Killing me Softly

//sir Kai ja Lukas <3 \\


Zachariel tanssahteli kilinän säestämänä Lukasin kukkapuotiin ja lähes törmäsi Emilyyn, joka kyyristeli oven vieressä olevan kukkapuskan vieressä nyppimässä kuolleita kukkia kyseisestä petuniasta. Kauppa oli tyhjillään lukuun ottamatta vanhaa pariskuntaa, jotka ihailivat pitkävartisia punaisia ruusuja ja vilkuilivat Zacharielia hieman varautuneina tämän astellessa sisään. Aurinko oli laskenut puolisen tuntia sitten ja vihdoinkin lakannut sade oli jättänyt jälkensä kaupunkiin huuruisina ikkunoina ja suurina lammikoina, joissa lapset hyppivät riemusta hihkuen.

”Oi anteeksi Emily”, Zachariel pahoitteli, kun toinen oli lentää pyllylleen säikähdyksestä oven avautuessa niin kovin äkillisesti.
”Äh, älä huoli”, Emily sanoi kädellään huitaisten ja katsoi petunian oksaa, jonka oli vahingossa repäissyt irti.
”En ole koskaan pahemmin välittänyt petunioista”, hän jatkoi naurahtaen ja irrotti katkenneesta oksasta yhden violetihtavan kukan, jonka pujotti Zacharielin korvan taakse.
”Minä pidän niistä”, enkeli naurahti ja vilkaisi heijastustaan kaupan näyteikkunasta. Hän korjasi hieman kukan asentoa ja hymyili peilikuvalleen säteilevästi.
”Sinähän olet pelkkää hymyä tänään”, Emily huomautti palatessaan tiskin taakse. Hän katsoi, kun pieni puna kiiri Zacharielin kasvoille ja virnisti sitten tietäväisesti.
”Kyllä minä tiedän mikä sinua noin hymyilyttää. Tai ennemmin kuka”, nainen nauroi ja sai enkelin punastumaan syvemmin.
”Kyllä minä voin olla iloinen ilman mitään syytäkin”, nuorukainen puolusteli napakasti.
”Niinpä niin”, Emily nauroi ja viittasi kohti takahuoneeseen vievää ovea.
”Jos tulet toisiin aatoksiin niin Lukas on tuolla.”

Zachariel näytti Emilylle kieltä ja lähti astelemaan kohti takahuoneen ovea. Hän kosketti hellästi vaatteidensa laskoksissa tuntuvaa terävää kulmaa ja hymyili. Hän oli löytänyt ihanan korun, jonka hän ehdottomasti halusi antaa Lukasille. Hän avasi takahuoneen oven ja kurkkasi siitä sisään.
”Lukas?” hän huhuili huoneeseen.

Valkoseinäinen takahuone edusti sekalaisuudellaan ja metallisangoillaan kaikkea muuta, kuin varsinaisen putiikin sievää, vanhaa ja maalaisherttaista ilmapiiriä. Barthélémy oli yhä sen edellisen omistajan toivojen mukainen ulkoapäin, mutta Lukas oli vallannut sen sydämen, vienyt pois koriste-esineet ja verhot takahuoneesta, jättänyt jäljelle vain kirkkaat valot, veitset ja kukoistuksensa täyteläisimmässä uhkeudessa kurottelevat kukanvarret sinne. Hän... ei ollut koskaan uskonut ryhtyvänsä sommittelemaan kukkakimppuja, mutta puuhasta oli pian tullut yksi niistä tekijöistä, jotka pitivät hänet järjissään. Tai sopivasti tärähtäneenä. Kosteat, yhä elämää kihisevät pulleat ja kirkkaanvihreät varret pyörivät hänen elottoman kalpeissa sormissaan, eikä Lukas voinut kuin hymyillä itsekseen, vinosti, hieman katkerasti. Vampyyri kukkakauppiaana, miksei kukaan muu nähnyt siinä suurta vitsiä...

Tällaisina päivinä Lukas luovutti mieluusti Emilylle tiskin ääressä hymyilyn, ja keskittyä rauhassa itse järjestelemään luonnon väripurskahduksista kauniita asetelmia. Hän pyöritteli pientä kimppua käsissään, jalat takahuoneen keskisaarekkeelle heitettyinä ja tuoli kallistettuna niin pitkälle taakse, että tarvittaisiin vain pieni töytäisy, ja hän olisi selällään. Vampyyri oli nähnyt huonompiakin päiviä, mutta näytti silti kamalalta tavallistakin kalpeamman ihonsa ja tummien silmäpussiensa takia. Hän oli saattanut laihtuakin, sillä tuttu vaaleanharmaa poolopaita roikkui surullisen löysänä hänen yllään, kaulus tiukasti ylös kiedottuna ja hihat työskentelyn tieltä kyynärpäiden ylle käärittyinä. Hän näytti enemmän haudankaivajalta kuin syntymäpäivälahjaa tekevältä floristilta, kunnes Zachariel astui sisään.

”Zachy!”
Kuin taikaiskusta Lukas alkoi hymyillä tavanomaiseen kujeilevaan tapaansa, ja pienellä pyyhkäyksellä raskaana roikkuvat kiharat olivat taas vallattomasti sekaisin, kuten aina. Tuolin jalat paukahtivat takaisin vasten lattiaa, kukkakimppu ja mattoveitsi heitettiin huolettomasti pöydälle, ja mies nousi seisomaan hymyillen suloiselle enkelilleen.
”En odottanut sinun tulevan. Mitä asiaa sinulla on?” hän kyseli pyyhkiessään käsiään housujensa takamukseen, vältellen enkelin hopeisten silmien katsetta pälyilemällä sivuilleen ja valkeatukan yli kohti puotia, Emilyä, mahdollisia harhautuksia. Syyllisyys paistoi kilometrien päähän jännittyneistä hartioista, mutta Lukasin kasvot olivat silti kuin rehellisyyden perikuva, hymyilivät, kuin mikään ei olisi huonosti.
”Ahh, et olekaan käynyt hetkeen. Tarvitsetko lisää kukkia asuntoosi? En ymmärrä, kuinka voit pitää sellaista sisustusta hyvänä, missä ei ole mitään elävää...” kiharatukka naureskeli lievästi vaivaantuneesti, hieroi suutaan ja vasta sitten suostui katsomaan Zacharielia silmiin. Enkeli oli rehellinen, taka-ajatukseton itsensä, oli varmasti tullut vain katsomaan, miten hän voi ja juttelemaan, mutta jotenkin... Ghislain. Hyvänen aika, Ghislain. Kuinka hän pystyisi pitämään aikuisen miehen kokoisen salaisuuden piilossa enkeliltä, jota ei edes pystynyt katsomaan kunnolla silmiin? Eivätkä enkelit pitäneet siitä, jos joku turvautui valkoisiin valheisiin.
”Mmm, petunia? Pidätkö niistäkin? Voin lahjoittaa sinulle kimpun”, Lukas lausahti sitten huomattuaan kukan Zacharielin korvalla, ja ojensi kätensä silittämään kukkasen koristamia hiussuortuvia.

Zacharielin suu levisi varmasti yhteen säteilevimmistä hymyistä, joita maan päällä oli koskaan nähty. Hän käveli ripein askelin Lukasin luo ja oli halata tätä, mutta muutti mielensä viime tingassa.
”Täytyykö minulla olla jotain asiaa? Enkö saa tulla katsomaan lempihenkilöäni ihan huvikseen?” enkeli kysyi veitikkamainen hymy huulillaan ja hipelöi sormenpäillään hehkuvanpunaista ruusua, joka lojui läheisellä pöydällä.
”Ne viimeviikkoiset ruiskaunokit voivat vielä oikein hyvin. Minusta tuntuu, että ne pitävät minusta”, hän vastasi toisen kyselyyn kukista. Todella, hän oli huomannut kasvien kukoistavan lähellään erityisen kauan. Ehkä se johtui hänen aurastaan tai jostain vastaavasta. Hänen hymynsä hyytyi hieman ja hän kurtisti kulmiaan huomatessaan toisen oudon käytöksen. Hän tarttui miehen käteen tämän koskettaessa hänen hiuksiaan.
”En minä tarvitse petuniaa”, hän sanoi ja vei toisenkin kätensä miehen kädelle puristaen toisen kättä sitten lempeästi.
”Minä vain halusin kysyä, että mitä kuuluu”, nuorukainen jatkoi ja päästi irti miehen kädestä astellen sitten peremmälle takahuoneeseen. Hän otti käteensä muutaman valkean liljan läheisestä ruukusta ja teki pienen kimpun niistä ja verenpunaisista ruusuista. Hymyillen hän lisäsi kimppuun hieman vihreitä lehtiä ja näytti taideteostaan sitten Lukasille.
”Mitä pidät?” hän kysyi esitellen kimppua joka puolelta.

Lopulta hän laski kimpun pöydälle ja siirsi nyt hyvin läpitunkevan katseensa Lukasiin. Hänestä tuntui, että mies yritti salailla jotain. Vaikka hän ei ollut ollut tässä maailmassa kovin kauaa, saattoi hän silti tunnistaa epätoivoiset salailuyritykset. Ehkä se oli jopa osa hänen olemustaan, luulisi enkeleiden olevan hyviä tunnistamaan valheita. Hän huokaisi ja tarttui Lukasin leukaan varmalla otteella. Hän käänsi miehen päätä pakottaen tämän katsomaan itseensä ja tarkensi sitten katseensa syvälle toisen silmiin.
”Onko kaikki kunnossa? Miksi käyttäydyt kuin et haluaisi nähdä minua? Minusta tuntuu, että et edes halua katsoa minun suuntaani. Mikä on vialla?” hän kyseli huolestuneeseen sävyyn.

Lukas hymähti kevyesti ja taputti Zacharielin päälakea kuullessaan, että ruiskaunokit olivat yhä kunnossa. Ei hän ihmetellyt sitä laisinkaan, Zacharielilla oli omanlaisensa elämää edistävä aura... sellainen, joka sai hänetkin virkoamaan nuutumuksestaan alta aikayksikön.
”Hienoa. Ja saathan sinä tänne muutenkin tulla, on vain ollut niin paljon tekemistä, että tuntui jo, kuin olisi ikuisuus viime käynnistäsi...” Lukas selitteli olkapäitään kohauttaen. Enkeli alkoi selkeästi jo epäillä jotain, eikä Lukasin välttelevä käytös parantanut hänen asemaansa – oikeastaan, jos hän olisi ollut aivan normaalisti, ei Zachariel kaiketi olisi osannut edes aavistella jonkin painavan hänen mieltään, muttei Lukas vain... kyennyt olemaan normaalisti enkelin seurassa.
”Ahh, on ollut hieman kiireitä. Useita tilauksia, ja minun halutaan tekevän tuleville kulttuurifestivaaleille päälavan koristeet...” Lukas puheli astellessaan pöydän ääreen ja nosti äsken työstämänsä kimpun hetkeksi käteensä, kunnes asetteli sen odottamaan hieman vähemmän kukkia rutistavaan asentoon. Zacharielin kukkakimppu sai hänet hymyilemään, mutta hymy ei yltänyt aivan hänen silmiinsä.
”Palavaa rakkautta ja viattomuutta, hmm? Onko tämä jokin viesti?” hän kiusoitteli enkeliä, vaikka sanat tuntuivatkin ehkä syvemmin hänen omassa sielussaan. Kuinka hän osasikaan aina sotkea tilanteensa näin pahasti!

Lukas oli kaikessa rauhassa kääntymässä takaisin työn touhuun, eihän Zachariel tarvinnut häneltä mitään erikoista ja tehtävää oli paljon, kunnes pehmeät sormet tarttuivat kiinni hänen leuastaan ja pakottivat väsyneet kasvot kääntymään kohtaamaan enkelin hopeakolikkosilmien tuiman katseen. Hetken aikaa Lukas kesti tuijotusta ilmeenkään värähtämättä, mutta kohta hän jo huokaisi, sulki silmänsä hetkeksi ja veti kädellään Zacharielin sirot sormet pois kasvoiltaan.
”Anteeksi, olen vain niin väsynyt, ja sinä olet niin huolehtivainen... Minun on täytynyt huolehtia yhdestä pienokaisesta, ja se on imenyt minusta kaikki mehut”, Lukas selitti, eikä edes valehdellut juuri ollenkaan – vaikka oli tosin kieroa kutsua baarimikkoa pienokaiseksi, mutta Lukas oli jo tottunut siihen vitsiin. Naurahtaen Lukas kuitenkin tarttui kevyen nipistävästi Zachyn molemmista poskista kiinni ja heilutteli enkelin naamaa hetken ajan kieltään pärryyttäen.
”Mutta sinähän tulitkin piristämään minua! Mitäs hauskaa olet keksinyt väsyneen lapsenvahdin elvyttämiseksi?”

Zachariel nauroi toisen analyysille kukkakimpusta. Hän ei ymmärtänyt käsitettä rakkaudesta niin hyvin, että olisi voinut reagoida toisen puheisiin muutenkaan.
”Minulla ei ole tapana kätkeä viestejä kukkakimppuihin”, hän sanoi hymyillen.

”Pienokaista? Kenen pienokaisesta olet huolehtinut?” Zachariel kysyi näyttäen taas paremmantuuliselta. Hänestä ajatus Lukasista lapsenvahtina oli suorastaan kuolettavan suloinen.
”Itse asiassa minä huijasin sinua pikkuisen. Oli minulla ihan syykin tulla tänne”, hän kertoi syyllisen näköisenä kaivellen vaatteidensa laskoksista pienen hopeaiseen paperiin käärityn paketin. Hän ojensi paketin Lukasille.
”Minä hankin sinulle lahjan”, hän sanoi hymyillen säteilevästi. Hän ajatteli paketissa olevaa kaulakorua ja oli varma, että toinen pitäisi siitä. Koru oli valmistettu titaanista ja se oli koristeellisen miekan näköinen. Zachariel odotti innoissaan, että toinen avaisi lahjansa.
”Toivottavasti pidät siitä”, hän sanoi malttamattomana. Enkeli ei tiennyt mitä tekisi jos toinen ei pitäisi lahjastaan. Koru ei olut ollut lähelläkään halpaa.

//Nyt tuli kyllä kamalan lyhyt vasti, mutta lupaan kirjottaa ens kerralla pidemmän! Zacharielin antamasta korusta on kuva tässä \\

Lukas silitti puhtaanvalkoista liljaa, antoi sormiensa valua yli punaisten ruusujen, ja asetti sitten kimpun pois käsistään, pöydälle.
”... ota tuo ihmeessä mukaasi kun lähdet. Saisit vessastasi hyväntuoksuisen”, hän hymähti yhtä kiharaansa etusormensa ympärille kiertäen.
”Pieni viesti minulta... haha.”
Lukas antoi kevyen naurahduksensa jäädä huomiotta ja ryhdistäytyi hieman Zacharielin kysellessä pienokaisesta.
”Erään ystäväni. Et tunne häntä. Kuitenkin, olin hänelle palveluksen velkaa”, Lukas tanssahteli valheen ja totuuden rajalla, mutta ei hän voinut kertoa suoraan, miten oli viettänyt monta päivää tukemassa taas yhtä ihmissielua, joka joutui vajoamaan pimeyden poluille. Syyllisyys kirpaisi, sai hänen silmäkulmansa nytkähtämään heikosti, mutta Lukas pakotti tuntemuksen katoamaan. Hän ei aikonut antaa omien huoliensa pilata heidän tapaamistaan.

”Senkin puijari!” Lukas huudahti nauravaisena enkelin paljastaessa suuren petoksensa ujosti kiemurrellen, ja ojensi vampyyrille sitten pienen paketin. Kysyvä katse käväisi enkelissä, mutta palasi nopeasti lahjapakettiin, jonka paperin Lukas avasi pikaisesti, ja kohotti sitten rasian kannen ylös. Sieltä paljastui koru, suuri ja koristeellinen, ja hän epäröi hetken koskettaa sitä. Se ei kuitenkaan ollut hopeaa, eikä risti, vaan miekka... petti ulkonäöllään, mutta oli kuitenkin syvimmältä olemukseltaan täysin yhteensopiva vampyyrin kanssa. Hymyillen Lukas keräsi tukkansa hetkeksi ylös, kiepautti riipuksen nauhan kaulansa ympäri ja napsautti lukon kiinni. Koru laskeutui juuri sopivalle korkeudelle vasten hänen harmaata pooloaan, ja mies hiveli sitä hetken erikoinen hymynpuolikas huulillaan.
”Hyvänen aika. Minunhan täytyy maksaa tämä takaisin”, Lukas hengähti, ja loi saman tien ovelan katseen Zacharieliin, tarttui tätä käsistä ja vetäisi enkelin lähemmäs itseään. Ei lahjaa oltu tarkoitettu todennäköisesti sillä tavalla, mutta... mutta hän sai leikkiä ajatuksella ja vetäistä tietämättömän enkelin mukaan farssiin edes tänä yönä. Hän ansaitsi piristyksensä.
”Oletko koskaan käynyt katsomassa Pariisin nähtävyyksiä yöllä? Huomenaamuna olet”, hän julisti, ja veti enkelin perässään ulos takahuoneesta, nappasi vain nopeasti ruskean olkalaukkunsa mukaansa, ja huikkasi Emilylle jättävänsä puodin taas kerran naisen huolehdittavaksi. Siksi hän maksoikin nuorelle naiselle, ettei olisi sidottu yritykseensä.

Ulkona Rue de Chênellä Lukas kiisi ohi värivalojen ja muutamista yhä auki olevista istumapaikoista kaikuvan musiikin, aina metropysäkin portaille ja maan alle, pidellen Zacharielin kädestä tiukasti. Vasta, kun hän oli tanssittanut heidät lipunoston läpi ja sisään juuri sopivasti saapuneeseen junaan hän suostui pysähtymään itsekseen tyrskähdellen, ja nappasi enkelin hetkeksi tiukkaan halaukseen.
”Minne haluat ensin? Valloitetaan koko Pariisi tänä yönä!”

Valtava hymy valaisi Zacharielin kasvot, kun hän huomasi kuinka hyvin koru sopi Lukasille. Enkelistä tuntui kuin hän olisi voinut ryhtyä leijumaan ilmassa pelkästä riemusta ja hetkellisesti hänen siipensä aineellistuivat hieman ilman hänen omaa tahtoaan. Nuorukainen oli juuri aikeissa vastustella toisen takaisinmaksuaikeita tullessaan vedetyksi lähemmäs miestä. Hänen ihoaan pitkin kulkivat kylmät väreet ja kalpea iho meni kananlihalle. Zachariel sulki suunsa ja katsoi toisen kasvoja suurin silmin. Hänellä oli hyvä ja lämmin olo.

Zachariel ei ehtinyt vastaamaan toisen kysymyksiin nähtävyyksistä, kun jo huomasi tulleensa kiskotuksi ulos liikkeestä.
”No sinullehan tuli hoppu”, hän nauroi ja kompuroi hieman kovassa vauhdissa. Hänen kätensä kihelmöi toisen otteessa. Heidän päästessään junaan Zachariel miltei romahti Lukasin käsivarsille silkan uupumuksen vuoksi. Hän jäi siihen nojailemaan miehen rintakehään ja haistelemaan tämän ominaistuoksua.
”Olen aina halunnut nähdä Eiffel tornin yöllä”, hän sanoi hymyillen. Hänestä oli suorastaan synti, että asuttuaan viisi vuotta Pariisissa, hän ei ollut vieläkään nähnyt Eiffel tornia yöllä.

Jonkin ajan kuluttua juna pysähtyi melko lähelle Champ de Marsia ja kaksikko käveli sieltä lyhyehkön matkan Eiffel tornille.
”Se on kaunis”, Zachariel huokaisi ja käveli hitaasti lähemmäs tuhansin valoin koristeltua tornia. Valot kimmelsivät hänen silmistään, kun hän katseli mahtipontista rakennusta suuren kunnioituksen vallassa. Tornin juurelle päästyään hänen silmiinsä syttyi pilke ja hän virnisti katsoen Lukasia ovelasti. Lähes yliluonnollisen nopeasti hän tarttui miestä hartioista ja iski muutaman kerran voimakkaasti siivillään saaden heidät nousemaan ilmaan. Vahvoin siiveniskuin hän lennätti heidät tornin jalkojen yhtymäkohtaan ja laski Lukasin tasanteelle.
”Tämän lähemmäs tornia emme pääse”, hän naurahti ja istahti tornin kylmälle pinnalle. Hän hymyili Lukasin suuntaan ja tarttui sitten tämän käteen pehmeästi asettaen sormensa tämän sormien lomaan. Hän ei voinut olla ajattelematta, että heidän kätensä sopivat yhteen täydellisesti.

Hetken aikaa Lukas toivoi, ettei metromatka loppuisi ikinä. Hän painoi poskensa vasten Zacharielin silkkisiä hiuksia ja hengitti enkelin hentoa tuoksua antaen silmiensä sulkeutua pysäkkien valojen välähdellessä ohi ja raiteitten tärinän keinuttaessa heitä siinä sylikkäin. Lukas ei olisi halunnut päästä irti ikinä, ei koskaan, ei halunnut matkan loppuvan – ei edes vaikka kotia kohti matkaava nuori tyttö tuijotti heitä, eikä vaikka Zacharielin kanssa käsikkäin Eiffel-tornille rientäminen sai hänen kuolleen sydämensä sykkimään tunteesta, joka katosi häneltä aina, kun enkeli hävisi hänen näkökentästään.

Lukas oli aina pitänyt Eiffel-tornia enemmänkin arpena Pariisin kauniissa katukuvassa, modernin ajan karuna alkumerkkinä, mutta yöllä... se loisti valaistuna, taianomaisena, kuin muistuttaen siitä toivosta, jota ihmiset olivat kantaneet edellisenä vuosisadan vaihteena sydämissään. Toivosta tieteen, teknologian riemuvoiton tuomasta uudesta elämästä. Ja nyt enkeli ja vampyyri seisoivat sen juurella niskat kenossa, henki näystä liki salpautuneena, uuden ajan, taikuuden esiinmarssin merkkinä. Lukas ei kuitenkaan sanonut mitään ajatuksistaan Zacharielille, hymyili vain itsekseen. Ei nuorukainen olisi ymmärtänyt, hänhän oli ollut maan pinnalla vasta niin vähän aikaa...

Aivan kuin kostona Lukasin äkillisistä toimista tällä kertaa Zachariel yllätti kiharatukan, nappasi hänen harteistaan ja lennätti heidät molemmat korkealle, istumaan yhdelle paksuista metallipalkeista, jotka kannattelivat tornin painoa. Metalli tuntui kylmältä housujen lävitse ja Zacharielin käsi oli lämmin ja pehmeä, sormet sulavasti hänen omiensa lomassa. Tuuli sai Lukasin kiharan tukan hulmuamaan, mutta se ei kylmännyt kuollutta – päinvastoin, hän alkoi hymyillä leveästi kostunein silmin, katsellen heidän edessään avautuvaa Pariisin valoloistoa.
”Ihan jokainen ei pääsekään kokemaan tätä tornia näin”, hän nauroi ja painautui lähemmäs enkeliä, laskien päänsä nojaamaan vasten toisen vahvoja hartioita.
”Pariisi on kauniimpi öisin. Päivänvalo vain paljastaa ikävästi sen, ettei lumous olekaan totta”, hän naurahti kohta uudestaan, mutta apeammin. Miten suunnattoman hirveä tekosyy, ja juuri siitä syystä, että se oli totta. Miten julmasti päivänvalo paljastaisikaan Zacharielille hänen todellisen karvansa, verta juovan ja pimeyteen muita syöksevän luontonsa... vain yön pimeydessä ja sähkötulien loisteessa he saattoivat istua vieretyksin, onnellisen tietämättöminä, vain tuntien toisen lämmön ja pehmeyden vasten kylkeään...

”Ihan jokaisella ei ole siipiä, joilla lentää tänne”, Zachariel nauroi vastauksena Lukasin puheisiin. Enkeli kohotti kätensä ja laski sen olkaansa nojaavan pään päälle alkaen paijata miehen pehmeitä hiuksia. Hänen sormensa osui takkuun ja hän selvitteli sen hellin ottein ja jatkoi toisen pään silittelyä varmoin ja tasaisin liikkein.
”Minäkin pidän yöstä”, Zachariel myönteli toisen puheita, mutta ei voinut olla huomaamatta tiettyä apeaa sävyä miehen äänessä. Hän ei halunnut painostaa toista kertomaan murheitaan, joten hän piti suunsa kiinni.

He olivat istuneet siinä palkilla hiljaa jo hyvän tovin Zacharielin käsi Lukasin hiuksissa ja toinen käsi tiukasti miehen kädessä. Enkeli kumartui toisen puoleen nähdäkseen tämän kasvot ja varmistaakseen, että tämä ei ollut nukahtanut. Hänen silmänsä kohtasivat toisen silmät ja hän hymyili ja suoristautui jälleen. Alitajuisesti hän silitti peukalollaan kädessään pitelemäänsä kättä. Nuorukaisen sisällä velloi outo tunne, jota hän ei osannut nimetä. Hän tiesi vain sen, että hän olisi halunnut päästä vielä lähemmäs tuota toista miestä. Niin lähelle, että lähemmäs ei enää päässyt. Zachariel ei kuitenkaan tiennyt kuinka toteuttaa tuo haaveensa, joten hän päätti olla tekemättä mitään. Hän siirsi kätensä Lukasin hiuksista tämän niskaan ja silitteli tätä sormiensa päillä aivan paidan kauluksen alta. Hän värähti, kun kylmät väreet kulkivat hänen sormenpäistään aina varpaisiin asti ja hänen päänsä alkoi tuntua melko kevyeltä. Varovaisin liikkein, lähes huomaamatta hän siirtyi hitusen lähemmäs miestä. Kylmästä metallista hänen allaan huolimatta hänellä oli lämmin olo ja hän oli varma, että se lämmin olo johtui tuosta miehestä hänen vierellään.
”Minulle tulee sinusta lämmin”, hän sanoi käheämmällä äänellä kuin oli tarkoittanut. Hänen suunsa vain oli päässyt kuivumaan jatkuvasta nieleskelystä, jota hän oli harrastanut viimeisen puolituntisen. Hän antoi kätensä valahtaa hieman syvemmälle toisen kauluksen alle jatkaen silittelyä varmoin liikkein. Hänen silmänsä suorastaan söivät toisen miehen profiilia ja hän kumartui huomaamattaan aavistuksen lähemmäs toista.

Lukas antoi katseensa levätä öisessä maisemassa ja ajatuksiensa sekä murheittensa valua olemattomiin, haihtua tuulen mukana. Miksi hän murehtisi mitään? Hän oli nyt istumassa Eiffel-tornissa, kukaan alhaalta ei nähnyt heitä eikä olisi kutsumassa poliiseja paikalle, Zachariel hänen vierellään ei lähtisi minnekään, kumpikaan heistä ei varmaankaan kuolisi, vaikka sattuisi putoamaan... Ei kuolisi muutenkaan. Zachariel olisi niin täydellinen, yhtä iätön, yhtä ikuinen kuin hän, elleivät he olisi yö ja päivä, satuttaisi toisiaan voimillaan.

Lukasin silmät sulkeutuivat ja hänen päänsä taipui kevyesti taakse Zacharielin sormien käydessä huolestuttavan läheltä Ghislainin aiheuttamia puremarupia. Hän kuitenkin pakotti silmänsä auki ja seuraamaan jälleen kerran laiskasti vilinää, ajovalojen välkettä, katulamppujen väpätystä ja kiireisesti käveleviä ihmisiä kaukana alhaalla, toisessa maailmassa – mutta hän tunsi, kuinka Zachariel hivuttautui lähemmäs, hengitti hänen poskelleen, lämpimänä, elävänä.
”Zachy...” hän kuiskasi hiljaa kääntäen katseensa kohti jännittynyttä, aivan vierelleen painautunutta nuorukaista. Hopeisissa silmissä paloi liki kuumeinen katse, mutta huulet olivat jääneet epäröivästi raolleen, empien, tietämättä, mitä tehdä.
”Sinulla... ei taida olla taaskaan aavistustakaan siitä, mitä olet tekemässä, miltä tämä vaikuttaa...?” Lukas kysyi matalalla äänellä painaen leukansa vasten rintakehäänsä pehmeiden sormien hiipiessä pidemmälle hänen selkäänsä, saaden vampyyrin kehon kihelmöimään. Enkeli ei huomannut sitä varmaan itse, mutta hänen kuulas ihonsa hohti hämärässä aavemaisesti, ja Lukas... tunsi itsensä heikoksi.
”Zachy... jollet lopeta ajoissa, en voi luvata voivani enää... kiusaat minua hirvittävällä tavalla”, hän kuiski hiustensa lomasta, kohottaen lopulta kuitenkin päänsä ja kohdaten enkelin katseen suoraan, piileksimättä, silmissään kaikki se tuskaisa kaipaus, jota hän oli pidätellyt viime aikoina sisällään.
”En halua liata sinua...” mies henkäisi kumartuessaan puolestaan lähemmäs, toinen käsi kevyesti siroa rintakehää vasten, miekkariipus heidän välissään hiljaa huojuen roikkuen.
”Tämä on itsemurhaa... minähän palan valossasi... Zach, sinun täytyy antaa tämä anteeksi minulle”, Lukas kuiski hetki hetkeltä kiihtyneemmin, katse hopeasilmästä toiseen levottomana loikkien. Varovaisesti käsi nousi rintakehältä kaulalle, siitä poskelle, siitä peukalo painamaan vaaleat, kosteat huulet allensa – ja lähes hyökäten kiharatukka veti enkelin lähelleen, sieppasi julmasti koskemattomat huulet omiensa hamuttaviksi, mutta samalla silitti silkkistä tukkaa ja kietoi toisen kätensä laihan vyötärön ympärille niin hellästi, että se teki lähes kipeää.

”Mitä olen tekemässä?” Zachariel toisti toisen sanoja ja hänen äänensä väpätti hieman, kun hänen hengityksensä muuttui aavistuksen epätasaisemmaksi kuin normaalisti. Enkeli henkäisi hieman toisen puhuessa taas ja hän joutui vetämään muutaman kerran ajatuksen kanssa henkeä saadakseen sen kulkemaan taas. Kun Lukas kohotti katseensa hänen silmiinsä, hänestä tuntui, että hän voisi pyörtyä minä hetkenä hyvänsä. Alitajuisesti nuorukainen nuolaisi huuliaan ja henkäisi sitten terävästi nähdessään kaiken sen tunteen toisen silmissä. Hän ei itse sitä tiedostanut, mutta hänen silmänsä olivat lähestulkoon peilikuvat toisen silmistä kuvastaen samankaltaisia tunteita. Vaikka enkelin silmät näyttivät värinsä puolesta melkein jäältä, paloivat ne nyt niin selkeästi, että sokeakin olisi huomannut sen.

Zachariel huomasi lähes huohottavansa, kun Lukas kumartui lähemmäs häntä. Hänen rintakehänsä kihelmöi siitä mihin miehen käsi oli osunut ja enkeli tunsi sisällään kuin pieniä sähköiskuja.
”Antaa anteeksi? Minä annan sinulle mitä vain anteeksi”, hän huokaisi ja hänen silmänsä sulkeutuivat hetkeksi, mutta avautuivat pian toisen käden alkaessa liikkua hänen kasvoillaan. Nuorukaisen hengitys muuttui tiheämmäksi ja hän huokaisi pehmeästi, kun Lukasin sormi viivähti hetken hänen huulillaan. Ennen kuin Zachariel ehti huomata taikka reagoida, olivat hänen huulensa painautuneet kiinni toisen miehen huuliin ja hänen kätensä tarrautuneet hänen paitansa selkämykseen yrittäen saada miehen vielä lähemmäs. Enkeli myötäili toisen huulien liikkeitä ja huomasi pysyvänsä samassa tahdissa toisen kanssa vaivattomasti. Läpi hänen kehonsa viiletti sähköiskuja ja hänen vatsassaan tuntui jännittävää lepatusta. Nuorukainen vetäytyi hetkeksi kauemmas toisesta hengittääkseen ja painautui sitten niin lähelle toista, että tuli osittain istumaan hajareisin tämän syliin. Hänen huulensa painuivat toisen kaulalle ja kulkivat siitä kohti pehmeitä huulia. Vaikka Zacharielilla ei ollut aiempaa kokemusta tällaisesta, tuntuivat hänen vaistonsa ohjaamaan hänet tekemään niin kuin oli oikein. Nuorukainen ei ajatellut tekemisiään vaan antoi tunteillensa täyden vallan. Vihdoin hänen huulensa löysivät toisen huulet uudestaan ja hän suuteli tätä niin viattoman pehmeästi, että se olisi tehnyt heikomman miehen hulluksi.
”Mitä minulle tapahtuu?” hän kysyi niin hiljaa, että kuiskaus lähes katosi tuuleen. Enkeli kuitenkin tiesi toisen kuulevan. Hän hyväili sormenpäillään Lukasin rintakehää ja taas joukko sähköiskuja kulki läpi hänen kehonsa ja hänen huuliltaan pääsi värisevä huokaus.

Lukasista tuntui, kuin hän olisi suudellut ensimmäistä kertaa elämässään. Suloinen polte kasvoi jokaisen pienen suukon aikana, jokaisella kerralla, kun heidän huulensa koskettivat – ja samalla suudelma poltti häntä, vaati häntä perääntymään, mutta uhmakkaasti hän jatkoi sitä. He irtaantuivat toisistaan vain pieneksi hetkeksi jakaen äänettömän, mutta sitäkin syvemmän katseen, ja Lukas kääntyi istumaan palkin myötäisesti Zacharielin kivutessa hänen syliinsä jakaen hellyyttä, jota vampyyri ei ollut kyennyt edes kuvittelemaan houkuttelevansa esiin puhtoisesta enkelistä. Viimeinen viaton, liki lapsekas suudelma sai Lukasin tuntemaan itsensä hirveäksi – kuinka hän kehtasikaan haluta taivaallista olentoa, johon hänellä ei edes ollut lupaa luoda katsettaan, jonka kuuluisi elää taivaassa ja valossa, kun taas hän oli pimeyden kirottu kulkija?
”Himo, Zachariel. Yksi suurimmista synneistä. Tai rakkaus, jumalien suurin lahja ihmiskunnalle. En tiedä itsekään, kumpi... etkä voi edes kuvitella, kuinka haluaisin tietää...”
Lukas painoi hetkeksi päänsä alas, yrittäen selvittää ajatuksensa, yrittäen lopettaa, sillä hän tiesi, etteivät he selviäisi vammoitta. Hän ei kuitenkaan voinut olla vajoamatta hitaasti selälleen, vetämättä enkeliä ylleen pidellen lempeästi käsiään siloisilla poskilla, ja laskettamatta uutta, nälkäistä suudelmaa nuorukaisen huulille, vaatien epätoivoisesti lisää, janoten hellyyttä.

Kohta Zacharielin huulet eivät enää riittäneetkään Lukasille, vaan hän lasketti suudelmavanan enkelin kaartuvalle kaulalle, antoi käsiensä laskeutua hyväilemään nuorukaisen alaselkää, painoi tämän tiukkaan syleilyyn ja antoi itsensä tuntea sileän ihon sormillaan, huulillaan, kielellään... Vasta silloin, kun terävät hampaat jo koskettivat kaulansivun pehmeää lihaa Lukas heräsi siihen, kuinka hänen kurkkuaan poltti, kuinka janoinen peto hänen sisällään oli pörhistänyt niskakarvansa ja alkanut ojennella kynsiään. Kiivaasti hengittäen hän tönäisi Zacharielin kauemmas itsestään hartioista kiinni pitäen, ja kiharatukka jäi tuijottamaan vaaleaan enkeliinsä selällään maaten, kasvoillaan suorastaan kauhistunut ilme, ja tummat silmät hohdellen tulista punaistaan selvemmin kuin koskaan.
”V-voi ei...”
Hänen kirottu luontonsa! Kirottu! Toinen käsi nousi sivelemään Zacharielin kaulaa, eivätkä silmät pystyneet katsomaan muualle, ne tuijottivat huulia, ne tuijottivat jännettä, joka piirtyi esiin vaalean ihon alla, ne tuijottivat paidan alta kurkistavia solisluitten kärkiä... Sively muuttui rajummaksi, melkein raavinnaksi, ja lopulta kapeat sormet puristuivat kevyesti enkelin kaulan ympärille – ja vampyyri puristi silmänsä kiinni ja käänsi päänsä sivulleen.
”Meidän ei pitäisi jatkaa. Zach, en halua satuttaa sinua”, hän ynähti, tuntien kuitenkin sieraimissaan Zacharielin tuoksun ja tuntien sormiensa alla kaulavaltimon rytmikkään sykkeen. Hän ei halunnut satuttaa itseään, hän palaisi, hänen kurkkunsa tuhoutuisi, jos hän edes kuvittelisi juovansa enkelinverta, nestemäistä pyhyyttä – hän oli hullu, ja halusi pohjattomasti yrittää järkensä estelyistä huolimatta.

”Himo? Rakkaus?” Zachariel oli kuullut noista molemmista. Hän oli lukenut niistä niin monista kirjoista, että hänen päänsä melkein halkesi siitä tiedon määrästä. Hän ei ollut kuitenkaan koskaan ymmärtänyt noita tunteita täysin tätä ennen. Nyt hän kuitenkin tunsi sisällään samaan aikaan sellaista paloa ja hellyyttä, että hän ei voinut tulla muuhun tulokseen kuin uskoa Lukasia.

Zachariel vajosi toisen päälle hiljalleen ja antoi painonsa laskeutua toisen varaan. Hän tunsi heidän reisiensä osuvan yhteen ja tunne sai hänet henkäisemään toisen suuhun suudelman lomassa. Kun enkeli tunsi Lukasin huulten painautuvan kaulalleen, hänen huuliltaan karkasi selkeä voihkaus. Hänen selkänsä taipui hieman kaarelle ja hän hengitti yhä vain raskaammin. Hänen kätensä vaeltelivat toisen kyljillä ja hänen kyntensä kaivautuivat toisen pehmeään paitaan. Zacharielin huulilta pääsi älähdys, kun toinen työnsi hänet kauemmas. Hän katsoi Lukasia loukkaantuneen näköisenä ja yritti tasata hengitystään. Hieman tasaantunut hengitys kuitenkin kiihtyi taas, kun toinen kävi sormillaan melko kovakouraisesti hänen kaulansa kimppuun.
”Älä lopeta, älä mene pois”, hän vaikersi, kun toinen puhui aikeistaan lopettaa. Hän käänsi toisen päätä niin, että pystyi katsomaan tätä silmiin. Hänen silmissään paloi sellainen halu ja kiintymys, että oli ihme, ettei se sulattanut koko Eiffel-tornia maan tasalle. Hänen kätensä pujahtivat ketterästi toisen paidan alle ja hän raapi kynsillään hitaasti tämän kylkiä. Rauhallisesti hän kumartui toisen puoleen ja painoi huulensa tämän huulille elämänsä tähän mennessä rauhallisimpaan ja intohimoisimpaan suudelmaan. Hän nuolaisi hellästi miehen huulia ja huokaisi nautinnollisesti.
”Minä en halua koskaan lopettaa. Kävi mitä kävi”, hän huohotti ja siirsi kätensä Lukasin vatsalle paidan alla nautiskellen paljaasta ihosta käsiään vasten.
”Sinä olet ihana”, hän kuiskasi huulet hipoen miehen korvaa. Hitaasti hän nuolaisi tämän korvalehteä ja päästi kurkustaan kevyen murinantapaisen. Hänellä ei ollut koskaan eläessään ollut näin omituinen olo, mutta hän ei pistänyt sitä pahakseen. Suoraan sanottuna hän rakasti sitä yli kaiken.

Halu kalvoi Lukasia, ja vaikka hän kuinka taisteli, ei hän voinut olla kohtaamatta kauempana pitelemänsä enkelin tummaa kiihkoa täynnä olevaa katsetta – ei vaikka olisi halunnut, sillä Zachariel pakotti hänet kohtaamaan tekojensa seuraukset... tai sitten vampyyrin syyllisyys vain puhui, hän kuvitteli asioita, mutta nähdä enkeli niin ihmisen lailla lihan himojen armoilla... Mistä rakkaudesta tietämätön olento olikaan oppinut keinot villitä mies täysin?
”Zachy, minä varoitan sinua, varoitin sinua”, Lukas mumisi voimattomana vasten suudelmaa, huokaisi tuntiessaan kosketuksen vatsallaan, heitti päänsä sivulle huulien hamutessa hänen korvaansa. Se alkoi olla liikaa, aivan liikaa, ja hän hivutti kätensä hyväilemään takaraivon hiuspehkoa, hellästi, pehmeästi, vetäessään Zacharielin uuteen intohimoiseen suudelmaan, nälkäiseen suudelmaan.

Silloin suloinen, rakastava tunnelma särkyi, ja Lukasin kurkusta nousi matala, liki yliluonnollinen murahdus, ja yhtäkkiä hellät suudelmat katosivat väkivaltaisen syöksähdyksen tieltä. Ennen kuin hän ehti estää itseään olivat pitkät, vahvat hampaat pureutuneet enkelin vaaleaan lihaan, repineet auki haavat kauniille kaulalle, ja kynnet pureutuivat vasten kulmikkaita hartioita pihtien lailla, päästämättä enkeliä pakenemaan. Raivokkaasti, himoiten kulmahampaat lävistivät ihon uudestaan, uudestaan, notkea kieli keräsi kullankarvaan veren kipunoimaan vampyyrin suussa, ja kouristuksenomaisesti imien Lukas sulki silmänsä, tunsi ajelehtivansa pois tajunnastaan, tuntien Zacharielin sydämen sykkimässä kielellään, huulillaan, kurkussaan...

Lopulta Lukas kuitenkin irrottautui yhtä väkivaltaisesti ja äkillisesti kuin oli enkelin kimppuun käynytkin, tönäisten hennomman miehen pois yltään ja ryömien tästä kauemmas päänsä käsiinsä peitellen ja hiljaa vaikertaen. Ja hän oli aikonut piilotella Ghislainia, huolehtinut muuttamansa vampyyrin paljastavan itsensä. Hän itse paljasti itsensä, eikä edes kyennyt katumaan tekoaan tuntiessaan enkelin veren pisteliään, makean maun kielellään – yliluonnollisen, voiman maun.
”Zachy... voi ei, Zachy... En halunnut sinun kokevan tuota”, Lukas vaikersi hengästyneenä ja käpertyi kyljelleen kerälle. Kultainen veri lämmitti hänen sormiaan, sai hänen huulensa punertamaan ja poskilla hehkumaan elämän, jota niillä ei yleensä näkynyt, mutta samaan aikaan... hän pelkäsi. Ei edes Zachariel voinut olla niin typerä, ettei olisi ymmärtänyt, ettei rakkaus saanut uhriaan satuttamaan rakkauden kohdettaan, syömään tästä.

Zacharielin tyytyväinen ynähdys muuttui kauhun ja kivun kiljaisuksi, kun terävät hampaat lävistivät hänen ihonsa. Enkelin huuto herätti varmasti muutaman korttelin verran ihmisiä ja nuorukainen ei antanut näiden nukkua, sillä tämä huusi ja huusi uudestaan ja uudestaan, kun hampaat lävistivät hänen ihonsa kerta toisensa jälkeen. Hän pyristeli kaikkine voimineen, mutta ei päässyt pakoon tiukasta otteesta.

Lukasin viimein päästäessä enkelin irti, peruutti tämä nopeasti niin kauas kuin pääsi ja jäi sitten huohottaen pitelemään kaulaansa, hänen sormiensa välistä valui muutama pisara hohtavan kultaista verta. Hän tuijotti miestä, jonka käsiin olisi voinut luottaa elämänsä, suurin silmin ja pian muutama kyynel vieri pitkin hänen kasvojaan ja hän joutui näkemään vaivaa pystyäkseen järkytykseltään hengittämään. Hän kuuli toisen sanat, mutta hänen aivonsa eivät pystyneet rekisteröimään niitä. Hän veti värisevästi henkeä ja hänen kurkustaan pääsi lohduton nyyhkäisy. Miksi toinen oli satuttanut häntä noin? Nuorukainen ei ymmärtänyt. Tilannetta pahensi se, että hänellä ei ollut ketään kenen puoleen kääntyä. Hän ei voinut puhua kenellekään tilanteestaan. Lukas oli hänen ainoansa ja nyt tämä oli pettänyt hänen luottamuksensa.
”Miksi?” hän kuiskasi heikosti ja nousi seisomaan. Hän käveli metallipalkin reunalle, hyppäsi ja levitti siipensä pudotuksen puolessavälissä hidastaen siten pudotuksensa. Saatuaan jalkansa maahan hän juoksi pakoon taakseen katsomatta.

Lukasin pää tuntui heittävän, se ei ollut enää ollenkaan kiinni hänen harteillaan, ja hänen täytyi kääntää koko maailmaa saadakseen itsensä puolittain istumaan kyynärpäihinsä nojaten ja kasvonsa käännettyä kohti Zacharielia. Enkeli hohti hänen silmissään kultaista valoa, keltaista valoa, valoa joka menetti hohdettaan – ja kyyneleet likasivat vaaleat kasvot, nyyhkäys repäisi maailman halki. Lukas halusi sanoa olevansa pahoillaan, selittää, paljastaa kaiken ja kärsiä seuraukset – mitä tahansa, jottei hänen tarvitsisi enää katsella, kuinka enkeli kitui ja kärsi, petettynä, niin karvaasti petettynä – mutta hänen kurkkunsa paloi, syöpyi pois, ei ollut enää äänihuulia joita käyttää, hänen huulensakin mustuivat ja käpertyivät mykiksi.

Yhdessä valkeassa lehahduksessa enkeli liisi jo alas tornista, juoksi pois, katosi tomuisten ja harmaiden ihmisten sekaan alhaalla kadulla. Taivas hohti vain muutaman metrin päässä Lukasin pään yläpuolella ja tähdet polttivat häntä. Kuolisiko hän tähän? Hänen sietäisi kuolla tähän!

Lopulta kiharatukan kurkku avautui ja hän taivutti kasvonsa kohti taivasta, selkänsä kaarelle, antoi itsensä pudota alas tornista korviariipivän huudon kera – huudon, joka riutui korpin kiljaisuksi, ja musta, suuri lintu syöksyi yötaivaalle kieppuen tuskasta kuin pahan hengen riivaamana.

Kukaan ei tainnut nukkua hyvin sinä yönä sillä seudulla kahden niin hirvittävän äänen jälkeen.

//Teh end~ <3 Oli ihana tunnelmapätkä. Alamäki alkakoon >:'D//