihavainto", Antoine ilmoitti ja pysähtyi, kääntyen sitten vakavana oppipoikansa puoleen - joka haukotteli raukeasti ja venytteli jäseniään. "Eieieiii, jatka vaa selostustas! Mä haukottelen aina ku oon kiinnostunut", Morelin tokaisi sarkastisesti virne huulillaan. Antoine puuskahti ja hieraisi levottomana niskaansa. Kyllähän hän tiesi, että Fester laski mielellään leikkiä hommistaan, vaikka oikeasti tekikin aina kaiken ahkerasti ja tunnollisesti - siksi hän ei koskaan huolestunut pellavapään kyseenalaisesta asenteesta hänen tehtävänantojaan kohtaan. "Yksi manaajistamme loukkaantui siellä eilen", pappi lausui tasapaksusti ja ilottomasti, jolloin Morel lopetti verryttelyn ja hymy huulilta hitaasti karisten jäi tuijottamaan enoaan. "... Miten pahasti?" manaaja kysyi totisena ja kurtisti kulmiaan, Antoinen pudistellessa vastaukseksi päätään apeaan tapaan. "Meen junal", sinisilmä tokaisi äkisti ja kääntyi kannoilleen. "Fester, tää ei oo mikään pikkutapaus. Valmistaudu huolella ja ole nyt ihmeessä varovainen", eno ohjasti ja Morel heilautti kättään merkiksi siitä, että oli kuullut vanhemman sanat, ennen kuin poistui tarvikehuoneelle kokoamaan tavaroitaan. Laukkuunsa mies pakkasi pullollisen pyhää vetää, rukouslappuja, liituja, raamatun ja hopealuodein täytetyn aseen. Ja kuten aina, löytyi hänen reideltään remmin sidottu veitsikotelo. Ennen lähtöään vaaleaverikkö ilmoitti Frédrickille, ettei hänestä ollut avuksi urkujenputsaukseen ja suuntasi alttarille, jonka edessä hiljeni kädet ristissä lyhyeen rukoushetkeen. Kaiken päätteeksi hän kiirehti eteishalliin vetämään kenkiä jalkoihinsa, yrittäen samalla mielessään muistella millä junalla pääsisi mahdollisimman lähelle kohdepaikkaa.

Azael oli enkeli, hyvin uskollinen korkeammille voimille, mutta se ei tarkoittanut, että hän kävisi kirkossa. Päinvastoin, yleensä Azael kävi niissä silloin, kuin kaikki muut olivat poissa, jotta hän voisi suorittaa rukouksensa yksin, rauhassa ja omalla tavallaan. Kirkot olivat upeita, varsinkin Pariisissa, mutta harvemmin niissä oli ihmisiä, joiden usko ja rakkaus jumalallisia olentoja kohtaan oli todellista. Azael istui jossain penkkirivin päässä, lähellä ovia, miltei täysin huomaamattomissa. Hänen lisäkseen samalla penkillä ei istunut ketään muuta. Azaelille se sopi, hänen oli hyvin helppo tarkkailla korkeiden pylväiden ja niiden luomien varjojen lomasta kirkossa olevaa väkeä. Enkelin takana oleva kynttelikkö, jossa paloi sillä hetkellä kaksitoista pikkukynttilää, loivat joitain varjoja Azaelin miltei yliluonnollisen näköisille kasvoille. Aivan kuin hän olisi karannut jonkun fantasiakirjan sivujen välistä. Kukaan ei huomannut takarivissä istuskelevaa miestä, joka oli salaperäisen taivaiden soturin tarkoituskin. Hän oli töissä. Yleensä Azael suosi tyylikkyyttä, mutta ollessaan suurten ihmismassojen keskellä, hän ei halunnut erottua liikaa joukosta. Joskus oli parempi olla hieman rento, ja ehkäpä sellainen vaikutus syntyi rock-henkisestä, mustavalkeasta asukokonaisuudesta. Se, sopiko asu kirkkoon, oli aivan asia erikseen, mutta eipä kukaan muukaan täällä näyttänyt pitävän pyhävaatteita yllään. Hymnit kaikuivat kohti kirkon kattoa, melkein iskeytyen rakennelman läpi, kohti taivasta. Ne olivat yllättävän kauniita, ja Azael nautti kauniista musiikista, jonka aikana moni nousi seisomaan ja lauloi urkujen säestyksellä. Azael kuunteli vähän puolella korvalla liturgiaa, jonka pappi tuntui lausuvan koko sydämestään ja sielustaan. Mukavaa, että joku oli omistautunut uskonnolle. Valitettavasti kaikki eivät sitä olleet. Azaelilla oli hyvin tarkka huomiointikyky, ja käytävän toisella puolella nuori tyttö näpräsi kännykkää, i-podia tai jotain sellaista. Joku meinasi nukahtaa. Miksi ihmiset ylipäätänsä tulivat kirkkoon, jos eivät ottaneet sitä tosissaan? Ääliöt. Mutta tällä kertaa Azael ei metsästänyt uskonsa menettäneitä, ehei, hänellä oli yksi ainoa kohde, jonka hän tiesi olevan kirkossa. Nyt kohde piti vain paikallistaa.

Hartaus läheni loppuaan. Vielä muutama kiitosvirsi ja uskontunnustus, sekä synninpäästö, ennen kuin väkeä alkoi virrata ulos. Azael silmäili tarkkaavaisena jokaista käytävällä kulkevaa sielua. Hän oli juuri muutama viikko sitten saanut vieraakseen Hecaten, opettajansa, joka oli antanut erikoisen tehtävän oppilaalleen. Hecate oli kuullut demonien joukosta, ja varsinkin niitä jahtaavista manaajista, tai metsästäjistä, jotka olivat pyhällä asialla vapauden, uskonnon ja totuuden puolesta. Azaelin pitäisi jäljittää manaaja, ja hänen avullaan demonit. Perustehtävä, muttei ihan yksinkertainen. Demonit alkoivat kerätä yhä enemmän valtaa ja kannattajia, menetettyjen sielujen kääntäessä katseensa mieluummin pahuuden puolelle, maallisen omaisuuden toivossa ja sitä rataa. Azael saattaisi tarvita jopa apua ihmiseltä, ja manaajan etsintä oli tuonut enkelin tähän kirkkoon. Hän tiesi henkilön olevan täällä, ja hän tunnistaisi tämän miehen tai naisen kyllä, kunhan näkisi hänet. Ihmisiä käveli ovista ulos. Pettymys. Kukaan heistä ei ollut manaaja. Azael nousi ilmekkään värähtämättä seisomaan, vaikka hän oli syvästi pettynyt ja ärtynyt. Oliko hän todella erehtynyt etsinnöissään? Ei niin voinut käydä. Enkeli vilkaisi kerran vielä kirkkoa, ja silloin, hän tunnisti etsimänsä. Viimeiseksi istumaan jäänyt mies. se, miten Azael tunnisti kyseisen henkilön, ei ollut järjellä ja sanoilla selitettävissä. Asia vain oli niin. Enkeli lähti hiljaisin askelin kohti rukoukseen syventynyttä henkilöä, pysähtyen kuitenkin turvallisen matkan päähän. Joku toinen halusi myös nuorukaisen huomion, ja Azael päätti odottaa omaa vuoroaan. Hän ei kuullut sanoja, mutta näki manaajan katoavan jonnekkin aikaisemmin huomaamansa papin kanssa. Azael vilkaisi nopeasti ympärilleen ja lähti vähin äänin seuraamaan kaksikkoa. Hänen ei tarvinnut painaa naamaansa aivan oveen kiinni kuullakseen juttelua, vaan hieman kauempana seisoskelu riitti. Siltikin, hän oli alueella, johon yleisöllä ei ollut mitään syytä tulla, joten enkeli pysyi valppaana. Hän ei halunnut keksiä selityksiä, mitä teki täällä, joten kuunnellessaan keskustelua, Azael silmäili jatkuvasti ympäristöä. Ainakaan toistaiseksi ei näkynyt muita. Ja keskustelu tuotti haluttua tulosta, kyseinen miekkonen oli kuin olikin metsästäjä. Ja Azael sai tietää, missä demonit piipersivät. Ei kovin kaukana, lentoasemalle ehtisi..no, lentäen, todella nopeasti, mutta toistaiseksi enkeli ei lähtenyt minnekkään. Hänen pyhä tehtävänsä ei ollut ainoastaan kitkeä maata, vaan myös pelastaa ja auttaa niitä, joiden sielu oli puhdas ja totuus elämäntapa. Ja manaajat olivat henkilöitä, joista Azael piti yleensä erityisen paljon huolta. Hän lähtisi vasta, kun manaajakin nostaisi kytkintä.

Mutta Azaelin oli aika lähteä vakoilupaikaltaan, hän kuuli askeleita. Nähtävästi kaksikko, tai toinen heistä, oli tulossa takaisin. Nopeasti enkeli palasi takasin alttarin ja penkkirivien luokse, lähtien samantien kohti ovia. Katsahtaessaan taakseen, Azael huomasi nuoren manaajan alttarin luona rukoilemassa. Pieni hymy kohosi enkelin kasvoille. Hän näki nyt kunnolla suojeltavansa. Toinen oli vasta poika, mikä sai Azaelin naurahtamaan hiljaa. Nyt viimeisetkin henkilöt olivat lähteneet kirkosta, enää tuo manaaja ja Azael omistivat rakennuksen huomion. Leveistä ovista toinen oli kiinni, ja rentona enkeli nojaili sen puu- ja rautapintaan, manaajan tullessa pukemaan kenkiään.
"Viihdyt yllättävän pitkään kirkossa. Harvinaista nykynuorisolta."
Azael hymähti pikkuisen. Hän ei ollut varma, oliko manaaja edes huomannut häntä ennen sanoja, mutta huomasipahan nyt.

Pellavapää ei ollut helposti suututettava persoona, ellet sitten sattunut olemaan pimeyden henkivaltojen kannattaja tai ihan kuka vain, joka aiheutti surua tai haittaa kirkkokansalle. Omista piti pitää huolta, sen Fester oli oppinut jo aikaa sitten. Hän ei voinut millään sivuuttaa sitä, että yksi hänen manaajaveljistään oli loukkaantunut jonkun saatanankannattajan toimesta. Hän metsästäisi sen kirotun demonin, ei kostomielessä, vaan siksi, että se oli oikein, eikä kenenkään kunnon kansalaiset tulisi kärsiä pimeydestä ja synnistä syntyneen hirviön vuoksi. Totisena blondi sitoi tummien kenkiensä narut, muttei salamana marssinut ulos kirkon massiivisista ovista - kuten oli alunperin suunnitellut. Vaaleat kulmat kohosivat kurtuistaan sinisten silmien yllä ja hämmästyneenä Morel jäi tuijottamaan vaaleahiuksista miestä, joka oli hänelle puhunut - tai ainakin pellavapää oletti tuon puhuneen hänelle, koska muita ei lähimaastossa juuri näkynyt. Manaaja tiesi varsin hyvin, ettei hänellä ollut aikaa jäädä seisoskelemaan, mutta hän olisi voinut lyödä vetoa siitä, että vaikka hätä olisi ollut millainen, olisi kuka tahansa jäänyt toljottamaan tuota oveen nojaavaa ilmestystä ainakin hetkeksi aikaa. Morel ei oikeastaan osannut selittää sitä, mutta koko tuon tuntemattoman miehen olemus huokui jotain mystistä ja perehtymätöntä. Eikä Festerillä ollut hajuakaan, miksi hän ylipäätänsä aisti tuosta jotain sellaista. Hän oli hyvä lukemaan ihmisiä ja pystyi jopa aistimaan henkilöt jollain selittämättömällä, pyhällä tasolla, mutta tämä mies sai olemuksellaan hänet jotenkin sanattomaksi. Loppujen lopuksi Fester huomasi tuijottavansa hieman lyhyempää mieshahmoa typertynyt ilme kasvoillaan. Hän oli usein tajuamattaan todella ilmeikäs heppu ja nyt hänen ällistyneisyytensä ja pieni tiedonjano paistoivat vaaleilta kasvoilta melko tunkevaankin tapaan. Äsh. Ehkä hän vain kuvitteli kaiken ja tämä mies oli vain joku tavallinen, mutta hyvin karismaattinen henkilö - joka jotenkin jo pelkällä olemuksellaan ja rauhallisilla sanoillaan huokui sitä karismaansa.
"...Jees no mä edustan harvinaisempaa rotua sitten", vaaleaverikkö hymähti mitäänsanomattomaan tapaan ja pörrötti hiuksiaan, "mut just nyt mullon kiire muualle. Jos etit jotakuta, niin mee vaa kysyy vaksilt neuvoo; se jostain syystä tietää aina mis kaikki on". Vielä nopeasti, jokseenkin uteliaan tapaan Fester vilkaisi kultaisia silmiä ja niitä kehystäviä vaaleita ripsiä, ennen kuin suuntasi ulos kirkon ovista.

Pikakävellen pellavapää suuntasi juna-asemaa ja sen laitureita kohti, odotellen kärsimättömänä heilahdellen lupaa kävellä jokaisen tien lupavalojen kohdalla. Siniset silmät vilkaisivat valkoisesta simpukkakännykästä kellonaikaa ja varmuuden vuoksi Fester kiristi tahtiaan, ettei vain jäisi junasta. Sää ulkona oli vilpoinen, eikä aurinkoa juuri harmaavaaleiden pilvien takaa näkynyt. Blondi vihasi kireitä aikatauluja, jonka vuoksi yleensä ilmestyi kaikkialle ajoissa - tai ainakin tasan sovittuun aikaan. Tällainen ravaaminen oli ärsyttävää, koska miekkonen mieluummin hyppelehti rentoon malliin paikasta toiseen, jos se vain oli mahdollista ja tilanteeseen sopivaa. Morel ennätti junalaitureille ennen kuin juna ehti saapuakaan, mikä oli tietenkin ihan mahtava juttu. Kun juna sitten vain vaivaisen parinkymmenen sekunnin odottelun jälkeen vihdoin saapui, saattoi pellavapää astella puolityhjään junaan ja istahtaa tyhjälle ikkunapaikalle. Matka veisi jonkin aikaa, olihan lentokenttä kuitenkin ainakin seitsemän mailin päässä keskustasta. Mietteliäänä Morel tarkisti laukkunsa sisällön. Paska homma, jos jotain olisi kiireessä unohtunut.

Azael kohotti hieman kummastuneena kulmiaan, nuorukaisen, joka kuitenkin oli häntä vähän pidempi, vain tuijottaessa. Hämärää. Azael meinasi heilauttaa kättään pari kertaa manaajan edessä, testatakseen vain, oliko hän enää edes hengissä tai tajunnan tällä puolen. Oliko Azaelin läheisyys niin turmiollista kuolevaisille? No, ainakin manaaja näytti palautuvan takaisin todellisuuteen, ja sinisiin silmiin tuli jälleen eloa. Azael ei ollut liikahtanutkaan paikaltaan, oli vain katsellut takaisin, mutta blondin hymähtäessä, myös enkeli hymyili.
"Olisipa kyseistä rotua vähän enemmänkin."
Azael naurahti vähän rennompana, ja lopetti nojailunsa, aikeissa esitellä itsensä manaajalle. Hän tulisi, halusi nuorukainen tai ei, pyörimään tämän seurassa ainakin jonkin aikaa, joten oli hyvä edes tuntea toinen nimeltä. Mutta nähtävästi manaajan päätti karata paikalta, luultavasti metsästämään sitä demonia, josta Azael oli aikaisemmin kuullut. No sehän sattui sopivasti, enkeli voisi hyvin tulla mukaan.
"Kiitos neuvosta. Toivottavasti olet täällä seuraavana sunnuntaina."
Azael nosti pikkuisen kättään tervehdykseksi, manaajan hipsiessä paikalta vähin äänin ja nopein askelein. Azael hymyili itsekseen ja katseli manaajan perään. Jep jep, tästä voisi todella tulla vaiherikas päivä. Mutta enkelille tulisi kiire, pellavapää katoaisi hetkessä ihmismassoihin, jos hän ei lähtisi perään vähän niin kuin heti nyt.

Azael ei erityisemmin varjostanut manaajaa. Hän ei yrittänyt pysytellä piilossa tai hypännyt ensimmäiseen roskikseen vaanimaan, jos nuorukainen sattui kääntämään päätään. Ei. Hän kulki, kuin kuka tahansa, joitain kymmeniä metrejä jäljessä, mutta piti kuitenkin manaajan visusti silmissään. Se ei ollut ihan helppoa. Kadut olivat jatkuvassa liikkeessä, ihmisiä tuli ja meni melkoisella vauhdilla, ja jos piti katseensa ainoastaan yhdessä asiassa, törmäsi hyvin helposti, kuten enkelille kävi pari kertaa. Siltikin, Azael ei päästänyt manaajaa silmistään, vaikka sai muutaman vihaisen mulkaisun tai kirosanan, jos sattui vahingossa tunkemaan itsensä jonkun henkilökohtaiselle reviirille. Helpointa tietysti oli liikennevalojen kohdalla, jolloin manaaja pysähtyi hetkeksi. Hassua tietysti oli, että Azael itse pysähtyi muutaman metrin taaempana, keskelle ihmisvilinää. Mahtoi olla kummallinen näky. Azael huomasi jossain vaiheessa, että heidän tiensä johti juna-asemalle. Mikäs siinä, junamatka lentokentälle ei ollut lyhyt, vaikka lyhyin se oli kaikista muista vaihtoehdoista. Tähän asti manaaja ei ollut vielä huomannut Azaelia, joka sinnikkäästi seurasi kannoilla, kuin punkki ihossa. Junalaiturilla oli paljon vähemmän väkeä, kuin kaduilla, harvempi oli menossa minnekkään pitkälle tähän aikaan päivästä, vaikka kyseessä olikin Pariisi. Se tarkoitti, että Azaelilla oli vähemmän tilaisuuksia olla huomaamaton, sillä hän erottui joukosta melkoisen hyvin. Mutta sillä ei ollut juurikaan enää väliä, juna tuli vain hetken odottelun jälkeen. Äänekkäästi kirskahtaen ja pihisten, virtaviivainen juna pysähtyi heidän eteensä ja ihmisiä alkoi valua sisään tai ulos. Azael livahti nopeasti kahden rouvashenkilön edestä manaajan perään, ja hetken oli tietämätön, mihin päin blondi oli kadonnut. Nopea vilkaisu kuitenkin kertoi enkelille pellavapään olinpaikan, ja hän lähti perään. Azael hymähti itsekseen ja istui manaajaa vastapäätä, käytävän toisella puolella olevan penkkirivin ikkunapaikalle.
"Oho, en olettanut näkeväni sinua enää."
Azael katsahti sivulleen viattomana, mukamas huomatessaan manaajan ensimmäisen kerran kirkosta lähdön jälkeen.

Luojan kiitos; kaikki tarvittava oli mukana ja mukavasti laukunpohjilla turvassa. Hiljaa huokaisten Fester sulki silmänsä ja nojautui hieman vinoon ikkunaa vasten. Millainenkohan demoni rakennusmaalla oikein riehui? Morelin käsityksen mukaan heidän kirkossaan ei juuri aloittelevia manaajia ollut, joten oli sangen omituista, että joku täystaitoinen manaaja oli saanut selkäänsä. Eihän se tietenkään tavatonta ollut, mutta harvemmin pellavapää kuuli kenenkään loukkaantuneen pahasti. Jos demonintappoyritys epäonnistui, oli yleisempi syy se, että demoni oli päässyt karkuun. Ehkäpä tämä demoni sitten oli tavallista älykkäämpi ja vahvempi. Tai sitten manaajalla oli ilmennyt jotain ongelmia esimerkiksi jonkun satunaisen ympäristötekijän kanssa. Ehkä maasto oli epäedullinen ihmiselle? Rakennusmaathan olivat täynnä vaikka minkälaisia esteitä ja vaaratekijöitä. Fester irvisti ajatuksissaan. Jos demoni oli oleillut rakennusmaalla pitkään, oli tuolla kotikenttäetu, joka oli lisää miinusta metsästävien manaajien pussiin. Juna lähti pihisten liikkeelle ja tovin sinisilmä toljotti kaupunkimaisemaa lasin tuolla puolen. Tutulta kuulostava ääni sai hänet kuitenkin kääntämään kasvonsa ikkunasta toisaalle ja jokseenkin hämmästyneenä hän jäi tuijottamaan äsken kirkolla tapaamaansa miestä. Mitä helvettiä? Seurasiko tuo häntä? Perkele jos seurasi niin--- Kultasilmäisen sanoista päätellen kaikki kuitenkin oli sattumaa, eikä Morel viitsinyt antaa mielikuvituksensa - tai ehkä paremminkin vainoharhaisuutensa - laukata sen enempää. Miksi tuo muka häntä seuraisi.
"Vähän oon mäki yllättyny", Fester huikkasi vino hymy huulillaan. Hetkeksi hän uppoutui tarkastelemaan muita kanssamatkustajia, ennen kuin nousi hymisten seisomaan ja vaihtoi paikkaansa samalle penkkipuoliskolle kultasilmäisen kanssa. Vastapäätähän sitä istahdettiin päätä arvioivasti kallistaen. "Onko paha, jos parkkeeraan seuraks?" vaaleaverikkö kysyi kohteliaisuuttaan, vaikkei toisen miehen mielipiteellä oikeasti väliä ollutkaan. Fester ei jaksanut enää vaihdella paikkaansa, joten tässä sitä nökötettäisiin loppumatka, vaikka tämä tuntematon vaaleaverikkö kokisikin sen epämiellyttävänä. Itsepähän oli keskustelun avannut. "Oon Fester", sinisilmä huomasi esittäytyä leppoisasti, nojautuen paremmin penkkinsä selkämystä vasten.

Pellavapään olisi ehkä kannattanut keskittyä tulevaan ja kehitellä jotain suunnitelmaa demonin varalle. Valitettavasti oli kuitenkin vaikeaa taktikoida ennakkoon, kun ei tiennyt yhtään miltä maasto näytti. Hemmetti. Vaikka pieni vitutus kytikin yhä mielen sopukoissa loukkaantuneen manaajaveljen vuoksi, päätti Fester antaa itselleen pienen hetken tämän kummallisen miekkosen kanssa. "Mä kelasin, et sul oli kirkol jotai bisneksii", vaaleaverikkö kertoi leppoisasti, "mut ei sit näemmä. Mihi oot matkal?" Rentona mies nojasi toisen kyynärpäänsä ikkunanviertä vasten. Yhä edellään tuntui siltä, kuin tämä uusi tuttavuus olisi luonut ympärilleen jotain selittämätöntä auraa. Morel huomasi sivusilmin, ettei hän ollut ainut, joka ihmetteli kultasilmäisen mystisentasoista olemusta. Pari neitokaista, jotka olivat vallanneet hyvät paikat käytävän toiselta puolelta, kuiskuttivat hymynkareet huulilla toisilleen ja vilkuilivat Festerin vastapäistä kaveria. Morel virnisti ilkikurisesti ja raapi poskeaan, vieden hetkeksi sinisten silmien katseensa ulos. "Käyks usein kirkos?" vaaleaverikkö kysyi uteliaisuuttaan, koska siellähän he olivat tavanneetkin. Hän itse ei muistanut koskaan ennen nähneensä kultasilmäistä kotikirkollaan. Ja tällainen tyyppi olisi varmasti jäänyt mieleen.

Azael oli olettanut ihan mitä tahansa vastaanottoa, epäilyksien täyttämää ristikuulustelua, murjotusta tai lähtöä koko penkkirivistä. Kaikkea muuta, paitsi ystävällistä ja seurallista vastausta. Aluksi pellavapää näytti yllättyneeltä, kuten olettaa saattoi, mutta hymyilikin sitten, kuin haljennut lanttu ja siirtyi Azaelia vastapäätä napottamaan. Enkeli salasi hyvin rauhallisten kasvojensa taakse lievän hämmästyksen, mutta antoi toki nuorukaisen istua seuraansa. Häntä olisi paljon helpompi pitää silmällä.
"Ei tietenkään, seura kelpaa aina."
Azael ehätti vakuuttelemaan ja kehotti manaajaa istumaan, vaikka hän luultavasti olisi istunut ilmankin. Mies esitteli itsensä Festeriksi, melkoisen erikoinen nimi, mahtoiko olla ihmisten antama laisinkaan? No, ainakaan manaaja ei näyttänyt erikoiselta, ihan tavalliselta opiskelijanuorukaiselta, jolla oli asennetta ja erikoinen ammatti.
"Azael."
Enkeli vastasi esittelyyn ja ojensi kätensä, tervehtiäkseen Festeriä aivan virallisesti. Azael teki ensimmäisillä minuuteilla hyvin paljon tulkintoja samalla. Osa osui varmasti harhaan, jotkut hyvällä onnella ehkä oikeaankiin, mutta ainakin ensivaikutelma Festeristä oli rento, itsevarma ja suhteellisen hyvätapainen nuori mies. Ei hassumpaa, oli helpompi tehdä töitä sellaisten kanssa, jotka eivät jatkuvasti kitisseet ja panneet vastaan milloin mistäkin asiasta.

Juna nytkähti liikkeelle ja maisemat alkoivat liikkua nopeammin lasin takana, sekoittaen värit ja muodot toisiinsa nopeasti. Heidän välillään oli hiljaista, joten Azael katsoi hetkeksi myös ikkunasta ulos. Viuhahtavan maiseman lisäksi Azael kohtasi omat, kultaiset silmänsä lasin heijastuksesta, mutta käänsi päätään jälleen Festeriä kohti, kuullessaan hupaisan lausahduksen. Azael naurahti hiljaa ja pudisteli päätään.
"Bisneksiä ylempien voimien kanssa. Ihan mahdollista tietysti."
Azael ei suoranaisesti valehdellut sanoissaan, hänen käskynsä tulivat lähes poikkeuksetta ylemmältä taholta. Harvemmin nuori enkeli valehteli, muttei myöskään kertonut totuutta sen oikeassa muodossa.
"Tapaamaan erästä henkilöä, jota itseasiassa en tapaisi niin mielelläni, mutta minkäs teet, työ on työ. Entäs itse?"
Sillä hetkellä Azael ei näyttänyt juurikaan bisnesmieheltä, hänen vaatetuksensa oli niin epä-asiallinen ja rento. Kuvitelkoot Fester mitä haluaisi. Azael nojasi mukavahkon penkin selkänojaan ja katseli hieman ympärilleen. Hän huomasi sivusilmällä, miten pari nuorta tyttöä katseli häntä ja hihitteli. Molemmat yrittivät näytellä coolia, kultaisten silmien katseen osuessa heihin. Tämä itseasiassa ei ollut mitään kovin uutta. Enkelit olivat kauniita olentoja haluamattaankin, ja kiinnittivät helposti sekä naisten että miesten huomion. Azael hymyili ystävällisesti nuorillai naisille, mikä taisi aiheuttaa molemmille jonkinlaisia shokkioireita ja tukahdutettua kiljuntaa. Okei, nähtävästi Azaelin läsnäolo aiheutti sydämentykytyksiä, joten ennen kun kukaan saisi sydäninfarktia, enkeli käänsi huomionsa takaisin Festeriin.
"No, silloin tällöin. Mieluummin kyllä hiljaisina aikoina, koska rukoushetket onnistuvat paremmin, kun saa keskittyä rauhassa ilman hälinää."
Azael kohautti vähän harteitaan. Juna jatkoi matkaansa, pian tuli kuulutus seuraavasta asemasta, mutta heillä olisi vielä matkaa määränpäähän. Toivottavasti Fester ei ehtisi ärsyyntyä häneen siinä ajassa.

Olikohan kultasilmäinen pappi? Diakoni? Pastori? Munkki? Miksei yksikään vaihtoehto tuntunut lainkaan sopivalta? Malli kuulosti paljon uskottavammalta uravaihtoehdolta tuolle. Ehkä se oli tuo lyhyemmän rennohko tyyli, joka hämäsi ja sai Festerin kurtistelemaan arvioivasti kulmiaan. Tosin hyvinhän Fester tiesi, että ulkoasun mukaan oli usein aivan turha tuomita. Eipä hänkään ihan manaajalta tai kirkkoihmiseltä näyttänyt. Ainut kirkkoon viittaava esine Morelilla taisi olla hänen kaulallaan roikkuva pyhä riipus. Azaelin - jonka nimi kuulosti melko erikoiselta Morelin korvissa - melko salaperäiseksi määritelty vastaus sai manaajan ilmeettömänä arvuuttelemaan lyhyemmän työtä. Bisneksiä ylempien voimien kanssa? Mitenköhän perkeleessä tuollainen vastaus pitäisi tulkita? Fester ei kysynyt mitään, koska päätteli hämärän vastauksen viittaavan siihen, ettei lyhyempi ehkä ollut halukas juttelemaan aiheesta sen enempää. Eikä sinisilmä pitänyt hiillostamisesta, ellei sille sitten ollut painavaa syytä. Uusi tuttavuus kertoi olevansa matkalla epämieluisaan tapaamiseen, eikä Morel voinut muuta kuin hymähtää sille sattumalle, että hänkin oli matkalla tapaamaan epämieluisaa tyyppiä. Lievästi ilmaisten oli tämä sattumusten sarja Azaelin kanssa melko... noh, erikoinen. He olivat sattumalta tavanneet kirkossa, sitten vielä junassa ja nyt molemmat olivat matkalla tapaamaan epämieluisaa henkilöä. Oliko tämä kaikki oikeasti sattumaa?
"Mulla epämieluisa tapaaminen myös", pellavapää kertoi laihasti ja pörrötti hiuksiaan. Ei hän sen tarkemmin viitsinyt selittää. Aina jos hän mainitsi tuntemattomalle olevansa manaaja, joutui hän joskus uuvuttavankin pitkäksi aikaa haastatteluun, jossa ihminen tai ihmiset kyselivät kaikkea mahdollista hänen työmuodoistaan, demoneista, manausloitsuista, siitä miten hän oli opiskellut tähän erikoisempaan hommaan ja niin edespäin. Sama rumba ei houkuttanut ja sinisilmä oli jo jotakuinkin tottunut paljastamaan manaaja-tittelinsä vain oikean tarpeen edessä. Morel yritti olla mahdollisimman normaalisti ja hymyili leppoisaan tapaan, vaikka pieni paranoia olikin ottanut paikkansa hänen mielessään.

Miksi Azael oli ollut kirkossa? Tuo mainitsi käyvänsä kirkossa mieluiten hiljaisina aikoina. Sitä tämän aamun jumalanpalvelus ei ollut. Aamut eivät koskaan olleet hiljaisimmasta päästä, koska silloin seurakuntaa oli yleensä paljon paikalla - kaikkihan sen tiesivät. Azael oli silti ollut paikalla kirkossa. Fester ei olisi halunnut epäillä tai istua tässä yhdessä kasvavan valppautensa ja vainoharhaisuutensa kanssa, mutta jokin Azaelissa ei vain... toiminut. Tuo oli aivan liian salamyhkäinen. Ja takaisin siihen edelliseen: bisneksiä ylempien voimien kanssa. Mitä se tarkoitti? Oliko Azael ehkä töissä valtiolle? Tarkoitti tuo ylemmillä voimilla hallitusta tai valtioneuvostoa? Kultasilmäisen asu ei viitannut siihen, että tuo työskentelisi kabinetille. Liittyikö Vatikaani tähän? Kuuluiko Azael ehkä johonkin kirkkoa vainoavaan liberaali-järjestöön? Oliko tuo ehkä illuminaatti? Hah. Ei nyt sentään, kyseinen maailmanhistorian vaikutusvaltaisin salaseura oli kadonnut jo yli 400 vuotta sitten. Fester vihasi epätietouden tunnetta; se teki hänestä vainoharhaisen ja sai hänet epäilemään kaikkea ja salapoliisin tavoin tutkimaan ja tulkitsemaan normaalia tarkemmin kaikkea mitä muut ihmiset tekivät ja sanoivat. Oliko kultasilmäinen muodonmuuttaja? Demoni? Jokin muu taikaolento? "Nykyään kirkostakaan ei ihan helposti löydy hiljaisia hetkiä", Fester totesi ja hymyili pienesti, vieden kuitenkin katseen toisaalle Azaelista. Epäilys oli jo kasvanut ihan liian suureksi, jotta Morel kykenisi vain olemaan. Oliko Festerillä syytä epäillä lyhyemmän seuraavan häntä? Oli tuo mikä tahansa, tunsi Morel jo suurta tarvetta päästä tuosta eroon. Juna pysähtyi ja hiljaisena Fester tuijotti ikkunasta ulos - keho astetta jännittyneempänä. Seuraava pysähdys tapahtuisi kolme asemaa ennen sitä asemaa, jolla Morelin kuului jäädä pois. Tämä juna vei suoraan oikealle asemalle, mutta jos hän jäisi jo seuraavalla asemalla, pääsisi hän määränpäähänsä toisella junalla, vaikka se kiertäisikin hieman. Fester näki mahdollisuuden karata kultasilmäisen seurasta. Samalla hänelle selviäisi oliko hän ollut turhaan vainoharhainen, koska hän näkisi, seuraisiko toinen häntä vai ei.

"Mä oon menos Charles de Gaullenin lentoasemalle. Mihin sä oot matkal?" sinisilmä kysyi sivusilmin kultaisiin iiriksiin vilkaisten. Hän kertoi määränpäänsä ja jos se oli sama Azaelin kanssa, olisi varsin epäilyttävää, jos tuo jäisi hänen kanssaan seuraavalla, liian aikaisella asemalla. Juna lähti taas liikkeelle, eikä Fester sanonut enää sanaakaan, ennen kuin juna pysähtyi seuraavalla asemalla. "Oho. Mun pitääki jäädä jo täs. Oli hauska tutustuu ja moro!", Morel tokaisi yllättäen, pomppasi ylös ja virnisti pienesti, ennen kuin marssi vikkelästi muiden ihmisten sekaan ja ovista ulos. Hän ei ollut tyhmä ja osasi taktikoida näin, jos tilanne sitä vaati. Pellavapää puikkelehti muiden ihmisten välistä ja suuntasi äkkiä toiselle laiturille, jossa toinen juna jo odotti lähtöään. Jalat veivät sisälle junaan ja tällä kertaa Fester ei mennyt istumaan, eikä edes jäänyt siihen vaunuun, johon oli noussut. Nopeasti hän asteli yhden vaunun lävitse toiseen ja nojautui sitten vasten ikkunatonta seinämää lähelle ovia, jotka sulkeutuivat pian hänen pysähdyttyään. Jännitys kulki koko ajan mukana ja sai sinisilmän tarkastelemaan valppaana ympärilleen - sykkeen kohotessa asteittain. Käsi vietiin turvallisesti lähelle veitsikoteloa ja tarkkaavaisena siniset silmät katselivat ympärilleen ja tutkivat muita kanssamatkustajia. Oliko Azael seurannut häntä?

Azaelin ei ollut vaikea huomata Festerin lievää epäluuloisuutta häntä kohtaan. Se ei ollut yllättävää, ottaen huomioon, miten salaperäinen enkeli oli halutessaan. Hänen erikoinen ulkonäkönsä ei auttanut asiaa millään tavalla, ja varsinkin puheet saattoivat olla vähän hämmentäviä. No, ainakin se oli parempi, kuin sanoa suoraan "Hei, olen Azael, ylempien voimien soturienkeli ja kyttään sinua, koska viet minut suoraan demonin luokse.". Se olisi voinut olla vielä hämmentävämpää ja luultavasti Fester olisi vain tunkenut lähimmän terävän esineen Azaelin silmään ja yrittänyt manata hänestä ulos hulluutta aiheuttavaa demonia. Aika antikliimaksinen loppu enkelin elämälle. Joten, Azael pysytteli turvallisesti salaperäisyyden verhoamana, onnistuen aiheuttamaan vain jatkuvasti lisää epäilyksiä. Kaikki oli tainnut lähteä liikkeelle ylempien voimien maininnasta. Azael yritti olla mahdollisimman tavallinen äskeisen jälkeen, eikä juuri sanonut enää mitään, katseli vain rauhallisena ohi kiitävää maisemaa, joka muuttui jatkuvasti. Keskusta alkoi jäädä taakse, lentokentän ympärys poikkesi suuresti kerrostalojen täyttämästä alueesta. Tosin, matkaa kentälle oli vielä jonkin aikaa. Azael vastasi ystävällisiin, ehkä jopa hieman väkinäisiin hymyihin, joita Fester soi hänelle. Kaiketi manaaja yritti peittää omaa hermostuneisuuttaan ja epäilyksiään, olemalla mahdollisimman rento ja normaali. Siltikin, jos Azaelilta kysyi jotain, hän vastaisi. Valitettavasti hän joutui vähän kiertelemään, ettei paljastaisi todellista olomuotoaan kaiken kansan keskellä. Eihän junassa paljoakaan ihmisiä ollut, ainakaan heidän lähettyvillään, mutta olisiko Fester muka oikeasti uskonut, jos Azael olisi kertonut olevansa enkeli? Tuskin. Ja siipien näyttäminen oli aina todella riskialtista puuhaa.
"En osaa sanoa vielä. En ole saanut tarkempia ohjeita..hmm..kohteeni olinpaikasta, mutta luultavasti saan tietää ennen lentoasemaa."
Azael virnisteli. Itseasiassa Fester oli hänen ohjeensa, mutta epäilysten välttämiseksi, Azael päätti seurata loppumatkan hieman eri tavalla manaajaa. Ja keskellä lentokenttää demoni ei ainakaan ollut, se oli varma, joten Fester ei ollut täysin rehellinen. Demonit olivat kieroja, epäluotettavia pahuuden airuja, mutta ne eivät olleet täysin lahopäitä. Suurissa ihmisjoukoissa riehuminen kiinnittäisi vain manaajien ja enkeleiden huomion, joten harvemmin demonit tekivät sellaista. Tosin, saattoihan Azael olla väärässäkin.

No, ainakin Fester päätti lähteä junasta kuin ammuttuna. Azael nyökkäsi hieman manaajalle ja hymyili ystävällisesti.
"Nähdään taas."
Azael vielä totesi, ja katseli pellavapään katoamista ihmisvirran sekaan. Azael tiesi, ettei hänellä ollut suurta kiirettä nousta junasta, se pysyttelisi tässä pari minuuttia. Siinä ajassa Fester olisi varmaan ja unohtanut kummallisen keskustelukaverinsa. Missään vaiheessa Azael ei kuitenkaan ollut kadottanut näköpiiristään manaajaa. Enkeli katseli junan ikkunasta blondin menoa, ja viimeisten ihmisten liikkuessa ulos, myös Azael nousi äkkiä ja luikahti ulos junasta, juuri ennen ovien sulkeutumista. Toisella laiturilla seisoskeleva juna oli viittä vaille valmis lähtemään. Azael katseli vähän ympärilleen, mutta jäi toistaiseksi laiturille. Ovet sulkeutuivat, ja molemmat junat lähtivät jatkamaan matkaansa, mutta Azael ei edes yrittänyt ehtiä samaan junaan Festerin kanssa. Sen sijaan enkeli kuljeskeli laiturilla ja odotti, että suurin osa ihmisistä oli kaikonnut hänen ympäriltään. Tietenkään kaikki eivät lähteneet, joten Azael joutui etsimään hieman yksityisemmän kohdan niiksi muutamiksi sekunneiksi, kun hän levitti siipensä ja muutamalla nopealla iskulla kohosi ilmaan, pois näkyvistä. Ihmissilmälle liike oli liian nopea, joten Azael sai rauhassa lähteä lentoon. Harvemmin kukaan katsoi ylös, ja jos katsoikin, ei pilvien seassa lentävää olentoa yleensä huomattu, eikä ainakaan tunnistettu enkeliksi. Koska junalaituri ei ollut suljettu, Azael saattoi kohota nopeasti korkealle, ja lähti seuraamaan äskeistä junaa yläilmoista. Aivan kuten haukka tarkkailee saalistaan korkeuksista, myös Azael jäljitti manaajaa. Hän huomaisi kyllä, jos tuttu pellavapää näkyisi taas jossain.