Jean-Luc Vipond

Nimi:
Jean-Luc Vipond
Ikä:
31
Sukupuoli:
Mies
Kansallisuus:
Ranskalainen
Ammatti:
Jean-Luc on velho. Hänellä oli ennen suurta paljastumista hetken aikaa ”päivätyö” äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana pienehkössä ja melko keskinkertaisessa lyseossa Pariisin laitamilla. Nykyään hänellä on toiminimi, jonka alla hän tarjoaa mm. konsultaatiota taika-asioissa erilaisille yrityksille ja yhdistyksille. Vähemmän julkikuulutettuja ovat hänen tarjoamansa taikuudelliset palvelut manauksista enemmän tai vähemmän toimiviin troppeihin.
Asunto:
Le Petit Moineauta vastapäätä on vaatimattoman näköinen kapea liiketila antikvariaatin ja erätarvikeliikkeen välissä. Kapeaa vanhaa ovea reunustavat eripariset kapeat ruutulasi-ikkunat, ja itse oven ikkunaan on valkoisella kirjoitettu ”Jean-Luc Vipond, velho. Taikakonsultaatiota ja ratkaisuja maagisiin ongelmiin.” Pieni liiketila näyttää oven lähellä olevaa työpöytää, jolla seisoo vanhoista hotelleista tuttu kello, lukuunottamatta aivan jonkun olohuoneelta lukemattomien kirjahyllyjen, kuluneen sohvakaluston ja jokaisen tyhjän pöytätilan täyttävän okkultistiselta näyttävän roinan takia. Katostakin roikkuu lukemattomia unisieppareita, sadenukkeja ja vastaavia amuletteja. Rähjäinen ja vanha tila näyttää hyvin samalta, kuin takahuoneeseen remontoitu minimaalinen yksiökin, tosin keittiökomero on muuhun kalustoon verrattuna omituisen modernin suoralinjainen ja karu.
Suhteet:
Colette Vipond – äiti, 57, noita, tekee keikkoja henkilökohtaisena avustajana
Nana Vipond – isoäiti, 81, noita
Jonathan Vipond – isä, 61, sekaverinen (kykenee haihtumaan liki olemattomiin), antikvariaatin omistaja
Olivier Minot – Jean-Lucin ainoa läheinen ystävä
Nina Duval – serkku, 27, taikaonnettomuuden takia varaanimaisen hirviön muodossa
Antoine Lapointe – opiskeluystävä, 34, lähettää Jean-Lucille kirjeitä, joihin hän ei vastaa
Lemmikit:
Cammi on kolmisenkiloinen pikimusta maatiaiskissa, jolla on vihreänkellertävät silmät ja pitkät viikset. Solakkavartaloinen kissa on todella utelias ja ihmisystävällinen, ja kuuden vuoden iästään huolimatta pentumaisen leikkisä. Cammi oli Jean-Lucin vanhempien pelastama löytökissa, ja tarttui miehen mukaan kolme vuotta sitten. Cammi on periaatteessa sisäkissa, mutta luikkii usein ulos seikkailemaan. Jean-Luc on valmistanut sille valkoisen kaulapannan, jossa on kulkunen ja vaatimaton suojataika hänen yhteystietojensa lisäksi.

Kyky:
Jean-Lucin keskeinen taikavoima on gravitonien manipulointi. Toisin sanoen hän kykenee heikentämään tai vahvistamaan taikuudella kappaleiden välistä vetovoimaa, eli käytännössä pistämään asioita leijumaan tai rusentumaan vasten maankamaraa.

Hänelle helpointa on vaikuttaa kaikkien pienehköllä alueella olevien kappaleiden ja maapallon väliseen vetovoimaan. Yksittäiseen tai rajatun ryhmän vetovoimasuhteseen keskittyminen tai muuhun kuin pienemmän kappaleen ja maapallon väliseen vetovoimaan vaikuttaminen on hänelle vaikeaa, jälkimmäisessä tapauksessa liki mahdotonta, sillä maapallon vetovoima jyrää kaikkien muiden suhteiden ylitse hänen näkökulmastaan. Laajimmilleen pingotettuna hän kykenee vaikuttamaan reilun korttelin kokoiseen alueeseen, mutta mukavinta on kymmenisen metrin säteellä toimiminen.

Tämän kyvyn käyttö aiheuttaa pidemmän päälle fyysistä uupumusta ja vaikuttaa Jean-Lucin henkisiin kykyihin: pitkän tai raskaan kyvyn käytön jälkeen hänen on vaikea keskittyä ja suorittaa älyllisesti vaativia tehtäviä.

Taikaopinnot:
Sigilismi – Jean-Luc on opiskellut sigilismiä tarpeeksi, jotta kykenee huolellisen valmistautumisen jälkeen piirtämään sigilin ja saamaan aikaan sen, mitä varten kyseinen sigil on suunniteltu. Hän ei osaa suunnitella omia sigileitään, ja hän tarvitsee sigilismin ulkopuolisten harjoitteitten apua saavuttaakseen gnosiksen. Jean-Luc ei käytä sigilismiä nykyään enää juuri ollenkaan. Hän kuitenkin tekee sigilismin vaatimia mielikuvaharjoituksia melko säännöllisesti päivittäin, sillä ne ovat hänestä mainio tapa purkaa stressiä.

Telekinesia, valo ja aurojen lukeminen – Huolimatta synnynnäisten kykyjen ja rankan opiskelun puutteesta Jean-Luc kykenee loihtimaan muutamia fantasiavelhohenkisiä asioita. Hänen hopeanuppinen kävelykeppinsä on kyllästetty taikuudella, ja koska Jean-Luc kykenee hallitsemaan sisäsyntyistä taikakykyään, on kävelykeppi loihdittu tottelemaan samaa hallintakykyä. Keppinsä avulla Jean-Luc kykenee liikuttelemaan pieniä esineitä telekineettisesti rasittamatta itseään juuri ollenkaan. Hienovaraisimmillaan hän kykenee käyttämään telekinesiaa lukkojen tiirikointiin. Kävelykepin nuppiin on upotettu pyöreä kirkas kristalli, jota Jean-Luc pystyy käyttämään taskulamppuna (tai tarpeen vaatiessa valopommina), ja aktivoimalla kristallin toisen kyvyn hän kykenee tulkitsemaan maagisia auroja kristalliin ilmestyvien värien pohjalta.

Jean-Luc on myös lukenut monista muista taikomisen tavoista, mutta ei ole varsinaisesti opetellut niiden käyttöä. Miehellä on myös merkittävä tietovaranto kaikenlaisista taikaolentoihin, -henkilöihin, -kykyihin ja -tapahtumiin liittyvistä seikoista, minkä takia hän on oikea velho mitä tulee maagisten ongelmien ratkaisuun ja maagisten ilmiöiden ymmärtämiseen ja tulkintaan.

Luonne:
Ulkopuolisen silmiin Jean-Luc elää täysin omassa maailmassaan, ulkona muiden muodostamasta kokonaisuudesta, hiljaisena ja omissa oloissaan. Hän kantaa ympärillään yksityisyyden auraa, mutta samalla myös tuntuu omivan minkä tahansa tilan omaksi olohuoneekseen. Ei ole kummallista mieheltä heittäytyä näyteikkunaan torkuille tai istahtaa ruokakaupan käytävän lattialle pohtimaan eri myslilaatujen etuja. Hän ei ole missään nimessä äänekäs eikä omista räväköitä reaktioita, mutta sen sijaan levittää hämmennystä hajamielisyydellään ja täydellä ulkopuolisen maailman unohtamiskyvyllään. Lyhyesti sanottuna Jean-Luc tekee paljon asioita, joita monet eivät edes kykene kuvittelemaan tehtäviksi julkisilla paikoilla – mutta mistään siivottomuudesta tai rivoudesta ei onneksi sentään ole kyse.

Jean-Lucin pään sisällä pyöriikin tuhottomasti asioita, jotka pitävät hänet hänen mielensä kiireisenä. Hänelle on täysin mahdotonta päästää jostakin irti tai jättää jokin sikseen. Yliajattelu ja murehdinta ovat suorastaan lähtemätön osa häntä, sillä mies on ehdottomasti suuntautunut sisäänpäin ulkomaailman sijaan. Uusiin tilanteisiin ja tuttavuuksiin sopeutuminen vie hänellä aikansa, ja miehelle on luontaisempaa torjua ja karata kuin syleillä ja uskaltaa. Hän ei kuitenkaan näe tätä piirrettä mitenkään ihailtavana, ja onkin opettanut itsensä avoimemmaksi ja uskaliammaaksi, kuin ennen. Ei kuitenkaan löydä helposti Jean-Lucia parempaa esimerkkiä introvertista: hän uupuu nopeasti joutuessaan sosialisoimaan pidennetyn ajan, ja mieluummin pähkäilee asioita yksin kuin yrittää onkia muilta neuvoja. Uutuudet ja mullistukset eivät ole hänelle niin suuri ongelma, jos hän kykenee vastaanottamaan ne omalla tahdillaan, mikä ehkä osittain selittää hänen suuren viehtymyksensä romaaneihin.

Jean-Luc on muita kohtaan ystävällinen ja hyvätapainen, ei koskaan tungetteleva, mutta ei mikään jurottava tuppisuukaan. Oikeastaan hänestä paistaa jo pitkälle halu olla mukavaa seuraa, ja sitäkin pidemmälle miehen tietty sosiaalinen avuttomuus. Erityisesti vihaiset tai itkevät henkilöt pistävät velholle luun kurkkuun, eikä hän tiedä mitä heidän kanssaan tekisi. Jean-Luc on surkea lohduttaja, mutta sanallisen taitavuutensa ja kirjoista saadun henkisen sisällön ansiosta melko kiinnostavaa juttuseuraa. Hauskaksikin häntä voisi väittää, jos pitää todella huonoista sanaleikeistä ja puujalkavitseistä. Monet myös pistävät merkille Jean-Lucin hiljaisuuden: hän ei missään nimessä välttele puhumista, mutta sanoo usein yllättävän vähän, eikä paljasta ajatuksiaan tai tunteitaan kovin herkästi. Hänellä on pidättyväinen luonne, mutta rennon pehmeä asenne ja habitus ovat tulosta myös puolustusmekanismista: Jean-Luc enemmin kieltäytyy ottamasta asioita täysin itseensä ja perille asti, kuin kohtaa ne reilusti ja vaarantaa itsensä erilaisille tunnepurkauksille tai muille kamaluuksille.

Jean-Luc näyttäytyy useimmille suvaitsevaisena ja avarakatseisena tyyppinä, joka ei turhista hetkahda, mutta tämän pinnan alla on paljon kuohuntaa. Hän kärsii lähes eksistentiaalisesta kriisistä eikä tiedä, miten sellaisen tyhjyyden edessä voisi välittää tuon taivaallista politiikasta, moraalista tai muista kuumista aiheista. Kun ihminen on astunut paikalle, joka kuuluu ihmismielen käsityskyvyn mukaan vain jumalille, ja rikkonut koko omaa luontoaan vastaan, miten hän voi jatkaa elämistä? Jos hallussa on suuri voima, joka vaatii suurta vastuullisuutta, mutta on jo kerran astunut rajan yli ja rikkonut kaikkia sääntöjään vastaan, onko enää syytä olla toistamatta rikettään? Katkeran kaihoisat, usein vaarallisetkin ajatuksensa Jean-Luc kuitenkin hukuttaa arkipäivän askareiden, intohimoisen tiedonkeruun ja muiden huolettomassa ilonpidossa loisimisen alle lukuunottamatta suurinta katumustyötään, joka on hassulla tavalla muodostunut hänen kantavimmaksi ja eheimmäksi minuuden tukipilariksi.

Ulkonäkö:
Jean-Luc on 175-senttinen melko hontelo mies. Hän ei ole koskaan ollut erityisen urheilullinen, vaan päin vastoin hirvittävä sohvaperuna ja roskaruuan ystävä. Hurja elämäntapa ja huikea aineenvaihdunta olivat kuitenkin pitäneet hänet hoikassa kunnossa, eikä Jean-Lucin ruokahalu ole oikeasti niin pohjaton, kuin hän luulee sen olevan. Hänellä on melko sopusuhtainen runko, jota tosin luiseva hintelyys hieman pilaa, sekä jopa hieman karmivan pitkät sormet.

Jean-Luc kärsii albinismista, minkä takia hänen ihonsa on vitivalkea ja palaa herkästi. Hänen silmänsä ovat hailakan vaaleansiniset ja tietyssä valossa näyttävät lähes liiloilta, koska vähäinen pigmentti tuo niihin punasävyä. Hän on myös likinäköinen ja kärsii silmien valoherkkyydestä, minkä vuoksi hänen tulisi käyttää silmälaseja ja aurinkolaseja. Suuria pilottilaseja Jean-Luc käyttääkin, mutta silmälasien käyttöä hän vieroksuu syystä tai toisesta. Hänellä on pitkät valkoiset silmäripset ja vinkeän kaarevat kulmakarvat, joita hän tukkansa lisäksi värjää sinisiksi. Jean-Lucin kevyesti kihara tukka yltää miehen puoliselkään, ja hän pitää tätä sinistä kauhistusta sotkuisilla nutturoilla, leteillä, ja muilla vastaavilla kampauksilla aivan kuin jonkinlaisena keskisormenheristyksenä maailmalle, vaikka on muuten ulkonäkönsä suhteen melko välinpitämätön. Jean-Lucilla on myös leukaparta, jota hän myöskin värjää siniseksi.

Yhtä lailla pukeutumisensakin kanssa Jean-Luc tuntuu uhittelevan passiivis-aggressiivisesti jotakin vastaan. Hän ei koskaan pukeudu tilanteen mukaisesti, vaan saapuu aina yhtä sattumanvaraisen oloisissa, eksentrisissä asuissa paikalle, olipa sitten kyse häistä, hautajaisista tai rennosta pubi-illasta. Hän tuntuu olevan allerginen paidoille, mutta käyttää silloin tällöin neutraalin värisiä löysiä toppeja. Yleensä ylävartalon peittona on kuitenkin vain pitkä neuletakki tai pehmeästä kankaasta tehty pikkutakki ja tupsuin, hapsuin ja kimallelangoin koristeltu kaulahuivi. Housut taas ovat lähes aina puvunhousut, tai ainakin mitkä tahansa muut kuin farkut tai verkkarit. Sisätiloissa hän kulkee useimmiten paljain jaloin, mutta kaupungin katujen lasinsiruilta hän suojautuu tohvelein tai tossuin, ei juuri koskaan kunnollisin kengin. Aina silloin tällöin hän repäisee vaatekaappinsa perukoilta tavallistakin erikoisemman vaateyhdistelmän räikeissä väreissä, mutta yleensä hän pysyttelee mustassa ja violetissa. Ylisuuret, möykkyiset neuleet ja erikoiset viitat eivät ole erityisen vieraita Jean-Lucille. Hän ei käytä juuri koruja, paitsi silloin tällöin suurta, riippuvaa korvakorua vasemmassa korvassaan, sekä taikakaluja, jos kokee ne tarpeellisiksi.

Miehen nenä on naamaan sopiva ja suora, suu suorastaan ylitäyteläinen ja muodokas, silmät suurehkot ja raskasluomiset. Hänellä on melko vahvat poskipäät ja erittäin symmetrinen, selkeälinjainen leuka, sekä isohkot korvat. Vasemman silmän ylitse kulkee kahdeksi juovaksi asettuvaa arpikudosta, leuasta oikean suupielen ohitse ylös poskipäälle toinen vastaava, jo melkoisesti haalistunut arpeuma. Suurehkoja arpia hänellä on muuallakin kehossaan – ne rypistävät ja kirjovat ihoa muun muassa selässä, alavatsalla ja vasemmassa olkavarressa. Hän on telonut oikean polvensa kerran liikaa, ja joutuu usein tukeutumaan kävelykeppiin kävellessään. Jalan kivuliaisuus tuntuu vaihtelevan suorastaan miehen mielialan mukaan: joskus hän on raihnainen kuin jalkapuoli, joskus hän taas huomaa kivunneensa rännejä pitkin kerrostalon katolle. Itse mustassa kepakossa on hopeinen nuppi, tai oikeammin kahva, jonka kärjessä on kirkas, pyöreä kristalli.


Menneisyys:
Jean-Luc syntyi kolmisenkymmentä vuotta sitten ainoaksi lapseksi Colettelle ja Jonathanille. Hän oli helppo vauva ja hänen vanhempansa rakastivat hänet melkein piloille, ehkä erityisesti sen takia, että lapsen värittömyys säikäytti heidät aluksi. Huolia Jean-Luc alkoi aiheuttaa vasta nelivuotiaana, kun hänen vanhempiensa oli pakko jättää häntä yhä useammin Coletten äidin luokse hoitoon töidensä takia, eikä pikkupoika ottanut huomiotta jäämistä ollenkaan hyvällä. Vanhempiensa omituisen epäsäännöllisistä työvuoroista, rajusti heittelehtivästä rahatilanteesta ja jatkuvista omituisista ilmiöistä hän ei osannut aivan pienenä päätellä mitään, mutta jälkikäteen ajateltuna hänen lapsuutensa oli suorastaan hullua värikkäine persoonineen ja kummallisine sattumuksineen. Ensimmäisillä luokilla Colette ja Jonathan joutuivat useamman kerran kiusallisiin keskusteluihin hänen opettajiensa kanssa, kun Jean-Luc puhui iloisesti puhuvista eläimistä ja väriä vaihtavista ihmisistä suostumatta myöntämään niiden olevan pelkästään hänen mielikuvituksensa tuotoksia.

Vaikka häneltä ei koskaan salattu mitään, vasta kahdeksanvuotiaana Jean-Luc käsitti ensimmäistä kertaa kunnolla, miten suunnattoman erilaisia hänen perheensä ja elämänsä olivat muiden perheisiin ja elämiin verrattuna. Vanha noitasuku äidin puolelta ja juureton sekaverinen isänä hän oli niin sisällä taikamaailmassa, kuin Pariisissa kasvanut ihminen vain kykeni olemaan paljastusta edeltävinä aikoina. Isoäidin toistuva muistutus ”Maailma on täynnä tuntemattomia asioita, ja monet niistä ovat vaarallisia, joten tietämättömät pelkäävät kaikkea tuntematonta” auttoivat kehittämän Jean-Lucille hyvin itseriittoisen asenteen tavallisia ihmisiä kohtaan murrosikään päästessä. Hän ei pienenä lapsenakaan ollut kovinkaan sosiaalinen, vaikka nyt toveriensa kanssa toimeen tulikin silloin kun oli pakko, mutta lukioikäiseksi päästyään hän katsoi väkeä ympärillään nenä pystyssä surkutellen heidän tietämättömyyttään, kykenemättömyyttään edes aavistamaan itseään suurempien asioiden olemassaolosta mitään. Samaan aikaan hän oli täysin sokea sille, miten paljon arasti erikoisuuksiaan ja pelkäsi kodin ulkopuolisen maailman tuomiota itsestään.

Murrosiässä hänen aina läsnä ollut kykynsä kehittyi rajusti yhdessä aikuistuvan kehon kanssa. Hän joutui myös ongelmiin kiusaajien kanssa jatkuvan kylmän hiljaisuutensa ja ylimielisen tuijottelunsa takia, ja vielä suurempia ongelmia seurasi, kun hän malttinsa vahingossa menettäessään täräytti kolme autoa koulun parkkipaikalta lunastuskuntoon. Hänen isänsä ryhtyi silloin opastamaan Jean-Lucia taikuuden opiskelussa osana hänen käytöksensä korjaamista varsinaisen rangaistuksen ja puhuttelun lisäksi, ja yritti erityisesti teroittaa poikansa päähän sen, etteivät voimat antaneet kenellekään oikeutta nousta toisten elävien olentojen yläpuolelle. Jean-Luc oli kuitenkin liian itseriittoisessa vaiheessa ja liian pitkään eristänyt itseään ihmisystävistään ja vieritellyt syytä heidän niskalleen, jotta olisi todella ottanut opikseen. Taikuudesta lukemisesta hän kuitenkin innostui, sillä kirjat olivat muutenkin olleet hänen parhaita ystäviään siihen saakka – hän oli oikea ärsyttävä kaikkitietävä viisastelija koulutunneilla. Intohimo tietojensa laajentamista kohtaan näköjään myös lauhdutti kaikki muut intohimot, tai sitten Jean-Luc oli vain äärimmäisen myöhäinen kukkija, sillä hän ei muista kouluajoiltaan yhtäkään ihastusta.

Rakkaudesta kirjoihin hän päätyi lukemaan kirjallisuustiedettä yliopistoon, ja paremman tavoitteen puutteessa päätti lukea itsensä opettajaksi. Hän ei olisi millään halunnut erikoistua mihinkään tiettyyn kirjallisuuden alueeseen, koska rakasti niiden kaikkien tutkimista, kaikkia niitä eri ääniä, ja päätyikin lopulta kirjoittamaan tutkintonsa toiseudesta ja rajatiloista. Opiskeluajat olivat hänelle suunnattoman villejä ja levottomia vuosia, jolloin hän osallistui mielenosoituksiin, juhliin ja hämäräperäisiin piireihin, löysi jopa muita erikoisia yksilöitä tuttavikseen. Niinä aikoina hän ajautui myös todella osallistumaan velhoyhteisön toimintaan, hänen vanhempiensa piiri kun oli ollut niistä erillinen kerääntymä samanmielistä väkeä. Näissä piireissä hän törmäsi ajatuksiin esilletulosta ja piilossapysyttelystä, luki ihmisiltä piilotettuja historioita ja sai kuulla yhä kiehtovimmista ja kauhistuttavimmista olennoista, kyvyistä ja taikuuksista.

Ihmisiltä piilotettuun maailmaan ajautumisen voisi sanoa olleen Jean-Lucin onnettomin kokemus, mutta silloin se oli hänestä parasta maailmassa: vihdoinkin hänen ympärillään oli muita, jotka ymmärsivät. Oman paikan löytämisen kokemus kärjisti hänen vastenmielisyyttään esittetulon kannattajia kohtaan, ja kun muutamia vuosia ennen suurta paljastumista todellinen jakautuminen leireihin alkoi, Jean-Lucista tuntui vain luonnolliselta liittyä paljastusta vastustajien leirin äänekkäimpään kärkeen. Hän oli silloin myös tekemässä sijaisuuksia erääseen lukioon, josta valmistuttuaan sai hetkeksi työpaikan itselleen, ennen kuin erosi väkivallan todella alettua ja yhteisön muututtua suoranaisiksi jengeiksi.

Jean-Luc oli ollut töissä, kun paljastamista kannattavat olivat hyökänneet ennakoivasti heikäläisten kimppuun. Hyökkäyksen oli kai tarkoitus olla vain säikyttelyä, mutta jokin meni väärin ja Jean-Lucin silloinen paras ystävä, Nina, sattumalta löytynyt serkku isän puolelta, kuoli. Läheisen kuolema ajoi Jean-Lucin mielenterveyden ahtaalle ja miehen tekemään asioita, joita hän kiroaa nykyään. Veri, väkivalta ja piilottelu olivat kuin täysin toisesta maailmasta, ja kaikki huipentui siihen, kun hänen toinen ystävänsä, Antoine, löysi sigilin, jolla he pystyisivät herättämään Ninan henkiin. Ehkä yritys oli tuhoon tuomittu jo alusta lähtien, mutta sen pilasi viimeistään se, kun Times Squaren kaksintaistelun televisointi oli innostanut paljastumista kannattavat iskemään heidän kimppuunsa kesken loitsinnan. Nina heräsi henkiin sanoinkuvaamattomana hirviönä ja kaikki toivo elämästä ilman, että typerät ihmiset osaisivat edes arvailla heidän olevan olemassa tuhoutui. Jean-Lucin siihen asti eletyltä elämältä tuntui putoavan pohja.

Hän olisi varmaan tapattanut itsensä viisi vuotta sitten tai ajautunut elämään katkerana varjoissa synkkien olentojen kanssa, ellei eräs pieni ihme olisi tapahtunut. Pariisin katakombeissa käyty viimeinen suuri yhteenotto alkuperäisistä aatteista irtautuneiden velhojengien välillä päättyi, kun holvin lattia romahti jonkun laukaistua aivan liian väkevän aluetaian. Jotkut onnekkaat teleporttasivat itsensä turvaan, mutta monet kuolivat, ja Jean-Luc sinkoutui katakombien tutkimattomiin syvyyksiin kaksin Olivier Minot'n kanssa. Heidän välilleen kehittyi outo ystävyys, kun pakon edessä he joutuivat tukeutumaan toisiinsa selvitäkseen ulos katakombeista. Kokemus ravisutti ainakin Jean-Lucia niin paljon, että hän ei yrittänytkään löytää uudestaan entisiä tovereitaan, vaan palasi lähes suoraan vanhempiensa luo, joita ei ollut nähnyt vuosiin. Jälleennäkemiseen sisältyi paljon kyyneliä ja sanoinkuvaamattomia tunteita, ja Jean-Luc vietti vanhempiensa luona yli vuoden, ennen kuin muutti jälleen omilleen ja päätti aloittaa alusta.

Kolme vuotta sitten hän oli jo avannut velhopuotinsa, koska ei jaksanut enää ryhtyä opettajaksi, ja taistellut itselleen muodolliset luvat puodin yhteydessä tehtävään taikomiseen yllättävän nopeasti ylös ponkaisseessa byrokratiassa. Silloin hänen menneisyytensä otti hänet vielä kerran kiinni, sillä yhtenä aamuna Jean-Luc sai huomata, ettei Nina ollutkaan kuollut vastapuolen velhojen käsiin jäätyään, vaan oli ilmestynyt hänen puotiinsa. Yhtäkkinen jälleennäkeminen iski kaikki torjutut muistot kammottavista teoista takaisin hänen muistiinsa, ja haparoivana sovitusyrityksenä hän otti tuon hirviöparan huostaansa alkaen tutkia raivokkaasti keinoja Ninan ruumiin ennalleen palauttamiseksi.

Aika kuitenkin laimentaa väkevimmänkin vakaumuksen, ja nykyään Nina on enemmän syyllisyyttä aiheuttava luuranko kellarissa, kuin Jean-Lucin elämän sisältö. Mies on hapertunut henkisesti, väsynyt suureen painolastiin harteillaan, jota ei voi edes yrittää jakaa kuin Olivierin kanssa, mutta samaan aikaan hän on löytänyt aavistuksia uusista toivonpilkahduksista horisontissa. Chênevalien naapurusto, jonne hän oli sattumalta päätynyt, kuhisee elämää ja hän on vakiintunut osaksi sen tavanomaista maisemaa, ja uudet kosketukset uusiin tuttaviin ovat osittain herättäneet hänen vanhan taikuusylpeytensä positiivisilla tavoilla.

Muuta:
- Jean-Luc pelkää hysteerisesti hämähäkkejä
- Hän on pahasti allerginen lähes kaikelle siitepölylle, mitä on olemassa – tai siltä miehestä jokavuotinen infernaalinen heinänuha tuntuu
- Velhon lempivuodenaika on talvi
- Hänen silmälasiensa vahvuus on noin -1.5
- Jean-Lucilla on Pariisin viidenneksi kattavin kokoelma okkultistisia opuksia