No place like home

// Jatkuu Nocturnal- pelistä //

Koska Azael ei olettanut Klausin kokeneen lentämistä, paitsi ehkä koneessa, yhtä paljon kuin hän, joten enkeli lensi melko matalalla ja tavallista rauhallisemmin. Yöllä maaseudulla ei ollut ketään, joten matalalla lentäminen ei ollut ongelma. Normaalisti Azael pysytteli hyvin korkealla, jottei kukaan näkisi häntä, ja hän yleensä laskeutui vasta joskus esikaupunkialueella, mutta tällä kertaa Azael laskeutui jo aikaisemmin.
"Toivottavasti et saanut aivan kamalia traumoja."
Azael naureskeli, ja päästi Klausin taas liikkumaan omin jaloin, turvallisesti maankamaralla. He olivat Chênevalien ulkopuolella, mutta enkelin asuttamaan kerrostaloon Rue de Chênessä ei onneksi ollut järjettömän paljon matkaa. Kerrostalo oli todella vanha ja hienostunut, ei ihme, että Azaelin opettaja oli aikoinaan majoittunut sinne. Luultavasti Hecate oli asunut siinä heti rakentamisen jälkeen. Huoneet eivät olleet kovin suuria, ja niistä pyydettiin tähtitieteellisiä summia juuri asunnon iän takia, mutta Azael oli onneksi saanut kaiken aivan veloituksetta. Azael erottui ilman siipiäkin naapureittensa joukosta. Hän itse näytti joltain nuorelta yliopisto-opettajalta, kun taas muut kerrostalon asukit olivat hienostunutta, rikkaiden perheiden lapsia tai yksin eläviä pohattoja, jotka selvästi eivät säästelleet omaisuutensa kanssa. Milloin kelläkin oli yllä hieno turkki tai uusimmat muotivaatteet ja kalleimmat kengät. Ja sitten oli Azael, jonka vaatteet olivat kirpputorikamaa, vaikkakin tyylikkäät. No, ainakaan Klausin ei tarvitsisi nähdä naapureita, jos hän nukkuisi päivät.
"Olet vapaa käyttämään asuntoani, mikäli tarvitset sitä tämänkin jälkeen."
Azaelille ei tuottaisi minkäänlaista tunnontuskaa antaa kämppänsä avain Klausille, sillä hän luotti vampyyriin, eikä hänellä ollut mitään varastamisen arvoista edes. Tai oli, mutta mikään ei ollut erityisen tärkeää Azaelille.

Vaikka he liikkuivat aamun pikkutunneilla, se oli suhteellisen turvallista tässä osassa kaupunkia. Kunnialliset kansalaiset olivat kiltisti nukkumassa tai yötöissä, ja rellestävät tyypit olivat jossain aivan muualla. Azael oli saanut jälleen siivet katoamaan selästään, jolloin hän näytti ihan keneltä tahansa kaduntallaajalta, vaikkakin vähän erikoiselta täysin valkoisissa vaatteissa. He muodostivat luultavasti hupaisan näköisen vastakohtien parivaljakon, kulkiessaan yhdessä. Azael johdatti Klausin tottuneesti asunnolleen. Hänen kämppänsä sijaitsi kolmikerroksisen talon ylimmässä kerroksessa, mutta niin lyhyen matkan takia ei tähän aikaan yöstä viitsinyt käyttää hissiä, joten Azael hiipparoi portaat ylös asunnolleen ja ohjasi Klausin peremmälle.
"Mikäli tarvitset mitään, älä pelkää pyytää."
Azael ripusti puhuessaan takkia naulaan. Asunto oli hämärä, mutta melko suurista ikkunoista kajastava valo näytti esineiden ääriviivoja ja värivivahteita. Koska Azael ei juuri välittänyt sisustuksesta, kodissa oli edelleen melko samat, miltei antiikkia olevat huonekalut Hecaten ajoilta. Ainoastaan keittiö oli moderni, mutta istui silti hyvin murretun valkeaan värimaailmaan. Takka ja parveke olivat kaksi asiaa, jotka Azael huomioi, sillä niistä hän piti. Takan yläpuolella oli myös ikivanha, koristeellinen ja suuri risti, se itseasiassa saattoi olla asuntoakin vanhempi, Hecate oli nimittäin kanniskellut joitain tärkeitä tavaroita mukanaan jopa keskiajalta lähtien. Suuren ristin lisäksi, enkeli ei juurikaan pitänyt koriste-esineitä tai tauluja, paitsi ehkä joitain uskonnollisia, kuten kipsinen, valkea Neitsyt Maria sohvapöydällä. Turhat romppeet keräsivät vain pölyä, ja Azael halusi pitää asuntonsa siistinä.
"Valitettavasti minulla on vain yksi makuuhuone ja vuode, mutta saat käyttää niitä päivisin, jolloin olen itse liikkeellä."
Huoneessa oli myös kunnolliset, raskaat kangasverhot, mikäli Klaus halusi levätessään olla täysin pimeässä.

Klaus hoippui hieman saatuaan jalkansa maahan.
”En minä nyt sentään traumatisoitunut, mutta aikamoinen kokemushan tuo oli”, hän sanoi yrittäen löytää jalkansa uudestaan. Muutaman hoipertelevan askelen jälkeen hän löysi kävelyynsä jälleen rytmin ja lähti askeltamaan enkelin perässä kohti tämän kotia.
”Katsotaan nyt. Olen harkinnut hankkivani ihan oman pienen asunnon keskustasta, jotta voisin helpommin käydä päivisin siellä jos joudun viettämään kaupungissa pidempiä aikoja”, hän kertoi ja hiipi Azaelin perässä tämän asunnon ovelle. Hän jäi kuitenkin kynnykselle seisomaan toisen mennessä jo peremmälle.
”Anteeksi, mutta minun täytyy pyytää sinua kutsumaan minut sisään. Rotuni heikkous on, että emme voi mennä sisään asuntoon jos meitä ei ole kutsuttu sinne”, hän kertoi ja keinui kantapäillään ovensuussa.

Sisään päästyään mies katseli ympärilleen ja tunsi ikävää kihelmöintiä ihossaan nähdessään ikivanhan ristin takan yllä. Tuossa ristissä oli paljon voimaa, sillä hän kykeni tuntemaan sen läsnäolon jokaisella solullaan.
”Kiitos paljon vieraanvaraisuudestasi”, Klaus kiitti ja hänen huulilleen kohosi vino hymy. Tämä oli tilanne, johon hän ei ollut villeimmissä kuvitelmissaankaan joutunut. Hän oli enkelin kodissa ja enkeli tarjosi sänkyään hänelle lepopaikaksi päivän ajaksi.
”Tämä asunto on hurjan kaunis. Se muistuttaa minua niistä ajoista, kun olin paljon nuorempi ja asuin erään Katarinan kanssa. Ne olivat hyviä aikoja”, mies kertoi ja kuljetti sormeaan elegantisti seinää pitkin. Hänen herkkä tuntoaistinsa tunsi jokaisen kuhmun ja painauman seinän vanhassa pinnassa.

Klaus tuntui viihtyvän Azaelin kotona, ainakin ilmeestä ja sanoista päätellen. Saattoihan Klaus olla ties kuinka iäkäs vampyyri, mutta kyllä nyt valheen olisi kai nähnyt hänen kasvoiltaan.
"Minä kun vähän ajattelin vampyyrien viihtyvän synkissä linnoissa."
Azael naurahti pikkuisen, istahtaessaan sohvalle. Harvemmin nuorella enkelillä oli seuraa, mikä ei sinäänsä haitannut, mutta ei hän sitä pahakseenkaan pannut. Oli ihan mukavaa saada joku saman katon alle pitämään seuraa. Tosin, he olivat tavallisesti liikkeellä vuorokauden eri aikoihin, joten loppujen lopuksi he tuskin seurustelisivat kovin paljon, vaikka kyseinen asuinjärjestely jatkuisikin pidempään. Toinen aina lepäisi toisen viipottaessa pitkin maailmaa.
"Kiitän. Nyt vaikuttaa vähän siltä, että haluaisit kertoa jonkinlaisen tarinan tästä Katarinasta. Tai ainakin toivon sen tarkoittavan."
Azael katseli uteliaana vampyyriä, ja viittasi toista myös istumaan. Toivottavasti aamu ei koittaisi ihan vielä, Azael kuuntelisi mielellään jotain ikiaikaisen olennon tarinoita. Tavallaan ajatus oli melkein hupaisa. Azael ei tiennyt Klausin todellista ikää, mutta vampyyri saattoi ihan hyvin olla häntä paljon vanhempi. Eihän Azael ollut ollut edes kovin kauan olemassa, hän tunsi itsensä ulkomuodosta huolimatta hyvin nuoreksi olennoksi, melkeinpä juuri luoduksi. Joten oli hyvin mahdollista, että Klausilla oli paljon enemmän kokemusta, viisautta ja tarinoita, kuin hänellä. Ja mikäli enkeli tiesi vampyyreistä oikein, he eivät lähteneet maan päältä minnekkään, joten Klaus oli luultavasti kokenus maan historialliset tapahtumat, joista Azael oli lukenut silloin tällöin. Se tuntui melkein...epäuskottavalta. Tuntui niin omituiselta olla kasvokkain olennon kanssa, joka ei ollut enkeli, mutta jonka tieto mahdollisesti ylitti Azaelin oman.

"Sinun pitäisi tavata opettajani, Hecate. En tiedä, onko olemassa muita, jumalallisia sotureita, jotka eivät ole enkeleitä, joten hänelle olisi kunnia tavata sinut."
Azael tiesi, ettei hänen tutorinsa kyseenalaistanut nuoren oppilaansa päätöksiä enää, joten Klausilla tuskin olisi mitään hätää, vaikka vanhempi enkeli kutsuttaisiinkiin paikalle. Hecate oli voimakas, armoton soturi, mutta oikeidenmukainen. Azaelin tapaan hän ei satuttanut niitä, jotka palvelivat ylempiä voimia. Hecate vain ei suostunut liikkumaan pimeään aikaan, joten se saattaisi mutkistaa asioita. Hetkeksi nuori enkeli nousi sohvalta ja käveli ikkunan luokse, vetäen verhoa hiukan sivuun. Edelleen hämärää, muttei enää pilkkopimeää. Klaus tuskin lähtisi enää tänään minnekkään, ja Azaelin makuuhuone, mikäli vampyyri sen hyväksyi lepopaikaksi, pysyisi hämäränä haluttaessa. Ehkäpä silloin myös Klaus saattoi pysyä hereillä. Azael palasi istumaan sohvan ääreen, katsellen edelleen vampyyriä.
"Kerro minulle...Miten olet onnistunut pitämään uskosi ja totuutesi kaiken tämän ajan, kun kaikki ihmiset eivät pysty pitämään sitä edes oman elämänsä verran?"
Azaelin katse oli melko vakava, mutta utelias. Hän halusi oppia Klausista lisää.

//Pahoittelen, että tässä on kestänyt. On ollut läjäpäin kiireitä. Nyt yritän kuitenkin aktivoitua ^___^ \\

”Pah, eivät kaikki vampyyrit ole niin kaavoihin kangistuneita. Monet meistä elävät erittäin modernia elämää”, Klaus nauroi, kun toinen kertoi ajatelleensa vampyyrien elelevän enimmäkseen linnoissa.
”Ah, voinhan minä toki Katarinasta kertoa”, mies sanoi hymyillen lempeästi pelkälle muistolle Katarinasta.
”Hän on kuin sisko minulle vaikka onkin minua paljon vanhempi. En tiedä tarkalleen milloin hän on syntynyt, mutta luulisin, että se on tapahtunut ennen ajanlaskumme alkua. Hän pelasti minut, kun olin muuttunut vampyyriksi. Hän esti minua tappamasta satoja ja tuhansia ihmisiä ja otti minut suojelukseensa. Asuin hänen kanssaan hyvin kauan aikaa kunnes tiemme erosivat ja muutin Ranskaan. Pidämme kyllä yhä yhteyttä, mutta hän asuu tällä hetkellä Venäjällä, joten tapaaminen on hieman hankalaa”, vampyyri kertoi tarinan ystävästään hyvin pelkistetysti, mutta hän ei olettanut, että toinen olisi kiinnostunut yksityiskohdista. Ja toki oli sellaisiakin yksityiskohtia, jotka hän mieluummin piti itsellään.

Klausin silmät pyöristyivät, kun toinen ehdotti, että hänen tulisi tavata joku vielä vanhempi ja voimallisempi enkeli. Hän avasi suunsa muutamaan otteeseen aikeenaan kommentoida jotain asiaan, mutta hänen suustaan kuului vain pihinää. Tuntui siltä kuin hänen äänihuulensa olisivat kuivuneet siihen paikkaan. Lopulta hän hyväksyi hetkellisen mykistymisensä ja jäi odottamaan, josko toinen sanoisi vielä jotain.

”Ehkä se johtuu juuri niistä vastoinkäymisistä, joita olen kokenut”, mies vastasi toisen kysymykseen.
”Olen joutunut kammottaviin tilanteisiin, joiden hetkellä olen kuvitellut, että en selviä, että kaikki toivo on kadonnut, mutta silti olen selvinnyt ja selviytymiseni on kerta toisensa jälkeen lujittanut uskoani. Olen alkanut uskoa, että maanpäällä olemisellani on tarkoitus, että en ole täysin turha ja, että minua tarvitaan johonkin”, hän kertoi ja pieni hymy koristi hänen huuliaan. Oli mukavaa puhua jollekulle, joka ainakin hänen näkemyksensä mukaan taatusti ymmärtäisi mitä hän yritti sanoa.

”Minä olen miettinyt, että olisi mukavaa yrittää järjestää jonkinlaisia tilaisuuksia minunkaltaisilleni ja muille, jotka tuntevat olevansa korkeamman voiman hylkäämiä. Haluaisin auttaa heitä löytämään valon ja totuuden. Mieleeni tuli, että sinun vierailusi tällaisissa tilaisuuksissa, jos niitä siis järjestäisin, voisi vahvistaa heidän uskoaan. Se voisi saada heidät tuntemaan, että heitä ei ole hyljätty”, Klaus puhui hieman kysyvään sävyyn ja käänsi sitten katseensa suoraan enkelin silmiin. Hänen katseestaan pystyi näkemään sen intohimon, jota tämä aihe hänen sielussaan herätti.