23.7.20--
Olen usein miettinyt, olinko onnellisempi ihmisenä mitä olen nyt? Muistot siitä elämästä ovat hämärät, unenomaiset ja lähes olemattomat. Usein minusta tuntuu, että medaljonki, jota kannan kaulassani on ainut yhteys siihen elämään. Sekin tuntuu etäiseltä, äitini kantoi sitä, hänestä en muista mitään ja isäni sen minulle antoi, hänkin jo aikaa sitten kuollut. Olisinko ollut onnellisempi ihmisenä? Huomaan joskus kaipaavani tiettyjä asioita joita ihmiset ympärilläni tekevät. Läheisyyttä, perhettä, yhteisöllisyyttä. Kuitenkin sanoisin, että olen tyytyväinen siihen mitä olen. Ihmiset kaikessa hyvyydessäänkin tuhoavat kaiken ympäriltään ennemmin tai myöhemmin ilman mitään järkevää syytä. Ihmiset ovat omien normejensa vankeja ja sokeita kaikelle mitä eivät halua nähdä. Toisaalta tietäisinkö mitään paremmasta, jos en olisi kuollut? En, olisin samanlainen kuin muutkin, yhtä sokea ja yhtä välinpitämätön ja itsekeskeinen.
En varsinaisesti uneksi, en ole uneksinut pitkään aikaan. Kuitenkin huomaan aika ajoin miettiväni hetkeä jolloin elämäni muuttui. Aikaa ennen kuin minusta tuli vampyyri. Ainut asia, jonka muistan selvästi on sen sotilaan, natsin kasvot kun tuo painoi liipasinta. Terävä, pistävä kipu, joka kaatoi minut maahan ja täydellinen oivallus siitä, että elämäni oli loppumassa. Kaikki hajut, äänet ja jopa maut tuntuivat yhtäkkiä selviltä ja samaan aikaan hyvin hyvin etäisiltä. Lämmin veri ja kipu olivat läsnä, mutta olemattomia. Ruumiini ei liikkunut vaikka halusin, jopa päänliikauttaminen tuntui työläältä, jopa mahdottomalta. Vielä selvemmin kuin sotilaan, muistan sen synkän hahmon, joka asteli pölyistä katua pitkin sinä pilvisenä päivänä. Musitan miten sen hahmon ympärillä suorastaan hehkui oudolla, pimeällä tavalla jokin puoleensa vetävä. Kuin enkeli, joka olisi tulossa hakemaan menehtynyttä. Taisinpa hetken luullakin niin, mutta tuo kalpeakasvoinen mies ei ollut enkeli ja tiesin sen hyvin. Silti huuliltani nousi avunpyyntö, joka herätti tuon pimeän miehen kiinnostuksen. Hän kysyi minulta, mikä oli elämän hinta, kuinka hanakasti halusin jatkaa elämistä. En silloin tietenkään voinut tajuta mitä se todellisuudessa ja täydessä mitassaan tarkoitti. Ainut asia jonka tiesin oli, että halusin elää ja sen taisin ilmaista varsin selvästi. Olen jälkikäteen ihmetellyt monesti miksi ensimmäinen purema ei sattunut, vai enkö vain tuntenut enää mitään. Kuitenkin sen myötä livuin jonnekin pimeään, kuoleman ja elämän rajamaille. Seuraavan kerran kun avasin silmäni, ne olivat uudet silmät, vampyyrin silmät, joilla näin tämän maailman täysin uudessa valossa. Ironista kyllä heräsin myös kryptan pimeydessä, mutta se oli lähinnä käytännönläheinen ratkaisu eikä siinä ollut mitään mystistä. Maanalla oleva rakennelma ei päästänyt valoa sisälle ja vaikka tuleva mestarini olikin päiväsaikaan kävellyt maanpäällä ei hänkään suoraa auringonvaloa kestänyt. Jopa pilvisellä säällä aurinko aiheutti ajan kuluessa palamia hänen ihoonsa, sen opin viikkoja myöhemmin.
Palattuani elämään kuolemanporteilta vampyyrinä ensimmäinen asia mitä tunsin oli näännyttävä jano. Aluksi ihmismieleni ei käsittänyt ettei se jano menisi vedellä pois, mutta vampyyri vierelläni tiesi. Muistan kuinka hän kantoi kuolevan saksalaisen sotilaan kryptaan, mieheltä oli irronnut toinen jalka polven yläpuolelta ja tuon keho oli täynnä pienen pieniä haavoja. Tuo oli todennäköisesti osunut miinaan tai joutunut kranaatin uhriksi ja jäänyt virumaan sinne missä oli tovereidensa hylkäämänä. Valuva lämmin veri tuoksui tavaalliselta, nälkä valtasi minut ja ennen kuin häilyvä ihmismieleni ehti tajuta mitään olin uhrini kimpussa. Lähes kuollut sotilas ei pystynyt mitenkään panemaan vastaan iskiessäni hampaani hänen kaulavaltimoonsa ja aloin sammuttamaan janoani. Mentorini seisoi vieressä ja katsoi, hän ei ollut varsinaisesti sanonut minulle sanaakaan, eikä tullut sanomaan pitkään aikaan. Olin villipeto, tuskin olisin kuunnellut häntä vaikka hän olisikin puhunut. Sen sotilaan juominen kuiviin ei tyydyttänyt janoani ja monta päivää uskoin nääntyväni nälkään, mutta mentorini ei antanut minun poistua kryptasta. Myöhemmin ymmärsin, että se oli parasta niin itseni kuin lähistöllä vaeltavien ihmisten kannalta.
Päiviä myöhemmin aloin saamaan tajuntaani takaisin kun nälkäni alkoi huveta pois. Aloin hillitsemään verenhimoani ja silloin hän puhui minulle. Hän kertoi minulle vampyyreistä, uudesta elämästäni, kaikesta oleellisesta joista suurinosa katosi mielestäni samantien. Muistan sen hetken kun astuin ulos kryptasta kylmään yöhön ensimmäistä kertaa ja maailma tuntui niin erilaiselta. Näin yhtä selvästi kuin olin ihmisenä nähnyt päivänvalossa, vaikka kuu oli ohut sirppi ja taivasta peitti yhä synkät pilvet. Mentorini, Samael, johdatti minut halki runneltujen maiden. Päivät me nukuimme suojassa polttavalta auringolta, yöllä me etenimme ja aika ajoin hän metsästi meille ravintoa. Aikaa kului, mutta sillä ei tuntunut olevan väliä, sota oli hyvää aikaa vampyyrille, Samael sanoi minulle eräänä yönä. Ihmiset tappoivat toisiaan niin innokkaasti ettei kukaan huomannut jos muutama ihminen katoaisi vampyyrien suihin. Tuo ensimmäinen matkani hänen kanssaan päättyi huvittavaa kyllä Saksan Alpeille ja siellä nököttävään rähjäiseen mökkiin, jota joku oli joskus kauan käyttänyt. Siellä elin ensimmäisen vuosikymmeneni vampyyrinä. Se on ainut paikka, jonka olen mieltänyt kodiksi.
