Vieraassa ympäristössä // deno

Noel

"Pysähdy, pentu!" Noel ei kääntynyt katsomaan taakseen vilkaistakseen, miten lähelle hänen takaa-ajajansa olivat päässeet. Toisaalta Noel kyllä tiesi olevansa takaa-ajajia nopeampi, mutta se ei silti poistanut sitä tosiasiaa, että hänenkin jaksamisellaan oli rajansa. Varsinkin maailmassa, johon hän ei ollut tottunut ja jonka arkkitehtuuri oli aivan toisenlaista kuin siellä, mistä Noel oli kotoisin. Enkelipoika oli tuon tuosta astunut harhaan ja melkein kaatunut, mutta onnistunut viime hetkillä korjaamaan tasapainonsa ja jatkamaan juoksemista. Pienet, vaaleat siivet Noelin selässä heilahtivat hänen juostessaan ja illan hämärtyvässä pimeydessä vaalea, aavistuksen hohtava iho kertoi turhankin hyvin takaa-ajajille sen, missä Noel milloinkin meni.

Noel ei koskaan ollut ymmärtänyt ihmisiä, eikä hän nytkään ymmärtänyt, miksi häntä ajettiin takaa. Eihän hän ollut tehnyt mitään, minkä vuoksi noiden ihmisten olisi pitänyt suuttua.. "Saamarin friikinpenikka!" Noelin korviin kantautui uusi huuto, jonka sisältöä hänen lapsenmielensä ei käsittänyt. Takaa-ajajat lähestyivät koko ajan ja Noel saattoi jo tuntea miesten kuuman hengityksen niskassaan kun hän kääntyi puistoon johtavalle polulle, taikaolentoja vihaavat miehet yhä perässään.

Noel alkoi jo hiljalleen hyytyä ja hänen hengityksensä kävi entistä raskaammaksi. Pojan hopeiset, hätääntyneet silmät etsivät epätoivoisina jotain pientä piiloa, johon hän voisi livahtaa, mutta vieraassa maastossa ja sen hetkisessä juoksuvauhdissa sellaisen löytäminen oli lähes mahdotonta. Noel patisti jalkojaan kestämään vielä vähän matkaa, mutta hänen matkansa tyssäsikin äkisti johonkin. Tai tarkemmin sanottuna johonkuhun. Lapsi pysähtyi raskaasti hengittäen, tarrasi hätääntyneenä vieraan hahmon paidanliepeeseen ja piiloutui tämän selän taakse. "A-auta.." Niin Noelin ääni kuin pieni ja heiveröinen kehokin vapisivat niin pelosta kuin väsymyksestäkin ja poika onnistui vain vaivoin pysymään jaloillaan.

Maéley oli harvoin maistanut näin hyviä kurkkupastilleja.
Ihmiset tuntuivat syövän niitä jonkinlaisena kivunlievityksenä kurkun alueella, näin enkeli oli ymmärtänyt ja vihjasihan makeisen nimikin sen käyttötarkoitukseen omalla yksinkertaisella tavallaan. Maéley ei kuitenkaan ollut koskaan eläessään tuntenut kurkkukipua saatikka kärsinyt flunssasta, joten pastillit olivat hänelle siinä suhteessa kaikkea muuta kuin hyödyllisiä. Se, mikä niissä kiehtoi, oli niiden erikoinen maku sekä se, että pastillit saivat suun tuntumaan jäiseltä ja omituisen sileältä. Maéley sormeili käsissään olevaa pastillirasiaa keskittyneesti, lukien sen sivuun kirjoitettua sotkuista tekstiä suurella mielenkiinnolla.
”Mynthon Spring –pastillien maut ja värit tulevat suoraan luonnosta. Nauti ja virkisty, päivittäin!”
Vaikkei mikään viherpiiperö ollutkaan, Maéley ei voinut kuin onnitella itseään upeasta valinnastaan: kun edes yksi yritys käytti luonnonaineksia, oli se muutoin niin rappeutuneen ihmiskunnan joukossa hänestä jo suuri saavutus. Aski tosin ei sitten puolestaan ollutkaan niin ekologinen, mutta se oli ollut odotettavissa. Ihmiset eivät yksinkertaisesti kyenneet täydellisyyteen.

Ilta oli jo ehtinyt pitkälle. Taivas tummeni entuudestaan ja varjot pitenivät silmissä: hetki sitten syttyneet katulamput valaisivat vain suurimpia teitä, jättäen pitkiä pätkiä sivukujista pimeyden valtaan. Kurkkupastilliaski tiukasti luisissa sormissaan Maéley kääntyi puistotielle, aikeinaan suunnata kohti omaa maanpäällistä kotiaan, jossa ei tosin liiemmin aikaansa viettänyt. Mutta pakko sielläkin oli joskus vierailla vilkaisemassa paikkoja ja varmistamassa, että kaikki taulut olivat suorassa, matot ojennuksessa ja ikkunat ehjiä. Suojattinsa Émilen Maéley oli hetkeä aikaisemmin peitellyt vällyjen väliin ja nyt poika nukkui jo sikeästi, seilaillen unten jännittävässä maailmassa, joten siitäkään riiviöstä ei tarvinnut huolehtia enää tämän yön aikana.

Maéley maiskautti hieman huuliaan, maistellen kurkkupastillin makua kielellään. Omiin mietteisiinsä vaipuneena enkeli ei ymmärtänyt kiinnittää tarpeeksi huomiota lähestyviin juoksuaskeliin ennen kuin oli jo liian myöhäistä: seuraavassa hetkessä puistikon takaa syöksyikin jo pieni, huohottava ja selvästi pakokauhun vallassa oleva hahmo. Tuo juoksi suoraan pahaa-aavistamatonta Maéleyta päin, saaden enkelin lähestulkoon tukehtumaan suussaan olleeseen kurkkupastilliin törmäyksen aiheuttaman tömähdyksen vuoksi. Silmiään raivokkaasti räpyttelevä ja kurkkuaan köhivä enkeli ei edes ensi alkuun huomannut törmääjän ripustautuneen häneen kuin takiainen konsanaan. Vasta hiljainen ja pelokas ääni havahdutti hänet parempaan tietoisuuteen:
”A-auta..”
Maéley kohotti käsivarsiaan hieman ylemmäs, yrittäen nähdä paidanhelmassaan roikkuvan lapsen paremmin. Pojan pienten sormien kosketus puistatti häntä, mutta hän ei ehtinyt hätistää lasta kauemmas ennen kuin takaa-ajajat kurvasivat kulman takaa näköpiiriin. Tilanne piirtyi vasta nyt kunnolla Maéleyn mieleen ja se sai hänet rypistämään vaaleita kulmiaan: kolmikko ajoi takaa pientä, puolustuskyvytöntä poikaa, aikeinaan selvästi hakata toisesta henki ulos.

”Hei minne se kakara katosi…?”
Mieskolmikon tähytessä heidän suuntaansa, Maéley tyrkkäsi vapisevan pojan huomaamattomasti toisella kädellään paremmin piiloon selkänsä taakse. Hänen vaatteensa olivat onneksi ilmavat, joten lapsi peittyi näkyvistä kokonaan. Enkeli ei voinut kuin onnitella itseään omasta nerokkuudestaan avatessaan suunsa ja huutaessaan hämmentyneenä ympärilleen tähyilevälle kolmikolle:
”Juoksi tuohon suuntaan!” Hän viittoi oikealla kädellään sinne mistä oli itse hetki sitten ollut tulossa, saaden takaa-ajajilta kiitokseksi nyökkäyksen. Itsekseen hymyillen Maéley seurasi miesten menoa, unohtaen lähes kokonaan takanaan piilottelevan pojan.

// äääk tää levis käsiin!

Noel

Noel tarrautui entistä tiukemmin vieraan miehen paidanhelmaan, suomatta sillä hetkellä ajatustakaan sille, miten vieras todennäköisesti hänen yllättävään ilmestymiseensä reagoisi. Pelko oli ainoa ajatus pienen enkelipojan mielessä ja kun Noel kuuli, miten häntä jahdanneet miehet seisahtuivat ja tivasivat hänen olinpaikkaansa, lapsi vinkaisi surkeana ja hautasi kasvonsa Maéleyn selkään, kyyneleitään nieleskellen ja yrittäen olla kuulematta miesten välistä sananvaihtoa. Entä jos tuo vieras paljastaisi hänet? Jos tämä olikin joku lapsia vihaava raakalainen? Tai vielä pahempaa.. Jospa tämä olikin samassa juonessa ja halusi vain itsekin piestä hänet.. Ajatus iski Noeliin salaman lailla ja hän oli jo aikeissa livahtaa uudelle pakomatkalle, mutta havahtuikin sitten tajuamaan, miten Maéley piilotti hänet vaatteidensa suojiin ja huutavan mieskolmikolle hänen juosseen vastakkaiseen suuntaan. Hetken aikaa poika ehti pelätä toisen joutuvan vaikeuksiin moisesta valheesta, mutta lähes samantien helpotus valtasi hänen mielensä ja kun Noel oli varma, että miehet olivat varmasti kadonneet, hän siirsi Maéleyn vaatteita syrjään ja vilkaisi nopeasti ympärilleen.

Kyyneleet valuivat yhä valtoimenaan enkelilapsen silmistä ja hän yritti raivokkaasti pyyhkiä niitä paitansa hihaan. Itkemisestä punehtuneiden silmien katse kohosi kuitenkin hetken päästä ylöspäin, tarkastelemaan Maéleyta. Noelin kasvoille kohosi varovainen, hädin tuskin nähtävissä oleva hymy. "K-kiitos.. T-te pelastitte minut, h-hyvä herra." Noel kuiskasi hiljaisella äänellä, joka vielä vapisi aavistuksen voimakkaasta itkusta. Poika hieroi kyyneleiden kastelemia kasvojaan ja tarkasteli varovasti vanhempaa miestä, kuin tarkastallen, oliko tämä ystävä vai vihollinen. Noel oli tottunut olemaan varautunut vieraiden seurassa eikä hän kovin helposti uskaltanut luottaa. Tällä kertaa toinen oli kuitenkin osoittanut ainakin jossain määrin olevansa pojan luottamuksen arvoinen ja Noel astui hiukan epävarman oloisesti lähemmäs, hipaisten kevyesti Maéleyn kättä. "M-minä olen N-Noel." Noel esittäytyi ja uskalsi nyt hymyillä jo hiukan vapaammin, vaikka hymyileminen olikin ollut hänelle aina vähän hankalaa. Hämärtyvässä illassa enkelipoika huomasi myös hiljalleen tämän vaalean ihon ja Noel mietti, mahtoiko toinenkin olla enkeli.