Päivänpaistetta

//Delta, laitappas Markis sitten hyökkäämään :'D/

Päivä oli harvinaisen lämmin niin syksyisälle ajankohdalle, eikä Louis malttanut olla seuraamatta puoliksi väriään vaihtaneiten puiden lehtien lentoa puuskittaisen tuulen kourissa. Ei hänen ollut edes pitänyt poiketa puistoon, mutta Jules oli huomannut muutaman kaverinsa olevan nauttimassa auringosta ja heittelemässä frisbeetä, eikä Louisia ollut haitannut hetkeksi pysähtyminen suurten tammien lomaan. Hän tosin pysyi poissa ruohikolta ja vain istui katselemassa pyörätuolistaan muiden menoa, mutta nuorukainen piti ulkoilmasta pienestä kateudenpistelystä huolimatta. Eihän hän yleensä jaksanut jäädä muuten vain ihailemaan säätä, saatika käynyt puistossa niin usein, kuin olisi halunnut.

Serkukset olivat käyneet yhdessä hoitamassa Louisin yhden kouluasian kuntoon ja lähteneet sitten metsästämään muutamalta kirpputorilta ja pikkuputiikista vanhoja pelejä. Pyörätuolissa roikkuvassa repussa oli kolme kiinnostavaa löytöä, joten matka ei ollut laisinkaan hedelmätön. Kotona hänen täytyisi vielä oikolukea yksi essee, mutta sen jälkeen he voisivatkin ottaa kunnollisen marioturnauksen Julesin kanssa... mutta sitä suuremmalla syyllä oli hyvä ladata itsensä täyteen raitista ilmaa.

Punainen frisbee laskeutui taidokkaasti keskelle Louisin ruskeatukkaisen ja hentoluisen serkun otsaa, ja nuorukaisen jalka luiskahti kosteassa ruohossa lennättäen hänet komeasti selälleen. Kolme muuta kaveria alkoivat suorastaan ulvoa naurusta, ja Louiskin tyrskähti hiljaa vetäen sitten mustan hupparinsa vetoketjua tiukemmin kiinni, olihan voimakas tuuli auringonpaisteesta huolimatta melko vilakka.

Oliko mitään kurjempaa kuin pariton määrä pelaajia joukkuelajissa? Markis oli päättänyt kavereiden kanssa pelata leikkimielisen ottelun baseballia mutta huomasi joukon vailinaiseksi. Hän tietenkin uskoi korvaavansa yhden pelaajan puutteen ja olevansa niin ilmiömäisen hyvä, etteivät he häviäisi pelaajan puuttumisesta huolimatta mutta..
Olisihan se mukavaa, jos heitä olisi tasamäärä. Nuorukainen ei kuitenkaan etsinyt suorastaan puuttuvaa pelaajaa vaikka harkitsikin yllyttävänsä jonkun tuntemattoman mukaan otteluun.

Markis huomasi yllätyksekseen tutun henkilön puistossa. Kuin tilauksesta! Yleensä hän ei kyennyt muistamaan hyvänpäiväntuttujensa kasvoja mutta pyörätuolissa istuvaa nuorukaista oli hankala unohtaa huomatessaan sellaisen jatkuvasti kanssaan samoilla luennoilla. Usea hänen kaverinsa oli heittänyt läppää tuosta nuorukaisesta eikä Markiskaan tarkemmin ajateltuna ollut aina ollut kaikkein mukavimmasta päästä käytökseltään mutta kuka nyt sellaisia muisteli.
Ei Markis ainakaan.

Mies asteli rennoin astelin nuorukaisen luokse - helvetti, hän oli mennyt unohtamaan tuon nimen! - ja laski kätensä tämän olkapäälle. Hän kyyristyi lähemmäs poikaa huulillaan vino hymy.
"Me ollaan pelaamassa baseballia kavereiden kanssa ja tarvitaan vielä yksi pelaaja. Tule mukaan niin saat vähän liikuntaa", tummatukka totesi ja tarttui tuttunsa pyörätuolin kahvoihin. "Eihän oo jarrut päällä? Muuten joudun työntää tätä väkisin."
Markis kiskaisi pyörätuolia ja otti mahdolliset jarrut pois päältä jos huomasi sellaiset.
"Huikkaa kaverilles, että olet menossa niin lähetään."
Mustatukka osasi puhua äänensävyllä, joka ei sallinut vastaväitteitä. Tämä äänensävy oli rentoudestaan huolimatta periksiantamaton - kuin mies olisi halunnut uskoa, ettei kellään voisi olla parempaa tekemistä kuin leikkimielisen matsi hänen seurassaan.

Louis ei aluksi edes huomannut reipasta tahtia itseään kohti kävelevää ruskeatukkaa. Hän hätkähti hereille ajatuksistaan vasta, kun tunsi kädet olkapäillään ja näki samanaikaisesti Julesin nauramassa yhä kippurassa kauempana nurmikolla. Säikähtäneenä hän vilkaisi ylöspäin, ja saikin nähdä rajun alaviistosta kulmasta etäisesti tutunoloiset kasvot. No, ainakin vino, itsevarma virne näytti tutulta, sellaiseen törmäsi vain harvoin.
”Mitä? Pilkkaatsämua?” nuorukainen kähähti uskomatta korviaan. Pelaamaan baseballia? Hän? Saadakseen liikuntaa? Mitä toinen oikein houri! Ei hän ollut koskaan aikaisemminkaan pelannut baseballia, ei edes silloin, kun hänen jalkansa olivat yhä toimineet. Ei hän ollut ehtinyt voimistelulta harrastaa vielä jotain toistakin urheilua, ja koululiikassakin se oli jäänyt aikoinaan taitavasti sivuun.

Tutunoloinen vieras ei kuitenkaan välittänyt hänen hämmennyksestään, vaan reteästi tarttui hänen pyörätuoliinsa ja kokeili polkaista kengällään jarrua, joka oli jo vapaalla.
”Ei oo jarrut päällä, kuten huomaat”, Louis mutisi nyreästi pyörätuolin lähtiessä rullaamaan rahisten hiekkatietä pitkin kohti ruskeatukan kavereita. Hän kuitenkin huikkasi serkulleen lähtevänsä näkemään tuttuja hetkeksi, mihin serkku vastasi kädenheilautuksella, ennen kuin jatkoi puuhiaan omien ystäviensä kanssa. Louis taas laski kätensä alistuvaisesti syliinsä – eihän hänen auttanut edes yrittää koskea renkaisiin nyt, kun joku toinen työnsi häntä, siinä vain satutti sormensa – ja hetken hiljaa puhistuaan hän vilkaisi olkansa ylitse näköjään uuteen kaveriinsa.
”Mitä ihmettä muka teen? Eihä must oo juoksee pesält toisel”, hän esitti hyvin asiallisen kysymyksen sinisilmät ammollaan hämmennyksestä toista tuijottaen. Hän ei ymmärtänyt tätä, ei ollenkaan. Puisto oli täynnä tervejalkaista porukkaa, miksi ihmeessä tuo kaveri oli päättänyt napata mukaansa juuri hänet.

Heidän lähestyessään tummatukan ystäväporukkaa, jotka norkoilivat sekalaisessa järjestyksessä mailan, pallon ja räpylöitten kanssa Louis koki suunnattoman ahaa-elämyksen. Hän tunnisti ainakin kolme kasvoa tyypeiksi, jotka olivat tietyillä samoilla luennoilla hänen kanssaan, ja olivat aina vilkuilleet häntä virnuillen ja silmiään pyöritellen, ja sitten supisseet keskenään ja yrittäneet pidätellä naurua. Vaaleatukan kasvot kivettyivät hetkeksi, ja vilkaistuaan olkansa ylitse hän muisti yhtäkkiä sieppaajansakin kuuluneen siihen vitsailevaan porukkaan, hän jopa muisti tämän nimen yhtäkkiä. Aivan varma hän ei ollut, mutta päätti kuitenkin yrittää.
”... sähän oot Markis. Meilhä on keskiviikkosin sama luento”, hän totesi hieman tuimasti, mutta kehtaamatta kuitenkaan aiheuttaa kohtausta. Ei hän halunnut herättää huonolla tavalla huomiota, kun oli pilkkaajiensa ympäröimänä – ja saisi jätkä ihan itse tajuta, mikä tässä oli väärin.

Markis nauroi kuullessaan toisen kysymyksen siitä, pilkkasiko hän. Niin, ehkä hän pilkkasi. Ehkä hän piti huvittavana sitä, että kaikista näistä ihmisistä hän meni pyytämään juuri sitä liikuntarajoitteista mukaan. Ajatus oli kieltämättä hauska.
"Voihan sitä tanssiakin pyörätuolissa", mies sanoi. Hän ei tiennyt, oliko pyörätuolissa tanssiminen niitä lajeja, joissa täytyi treenata ahkerasti ennen kuin pystyi siihen tai koskiko sama baseballia. "Mun tuttu sai turpaan kääpiöltä joten jos kääpiö pystyy hakkaamaan täyskasvuisen miehen, pystyt säkin pelaamaan yhden ottelun baseballia."
Markis oletti toisen pelanneen joskus kyseistä peliä, eikö jokainen ollut? Ainakin lapsena softballia eikä sääntöjen tajuaminen olisi silloin niin hankalaa.

Markis ei välittänyt oikeastaan siitä, mitä vaaleahiuksinen oli mieltä asiasta. He kaipasivat vielä yhtä pelaajaa jonka hän oli löytänyt, loppu. Pyörätuolin jarrut eivät olleet päällä mikä oli hyvä miehen egon kannalta, pyörätuolin työntäminen väkisin edellään jarrut päällä ei ollut kaikkein siistein näky. Vielä nöyryyttävämpää olisi, jos hän olisi todennut, ettei jaksaisi sillä tavalla työntää vaaleaa nuorukaista, joka tuskin oli kaikkein kevyin.
"Sitten sä lyöt pallon niin kauas, että ehdit rullata seuraavalle pesälle", Markis totesi. Hän ei kyennyt näkemään tässä mitään ongelmaa. "Eihän tässä pelissä olisi mitään järkee, jos me voitettaisiin liian helposti."
Nuori mies piti itseään hyvänä. Hän oli niitä nuoria miehiä, jotka pärjäsivät suurimmassa osassa lajeista, tosin voimistelussa tai taitoluistelussa hän olisi ollut surkea. Hän ei kuitenkaan ollut ainoa porukan urheilullisista nuorista miehistä joten heidän voittonsa ei olisi ollut läheskään varma, vaikka hän olisi valinnut jonkun, jolla ei ollut liikuntarajoitteita.

Markis ei huomannut nuorukaisessa tapahtuvaa muutosta, ainoa jotka sen huomasivat olivat kenties hänen toverinsa jotka pystyivät tarkastelemaan heitä heidän astellessaan lähemmäs. Miehen hymy kuitenkin leveni nimensä kuullessaan.
"Jep, niinpä taitaa olla."
Toinen muisti hänet vasta nyt - tämä oli niitä harvinaisia tilanteita, missä Markis oli ollut vastapuolta huomiokykyisempi. Hän ei tosin kyennyt muistamaan pyörätuolissa istuvan nuorukaisen nimeä. Alkoiko se K:lla? Ei, se taisi sittenkin olla C.
Markis oli aivan hakoteillä.

Muut olivat pistäneet kentän kohtalaiseen kuntoon, merkinneet ainakin pesät.
"Okei, mun joukkue hyökkää eka", Markis päätti. Kukaan ei ollut tehnyt hänestä johtajaa, hänestä oli vain tullut. Hän osoitti uutta pelaajaansa. "Hei, tiiätkö säännöt? Me kaks ollaan eka ja toka."
Toinen pääsisi heti kentälle.

Louis ei voinut olla nauramatta Markisin tokaistessa, että jos kääpiö pystyi lyömään aikuisen miehen, hänkin pystyisi pelaamaan. Kieltämättä, pyörätuoleissa kyllä tanssittiinkin ja Louis oli salaa ylpeä siitä, miten nopeasti oli oppinut kulkemaan melkoisen ketterästi tuolillaan, mutta ajatus pelaamisesta hirvitti häntä silti. Ei hän ollut urheillut – ainakaan muitten kanssa – aikoihin. Ei sitten onnettomuutensa.
”Ei tää oo urheilumallinen..:” hän saattoi vain mumista vastaan pitäen yllä harmistunutta ulkokuorta, vaikka tavallaan ajatus kokeilemisesta kiehtoikin. Entä jos hän onnistuisi rullaamaan nopeammin kuin joku juoksi? Ei hän ollut siitä laisinkaan varma, mutta olisi hauska nähdä, oliko käsivarsien treenaamisesta ollut mitään hyötyä.

Markisin huoleton asenne tarttui pikkuhiljaa Louisiinkin, ja hän kykeni hymyilemään ja tervehtimään muitakin pelaamisessa mukana olevia siitä huolimatta, että koki tiettyä vastentahtoisuutta asioida näiden kanssa. Olihan siellä paljon tuntemattomiakin ja pari hänenkin hyvänpäiväntuttuaan, joten peli ei kaiketi olisi mitenkään liian kiusallinen.
Mutta sitten Markis laittoi hänet lyömään toisena.
”Anteeks mitä?” hän kysyi naurahtaen.
”En oo ikinä pelannu tätä. Pitääkö tehdä jotain erityistä?” vaaleatukka kyseli takaraivoaa rapsuttaen hupparinsa hupun lävitse. Se saikin neljänneksi määrätyn kaverin tuhahtamaan ja potkaisemaan pientä kivenmurikkaa maassa.
”Markis, mitä helvettiä. Ei siin mitään et tuot liikuntarajoitteisen pelaan, mut sit se ei ees osaa pelata”, hän marisi selkeästi nyreissään – ja sisuuntunut Louis heristi hänelle keskisormeaan ja rullaili itsensä lähemmäs kotipesää, valmiina ottamaan haasteen vastaan.
”No tässä vaan lyödään palloa ja juostaan. Ei se voi olla liian vaikeeta.”

//Hetkinen. Markis menee ensin?//

Markis naurahti.
"Ei oo tennaritkaan ja silti osa pelaa niissä", mies totesi kuin tennareita ja pyörätuolia olisi voinut verrata toisiinsa. Miehellä ei oikeastaan ollut käsitystä siitä, miten pyörätuolilla urheiltiin, kuinka hankalaa se oli, oliko pyörätuoleja useampia erilaisia tai muutakaan vastaavaa. Tosin miksi hänen olisikaan pitänyt tietää?
Tummatukka oli kuitenkin kuulevinaan vaalean nuorukaisen äänensävystä, että hän oli innostumassa ajatuksesta.

Markis päätti toisen puolesta lyöntijärjestyksen. Toinen kysyi, pitikö hänen tehdä jotain erityistä. Markis ei ehtinyt vastata kun jo hänen nelosensa - luottomies, joka korjaisi viimeistään pyörätuolissa istuvan mahdollisen virheen - valitti asiasta. Blondi kuitenkin sanoi hänelle takaisin selvästi valmiina ottamaan haasteen vastaan ja rullasi sisuuntuneena kotipesään.
"Juuri tuota asennetta minä toivoinkin, taisteluhenkeä!" Markis sanoi nauraen. Hän vilkaisi äsken keskusteluun liittyneeseen joukkueen jäseneen. "Älä ota sitä niin vakavasti Jules, mitä hauskaa tässä olisi, jos koko joukko löisi yhtä hyvin kuin sä? Jos poju mokaa, sä korjaat sen virheen."
Markis asteli blondin luokse.
"Okei, kato vaan mitä mä teen ja tee perässä", mies totesi ja otti mailan käteensä. "Mä en ole muuten kuullu sun nimeä vielä."

”Louis. Yritän parhaani.”

Lousin vastakohonnut taisteluhenki lässähti hieman, kun hän jäi vielä sivuun odottamaan Markisin aloitusta, ja näki, kuinka jätkä näytti osuvan palloon vaivatta ja pääsi pesälle ilman kunnollista polttamisen vaaraa. Oli vaikea ottaa oppia yhdestä ainoasta lyönnistä, joka meni ohitse nopeammin, kuin ehti tajutakaan. Louis sai kuitenkin hetken päästä mailan omiin käsiinsä, ja pienen säätämisen jälkeen sai itsensä aselteltua lyöntivalmiuteen. Blondin huulet olivat puristuneet kapeaksi viivaksi ja hän tuijotti tiukasti syöttäjää kohti, mutta jännittynyt olemus vain peitti alleen epävarmuuden kouristuksen. Miten hän onnistuisi lähtemään liikkeelle tarpeeksi nopeasti? Hänen täytyisi varmaan heittää maila maahan. Eikä hän todellakaan päässyt etenemään juoksuvauhtia – mutta mitä hän edes sitä murehti, eihän hän varmaan osuisi edes palloon kertaakaan.

Kömpelösti nuorukainen kohotti mailansa, ja ensimmäisellä syötöllä heilautti sitä komeasti etuaikaan. Toisella kerralla hän taas löi liian myöhään, ja jäi tuijottamaan lievästi hätääntyneenä käsiään. Tämähän oli vaikeaa, eikä hänellä ollut kohta enää yrityksiä jäljellä. Puristaen entistä tiukemmin mailastaan kiinni Louis jätti ajoituksensa kolmannella kerralla herran huomaan ja löi niin kovaa kuin pystyi – ja valtava, liki kimeä paukahdus kajahti ilmassa, joten hän heitti hätäisesti mailan suoraan kolmantena lyövän jalkoihin ja lähti lykkimään itseään kuin hullu kottikärryjä kohti ykköspesää.

Sillä välin pallo lopetti suunnattoman korkean kaarensa ilmassa, ja tömähti maahan juuri ja juuri laillisena ja kentän puolella. Äänen ja pallon hetkellisen katoamisen yläilmoihin harhauttamana lähin ulkokenttäläinen äkkäsi tapahtuneen hieman jäljessä, ja Louis oli jo melkein turvassa, kun hän kaappasi pallon käteensä ja vippasi sen ykköspesälle – mutta siellä odottanut rastapäinen kaveri ei saanut sitä kiinni, kun aurinko häikäisi. Rastapää ehti kuitenkin korjata mokansa ja loikata polttamaan Louisin hänen ollessa tuoleineen vain vähän matkan päässä pesästä. Blondi nosti kätensä ilmaan, mutta tuoli jatkoi vielä vähän eteenpäin, ja kohta Louis purskahti nauruun, kääntyi ympäri ja palasi odottamaan uutta yritystä.

Kolmas lyöjä pärjäsi huomattavasti paremmin, neljäs, aiemmin suutaan soittanut tyhjensi kentän ja pääsi itsekin viimeiselle pesälle kärkkymään, viideskin onnistui pääsemään kentälle nippa nappa palamisen välttäen... Louis seurasi tyytyväisenä peliä ja loi katseensa Markisiin tämän saapuessa takaisin odottelijoiden pariin.
”En mä liian pahasti mokannut, vai mitä?” hän naurahti päätään pudistaen.
”Kunnollinen määrä atleetteja ystävissäs kyllä. En sopis millään joukkoon.”
Ihmettelynsä lomassa Louis irvisti jonkun palaessa, ja siirtyi sitten hetkeksi tuijottelemaan käsiään sylissään. Hän ei kykenyt oikein uskomaan tätä todeksi – hän, pelaamassa pesäpalloa. Ja vielä puolitutun kanssa, josta hän ei ollut aikaisemmin ainakaan välittänyt. Markis ystävineen, heidän ystäväsmielinen ottelunsa muistutti paljon siitä tunnelmasta, josta Louis oli saanut nauttia vielä reilu pari vuotta sitten. Yllättävää kyllä se ei tuntunutkaan ikävältä, hieman haikealta kyllä, mutta samaan aikaan hän ei kyennyt lopettamaan typertynyttä virnistelyään.

Markis virnisti toisen ilmoittaessa, että yrittäisi parhaansa. Hän ei kehottanut toista olemaan nolaamaan häntä, koska hän ei ottanut peliä liian vakavasti, toisin kuin muutama paikalla oleva.
"Louis, okei. Muistan sen", tummatukka totesi tietäen, ettei tulisi muistamaan.

Markis ei lyönyt ensimmäisellä yrityksellä tarkoituksella ohi jotta Loulo näkisi mistä oli kysymys. Hän osui ja tilanne oli hetkessä ohi. Oikeastaan hän ei ollut täysin tyytyväinen lyöntiinsä, mutta kyllä sillä ykköspesälle pääsisi.
Loulo sensijaan löi pallon lähelle laittoman rajaa kolmannella yrityksellä, sitä edelliset yritykset olivat oikeastaan olleet erittäin surkeita. Kahdella edellisellä hudilla ei kuitenkaan ollut väliä sillä tärkeintä oli, että viimeinen oli komea lyönti ja vastapuoli meni hetkeksi hämilleen.
Markis puolestaan lähti seuraavalle pesälle, pitihän hänen antaa Loulolle tilaa pesällä jos hän pääsisi sinne.
Ei päässyt. Hän kuitenkin näytti ottavan sen yllättävän hyvin mikä sai tummatukan hymyilemään tyytyväisenä.

Lopuilla meni huomattavasti paremmin ja Markis oli kotipesällä jo kolmannen lyöjän juostua kentälle.
"Parempi yrittää ja epäonnistua kuin jättää kokeilematta", mies totesi huvittuneena. "Enkä noista atleeteista tiedä - Pons pelaa mieluummin shakkia ja Vic dataa."
Loput olivat atleetteja enemmän tai vähemmän. Luultavasti Loulo ei edes ollut joukon huonoin pelaaja vaikkei ollut koskaan ennen pelannut.
"Mutta joukkoon sopimisesta mä en tiedä, en valitse kavereitani sen perusteella osaako ne pelata vai ei."

Markis tarkasteli kentän tapahtumia.
"Meidän vuoro puolustaa. Toivottavasti sä otat koppeja yhtä hyvin kuin lyöt palloo", Markis totesi. "Jos saat kopin yhdellä kolmesta, oot parempi kuin osasin arvata. Loulo."

Louis kohotti kulmiaan hämmästyneenä Markisin sanoille, mutta tajusi sitten äkkiä, että kaksi noin monesta oli melko vähän, ja kyllä suurin osa tummatukan kaveriporukasta vaikutti siitä huolimatta olevan huomattavasti urheilullisempia kuin hän nykyjään.
”Jaa'a... ehkä mä sitten voin mahtua tänne ainakin tän pelin ajaks”, hän lausahti sitten vaatimattomasti. Tuntui melkein siltä, kuin hän olisi saanut yhtäkkiä kutsun salaseuraan, olisi pääsemässä taas kiinni sosiaalisista kuvioista. Eihän hänellä ollut juuri muuta kuin serkkunsa juuri sillä hetkellä, eikä häntä ollut vielä jokin aika sitten edes kiinnostanut tutustua muihin. Ehkäpä nyt kuitenkin olisi aika yrittää todella päästä takaisin mukaan elämän kyytiin, ainakin hän tunsi olonsa tarpeeksi rohkaistuneeksi Markisin sanojen takia – ja sekös sai hymyn loistamaan Louisin huulilla.

”Louis”, blondi korjasi Markisin sanoja, kunnes tajusi lievästi häkeltyneenä silmiään räpytellen, että ketale oli tainnut vääntää hänelle lempinimen. Hän ei kuitenkaan perunut sanojaan, kuka helvetti halusi tulla kutsutuksi Louloksi? Hän kuitenkin hankki itselleen räpylän käteen ja asetteli itsensä sopivaan kohtaan, jossa hän ei olisi muitten tiellä ja olle arvioi pallojen päätyvän kaikista harvimmiten.

Louis sai kuitenkin huomata olevansa arvionsa suhteen täysin väärässä, tai sitten kaikki vain tähtäsivät häntä kohti arvaten, ettei pyörätuolissa istuva kyennyt poimimaan helposti maahan pudonnutta palloa saatika liikkumaan tarpeeksi nopeasti saadakseen napattua vaikkapa muutaman metrin sivulleen päätyvän pallon kiinni. Vastapuoli pärjäsi heitä huomattavasti paremmin lyöntivuorollaan, ja Louis tunsi olonsa hetki hetkeltä turhaantuneemmaksi. Lopulta häntä kuitenkin lykästi, ja erään tyypin lyönti pomppasi maan kautta käytännössä katsoen suoraan hänen syliinsä. Blondi kuitenkin epäröi, pystyisikö heittämään pallon koko matkan kotipesälle polttaakseen juoksua tekevän kaverin, joten hän heitti pallon kömpelösti lähinnä seisovaa henkilöä, Markista, kohti – ja komeasti niin kovaa ja hankalassa kulmassa, että se lensi uhkaavasti kohti tummatukan takaraivoa.
”Markis! Tulee!” Louis kiljaisi pallon irtaannuttua sormistaan.

Tummatukka ei näyttänyt edes huomaamaan, että Louis oli korjannut väärin lausutun nimen. Loulo mikä Loulo.
He järjestäytyivät kentälle, Markis jäi lähelle Louisia, tosin paikalle, jonne pallo todennäköisemmin tulisi.

Markis huomasi vastapuolen taktiikan heti, kun kolmas pallo lensi Loulota kohti lyhyen ajan sisällä mutta mitä hän olisi voinut tehdä asialle? Hän ei ollut mikään opettaja joka vahti kurittomia pikkuisia ja rankaisi kiusaamisia. Lisäski Louisin vierellä pallon kyttääminen ja sen nappaaminen ennen pyörätuolissa istuvaa olisi ollut blondille vain noloa.
Markisilla ei ollut intoa nolata Louloa.
Miehellä ei kuitenkaan ollut suuria odotuksia siitä, että blondi olisi oikeasti saanut palloa kiinni ja yllättyikin kuullessaan toisen huutavan hänelle, ilmoittaen pallon tulevan.

Markis ei ollut osannut odottaa tätä ja olikin hieman epäilevä siitä, että Loulo olisi oikeasti, siis ihan oikeasti, saanut pallon kiinni. Näin ollen hänen refleksinsä olivat liian hitaat ja Markis ehti ainoastaan kääntyä jonka jälkeen hän sai kummallisesta kulmasta voimalla heitetyn pallon leukaansa.
Useampi kirosana pääsi tummatukan huulilta kivun yltäessä aivoihin asti ja kädet hakeutuivat kipua sykkivälle leualle.
"Ai helvetti..."
Markis ei kyennyt tarkkailemaan mitä kentällä tapahtui. Muut pelaajat alkoivat jo huomaamaan, ettei kaikki ollut täysin ok. Tosin hampaita ei ollut irronnut ja kaikki oli muutenkin paikallaan, joten vahinko ei ollut suuri.

Markis tunnusteli kielellään vielä varmuuden vuoksi hampaiden tilanteen mutta tuli samaan johtopäätökseen kuin aikaisemmin. Kaikki tallella.
"Jos sä yrität saada mut pois pelistä, sä tähtäsit liian ylös, Loulo", Markis sanoi ja tunnusteli varovasti kasvojaan. "Ei vittu mun huuli turpoo.."

Louis katseli tuolistaan käden suulleen painaneena, kykenemättömänä enää estämään tapahtuvaa, kuinka pallo kopsahti komeasti Markisin kasvoihin ja sai jätkän heilahtamaan iskun voimasta. Louis oli selkeästi aliarvioinut heittokykynsä täysin – tuolla voimalla hän olisikin saanut itse aivan helposti heitettyä pallon perille saakka. Tuntui hyvin ristiriitaiselta tuntea samaan aikaan tyytyväisyyttä huomaamaansa kykyä kohtaan, kun kaveri ähki ja kirosi hampaidenmenettämisen rajoilla.

Eipä siis ihme, että vielä hetken eteenpäin pyörivästä pelistä huolimatta Louis rullaili Markisin luo ja otti vastaan toisen sanat lammasmaisesti hymyillen, näyttäen vähän koiralta, joka häpeili tekemäänsä vahinkoa.
”Eihä sul hampait lähteny? En yhtää tajunnu, et heitin noi lujaa”, hän pahoitteli ja vilkuili toisen ikävästi punoittavaa suupieltä, johon alkoi pikkuhiljaa ilmestyä melko pyöreä jälki.
”Sori. Oikeesti. Hitto, en ole koskaan ollut hyvä pallopeleissä”, blondi jatkoi vielä takaraivoaan vaivaantuneena rapsutellen. Mitä pidempään Louis katseli Markisia, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli siitä, että kaveri ei ollut aivan soveliaassa pelikunnossa – ja niin ilmeisesti pari muutakin lähistölläolijaa ajatteli, sillä pelaamisen tauotessa kaksi muuta tuli ihmettelemään ja kyselemään Markisin vointia. Syyllisyys pisteli ikävästi Louisin sisuskaluissa, ja hetken aikaa hälinää sivusta seurattuaan hän rykäisi kovaäänisesti ja haraisi hiuksiaan pikaisesti.
”Tuolla on jäätelökiska, josta voi ostaa tölkkilimuja. Voin tarjota sellasen – saisit vähän kylmää tolle leualles”, hän ilmoitti, aloittaen varmasti, mutta sortuen sitten epävarmaan pälyilyyn Markisia kohti.

//Nousin epätoivon suostani o7//

Markis näki edelleen olevansa pelikunnossa vaikka kipu sykki voimakkaasti kasvoissa ja tuntui todellisuudessa lähes ylitsepääsemättömältä. Hän oli valmis jatkamaan peliä vaikka huuli turvoksissa, leuka kivusta huutaen. Onneksi sentään hampaita ei ollut tippunut kuten olisi käynyt jos pallo olisi osunut yhtään ylemmäs.
Todellisuudessa Markis ei ollut pelikunnossa vaikka niin kovasti sitä halusi itselleen uskotella.

Loulo kiirehti kysymään, lähtikö hampaita ja Markis tarkisti tilanteen vielä kerran varovaisesti kielellään. Ei, jokainen oli tallella.
"Mulla on kaikki hampaat tallella", mies totesi ja kohotti kätensä kasvoiltaan. Hän ei tiennyt itse kuinka kamalalta näytti juuri nyt - onneksi Markis ei ollut koskaan ollut niitä kaunis kasvoisia neitejä joiden pahin pelko oli isku kasvoihin. "Et oo hyvä? Tollasella heittovoimalla sun pitäis olla helvetin hyvä! Toi heitto olisi yltänyt kotipesälle asti, jos olisit heittänyt sen oikeeseen suuntaan!"
Markisin puhe oli muuttunut hieman hankalammin ymmärrettäväksi hänen yrittäessään liikuttaa kipeää suupieltä mahdollisimman vähän.
Loulo ei tietenkään ollut ainoa, joka oli huolissaan tummatukasta sillä pian useampi porukan jäsen tuli kyselemään Markisin vointia.

Louis jätettiin hetkeksi huomiotta mutta nuorukaisen rykäistessä merkitsevästi Markis käänsi katseensa häneen. Blondi kuulosti syylliseltä - tosin kai se oli aiheellistakin.
"Okei", Markis totesi. "Sopii mulle. Mutta hei Loulo, tällasii sattuu. Ja kuten mä sanoin, olis ollut paha, jos olisit tähdännyt paljon alemmas, tajuut varmaan mitä tarkoitan."
Tummatukka virnisti toispuoleisesti.
"Vittu, just se kerta kun mulla ei ole kylmäpussia mukana, tartteisin sitä", mies jupisi ja lähti mainitulle kioskille päin - joko työntäen Louisia, jos blondi näytti tarvitsevan hänen apuaan tai työntämättä, jos toinen pääsi liikkeelle vaivattomasti ilman häntä.

Louisin poskille lehahti kirkkaanpunaiset ympyrät ja hänen kasvoillaan oli äärimmäisen kiusaantunut ilme Markisin puheen käydessä kovaääniseksi ja epäselväksi. Kaipa hänen selittelynsä tosiaan kuulostivat vähän epäuskottavilta Markisin leuan hohkatessa arvatenkin kivuliaasti äskeisestä osumasta, mutta hetken sylissä lepääviä käsiään tuijoteltuaan Louis virnistää tuhahti vaivautuneesti ja rapsutti takaraivoaan.
”Nää, en tienny kuinka tarkka olen, ja ois ollu nopeempi sun heittää se peril ku ettiä se mun heiton jäljiltä jostain puskasta."
Nuorukaisen mielen perukoilla pyöri luonnollisesti se, kuinka hänen oli täytynyt opetella lähestulkoon puhumaankiin uudestaan onnettomuutensa jälkeen, pallonheitosta puhumattakaan, mutta blondi jäi paljon mieluummin muiden huolehtijoiden keskellä sivummalle, kuin alkaisi avautua jostain niin henkilökohtaisesta puolitutulle.

Markisin toispuoleinen virnistys sai silti hänetkin hymyilemään, ja tummatukan hyväntuulisuus ja hyväntahtoisuus rohkaisivat häntä tarpeeksi, jotta hetkellisen itsekseen virnuilun jälkeen Louis päätti tölväistä toista takaisin.
”Ehkä olisi pitänytkin tähdätä alemmas, olis ollu enemmä menetettävän varaa ku mitä kasvoissas on”, hän sanoi, ja lähti sitten lykkimään itse itseään kohti läheistä kiskaa – eihän hän halunnut Markisin kasvojen tärvelyn jälkeen olla vielä taakaksi tälle. Kuitenkin, kun he pääsivät kauemmas pelikentästä – jolla tapahtui pientä uudelleenjärjestelyä joukkuejaossa ja peli jatkui – alkoi Louisin mieltä kaivaa enemmän ja enemmän se, mitä Markis oli puuskahtanut hänen taidoistaan. Se vaivasi lopulta niin paljon, että välittämättä tummatukan jupinoista kylmäpussin uupumisesta nuorukainen pysähtyi hetkeksi ja jäi katsomaan Markisia kasvoihin.
”Tiedätkö”, hän aloitti, ja karautti sitten kurkkuaan.
”Mä en nyt ole viime aikoina urheillut pahemmin. Tai edes hengannut puistossa ihmeemmin. Jote... sori ku oon niin outona, vaik et sä muuta ku kutsunu mut ystävällisesti pelaan”, hän lopetti katseen painuessa varautuneesti alas, ja kevyen hartioiden kohtautuksen jälkeen lykki itsensä kioskille, jääden siihen silmäilemään valikoimaa.
”Mitäs limskaa herralle saisi olla? Vai onkos muulla ku tölkin kylmyydellä väliä?” Louis kysyi sitten huomattavasti pirteämmin ja katsahti Markisiin kysyvästi, hypäten selkeän tahallisesti uuteen keskustelunaiheeseen.

Tummatukka pysähtyi tuijottamaan Louloa tuon mainitessa, että hänellä olisi ollut paljon enemmän menetettävää, jos pallo olisi osunut alemmas. Oliko tuo joku kummallinen kehu vai yrittikö blondi sanoa jotain muuta.
Mies purskahti nauruun.
"Oikeessa olet, Loulo! Mulla olisi ollut paljon enemmän menetettävää. Olenhan mä muutenkin sieltä paljon komeempi!"
Hän naureskeli vielä hetken.

Markis ei jostain kumman syystä ollut yllättynyt Loulun todetessa, ettei ollut viime aikoina urheillut pahemmin.
"Ai - oikeesti?" tummatukka kysyi huulillaan leikkisä virne. Hän ei nähnyt itseään hyväntekijänä, enemmänkin kiusaajana, olihan hän alitajuisesti ottanut Louisin uhrikseen siitä syystä, että halusi nähdä, kuinka hän selviäisi. "Hyvä että tällaisesta ylikasvaneesta ala-asteen koulukiusaajasta on jotain hyötyy."
He saapuivat pienelle kioskille. Valikoima ei ollut valtava mutta kohtalainen.
"Mä oon kuullut, että kolajuomat on kylmempii kuin muut", Markis vitsaili.

Kaiken sen kummallisuuden ja hiostavan nuorallakävelytunteen keskellä Louis pystyi reagoimaan Markisin nauruun yllättävän rennosti, vain kevyesti hätkähtäen ja suutaan mutristellen tiukasti muualle katsoen. Ehkäpä hitusen liian pitkäksi venyneen hiljaisuuden jälkeen hän pystyi taas katsomaan jätkää silmiin ja näyttämään tälle hapanta naamaa.
”Oo onnellinen siitä. Toi naama kaipaakin kompensaatiota”, hän nurisi takaisin, mutta nauroi kyllä omille sanoilleen vailla sen suurempaa pahantahtoisuutta äänessään. Markisin vastaus hänen pieneen tunnustukseensa levensi Louisin hymyä entisestään.
”No mutta, eiks suurimmilla taiteilijoilla olekin ollu traumaattinen ja kiusaamisentäyteinen lapsuus?” hän sanoi hitusen lammasmaisesti harteitaan uudestaan kohauttaen. Harvoinpa hän pääsi tuntemaan olonsa näin normaaliksi, joten oli oikeastaan virkistävää tulla vedetyksi mukaan peliin ja kuulla varomatonta naljailua sen tavanomaisen paapomisen sijaan.

Kioskilla Louis osti Markisin letkautuksen myötä tölkillisen kolaa ja ojensi sitten kuuman päivän kosteutta kylmään pintaansa tiivistävän tölkin tummatukalle.
”Ai helvetti, saattaa olla tottakin, näpit jäätyy”, hän puuskahti ja kuivasi sormensa huppariinsa.
”Ootko varma, ettet tartte jotain riepua ton ja ihos väliin? Mulla on täällä jossain huivi...” Louis puheli suorastaan itsekseen ja alkoi kumarrella ja ropistella pyörätuolissaan olevaa laukkua. Kohtahan sieltä nousikin melko ohut, mustavalkoruudullinen huivi, jota hän ojensi Markisille.
”Tää on mun serkun, mutta eipä se sitä kaipaa. Kuinkakohan pitkään silläkin kestää vielä, ennen kuin päästään kotio. Jännä, miten porukat kiirehtii äkkiä asioille ja äkkiä pois, mutta sitten yhtäkkiä löytääkin aikaa sivupoluille.”

Markis nappasi itselleen tarjotun tölkin. Kyseessä oli jäätävän kylmä limutölkki joka sai toivomaan, että olisi jotenkin suojannut sormiaan. Siitä huolimatta mies ehti jo painaa hyytävän kylmän metallipinnan vasten huultaan ennen kuin Louis tajusi huomauttaa, että hänen näppinsä tulisivat jäätymään - alahuulesta puhumattakaan. Markis ehti mumista epämääräisen myöntymistä ilmaisevan vastauksen ennen kuin suurimmaksi osaksi itsekseen jutteleva Loulo kaivoi esille mustavalkoruudullisen, erittäin ohuen näköisen huivin joka tuskin riittäisi pelastamaan hänen sormiaan.
Markis otti huivin silti vastaan.
"Tää on kyl aika ohut", poika totesi rennosti mutta otti siitä huolimatta tölkin huuleltaan ja kietaisi huivin sen ympärille.

Markis ei oikeastaan enää muistanut, oliko edes kuullut siitä, että Loulo oli paikalla serkkunsa kanssa. Tai jos olikin, ei hän ilmeisesti ollut kuunnellut kovinkaan tarkasti, koska asia ei nyt enää muistunut hänen mieleensä.
"Mä olen aika hyvä sivupolku", tummatukka totesi. Hän oli saanut nyt tölkin käännettyä siten, että puhe oli täysin ymmärrettävää ja lähes selkeää. "Mut hei, en mä pahastu vaikka soittelisitkin serkulles ja kyselisit, milloin olette lähössä - muuten sä saatat joutuu uudestaan sivupolulle. Ne ottais sut mieluusti kentälle."
Eivät ottaisi. Mutta jos Markis sanoisi, että Loulo pelaisi, silloin hän myös tulisi pelaamaan vaikka tummatukka itse istuisikin vain yleisönä.

Louis kohautti olkapäitään ja hieroi sormiaan hieman yhteen karkoittaakseen tölkin jättämän kylmän niistä.
”No ehkä se nyt auttaa pahimman yli... ainahan sen voi laittaa kaksinkerroin”, hän sanoi pohtivaisesti. Varsinkin Markisin kiusaajakommentin jälkeen hänelle oli tullut harvinaisen outo fiilis jätkästä. Jotain, mitä hän ei aivan pystynyt osoittamaan sormella, mutta kuitenkin jotain härnäävän selvää.
”Mitä turhia, kyllä se osaa ettiä mut kun enhän mä pääse kovin nopeasti kauas karkuun”, hän kohautti hartioitaan. Eipä sillä, mikäli serkku ei löytäisi häntä, he voisivat vain mennä kotiin omia teitään – puistosta oli Louisinkin melko helppo päästä kotiin omin voiminensa.

Markisissa oli kuitenkin jotain erittäin vakuuttavaa, ja hetken aikaa Louis katselikin kohti peliään jatkavaa porukkaa kohti uskoen voivansa mennä takaisin mukaan, mutta hetken miellyttävän illuusion jälkeen hän ymmärsi kyllä, ettei häntä kaivattu sinne. Se oli surullista, mutta blondi oli osaltaan tottunut siihen.
”Kiitti. Mä kyl voisin vaan kattella, on kuitenki vähän ikävän hankalaa pelata kokeneempien seurassa jotain mitä ei osaa”, hän kiitti hieman hiljaisen oloisesti ja jäi epämukavan pitkäksi aikaa tuijottamaan Markisia huulillaan vieno hymy. Pirulauta, jätkä kutsui itseään ylikasvaneeksi kiusaajaksi, kun oikeasti hänen pitäisi perustaa kultti ja tienata sillä omaisuus. Aina silloin tällöin törmäsi ihmisiin, joilla oli liki messiastasoinen karisma, ja Markisin itsevarma, piittaamaton ja silti huomaavainen käytös... Sellainen herätti ainakin Louisissa tiettyä ihailua.
”Mutta oikeastaan sun ei tarttis antaa mun häiritä. Mä voisin vaik mennä ettiin serkkupoikani, nyt ku kerta sain tyrmättyy sut ulos pelistä nii teil on taas tasamäärä pelaajia”, Louis katseli taas kohti pelaajia, mutta sulki sitten silmänsä hetkeksi, huokaisi, ja katsoi hymyillen aiempaa eloisammin Markista.
”Auttaaks toi yhtään sun huulees?”

Markis kohautti olkiaan Loulon kieltäytyessä hänen tarjouksekstaan päästää poika takaisin kentälle. Sama se hänelle oli, hän ei ollut väkisin änkemässä poikaa peliin, etenkään koska heitä olisi siinä vaiheessa jälleen pariton määrä Markisin itsensä poistuttua loppupeliksi joukkueesta.
"Miten vaan", mies totesi ja jätti panematta merkille, kuinka Louis tuijotti hänen alahuultaan turhan pitkään - tosin kamalaltahan se näytti, kyllä tummatukka itsekin tiesi sen. "Ja sä oot oikeessa, meillä on nyt tasamäärä pelaamassa. Mä voin kuvitella olevani valmentaja."
Olisi ollut väärin sanoa, että kipu olisi kadonnut kylmän vuoksi mutta huuli oli jo niin puutunut, ettei se pahemmin enää tuntunut. Hän olisi varmaan voinut pistellä siihen neuloja ja olisi tuntenut vain kevyttä kipua - tämä tosiaan auttoi.
"Juu, se alkaa olla jo sen verran puutunu, etten tunne sillä mitään", poika totesi ja laski kätensä huuleltaan. "Onneks mä en ole tän turhamaisempi, muuten mä kysyisin, miltä se näyttää."
Nuori mies nauroi. Se sattui.
"Ai helvetti, mä en voi nauraa varmaan pariin tuntiin", Markis totesi ja avasi limun. Hän kulautti kolan kurkkuunsa kuin ei olisi enää tarvinnut kylmää huuleensa.

Louis naureskeli liki ääneti Markisin rönsyilevälle nurinalle huulesta ja koko tilanteesta, kun yhtäkkiä hän huomasi silmäkulmastaan tutun hahmon lähestyvän melkoista vauhtia heitä puistoaukealle vievältä hiekkatieltä käsin. Lyhyt, silmille valuvan ja melko epäsiistin tukan omistava pillifarkkuihminen kiiruhti heitä kohti ja vilkutti leveästi hymyillen huomatessaan Louisin katsovan häntä kohti.
”Mihin helvettiin oikein katosit? Luulin jo hetken, että jarrut pettivät ja olisit vierinyt jonnekin ojaan!” Markisin ja Louisin ikäluokkaa oleva nuorimies päivitteli hyväntuulisesti ja tervehti lyhyesti Markisia luoden tähän tuntemattomaan hieman kummastelevan katseen.
”Ah, ootkos Louisin joku kaveri? No se selittää. Sori jos keskeytin jotain?” ruskeatukka hyppyytti katsettaan kahdesta läsnäolijasta toiseen, kunnes Louis nosti kätensä taas raapimaan takaraivoaan.
”Ei meillä tässä mitään. Just totesin, et oisin voinu sut etsiä ja lähteä tästä, ehkä, pian”, Louis takelteli lievästi puheissaan, mutta serkkupoika vain nyökäytti päätään ja kääntyi taas hetkeksi Markisin puoleen kätensä ojentaen.
”Jules. Oon Louisin serkku, hauska tavata”, ruskeatukka esitteli itsensä kohteliaan kiinnostuneena, mutta selkeästi yritti olla näkemättä koko ruhjoutunutta huulta, mutta lopulta hänenkin oli pakko myöntää kiusaantuneisuutensa paistavan varmasti paksun etutukankin alta, ja Jules yskäisi hiljaa.
”Tuota. Olethan kunnossa? Ei mitään hätää tässä?”

//Noin, nyt kun Jules on paikalla, eiköhän tämän saa lopeteltua parissa viestissä o7//

Markis ei nurinaltaan huomannut Loulon tuttavuutta ennen kuin kuuli hänen puhuvan. Tummatukka käänsi katseensa lyhyeen nuorukaiseen. Hän ei näyttänyt missään määrin tutulta.
Markis nyökkäsi tervehdykseksi.

Nuorukainen esitteli itsensä. Jules - helppo nimi mutta Markis ei tulisi muistamaan sitä vaikka tapaisi pojan uudelleen.
"Markis, me ollaan Loulon kanssa muutamil samoilla luennoil", mies totesi ja puristi Julesin tarjoamaan kättä. Ei tarvinnut osata lukea ajatuksiaan huomatakseen, minkä katsomista nuorukainen vältteli.
Kysymyksen tullessa Markis väläytti vinon hymyn.
"Missä? Onks mun naamassa jotain vikaa? Mä näytän aina tältä."

Markis heilautti kättään Louisille.
"Mä lähden tästä, säkin pääset lähtemään kotiisi ilman, että joudut keksii vaivaantuneit selityksiä", tummatukka totesi vino hymy edelleen huulillaan ja lähti maleksimaan takaisin kaveriporukkaansa kohti. Hänen joukkueensa oli häviöllä - tosin oliko se yllätys, kun hän ei ollut enää heidän joukossaan.

//Kiitos pelistä~\\

Jules ei selvästi osannut oikein sulattaa Markisin vastausta, ja niinpä ruskeatukka antoi asian olla. Louis sen sijaan naurahti ja vastasi kädenheilautukseen hymyillen.
”Yritä seuraavalla kerralla valita vähemmän katastrofaalinen tuuraaja”, hän naurahti, muttei jäänyt katselemaan kovin pitkäksi aikaa Markisin laiskanjulkean maleksinnan perään. Sen sijaan hän vastaanotti Julesin hämmentyneen katseen ja selitti tapauksen sillä välin, kun kaksikko käveli kotiin.

//Kiits <3//