Damsel in distress!

//Lusei ja Zachariel <3//

Lukas alkoi pikkuhiljaa alkaa epäillä, että hän saattoi itse aiheuttaa itselleen ne aamuöiset vastoinkäymiset, joista valitteli asiakkailleen aina kun vain pystyi. Hän ei ehkä sittenkään ollut täysin viaton uhri, joka joutui kärsimään ohikulkijoiden mielettömästä väkivallasta, vaan ehkäpä hänen kyvyttömyydellään olla tyrskähtämättä aivan liian lyhyen tyllihameen kanssa keikistelevälle nuorelle pojulle oli jotain tekemistä asian kanssa. Tietenkin poika oli näyttänyt siltä, kuin olisi äitinsä jalanjäljissä halunnut tulla isona lutkaksi, mutta valitettavasti nuorukaisella oli mukanaan häntä päätä pidempi poikaystävä ja hänen kaverinsa, joilla kaikilla oli kinkut käsivarsien tilalla.

Siksi hetken huvituksensa päätteeksi iltakävelyllään ollut vampyyri oli ottanut suosiolla jalat alle, kun koko joukkio oli kääntänyt vihaiset katseensa häntä kohti. Hän olisi ehkä saattanutkin päästä karkuun, ellei olisi onnistunut astumaan raollaan olevasta viemäriluukosta sisään ja melkein pudonnut luukkuun, josta sitten useampi niskavilloihin tarttuva käsi oli hänet sitten pelastanut. Tai pelastanut ja pelastanut, tietysti hänet oli raahattu läheiselle pikkukujalle, mätkäisty dramaattisesti vasten seinää, ja hamepojan poikakaveri oli käärinyt hihansa suurieleisesti.
”Oh, tämähän on kuin elokuvissa!” hän oli henkäissyt kuin pakahtumaisillaan ihastuksesta, mikä oli tietysti jouduttanut nyrkin matkaa kohti hänen vatsaansa. Jostain syystä rasavillit nuoret miehet tähtäsivät aina vatsaan, ja harvemmin kasvoihin – mutta tällä kertaa Lukas sai huomata toivovansa koputtaneensa puuta, kun raudalla vahvistettu isku sai hänen leukaluunsa ratisemaan ikävästi.

Kuka tahansa muu olisi ollut suunnattoman kauhuissaan siinä tilanteessa, suorastaan pelännyt henkensä puolesta, mutta oli yö ja Lukas oli vampyyri. Hän päästeli soveliaita kirosanoja ja kivunähkäyksiä – joita ei edes tarvinnut näytellä, kyllä potku haaroväliin sattui hänestäkin hävyttömän paljon – mutta ei juuri välittänyt edes yrittää karata. Helpompi olisi vain sietää aloillaan ja ryömiä sitten pimeään kotiin parantelemaan itseään kaikessa rauhassa.

Tai näin hän ainakin ajatteli, kunnes joku hamepojan kavereista, ilmiselvästi humalaisin heistä, vetäisi läheisestä roskakasasta esiin sorkkaraudan.
”Pilailetko?” Lukas ehti ähkäistä naama venähtäneenä, kun isku päähän sai hänet jo putoamaan suorastaan hervottomaksi pahoinpitelijöidensä käsiin. Silmissä välkkyi, korvissa soi ja oma pieni yksityinen helvetti oli käynnistänyt polttaribileet hänen takaraivollaan, mutta silti mies tajusi yhä joten kuten ottavansa osumaa katuun. Ja tulevansa potkituksi. Ehkä, häneen sattui jo tarpeeksi, jotta kivun mahdollinen lähde sumeni omituiseksi taustahälyksi.

Zachariel ei tiennyt miksi hän piti öisistä kaduista niin paljon kuin piti. Kuitenkin ainakin kerran viikossa öinen kaupunki houkutteli hänet ulos kävelemään. Hän piti siitä kuinka paljon kaupunki muuttui öisin, tuntui kuin olisi astunut aivan eri maailmaan. Tai ehkä se johtui vain kaupunginosan kummallisuudesta, hän ei ollut asiasta aivan varma.

Tänä iltana hän oli ollut kahden houkutuksen välissä. Mennäkö kävelemään yöhön vai käpertyäkö sohvannurkkaan lukemaan tiiliskiven kokoista romaania, jonka hän oli löytänyt kirjaston poistomyynnistä pistäydyttyään siellä aikaisemmin sinä päivänä. Lopulta hän oli päätynyt kompromissiratkaisuun ja käveli nyt pitkin öisiä katuja nenä kiinni kirjassa nähden lukea ihostaan hohtelevan valon ansiosta.

Hän oli niin keskittynyt lukemaansa teokseen, ettei kiinnittänyt vähäisintäkään huomiota siihen, minne oli kävelemässä. Siksi hän ei huomannut astuvansa kaupunginosansa pahamaineisemmille kaduille. Hän ei myöskään huomannut edessään hiipivää kulkukissaa ennen kuin oli miltei astunut sen päälle ja se oli iskenyt kyntensä hänen jalkaansa. Zachariel ei jaksanut kiinnostua haavoista sen enempää, sillä ne paranivat kohisten ja mitä kissaan tuli, hän tyytyi hymyilemään harmaalle takkupallerolle pahoittelevasti ennen kuin syventyi jälleen kirjaansa. Hän oli juuri kääntymässä ympäri kulmasta, kun kovat äänet pysäyttivät hänet. Hän kurkisti kulman taakse ja näki useamman raavaan miehen pahoinpitelevän nyt jo maassa makaavaa miestä. Hänen silmänsä levisivät ja hän puri hampaansa yhteen. Toisen olennon satuttaminen tuolla tavoin oli jotain mitä hän ei voinut sietää.

Zachariel tuhahti ärsyyntyneeseen sävyyn ja laittoi kirjansa kiinni. Hän käveli nopein askelin lyhyen matkan kulmalta miesten luo ja ennen kuin nämä ehtivät edes tajuta hänen olemassaolonsa hän kalautti lähintä miehistä kirjalla päähän. Kovaa. Mies älähti ja astui taaksepäin menettäen tasapainonsa ja kaatuen maahan. Kauempana tilannetta tarkkaillut hameeseen pukeutunut poika päästi tukahtuneen huudahduksen ja polvistui kaatuneen miehen viereen. Miehen kolme vähintään yhtä lihaksikasta ystävää olivat nyt jakaantuneet niin, että yksi jatkoi edelleen maassa olevan miehen mättämistä ja loput tulivat kohti Zacharielia rystysiään naksutellen. Zachariel levitti siipensä ja kuroi lyhyen välimatkan umpeen yhdellä voimakkaalla siipieniskulla. Nopeus yllätti miehet ja he eivät ehtineet reagoida, kun toinen sai kirjan kulma edellä päähänsä
voimalla heitettynä ja toinen löysi itsensä veitsi kurkulla vasten vastapäistä seinää. Nyt puuttui miespoloa hakannut mieskin tappeluun ja rynnisti Zacharielia kohti aikeenaan ilmeisesti vapauttaa seinää vasten vangittu ystävänsä. Nopealla keskittymisellä Zachariel materialisoi siipensä ja iski ne auki niin, että juokseva mies törmäsi niihin ja kaatui selälleen. Tässä vaiheessa oli ensimmäiseksi tyrmätty mies saanut itsensä jaloilleen ja säntäsi nyt kovaa kyytiä karkuun. Muut ottivat neuvosta vaarin ja lähtivät juoksemaan tämän perässä. Zachariel laskosti siipensä, huokaisi ja päästi seinää vasten vapisevan miehen irti. Tämä juoksi ystäviensä perään kuin itse Paholainen olisi hänen perässään.

Häiriötekijöistä selvittyään Zachariel laittoi veitsensä takaisin vyölleen vaatteidensa poimujen sekaan ja kääntyi miesten uhria kohti. Hän käveli tämän vierelle ja katseli tätä hetken. ”Mihin sattuu?” hän kysyi ja ojensi kättään toiselle, jotta voisi auttaa tämän ylös.

Lukas alkoi pikkuhiljaa jo palaa halusta saada tähdet pois tanssimasta silmissään, jotta kykenisi loikkaamaan repimään häntä jatkuvalla syötöllä pahoinpitelevän laitapuolenkulkijan kurkun auki, kun yhtäkkiä huomasi tauon muuten loputtomalta virralta tuntuneessa kivussa. Ei hän siitä paljoa kostunut, pääsi vain kierähtämään vatsaltaan selälleen, kun sama meno jo jatkui. Jotain mies hänelle yritti äristäkin, mutta sanat hävisivät jonnekin taustalle käsittämättömäksi mölinäksi.

Eivät sattumanvaraisten öisten kulkijoiden puheet Lukasta edes kiinnostaneet, kun hänen auenneilla silmillään oli jotain ihmeellistä nähtävää. Nuori, suorastaan valkoinen mies tyrmäsi yhden äijistä kirjalla, hyvät jumalat kirjalla! Jopa maailman pyöriessä ympärillä kovin epävakaisen tuntuisesti Lukaksen äly riitti siihen, että hän ymmärsi silkinhohtoisten siipien merkityksen. Tilanteen suoranainen ironia sai hänet virnuamaan kuin hullu, varsinkin, kun hänen kimpussaan ollut mies luovutti ja lähti koettamaan onneaan jumalaisen olennon kanssa – ja sai siivistä päin näköä niin, että kumahti komeassa kaaressa samalle likaiselle kujanpätkälle, kuin millä Lukas oli joutunut kiemurtelemaan aivan liian monta minuuttia.

Enkelin saatua tehokkaasti häädettyä pahantekijät pois Lukas vaivautui viimein osoittamaan elonmerkkejä ja kohottautui vaivalloisesti kyynärpäidensä varaan. Murtumat nitisivät jo takaisin kiinni, ruhjeet vaalenivat kovaa vauhtia ja hänestä vuotanut verikin oli ollut melkein hyytynyttä jo ulos vuotaessaan. Vammat olivat pikkuseikkoja siihen verrattuna, että nyt enkeli seisoi hänen edessään ja katsoi alas seesteisillä kasvoillaan kuin mikäkin jeesuspatsas kättään ojentaen. Hetken aikaa Lukas tuijotti kättä epäröiden, mutta kurottautui sitten tarttumaan siihen – ja sai hämmästyksekseen tuntea vain miellyttävän lämmön ja sileän ihon, eikä siunatun olennon poltetta lihassaan.
”Sydämeni on ollut kuoliossa jo jonkun aikaa, voisit kaiketi puhallella siihen lemmekästä eloa?” hän heitti heikosti ja kampesi itsensä seisomaan. Ehkäpä hänen poolonsa oli tahriutunut piloille verestä ja hänen tukkansa tarvitsisi perusteellisen pesun, mutta muuten mies oli, kuin mitään pahoinpitelyä ei olisi tapahtunutkaan. Mitä nyt häntä väsytti, jomotti ja janotti, mutta se ei näkynyt etäisen kiinnostunutta ilmettä kuvastaviin kasvoihin asti.
”Kirja ja veitsi? Mistä lähtien huligaanit ovat ryhtyneet sivistyneiksi?” vampyyri kysyi kulmaansa kohottaen, mutta purskahti sitten voipuneeseen nauruun.
”Ei, tärkeämpää taitaa olla kysyä, mikä ihmeen tehtävä saa enkelin käyttäytymään tuolla tavalla? Olet aivan mahdottoman outo, auttaja hyvä.”

Pieni hymy koristi Zacharielin kasvoja, kun toinen tarttui hänen käteensä. Toisen käsi tuntui hieman kylmältä, mutta hän uskoi sen olevan vain pahoinpitelyn jälkiseuraamus.
”Sydämeni on ollut kuoliossa jo jonkun aikaa, voisit kaiketi puhallella siihen lemmekästä eloa?”
Nuorukainen ei ollut varma kuinka lausahdukseen tulisi reagoida, koska pohjimmiltaan hän ei edes ymmärtänyt mistä toinen puhui. Hän tyytyi kuitenkin vain näyttämään lievästi kummastunutta naamaa samalla, kun antoi katseensa tutkia toisen vartalon pahempien ruhjeiden varalta.
”Huligaanit?” hän kysyi kallistaen päätään kummastuneen pienen eläimen tavoin. Hän tutkiskeli hetken toisen miehen kasvoja tarkkaavaisesti ja hymyili sitten.
”En minä ole huligaani”, hän sanoi viattomaan sävyyn antaen selvästi ilmi, ettei kunnolla ymmärtänyt mitä toinen oli ajanut takaa.

Kun toinen ryhtyi miettimään hänen motiivejaan, Zachariel kohotti kulmiaan hivenen. Olihan tilanne hänelle ilmiselvä.
”En minä voi sallia kenenkään satuttaa toista tuolla tavoin. Ja mistä tehtävästä sinä puhut?” hän vastasi ja hymyili sitten aurinkoisesti.
”Älä välitä, kyllä se varmasti menee ohi. Olet saanut liian monta iskua päähäsi”, hän oli täysin varma, että kaikki ne outoudet, mitä mies sanoi, johtuivat vain siitä, että mies oli sekaisin. Hänen päähänsä ei yksinkertaisesti mahtunut, että hän olisi jollain tapaa tietämätön maailman menosta.
”Mikä sinun nimesi on? Minä olen Zachariel”, hän sanoi hymyillen, hän oli oppinut, että tässä maailmassa nimet olivat tärkeitä. Hän kohotti kulmiaan kurtistaen kätensä ja nappasi toisen poskelle pudonneen ripsen. Hän ojensi ripseä miestä kohti hymyillen.
”Sinun täytyy puhaltaa se ja sitten saat toivoa”, hän sanoi iloisesti.

Lukas tiesi kyllä, milloin häntä katsottiin kummasti, ja sepäs vasta hymyilyttikin häntä. Hän melkein mumisi suupielestään, ettei pikkuisen tarvitse välittää vanhan sedän hölinöistä, mutta onnistui pitämään lausahduksen sisällään – enkeli olisi kaiketi hämmentynyt siitä vain lisää, eikä hän tiennyt, halusiko ryhtyä selittämään taivaan viestinviejälle huonoa vitsiä.
”Aivan, aivan, muuten vain kannat veistä mukanasi”, hän kuitenkin totesi kuivasti ja pyöräytti silmiään.
”Eikös teräaseen kuljettaminen julkisella paikalla ole lailla kiellettyä? Muistelisin ainakin jotain sensuuntaista”, vampyyri lausahti sitten tökäten sanoillaan kokeilevasti uutta tuttavuuttaan viattomuuden yllyttämänä. Saisikohan enkeli kovankin hepulin? Ehkä ei, eihän hän edes tiennyt, millainen suhtautuminen enkeleillä oli lain ulottamiseen itseensä saakka.

Lukas joutui kuitenkin itse yllättymään, kun pikku enkeli katsoi häntä pyörein silmin ja naama peruslukemilla kielsi tietävänsä mitään mistään tehtävästä. Ainahan enkeleillä oli jokin tehtävä, hän oli kohdannut tarpeeksi monta enkeliä sen tietääkseen! Eivät itseriittoiset siipiveikot muuten vaivautuisi tahrimaan jalkojaan syntisen maallisen maailman pölyssä. Zacharieliksi itsensä esittelevän nuorukaisen touhu sai hänet suorastaan ärsyyntymään, pojuhan ei pelannut ollenkaan sääntöjen mukaan. Vähämielinen ilme kasvoillaan hän tuijotti aikansa nenänsä eteen työnnettyä pientä ripseä, mutta päätyikin lopulta läpsäisemään sen pois silmistään.
”Minussako on tässä jotain vikaa? Oletko aivan varma, ettet pudonnut taivaasta päällesi?” hän kysyi myrkyllisesti ja kiepsahti dramaattisesti ympäri, aikomuksenaan marssia sydämistyneenä pois. Lupaava alku kuitenkin lässähti, kun hänen vasen jalkansa taittui kahtia hänen painonsa alla ja lähetti vampyyrin kaartamaan sivuun kurssistaan kasvot edellä seinää päin.

Hetken aikaa kiharatukka tyytyi nuuskimaan kiviseinän pistelevää tuoksua, mutta lopulta hän kampesi itsensä takaisin pystyyn hiljaa saksaksi valittuja sanoja jupisten. Seisomaan takaisin päästyään mies ei kuitenkaan hetkeen viitsinyt vielä kääntyä katsomaan enkeliä kohti, vaan antoi katseensa kohota valosaasteen tappamalle tähtitaivaalle toinen käsi hajamielisesti takaraivosta kuivunutta verta rapsutellen.
”... Lukas. Ja saattaisin ehkä tarvita kävelykeppiä hetkiseksi”, hän huokaisi melko alistuneesti ja tähysi Zacharielia toiveikkaana. Mikäli enkeli ei tajuaisi vihjettä, hän todellakin yrittäisi käyttää koiranpentusilmiä. Ehkä hän onnistuisi siinä sittenkin tällä kertaa.

”Eikös teräaseen kuljettaminen julkisella paikalla ole lailla kiellettyä? Muistelisin ainakin jotain sensuuntaista”
”Mutta en minä tarkoita mitään pahaa. Ja ei kukaan tiedä, että minulla on se”, Zachariel vastasi hymyssä suin. Hän ei ollut koskaan lopulta oppinut ihmisten lakeja kovin hyvin. Sitä paitsi hän ei ollut koskaan joutunut ongelmiin veitsensä takia, koska se kätkeytyi hänen vaatteidensa laskoksiin kätevästi. Hänestä ei myöskään tuntunut, että ihmisten lait olivat aivan niin tiukkoja kuin hänen, ihmisethän rikkoivat niitä kaiken aikaa. Tämä uusi tuttavuus hämmensi häntä. Eivät muut yleensä kyselleet niin paljon kysymyksiä ja olleet niin hassuja.

Zachariel mutristi huuliaan, kun toinen läpsäytti ripsen pois tieltään. Hänestä se oli kerrassaan epäkohteliasta. Hän räpytti siipiään muutaman kerran äkäisesti ja asettui sitten.
”Taivaasta?” hän kysyi hämmentyneenä. Tiesikö toinen mistä hän oli tullut? Hän oli saanut omin avuin selville, että oli tullut jostain paikasta minne muut eivät päässeet, mutta hänellä ei ollut hajuakaan mikä se paikka oli saatikka sitten kuinka sinne pääsi. Hän käänsi katseensa kohti taivasta ja kurtisti kulmiaan. Kuinka hänen oli tarkoitus sinne päästä? Hän ei lentänyt vielä läheskään tarpeeksi hyvin päästäkseen noin korkealle. Havahduttuaan ajatuksistaan hän huomasi, että toinen oli kääntynyt ja jollain ihmeen konstilla joutunut nojailemaan seinään.
”Väsyttääkö sinua?” hän kysyi huolestuneeseen sävyyn. Hän ei ymmärtänyt miksi muuten toinen nojailisi yhtäkkiä seinään kuin siksi jos tämä oli kamalan väsynyt. Huoli pyyhkäisi hänen kasvojensa yli ja hän astui askelen lähemmäs toista. Eihän kamalasta hakkaamisesta voinut säästyä vahingoittumattomana.

”Lukas”, hän maisteli toisen nimeä hetken ja hymyili sitten. ”Se on kaunis nimi.”
”Kävelykeppiä? Etkö voi kävellä?” Zachariel kysyi ja kuroi umpeen välimatkan heidän välillään. Hän mittaili toista hetken katseellaan ja nappasi tämän sitten vaivattoman näköisesti poikittain syliinsä. Hänen jalkansa vapisivat hetken toisen painon alla ennen kuin hän tottui siihen. Hän hymyili iloisesti ja lähti marssimaan eteenpäin.

Kymmenen minuutin kuluttua hän oli saanut toisen divarinsa ovelle ja ryhtyi kaivelemaan avaimia taskustaan. Hän kuitenkin huomasi harmikseen sen olevan mahdotonta aikuinen mies käsivarsilla ja hän laski toisen varovaisesti seisomaan omille jaloilleen.
”Pärjäätkö sinä?” hän kysyi ja avasi oven liikkeeseensä. ”Minulla on asunto yläkerrassa.”

Enkeli hämmästytti Lukasta hetki hetkeltä enemmän. Hän muisti hämärästi saaneensa toisella kolmesta kohtaamisestaan enkelin kanssa siivekkään suorastaan sekoamaan, kun oli vihjannut tämän rikkovan lakia. Ehkäpä enkeleissäkin oli sittenkin eroa, tämä untuvikko ainakin alkoi vaikuttaa hitusen vähemmän jäykkäniskaiselta tapaukselta. Oikeastaan kummallisen höveliltä ja tietämättömältä, vai olikohan killisilmäinen yksinkertaisuuksien ihmettely jonkinlainen juoni? Kaikki enkelithän olivat kotoisin taivaasta, vai helvetistäkö tuo siipiniekka luuli tulevansa?

Monen monituisia kysymyksiä lillui Lukasin sisällä, mutta ulos pääsi muutama herja lisää Zacharielin mennessä kysymään, väsyttikö häntä.
”Oh, kyllä, nukahdin juuri päin seinää”, hän sähähti kireästi, mutta huokaisi hetken päästä turhautuneena. Miten hän nyt antoi verensä kiehua näin? Yksi enkeli sinne tai tänne, olipa kuinka erikoinen tahansa, ei sellaisen pitäisi häntä kovin paljoa hetkauttaa.
”Pystyn, mikäli naaman istuttaminen seinään on kunnollista kävelemistä”, hän naurahti sitten ja heilutteli yhä parantumista odottavaa jalkaansa, joka löllyi ja hytkyi luunmurtumaisella tavalla. Pitäisi saada se suoraksi ja lepuulle, ehkäpä sitten se tokenisi siitä – mutta tätä Lukas ei edes ehtinyt sanoa ääneen, kun yhtäkkiä pienempikokoinen enkeli nappasi hänet käsivarsilleen.

Yllätyksestä kiljaisten Lukas tarttui horjuvan kantojuhtansa kaulasta kiinni, mutta joutui pian myöntämään, että enkelipoika oli todellakin aikamoinen voimanpesä, kanteli häntä kuin ei mitään pitkän matkaa. Lopulta he pysähtyivät oven edelle, joka ei eronnut laisinkaan muista kadulla olevista ovista. Lukas kuitenkin mittaili sitä katseellaan hyvän tovin nojatessaan yhdellä kädellä ovenkarmiin.
”Olen selvinnyt pahemmastakin”, hän vastasi puolihuolimattomasti kyselyihin terveydentilastaan. Hän oli syönyt vasta vähän aikaa sitten, oli yö ja kuutamokin melkein pilkisti pilvien ja valosaasteen takaa – hän olisi aamulla terve kuin peipponen. Tai lepakko. Zacharielin toiset sanat saivat hänet vilkaisemaan nuorukaista hassusti silmäkulmastaan ja hymyilemään vinosti.
”Mutta Zachariel, mehän vasta tapasimme! Mitä äitinikin ajattelisi, jos kuulisi minun menneen vieraan miehen asuntoon ensitapaamisella...”
Kovaan ääneen Lukas ei viitsinyt sanojansa kiekua, vaan mumisi ne suupielestään, vähän niitä toisella kädellään peitellenkin. Huono vitsi, jonka hän halusi sanoa ääneen, mutta ei oikeastaan enkelille eikä kenellekään muullekaan. Rykäisten hän kuitenkin vakavoitti kasvonsa ja kääntyi sitten katsomaan hyväntekijäänsä toinen kulma koholla.
”Oliko tuo kutsu? Olet aivan liian ystävällinen, kultaseni.”

”Olen selvinnyt pahemmastakin”
Zachariel mietti itsekseen mitä se pahempi oli mistä tuo mies oli selvinnyt. Hän ei kuitenkaan uskaltanut kysyä, koska herra vaikutti kärttyisältä. Ehkä se oli sitä mitä ihmiset sanoivat murrosiäksi. Hän ei oikein tiennyt mitä se tarkoitti, mutta he aina sanoivat niin silloin, kun puhuivat kärttyisistä ihmisistä. Nuorukainen nyökkäsi hiljaa itsekseen, murrosiästä oli pakko olla kysymys. Hän päätti ottaa sen esille Lukasin kanssa myöhemmin. Häntä todella kiinnosti tietää millainen tuo murrosikä oli.

”Odottaako sinun äitisi sinua? Olen kovin pahoillani, toivottavasti hän ei pistä sinua kotiarestiin”, vaaleaverikkö pahoitteli nopeasti ja painoi päänsä. Hän oli kuullut erään kirjastossa olleen naisen huutavan jollekin pojalle, että tämä joutuu kotiarestiin, koska oli antanut äitinsä odottaa. Zachariel oletti sen liittyvän jotenkin siihen, että ei saanut tulla kotiin. Nyt häntä huoletti, että tämä uusi tuttavuus joutuisi elämään kadulla hänen takiaan.
”Jos hän ei päästä sinua enää sisälle niin minä voin puhua hänelle. Eihän hän voi heittää sinua ulos!” nuorukainen höpötti kauhistuneena ja tiputti häkellyksissään avaimensa maahan. Hän nosti ne nopeasti ja hento puna häilyi hänen poskillaan.
”Anteeksi”, hän sanoi ja meni jopa niin pitkälle, että kumarsi pienesti toiselle.

”Totta kai se oli kutsu. Enhän minä voi jättää sinua kadulle jos ne miehet tulevat vaikka takaisin. Eihän sinusta olisi niille mitään vastusta. Sinut hakattaisiin tohjoksi. Tule sisään nyt vain”, Zachariel sanoi ja viittoi miestä tulemaan perässään. Hän kiipesi liikkeensä takaosassa olevat portaat ylös ja avasi asuntonsa oven.
”Älä ota kenkiä pois, lattioista tulee tikkuja jalkoihin”, hän sanoi ja asteli peremmälle ahtaasta eteisestä.
”Tervetuloa”, hän sanoi iloisesti ja hymyili kuin hänen elämässään ei voisi tapahtua mitään sen mukavampaa kuin vieraan miehen kutsuminen hänen asuntoonsa ja tämän toivottaminen tervetulleeksi.

Lukas tutustutti kämmenensä otsaansa huolella ja pitkällisesti Zacharielin tulkitessa hänen sanansa toistamiseen aivan liian vakavasti – ja vielä heti perään osoitti olevansa hämmentävällä tavalla tietämätän ilmaisun kotiaresti merkityksestä. Enkelit olivat itsekeskeisiä ja sisäänlämpiäviä, sen hän oli käsittänyt aikaisemman perusteella, mutta tämä nimenomainen yksilö meni vielä pidemmälle. Aivan kuin siipiveikko ei tietäisi tästä maailmasta juuri mitään.
”Zachariel-hyvä, ensinnäkin kotiarestissa ei saa lähteä kotoa minnekään. Toiseksi äitini on kuollut aikoja sitten. Kolmanneksi, se oli vitsi”, hän selitti mahdollisimman selkeällä äänellä, kuin olisi puhunut vähä-älyiselle. Hänen ärsyyntynyt katseensa kuitenkin pehmeni, kun Zachariel tarjosi yhä hänelle kutsua kotiinsa. Tosin Lukasin takaraivossa alkoi pitää meteliä myös aavistus siitä, ettei tämä enkeli osannut sanoa suoralta kädeltä hänen olevan vampyyri, eikä kai tajunnutkaan kutsun merkitystä hänelle.

Hyvillään taivaalliselta viestinviejältä saamastaan hyvästä kohtelusta Lukas pomppikin yhdellä jalalla Zacharielin perässä hämäräperäisen divarin yläkerrassa olevaan asuntoon. Ei levitoinut, sillä omien kykyjen salassa pito oli juurtunut aikoja sitten selkärankaan. Hän ehti juuri ja juuri nähdä, kuinka miellyttävältä paikalta asunto näytti ja avata suunsa kiittääkseen tervetulotoivotuksesta, kun äkillisesti vampyyrin iho alkoi sihistä ja kurtistua. Lukas reagoi tuntemaansa kipuun ja luotaantyöntävään, itselleen vihamieliseen voimaan alitajuisesti loikkaamalla komeasti useamman metrin taaksepäin, aivan kuin toinen jalka ei olisi enää ollut ollenkaan murtunut, ja laskeutui portaiden yläpäähän kovaäänisesti kiroten ja sähisten äidinkielellään.
”Paska! Olisi pitänyt arvata, teikäläiset eivät ikinä, ikinä ole noin mukavia huvikseen”, hän syytti ja raivosi kiemurrellessaan entistä kauemmas asunnosta, jonka oli tajunnut liian myöhään olevan täynnä pyhiä esineitä ja symboleja. Kovin pitkälle hän ei kuitenkaan päässyt, kun luovutti ja levähti selälleen makaamaan alkaen nyppiä poskipäistään karrelle palanutta ihoa kivusta ähisten.
”Jalka olisi parantunut ihan helpolla, mutta saamari näitä... Äläkä vaan sano, että sinulla on vaarna sateenvarjotelineessä odottamassa. En aio olla näin kiltisti, jos vetäiset sellaisen esille.”

Zachariel oli tuskin saanut tervetulotoivotustaan loppuun, kun mies jo loikkasi komeasti taaksepäin ja ryhtyi kiroamaan jotain mistä enkeli ei saanut selvää.
”Paska! Olisi pitänyt arvata, teikäläiset eivät ikinä, ikinä ole noin mukavia huvikseen”
Zachariel ei ymmärtänyt. Mitä pahaa hän muka oli toiselle tehnyt? Hän mutristi huulensa vihaisesti suppuun ja mulkaisi toista. Millaista röyhkeyttä ja kiittämättömyyttä hän saikaan osakseen.

”Vaarna?” hän kysyi huolestuneena. Toisen hänen korviinsa täysin sekavista puheista hän oli päätellyt, että tämä oli kuin olikin saanut aivotärähdyksen tai vastaavan hakkaamisen seurauksena.
”Mitä sinä oikein selität vaarnoista ja sateenvarjoista? Minulla ei ole sateenvarjoa, mutta tiedän erään kaupan, josta varmasti saa sellaisen. Vaarnoista en tiedä mitään. Mitä ne ovat?” hän pulisi ja kyykistyi miehen viereen tutkimaan tämän kärähtänyttä poskea.
”En huomannutkaan, että he polttivat sinua. Voi parkaa”, hän voivotteli ja kurotti kätensä koskemaan vieraansa poskea, mutta muutti mielensä viime tipassa. Ehkä tuollaisiin ei pitäisi koskea, palohaava saattaisi vaikka tulehtua.
”Pitäisikö sinut viedä lääkäriin tai jotain?”

Lukasin teki mieli tirauttaa muutama kyynel, niin pahasti hänen kuollutta ihoaan kirveli, mutta Zacharielin hölmö hyväntahtoisuus sai hänet pysäyttämään kaiken, mitä oli tekemässä, ja vain tuijottamaan enkeliä suu avonaiseksi unohtuneena. Seuraavassa hetkessä hän nauraa käkätti hysteerisesti, tyrski ja pärski hämillään, kunnes lopulta rauhoittui kieriskeltyään itsensä makuulleen. Päätään pudistellen ja itsekseen jupisten hän punnersi itsensä istumaan ja hitaasti mutta varmasti vakavoitui. Enkeli paljastui.... erikoiseksi tapaukseksi, ja se herätti Lukasin mielenkiinnon. Tai ainakin sai hänet kiinnostumaan tarpeeksi, jotta enkeli ei saanut vain kylmää ivaa tietämättömyydelleen vastaukseksi.
”Zachariel. Minä olen.... sanotaanko vaikka nätisti, että epäkuollut. Kokeileppas, tuntuuko pulssia?” hän kysyi ja tarttui samalla siivekkään käteen ja vei sen rinnalleen.
”Ei taida. Siksi minä en mene lääkäriin, paranen ilmankin eivätkä nämä vammat... haittaa minua niin paljon. Kivistää pirusti, mutta kyllä tämä tästä.”
Lukasin äänensävy muuttui aivan täysin. Enää se ei ollut ivallinen, vaan hän oikeasti yritti selittää parhaansa mukaan Zacharielille, mistä oli kysymys. Enkeli oli kuitenkin selkeästi ja aidosti huolissaan, ja kaiketi loukkaantunutkin omituisesta reaktiosta kotinsa esittelyyn.

Valitettavasti Lukas sai huomata kohtaavansa huomattavan ongelman, kun hän tajusi, ettei pystynyt tai halunnut selittää palovammojen syntymissyitä liian perinpohjaisesti. Vampyyrit eivät sopineet enkelien oikeudentajuun, eivät varmaan tämänkään omalaatuisen yksilön kohdalla. Pienen mietinnän jälkeen hän päätti valehdella hävyttömästi, ja huokaisikin siksi raskaasti ja jatkoi kärähtäneitten hitusten nyppimistä, tällä kertaa kämmenselistään – kutina ja pistelevä kipu tuntuivat kauheilta, mutta vuosisatoja epäelänyt epäkuollut osasi kohdistaa ajatuksensa niistä pois.
”Sieluni jäi ruumiiseeni erään kirouksen takia, ja siksi minä ja uskonto emme tule hyvin toimeen keskenämme. Sinulla on varmasti ihastuttava asunto, mutta noiden symbolien keskelle asteleminen on minulle kuin liekinheittimillä täytettyyn ansaan tallustelua”, hän huokaisi uudestaan ja tunsikin aitoa harmia olotilansa takia. Aina ei ollut mukavaa olla vampyyri, ei ainakaan enkelin seurassa. Hänestä Zachariel oli kuitenkin mielenkiintoinen, häntä ei huvittanut lähteä ja tuntuisi epäkohteliaalta kieltäytyä täysin tylysti avusta, joten leppoisasti hymyillen Lukas kurottautui tarttumaan enkeliä kädestä – tällä kertaa se tuntui lievänä kuumotuksena jo aiheutuneiden vammojen takia – ja taputti kättä toisella kädellään.
”No mutta. Voisit tuoda hieman jäitä, ja voisin lepuuttaa jalkaani ja näköjään myös ihoanikin vaikka tässä vähän aikaa. Jos tällaisen onnettoman olennon oleskelu ovimatollasi ei haitaa liikaa.”

Zachariel kohotti kulmiaan, kun toinen repesi raikuvaan nauruun. Hän ei voinut ymmärtää mikä tätä nyt niin suunnattomasti huvitti. Kun toinen ryhtyi puhumaan epäkuolleista, hänen silmänsä pyöristyivät hieman. Hän oli kuullut ihmisten juttelevan otuksista, jotka eivät olleet samalla lailla eläviä kuin muut, mutta hän ei kyennyt muistuttamaan mieleensä sen enempää aiheesta. Hän painoi kätensä litteäksi toisen rintaa vasten ja kohotti kulmiaan. Hän ei todella kyennyt aistimaan toisen sydämensykkeitä, mutta oudolla tavalla tuo läheisyys tuntui mukavalta.
”…Kivistää pirusti, mutta kyllä tämä tästä.”
Hän hymyili hieman ja hetken mielijohteesta painoi korvansa toisen rintaa vasten kuunnellakseen tarkemmin josko kuulisi tämän sydämen äänen. Hän sulki silmänsä ja keskittyi tarkasti, mutta ei siltikään kuullut mitään.

”Sieluni jäi ruumiiseeni erään kirouksen takia, ja siksi minä ja uskonto emme tule hyvin toimeen keskenämme. Sinulla on varmasti ihastuttava asunto, mutta noiden symbolien keskelle asteleminen on minulle kuin liekinheittimillä täytettyyn ansaan tallustelua”
”Voi sinua. Olen pahoillani, en tiennyt”, hän sanoi ja rutisti toista nopeasti ennen kuin päästi irti. Hän katsoi toisen kasvoja pää kallellaan ja hymyili pienesti.
”Kyllä kaikki järjestyy”, hän sanoi positiivisena itsenään.

Nuorukainen nyökkäsi innokkaasti kuullessaan toisen neuvot ja kiiruhti sisään hakemaan tarvittavat tavarat. Tavarat siksi, koska hän ei uskonut pelkän jään parantavaan voimaan. Syli täynnä tavaraa hän palasi vieraansa luo ja viittoi kohti divariaan alakerrassa.
”Ehkä menemme tuonne, kun siellä on enemmän tilaa”, hän sanoi ja kipitti portaat alas. Alhaalla hän levitti lattialle sängystään ottamansa petauspatjan ja suuren peiton sekä muutaman tyynyn. Hän laittoi jäillä täytetyn pesuvadin patjan viereen ja viittoi toista tulemaan paikalle.
”Tule nyt. Tässä on paljon parempi maata kuin kovalla ja kylmällä lattialla.”

Lukas ei oikein osannut sanoa mitä hän tunsi, kun Zachariel kapsahti vasten hänen rintakehäänsä. Kipua, kun pyhästä voimasta kärähtänyt iho joutui vielä tuolla tavalla rasitetuksi, mutta myös jotain aivan muuta. Hän ei ollut kokenut yhtä välitöntä, yhtä rajatonta välittämistä aikoihin – ei sitten niiden aikojen, kun oli hetken mielijohteesta keksinyt suojella niitä kahta pienokaista, jotka olivat joutuneet sodan kauheuksien jalkoihin. Siksi hän ei saanut oikein sanaa suustaan, kun enkeli vakuutteli kaiken järjestyvän, vaikka hänen tekikin mieli pistellä reikiä tuon sinisilmäisen otuksen täydelliseen maailmaan ja hyväntahtoisuuteen.

”Juu, minä konttaan perässä”, Lukas vastasi energisen Zacharielin ehdotukseen kuivahkosti, mutta ryhtyi kuin ryhtyikin pomppimaan takamuksellaan rappusia alas ja raahautui pötköttämään patjan päälle selälleen. Huokaisten voipuneesti hän antoi keuhkojensa tyhjentyä ilmasta makasi siinä hetken hengittämättä, tekemättä yhtään mitään. Vasta pienen hetken jälkeen hän kääntyi katsomaan enkeliä ihmetys tummista silmistään paistaen.
”... sanoppas, Zachariel, miten sinä et tiennyt minunlaisteni palavan pyhien esineiden edessä?” hän kysyi vaimealla äänellä ja upotti sormenpäänsä laiskasti vadin jäihin. Ehkäpä enkelipoika hoivaisi häntä, Lukas huomasi ajattelevansa toiveikkaasti. Se ei ollut ollenkaan hänen tapaistaan, ja siksi mies hymähti itsekseen.
”Olet omituisen tietämätön enkeliksi. En minä paljoa teikäläisiä ole kohdannut, mutta muutaman, ja ne muut ovat olleet erittäin tietoisia tarkoituksestaan ja tehtävistään.”

Zachariel ei voinut olla huvittumatta, kun toinen tuli takapuoltaan avuksi käyttäen hänen ja patjansa luokse.
”Käyhän se noinkin”, hän sanoi hymyillen pienesti ja työnsi jääpalavatia lähemmäs toista, jotta tämän olisi helpompi päästä jäihin käsiksi. Hän katseli Lukasta hetken pieni hymy leikitellen huulillaan. Mies näytti niin kovin levolliselta vammoistaan huolimatta.

”... sanoppas, Zachariel, miten sinä et tiennyt minunlaisteni palavan pyhien esineiden edessä?”
”Olisiko minun pitänyt?” enkeli hätääntyi ajatellessaan tehneensä jotain peruuttamattomasti väärin. Hän tutkaili kynsiään hetken vaivautuneena, mutta kohotti katseensa, kun toinen jatkoi puhumista.
”En tiedä mikä minussa on vikana, mutta en muista mitään yli viiden vuoden päähän. Ehkä olen vain huono enkeli tai muuten epäonnistunut ja minut hylättiin tänne”, hän selitti lyhyesti.
”En tiedä mistä olen tullut tai miten pääsen sinne takaisin, mutta ei se haittaa minua niin paljon. Olen ihan tyytyväinen täällä”, hän sanoi hymyillen ja nappasi käteensä yhden jääpalan. Hän tarkkaili kylmää kappaletta hetken ja asetti sen sitten Lukasin otsalla olevan palohaavan päälle.
”Tuntuuko jo paremmalta?” hän kysyi pöyhien samalla hiuksiaan saadakseen jotain tekemistä käsilleen.

Lukas katsoi aivan uusin silmin Zacharielia kuullessaan, ettei enkeli muistanut pidemmälle kuin viiden vuoden päähän, eikä ilmeisesti ollut tavannut muita enkeleitäkään. Hylkiö, joka ei tiennyt, miksi oli sellainen kuin oli – kuinka riipaisevasti se muistuttikaan vampyyria hänen omista ensihetkistään yön lapsena.
”Ilmeisesti ei olisi pitänyt tietää”, mies vastasi melko hitaasti ja kohotti palaneen kätensä pörröttämään enkelin valkeaa, kuin pilvihattarien lailla leijailevaa tukkapehkoa suorastaan myötätuntoisesti. Jääpala hänen otsallaan liukui siltä alas ja katosi jonnekin peiton ja Lukaksen poolokauluksen tietämille, mutta hän ei jaksanut välittää siitä. Jää oli vain hänen olonsa helpottamista varten, ei niinkään sen takia, että hänen pitäisi saada palovammat hoidettua mahdollisimman nopeasti. Tämä erikoinen enkeli meni ehdottomasti hänen ruumiillisen mukavuutensa edelle tällä hetkellä.
”Olet ehkä vain nuori. Ehkä jotain tapahtui ja muut kadottivat sinut. Kaikenlaista tapahtuu, etkä sinä ainakaan vaikuta olevan millään tavalla viallinen – rökitit ne roistot siellä kujalla oikein lahjakkaasti”, ruskeatukka naurahti ja kurotti sitten napsimaan muutaman jääpalasen, jotka murskasi nyrkissään ja ripotteli kasvoilleen. Pyhyyden aiheuttamat vammat eivät paranisi nopeasti, mutta ainakin hän selviäisi, eivätkä ne kipristelisi näin pahasti enää kovin kauaa.

”Kiitos, tuntuu jo paljon paremmalta”, hän vastasi ja venytteli raajojaan, joille sitten toisti saman käsittelyn kuin kasvoilleen – riisuttuaan ensin poolonsa, eihän hän muuten pääsisi käsiksi niihin polttamiin, jotka olivat ehtineet tunkeutua kankaan läpi. Yhtä pahasti hänen rintakehänsä ja käsivartensa eivät olleet palaneet kuin esillä ollut iho, mutta nekin punoittivat ikävästi. Siinä Lukas sitten makoili paidatta ja vatsallaan pieni jääkeko, oikein mukavasti enkelin luona, jonka oli tavannut vasta hetki sitten ja joka oli auttanut häntä jo suunnattoman monen ongelman suhteen.
”... taitaisit tarvita jonkun opettamaan vähän tämän maailman menoa itsellesi, vai mitä? Miten asiat toimivat ja mitä kannattaa ja mitä ei kannata tehdä, ja sen semmoista”, hän kierteli ja kaarteli, mutta jäi sitten tuijottamaan Zacharielia kovin kysyvästi, kuin olisi suoraan ehdottanut voivansa auttaa enkeliä ymmärtämään tilannettaan paremmin.

”Tulevatkohan ne muut etsimään minua?” Zachariel kysyi tietämättä oliko toiveikas vai peloissaan. Hän halusi tietää enemmän itsestään ja kaltaisistaan, mutta hän ei halunnut jättää tätä paikkaa missä hän oli. Hän oli sopeutunut maan elämään hieman liiankin hyvin enkeliksi.
Hän katsoi silmät pyöreinä, kun toinen otti paitansa pois. Hän ei ollut eläissään nähnyt ketään ilman paitaa ja näky kiehtoi häntä suuresti. Toisen keho oli niin erinäköinen kuin hänen omansa. Hänen teki mieli koskettaa tätä, mutta hän pidätti halunsa.

”Ehkä tarvitsisinkin. En tiedä tästä maailmasta läheskään tarpeeksi. En vain tiedä kuka minua auttaisi. Enhän minä voi pyytää sellaista sinultakaan”, hän sanoi epävarmasti ja antoi periksi halulleen koskettaa toista. Hän ojensi kätensä ja kosketti hellästi sormenpäillään Lukasin kylkeä. Hän antoi sormiensa lipua miehen kylkeä pitkin alas ja siirsi ne sitten tämän vatsalle jääkasan viereen. Hänen kasvonsa näyttivät selkeästi kuinka paljon toisen keho häntä kiehtoi. Äkkiä hän pysähtyi ja katsoi toista säikähtäneesti.Yliluonnollisen nopeasti hän kiskaisi kätensä pois ja punastui kauttaaltaan.
”Anteeksi, en tarkoittanut tunkeilla”, hän sanoi nolona ja katsoi toista suurin silmin ja pureskellen alahuultaan hieman säikähtäneen näköisenä.
”Olen hölmö."

”Ehkä tulevatkin. En minä enkeleistä paljoa tiedä, mutta ainakin luulisin teidän olevan kovin tarkkoja omistanne”, Lukas pohdiskeli ääneen, mutta jäi sitten hiljaisena katselemaan kattoa alahuultaan pureskellen. Taisi hän näykkäistä sitä niinkin lujaa, että sai sisällään majailevan veren tirskahtamaan esille, sillä hän tunsi rauhoittavan rautaisen maun tulvahtavan suuhunsa. Hän kuitenkin nuoli piskuisen haavan huulensa sisäpinnassa hetkessä umpeen Zacharielin ymmärtäessä omalla tavallaan hänen epäsuoran kysymyksensä.
”No, ei minulla ole kävelyllä hakatuksi tulemista järkevämpää tekemistä noin muutenkaan...” hän naurahti ja kiemurteli kutittelevan kosketuksen alla. Enkelin sormet olivat kovin lämpimät hänen kalmankylmällä ihollaan, eikä tuntemus ollut laisinkaan hassumpi – mutta toisaalta Lukas ymmärsi liian hyvin, että nyt pieni siipiveikko oli menossa tielle, jonka päämääristä ja mutkista hänellä ei olisi aavistustakaan.

Vampyyri jatkoi rauhallista makoiluaan patjalla, mutta ojensi kätensä taputtamaan Zacharielin päälakea rauhoittavasti.
”Et sinä kovin hölmö ole. Muista vain, että joku vähemmän kiltti setä olisi voinut raahata sinut pimeään huoneeseen ja tehdä ties mitä kauheuksia, jos olisit tehnyt hänelle noin. Minä en sellaisesta välitä...” hän jutteli melko rauhalliseen sävyyn, ei malttanutkaan olla värittämättä kuvaustaan pienellä määrällä hirvittävyyttä.
”Tuollainen kosketus, ystäväiseni, on nimittäin hyvin vihjaileva. Seksuaalisessa mielessä. Lisääntymismielessä, jollet vielä ymmärtänyt. Vaikka joku riisuutuu, ei se silti ole aina kutsu lemmenleikkeihin.”
Puna enkelin poskilla näytti syötävän suloiselta, ehkäpä Lukas saisi ne leiskumaan sanoillaan entistä punaisempina?

”Kauheuksia?” Zacharielin mielessä välähti sarja kuvia aina pienten eläinten tappamisesta kirjastonjohtajan nylkemiseen, mutta kertaakaan hänen mieleensä ei juolahtanut, että nuo kauheudet saattaisivat tapahtua konkreettisesti hänelle. Ehkä se oli enkelien luonto, mutta hänestä oli kamalampaa jos muita sattui kuin jos häntä itseään sattui.
”Tuollainen kosketus, ystäväiseni, on nimittäin hyvin vihjaileva. Seksuaalisessa mielessä. Lisääntymismielessä, jollet vielä ymmärtänyt. Vaikka joku riisuutuu, ei se silti ole aina kutsu lemmenleikkeihin.”
Zacharielin silmät pyöristyivät ja näyttivät hetken siltä, että pullahtaisivat päästä ulos. Hänen ainoa kosketuksensa seksiin oli kerta, kun hän kuuli erään kirjastonhoitajan puhuvan kahviossa kuinka huono hänen miehensä oli siinä ja kuinka inhottavaa se oli.
”En minä mitään sellaista halua!” hän huudahti kauhistuneena pelkästä ajatuksesta.
”Se on kuulemma kauheaa ja sitten toinen makaa kuin lahna, vaikka en ole aivan varma mikä lahna on, mutta varmasti jokin kauhea asia, joka sattuu ja sitten myöhemmin vain harmittaa ja itkettää ja pitää kertoa kirjastossa, että elämässä ei ole mikään hyvin ja reisiä kutittaa!” nuorukainen selvitti kauhuissaan huitoen käsiään korostaakseen sanomaansa.
”Miksi kukaan haluaisi mitään sellaista?”

Lukas ei kestänyt katsoa Zacharielin kauhistunutta ilmettä muutamaa sekuntia kauempaa, vaan repesi sellaiseen naurunkäkätykseen, että koko vampyyri hytkyi aina päästä varpaisiin. Hänen täytyi oikein hakata lattiaa, ja nauru muuttui henkeä haukkovaksi ulvonnaksi tomaatinpunaisen enkelin hölistessä järjettömiä käsityksiään seksistä. Lukas kierähti kyljelleen, poispäin Zacharielista ja sai itsensä rauhoitettua värisevällä hengenvedon ja huokauksen sekoituksella, mutta välittömästi vilkaistuaan enkeliä uudestaan, hän purskahti uuteen nauruun. Lopulta mies alkoi rauhoittua nikotellen ja hihitellen, ja kääntyi katsomaan tietämätöntä ystäväänsä naama yhtenä virneenä.
”Kultaseni, pahimmillaan seksi on väkivaltaista vapaudenriistoa, parhaimmillaan rakkauden täyttymys. Lahna ei satu, lahnaksi sanotaan henkilöä, joka ei ole innoissaan seksistä ja latistaa kumppaninsakin innon. Mutta enimmäkseen seksi on kovin miellyttävää – välillä tuntuu siltä, etteivät ihmiset ajattelekaan muuta”, hän selitti tyrskien ja hädin tuskin äänensä kurissa pitäen. Vähän Lukasin piti löyhytellä naamaansa kädelläänkin, niin hulvattoman viaton Zachariel oli hänestä.

Naurukohtauksen jäljiltä jäät olivat karanneet petauspatjalle vesilammikoksi, ja asetuttuaan takaisin selälleen Lukas kauhoi uutta jäätä ylleen ja alkoi pyöritellä jääpalasta palaneilla poskipäillään. Hän ei tiennyt, kuinka kauan täysin ummikon enkelin seksivalistus pysyisi hauskana kiusaannuttavan sijaan, joten hän alkoi äkkiä miettiä uutta puheenaihetta. Sellainenhan löytyi äkkiä, kun hän ryhtyi katselemaan tarkemmin pölyisiä hyllyjä ja vinoja pinoja kirjoja.
”Olit siis kirjastolla aiemmin, vai? Ja pidät nyt tätä divaria?” hän kyseli kärkkäästi ja kiinnostuneena. Erikoista, että kirjoihin ihastunut enkeli ei ollut onnistunut keräämään itselleen tietoa ihmiselämän perusasioista – mutta toisaalta, viisi vuotta oli lyhyt aika. Lukasistakin tuntui välillä, ettei hän ollut pysynyt kärryillä nykyihmisten tapojen ja perinteiden viidakossa, vaikka hänellä oli ollut aikaa tarkkailla maailmaa läpi muutoksen vanhasta uuteen.
”Sinulla on todella vaikuttava kokoelma. Taidat pitää kirjoista?”

Zachariel katsoi toista silmät pyöreinä, kun tämä selitti millaista seksi on. Lähinnä hän kyllä keskittyi siihen, kuinka mukavaa oli ollut, kun toinen oli nauranut niin vapautuneesti. Hänestä nauru oli parasta mitä ihmiskunnalle oli koskaan sattunut. ”Mutta miksi siitä sitten valitetaan jos se on niin mukavaa? En minä ainakaan valita mukavista asioista”, hän sanoi hämillään, mutta hymyili sitten. Hän oli iloinen, että hän oli saanut näin hyvän opettajan.

”Sinulla on todella vaikuttava kokoelma. Taidat pitää kirjoista?”
”Pidän kirjoista kovasti. Minusta on hauskaa lukea niitä ja saada selville aina uusia asioita ihmisistä”, hän sanoi hymyillen leveästi. Hän nousi ylös ja lähti kävelemään pölyisten hyllyjen välissä.
”Olin kirjastossa töissä, mutta he eivät enää halunneet minua sinne. En ymmärrä miksi. He sanoivat, että en tee töitäni, mutta minusta tein ne aivan hyvin”, hän puhui lähestulkoon itsekseen ja nappasi erään pinon päällä olleen punakantisen kirjan.
”Minä pidän tästä kirjasta. Siinä on paljon hienoja sanoja”, hän sanoi hymyillen ja heitti kirjan Lukasia kohden ajattelematta, että tämä ei, välttämättä ymmärtäisi hindiä, jolla kirja oli kirjoitettu.
”Minä olen aina miettinyt, että miksi en ymmärrä mitä tässä kirjassa lukee”, hän pohti pidellen kädessään saksankielistä opusta lintujen pesimiskäyttäytymisestä. Zachariel ei ollut koskaan ymmärtänyt eroa kielten välillä. Hänelle kielet, joita hän osasi olivat itsestään selviä ja hän ei, voinut käsittää kuinka joku puhuisi jotain muuta kieltä.
”Tiedätkö sinä mitä tässä lukee?” hän kysyi ja heitti senkin kirjan toista kohti. Zachariel nautti siitä, että hänellä oli seuraa. Hän oli aina halunnut vain jutella jollekin kirjoista ja muista kiehtovista asioista, mutta ihmiset tuppasivat vaivaantumaan hänen seurassaan. Hän ei ymmärtänyt sellaista käytöstä.
”Miksi ihmiset käyttäytyvät minun seurassani hassusti? He eivät ikinä kerro minulle asioita. He vain katsovat poispäin ja kieltäytyvät puhumasta minulle. Kirjastossakin he tekivät niin”, hän uteli toiselta ja silitteli, ohimennen kirjojen selkämyksiä.

Lukas kohautti hartioitaan hyvin yleismaailmallisen välinpitämättömästi.
”Ihmiset ovat tyytymättömiä ja rakastavat valittamista. Sinun ei pitäisi ottaa jokaista sanaa täydestä todesta”, hän tuhahti ja rapsutti nenäänsä. Selitys sai luvan riittää Zacharielille, sen enempää vampyyri ei suostunut palaamaan aiheeseen – eikä hänen tarvinnutkaan, siivekäs innostui välittömästi kirjoista puhumisesta. Hymyili oikein leveästi ja oli seuraavassa hetkessä jo tutkimassa omia varastojaan, ja enkelin kääntäessä selkänsä Lukasille hän ei voinut olla tuijottamatta lähes läpinäkyviä, hentoisia siipiä, jotka näyttivät vain kerroksilta jotain melkein-olematonta kyyhöttämässä hauraina vasten kapeaa selkää.
”Hmm, minusta tuntuu, että et todennäköisesti ymmärtänyt, mitä työtä he tarkalleen halusivat sinun tekevän”, hän veikkasi kyseenalaistavasti. Enkeli oli kieltämättä melko pöljä, hieman kuin lapsi, joka oli innokas tekemään ties mitä, muttei omistanut tarpeellista käsityskykyä sisäistääkseen ohjeita aivan oikealla tavalla.

Sitten kirja lensikin suoraan päin Lukasta, melkein kuin vastauksena hänen pieneen piikittelyynsä, ja vampyyrille tuli kova kiire napata se kiinni, ennen kuin terävännäköinen kulma uppoaisi hänen silmäänsä. Hän jäi tuijottamaan ihmeissään koristeellista ja hänen silmilleen täysin lukukelvotonta kirjainta, joka toi mieleen itämaat, muttei paljoa muuta, kirjan kannessa. Hän ehti juuri ja juuri avata suunsa, kun toinen kirja lensi hänen päälleen – ja tällä kertaa hän saattoi vain suojata kasvonsa edellisellä kirjalla, jota vasten uusi tulokas lämähtikin kovaäänisesti. Siitä se liukui hidastetusti alas ja tömähti hänen rinnalleen, mistä vampyyrin oli helppo kohottaa se kasvojensa tasalle.
”... Zachariel. Nämä ovat eri kielellä. Siksi”, hän puuskahti hetken hämmentyneen hiljaisuuden jälkeen.
”Etkö sinä muka sitä huomannut? Saksa ja... mitä ihmettä tämä toinen onkaan, ovat täysin erilaisia kieliä – eiväthän ne käytä samoja aakkosiakaan!”

Lukas tunsi olevansa todellakin hukassa enkelin kanssa. Miten ihmeessä tuo höppänä oli muka onnistunut hankkimaan itselleen töitä alun perin? Mutta eipä kai Zachariel mahtanut sille mitään, ettei tiennyt tästä maailmasta puoliakaan. Huokaisten hitusen turhautuneena vampyyri kampesi itsensä istumaan ja asettui mukavaan risti-istuntaan, läträten kätensä sulavan jään muodostamassa vedessä ja levitellen sitten viilennystä vielä hieman palovammoilleen.
”Minusta on ihmeellistä, että edes sait töitä silloin aikanaan. Monet, monet asiat, joita ihmettelet ovat itsestäänselvyyksiä tämän maapallon asukeille. Sen lisäksi sinä et ole ihminen. Ihmiset eivät pidä asioista, joita eivät ymmärrä, ja meikäläiset ovat aivan käsittämättömiä suurimmalle osalle heistä. Syrjintää, paska juttu, mutta sellaista se on ollut kaikille paljastumisen jälkeen”, hän valitteli ja haroi tukkaansa.

”... Zachariel. Nämä ovat eri kielellä. Siksi”
”Eri kielellä?” Zachariel kysyi hämmentyneenä ja käännähti toista päin.
”En tiennyt, että on niin monta kieltä. Minä luulin, että osaan ne kaikki”, hän sanoi kurtistaen kulmiaan mietteliäästi.
”Kuinka monta kieltä on olemassa?” joskus enkelistä itsestäänkin tuntui, että mikään ei kykenisi tyydyttämään hänen tiedonhaluaan.
”Se punainen on hindiä. Minusta se on kiva kieli. Siinä on kivemmat kirjaimet kuin meillä”, hän höpötti ja jatkoi kirjakasojensa tonkimista.

Zachariel oli joskus kuullut syrjinnästä, josta toinen puhui. Kun hän kaiveli muistiaan hieman, hän muisti itse asiassa lukeneensa siitä jostain. Nopeasti hän kiiruhti erään kaapin luo ja työnsi päänsä kaappiin. Hetken tonkimisen jälkeen hän huudahti voitonriemuisesti ja heilutti kädessään muutamaa vanhaa sanomalehteä, joista vanhimman lööppi hehkutti, paljastumiseen johtanutta kaksintaistelua ja hieman uudempien kansissa näkyi erilaisia otsikoita liittyen taikakansojen huonoon kohteluun.
”Tätäkö tarkoitat?” hän kysyi ja tällä kertaa tuli tuomaan lehdet toiselle niiden heittämisen sijaan.
”Tuosta oli paljon lehdissä aikaisemmin. Enää siitä ei ole niin paljon”, hän jutteli ja palasi sanomalehtiä pursuilevalle kaapilleen tonkimaan.
”Nykyään on vain tällaisia juttuja”, hän sanoi ja näytti uusinta sanomalehteä, jonka lööpissä oli suuri kuva liian meikatusta naisesta ja alla tekstiä siitä kuinka tämä oli eronnut aviomiehestään.
”Miksi minun täytyy tietää tällaista? Miksi lehdissä ei voi lukea vaikka mitä Suomen jääkarhupopulaatiolle kuuluu”, hän höpisi. Hän oli kuullut jonkun mainitsevan, että paikassa nimeltä Suomi oli todella paljon jääkarhuja. Tarkemman selvittelyn perusteella hänelle oli selvinnyt, että jääkarhut olivat valkoisia eläimiä, jotka tykkäsivät jäästä ja lumesta ja sellaisesta.
”Minä haluaisin nähdä jääkarhun”, hän totesi ja nappasi hyllyllä olleen eläinkirjan. Hetken sitä selailtuaan hän löysi kuvan
jääkarhusta.
”Minusta se on jotenkin herttaisen näköinen”, hän sanoi hymyillen ja näytti kuvaa vieraalleen.
”Mistä eläimistä sinä pidät?” hän kysyi uteliaana ja konttasi lähemmäs toista kuullakseen vastauksen paremmin.

”Niitä on satoja, ellei tuhansia. Vähän jokaisella maalla on oma kielensä, ja sitten on vähemmistökieliä, ties mitä heimokieliä ja kuolleita kieliä... miten et törmännyt siihen kirjoissasi?” Lukas kysyi nenäänsä nyrpistäen. Olikohan Zacharielilla valikoiva lukemisen ymmärtäminenkin? No, toisaalta oli hauskaa keksiä selityksiä yksinkertaisuuksille, joiden olisi pitänyt olla selittämättä selviä. Hieman haastetta, ja kaikessa tietämättömyydessään enkeli oli suloinen tohottaessaan ympäri divariaan kerta toisensa jälkeen, asiasta toiseen hyppien, innostuen ja harhateille eksyen.

Lukas tuijotti hetken hiljaisena syliinsä laskettuja lehtiä ja muisteli niitä aikoja, jolloin oli nähnyt nuo samaiset otsikot lehtikioskien hyllyillä. Hän oli piileskellyt pahimman kohun ylitse kauppiasrouvan järkähtämättömän suojamuurin takana, enemmän etäisesti kiinnostuneena kuin peloissaan, mutta se oli ollut silti rankkaa aikaa. Herätti vähintäänkin muistoja, ja enkelin huoleton rupattelu loi vuosien kulusta osuvan kuvauksen.
”Mmh... juttu vanheni, ja nuo ovat kylä-ämmien juoruilun kehittyneempi muoto...” hän mutisi hitusen haikeana, mutta pääsi unohtamaan rinnassaan viiltävän katkeran tunteen Zacharielin loikatessa puhumaan Suomen jääkarhuista. Hän osasi yhdistää nimen pohjoismaihin ja oli melko varma, ettei siellä ollut jääkarhuja, mutta päätti jättää yrittämättä väitellä asiasta enkelin kanssa. Toinen oli aivan liian innoissaan jääkarhuista.
”Mistä tahansa, mikä ei ole koira. Kaiketi kissoista”, hän kohautti harteitaan ja kykeni melkein muistamaan, kuinka oli rapsuttanut oranssinkirjavaa ronttia pölyisessä ladossa – mutta vain melkein. Siinä samalla hän myös tunnusteli vasenta jalkaansa, joka alkoi jo tuntua tukevalta ja ehjältä. Hajamielisesti enkeliä katsellessaan Lukas sai kuitenkin idean, jota ei malttanut olla toteuttamatta. Hän tarttui kevyesti kiinni enkelin leuasta ja työnsi kasvonsa aivan vasten enkelin kasvoja, ja otti kaikista siirappisimman viettelyilmeensä käyttöön.
”Mutta kaikista mieluiten ottaisin kaltaisesi linnun lemmikikseni”, hän lausahti käheällä ja matalalla äänellä, mutta kykeni pitämään pokkansa vain hetken, ja naureskellen perääntyi sekä laskeutui takaisin makaamaan selälleen.

”Sinä et pidä koirista? Miksi?” Zachariel kysyi silmät pyöreinä. Hän piti kaikista eläimistä oikein paljon. Hänestä ne olivat mukavia ja rehellisiä ja muutenkin hyvää seuraa.
”Kissat ovat kyllä kivoja. Täällä on paljon kissoja. Sellaisia, joilla ei ole kotia tai sellaisia, jotka kuljeskelevat vain”, nuorukainen höpisi ja mietti edellispäivänä tapaamaansa siniharmaaturkkista pientä kissaa, jolle hän oli ostanut lähikaupasta kissanruokaa. Hän piti eläinten auttamisesta ja hänestä tuntui siltä, että eläimetkin pitivät hänestä.
”Eläimet pitävät minusta enemmän kuin ihmiset”, hän sanoi ja vaikka lause olisi voinut kuulostaa itsesäälissä rypevältä, niin hänen hilpeän positiiviseen sävyynsä sanottuna se kuulosti lähinnä vain toteamukselta.

Zachariel hätkähti hieman, kun toinen äkkiä nappasi hänen kasvoistaan kiinni. Hän naurahti toisen mukana hieman, mutta ei todellisuudessa ymmärtänyt mitä tämä tarkoitti. Hän katsoi miestä hetken pää kallellaan ja hymähti sitten.
”Kuule, en ole aivan varma ymmärsinkö mitä tarkoitit”, enkeli sanoi hieman varovaiseen sävyyn ja laskeutui vatsalleen pitäen kuitenkin katseensa tiiviisti vieraassaan.
”Sinä sanot hassuja juttuja ja minä en aina tiedä mistä sinä oikein puhut”, hän jatkoi leikitellen kasvoilleen karanneella hiuksella. Hänestä toinen oli oikein mukava ja kaikkea, mutta tämä voisi silti puhua hieman selvemmin. Hänen kun oli vaikea ymmärtää kiertoilmauksia ja suoratkin ilmaukset tuottivat joskus ongelmia.

Lukas tyrskähti nenänsä kautta ja pudisti sitten päätään nenänalustaan hieroskellen, ettei vain olisi turskahtanut mitään ulos. Hilpeää, kovin hilpeää – hän voisi vaikka tottua tämän enkelin sinisilmäisyyteen.
”Se oli huono vitsi”, hän selitti naureskellen.
”Kai olet lukenut harlekiinikirjallisuutta? Tuollaista sanotaan vain niissä, ei oikeassa elämässä. Se tekeekin siitä hauskan, ja erityisesti vielä, kun sinä olet niin viaton ja puhtoinen”, hän huoahti ja veti sormensa tukkansa läpi. Ehkä hänen pitäisi kohta alkaa harkita sitä, mitä suustaan möläytteli. Selittämisen tarve teki kaikesta hieman vähemmän hauskaa.

Makoillessaan patjallaan Lukas päätti kokeilla itsekin, miltä enkelin kurittomat hiussuortuvat tuntuivat sormenpäiden välissä. Kovin silkkisiltähän ne, ja pieni hymynpoikanen hiipi vampyyrin huulille.
”Hmm, voisinkohan jäädä nurkkiisi seuraavaksi päiväksi?” hän kysäisi melko levollisesti.
”En liiku mieluusti päivänvalossa ja taitaisin tarvita lepohetken ennen uusien seikkailujen etsimistä”, kuului jatko naurahduksen kera. Tietysti olisi hän pystynyt hiippailemaan kotiinsa omalle patjalleen pimennettyjen ikkunoiden taakse, jos hän vain olisi halunnut. Divarin hiljainen ja kirjantuoksuinen tunnelma sekä tuo taivaallinen olento, joka katseli häntä hailakoilla, yliluonnollisilta ikkunasta sisään hiipivässä kuunhehkussa näyttävillä silmillään.