Herätys todellisuuteen

[ Ylvaa metsästelisin taas tänne Aryan kanssa :'D Sovittu peli siis ~ ]

Ivan
Tänään iltamyöhä oli tullut odotettua aikaisemmin, tai ainakin niin Ivanista oli tuntunut. Oli melko lämmin, mutta aurinko ei enää sen koommin hellinyt ihoa lämpimillä säteillään. Jostain syystä mies oli taas ajautunut hämäräkujille. Ehkä niiden hämäräperäisyys juuri loi jotain varsin erikoista konseptia siihen, että tuolla myös sattuisi ja tapahtuisi jotain jännittävää. Ivan kun sattui olemaan niitä miehiä jotka aina etsivät jotain hyvin erikoisia ja jopa vaarallisiakin kokemuksia, mutta tänä iltana miehellä ei ollut aavistustakaan mitä tuo joutuisi kohtaamaan. Oli paha tapa nauttia elämän äärikokemuksista, mutta jokaisella oli oma tapansa saada päänsä sekaisin ja adrenaliini kiertämään kehossa.

Ivan kulki leveää, lähes luonnottoman avaraa kujaa hämäräkujaksi. Oli yllättävän rauhallista, mikä loi mieheen pienen pettymyksen tunteen. Mies nojautui vankkaa seinää seinää vasten, valui siitä istuvalteen viileällä asfaltille. Ivan istui varsin rennon näköisesti maassa, poltteli rauhassa savukettansa tapansa mukaan. Täysikuu kiinnitti miehen tutkivan katseen. Kuu oli todellakin kirkas, jokseenkin hyvin kauniin ja harmoonisen näköinen. Todellisuudessa se oli kaukana siitä.

Hiljaisuus oli kuin musiikkia korville ja se rauhoitti savuttelevaa miestä. Ivan piti tupakkia huuliensa välissä, haroi kädellään karkeaa parransänkeä ja hieman koholla olevia kasvojensa arpia. Miehen kasvot tuntuivat karuilta kädessä, pehmeydestä ei ollut tietoakaan pistelevän parransängen ja ikävästi kohoilevien arpien ansiosta. No, eipä Ivan muutekaan halunnut enää tämän ikäisenä olla mikään babyface. Elämä sai näkyä kasvoissa. Jokin outo ääni kiinnitti pian Ivanin tarkkaavaisen huomion ja mies kohdisti uteliaan katseensa hämäräkujan toiseen puoleen, oikealle puolelle itsestään katsottuna - Ivan näki vain pimeyttä, mutta tunsi kuin siellä olisi ollut joku - tai jokin. "Onko siellä joku?", Ivan huudahti. Mitään ei kuulunut. Pyh, mies taisi kuulla tai kuvitella harhoja.

Hiljaisuutta ja rauhaa kesti vain kymmenisen sekuntia, kunnes hämärästä erottui jotain. Ivan nousi ylös, sammutti savukkeensa ja odotti näkevänsä pian uuden tuttavuuden. Pimeydestä tulikin esiin hirviö. Se oli hemmetin isokokoinen pikimusta susi, jonka anatomiassa oli kuitenkin pieniä poikkeavuuksia verrattuna susiin - silmät myöskin paistoivat varsin eri tavalla suteen verrattuna. Ivan tuijotti eläintä silmiin, jokseenkin epäuskoisen oloisena. Mikä helvetti tuo oikein oli, oliko se jokin hieman geeneiltään erikoinen susi? Mutta mitä se teki ihmisten alueella, vielä tälläisillä asfalttikujilla kuin hämäräkujat? Ivan ei kerinnyt pohtia, susi lähestyi uhkaavan näköisesti ja näytteli jopa hampaitansa. Ivan tunsi sykkeensä kohoavan maltillisest, aistien keskittyvän vain ja ainoastaan tähän uhkaavanoloiseen mustaan petoon. Mies tiesi että pakeneminen ei kannattaisi.

Ivanin käsi hakeutui rauhallisesti takin sisään suden lähestyessä miestä, pitäen matalaa murinaa ja hampaiden näyttelyä yllä. Ivan heräsi kuitenkin karuun todellisuuteen - juuri nyt kun kunnon asetta oltaisiin tarvittu, oli Ivan päättänyt jättää käsiaseensa kotiin. Mies kirosi mielessänsä, mutta sille ei jäänyt parempaa aikaa. Tuo meni matalempaan asentoon hitaasti, mutta juuri silloin susi päästi ilmoille korviariipivän karjaisun ja syöksyi suurella raivolla kohti silmiinsä piirtynyttä ihmistä. Ivan vetäisi oikean maihinnousukenkänsä varren sisästä sotilaspuukon, jolla tuo oli riistänyt monen ihmisten henkiä - tosin ei koskaan eläimen, eikä ainakaan noinkin villin eläimen kuin suden. Ivan ei vieläkään tajunnut että tämä peto oli ihmissusi.

Suden mustaan turkkiin piirtyi kaulan kohdille pari viiltoa, mutta sotilaspuukko ei ollut tarpeeksi pitkä läpäistääkseen ihmissuden paksua ja vahvaa ihoa sen pintaa syvemmälle. Ivan väisti pari lähes kuolettavaa tassuniskua, yritti iskeä puukollaan aina kun mahdollista. Tilanne ei oikein edennyt mihinkään ja miehelle heräsi epäilys ettei susi ollut normaali eläin. Tilanne jatkui hetken, kunnes ihmissusi sai iskettyä kynsillänsä lujan iskun Ivanin kylkeen. Mies lensi taaksepäin, kaatui maahan selällensä mutta kohotti yläruumiinsa nopeasti. Mies oli niin shokissa ettei tuntenut kipua, ei tuntenut juuri mitään fyysisesti. Ivan ei tiennyt vuosiko tuon kylki verta, mutta mies ei välittänyt. Tuota paloi julmeton selviytymisvaisto, joka huusi kestämään loppuun asti. Ivan katsoi petoa silmiin, joka murisi silmät kiiluen, valmistautuneena viimeiseen iskuunsa. Ivan tiesi ettei tuolla ollut mahdollisuutta pärjätä tätä ehkä yliluonnollista olentoa vastaan. Mies jopa uskoi kuolevansa tähän, mutta kuolema ei pelottanut tuota ollenkaan - mielummin Ivan kuoli taistelussa kuin vanhana syöpäläisenä johonkin tautiin. Muutenkin mies oli katsonut kuolemaa silmästä silmään ihan tarpeeksi monta kertaa ettei se enää hetkauttanut. Kuolema oli osa elämää, eikä sitä voinut kukaan välttää.

Ivan tunsi olonsa heikoksi, mutta ei vieläkään halunnut tarkastaa haavojansa. Niin ei saisi koskaan tehdä, se vain taannuttaisi uskon selviytymiseen ja ylipäätänsä taistelutahdon. Susi hyökkäsi, suoraa maassa istuvaa heikossa kunnossa olevaa ihmistä päin. Ivan katsoi viimeiset sekunitkin sutta silmästä silmään, piti tärisevällä kädellänsä sotilaspuukkoansa kohotettuna eteensä. Kuului kova kilahdus, kuin jotain kovaa olisi mennyt kovaa vasten. Ivan makasi maassa selällänsä, suurikokoinen musta petoeläin päällänsä - ainut asia mikä nuo kaksi erotti oli Ivanin kohotettu veitsi jota tuo piti terä sivuttain - suden terävät hampaat ja leuat iskettynä veitsen terään. Mies puristi kaikilla voimallansa puukkoa eteenpäin, mutta samoiten susi yritti puristaa hampaillansa puukkoa eteenpäin, päästäkseen käsiksi ihmislihaan. Ivanin käsi tärisi hetki hetkeltä enemmän, ihmissuden voima oli jumalaton. Mies tiesi ettei kestäisi enää kauaa, tuo kohtasi jo mielessänsä kuoleman - toivotti sen tervetulleeksi.

(täällähän minä XD)

Arya

Demonitar liikkui kuunvalossa notkeasti ja sulavasti kuin kissa kattoja pitkin. Sarvet, häntä kaikki olivat näkyvissä sillä yön pimeydessä varsinkaan tällä alueella ei demonitar halunnut kätkeä todellisia muotojaan. Varjoihin oli helppo piiloutua epäterveellisiltä katseilta. Asura oli lähtenyt neljän seinän sisältä etsimään itselleen tuoretta verta ja sitä olikin jo löytänyt. Kylläinen ja hyväntuulinen demoni oli päättänyt suunnata kulkunsa kohti Pariisin yöllisiä katuja. Voisi kenties vierailla jonkun rikkaamman herran luona, jos löytyisi jotain anastamisen arvoista. Ajatus sai hymyn nousemaan kalpeille huulille, jotka tuntuivat hohtavan kalmakkaa valoa täydenkuunloisteessa kuten koko muukin demonittaren iho. Eihän se oikeasti loistanut mihinkään, mutta vaalea iho tuntui erottuvan räväkästi tälläisessä kajossa yönpimeyttä vastaan. Kaikenkaikkiaan tämä oli varsin mukava ilta.

Arya pysähtyi erään katon reunalle jääden tuijottelemaan kaikessa rauhassa täysikuuta. Monet pedot olivat tähän aikaan liikkeellä ja janosivat ihmisten lihaa sekä verta. Turhanmoni ei edes tiennyt mikä heihin iski. Aryalla oli jalassaan mustat nyörisaappaat, joissa oli pieni korko mikä ei näyttänyt haittaavan naisen tasapainoista liikkumista kohotetulla katonreunalla. Lyhyt musta hame heilui naisen askelten mukana ja sen yläpuolelta lähtevä häntä heilui ees ja taas. Nahkaa muistuttava musta avonainen v-kauluksinen toppi jätti vatsaa paljaaksi. Niukasta pukeutumisesta huolimatta naisella ei ollut kylmä, mukavan viileä jos jotakin. Demonittaren liikkeet pysähtyivät äkisti ja tuo kallisti päätään kuunnellakseen paremmin. Nainen siristi haaleita silmiään ja oli jo päättämässä että kuuli omiaan kun kuuli _suden_ villin ulvahduksen. Vino hymy levisi demonin huulille, ihmissusi.

Ihmissusi oli selvästi löytänyt jotain saalista, mutta säälistä ei demoni lähtenyt liikkeelle. Uteliaisuus ajoi öisen metsästäjän katsomaan mitä ihmissusi oli löytänyt ja ehkä voisi jopa kiusata kyseistä mielipuolista olentoa, joka ei pystynyt hillitsemään omia himojaan täydenkuun paistaessa. Arya ei osannut päättää olivatko nämä otukset vielä säälittävämpiä kuin itse ihmiset. Asuran reitti kulki katonharjalta toiselle, pitkätkään hypyt eivät olleet tuolle vaikeita. Siipien kanssa olisi yltänyt vielä pidemmälle, mutta ne hän oli menettänyt kauan aikaa sitten ja jäljellä olivat vain rumat, kohollaan olevat arvet selässä. Nopeasti asura lähestyi taistenlun ääniä, joku laittoi oikeasti hanttiin tälle pedolle. Kunnioitettavaa sekin, jokaisella oli oikeus puolustaa itseään, jopa saaliiden.

Arya pysähtyi viimeisen katon harjalle kuikuillen uteliaana alas kadulle. Asura säpsähti lähes näkyvästi tuon tajutessa tunnistavansa uhriksi joutuneen ihmisen. Otsaan nousi pieniä kurttuja naisen kurtistaessa kulmiaan. Jostain syystä tuosta alkoi tuntua, että tuon pitäisi puuttua näkemäänsä, mutta toisaalta mies oli vain ihminen. Arya oli kuitenkin nähnyt tuossa jotain mielenkiintoista ja kunnioitettavaa. Arvet kertoivat paljon henkilöstä, vaikka ei tietäisikään tarkkaan mitä oli tapahtunut. Naisen häntä piiskasi tuon takana ärtyneen oloisena, kun demoni kamppaili periaatteellisen ristiriidan kanssa itseään vastaan. Lopulta nainen sähähti ja teki päätöksensä hypäten alas katolta liukuen vahvojen kynsiensä varassa alas. Muutama metri ennen maata asura ponnisti jaloillaan irti seinästä ja tarkalla hypyllä laskeutui oikein näppärästi ihmissuden kohtaan työntäen tuon voimalla pois tasapainosta.

Ketterästi demonitar oli takaisin omilla jaloillaan ja oli vetänyt hopeapäällysteisen veitsen saappaansa varresta virnistäen ihmissuden suuntaan joka oli lyöty hetkeksi ällikällä. Nainen oli kyyryasennossa, jotta pystyisi reagoimaan nopeammin mitä tuleman piti. Haaleat silmät käväisivät maahan tipahtaneessa miehessä ja virne käsäisi keskittyneillä kasvoilla. Nainen iski toista silmäänsä miehelle ja hyppäsi sitten murisevan ja ärisevän suden tieltä pois joka oli iskenyt nyt silmänsä tuota häiritsevään olentoon. Ihmissusi puollusti mahdollista ateriaansa yhtä vimmatusti kuin oli hyökännyt ihmisen kimppuun.

Sekunnit tuntuivat iäisyydeltä, suden kita leuhkasi kammottavalta pedon henkäillessä naamalle puukon terä vinottain suussa ja käden lihakset alkoivat jo pienesti kramppaamaan. Tilanne oli niin helvetillinen kuin vain olla ja voi, mutta Ivan ei vieläkään näyttänyt pelon tai luovutuksen eleitä. Jos peto oikeasti halusi ihmisen hengiltä, saisi se myös tehdä työtä sen eteen. Ivan ei tahtonut olla helppo saalisruoka kellekkään, jos tulisi lähtö maan päältä niin tehdään se sitten kerta heitolla kunnialla.

Kuin salama kirkkaalta taivalta joku tai jokin osui lujaa mustaan hirviömäiseen suteen, joka lensi pois Ivanin päältä. Ivanin suusta pääsi helpottunut huokaus, vaikkakin tuo tiesi ettei tilanne ollut todellakaan vielä ohi. Nyt kuitenkin tuota poltti ihmetys, kuka oli tuuppaissut suden pois? Ivan nousi vaivalloisesti istumaan, havaiten nyt poltetta kyljessänsä. Sille ei kuitenkaan ollut aikaa, sillä Ivan näki jotain aivan uskomatonta. Miehen veri tuntui hyytyvän ja ajan hidastuvan - aivan Ivanin silmien edessä oli jonkinsortin naispuolinen olento jolla oli helvetti vie pitkä häntä ja sarvet päässä. Olento näytti kaukaisesti tutulta, mutta Ivanin sydän hakkasi tuhatta ja sataa sekä silmät seisoivat päässä. Nyt vasta mies tunsi pelonsekaisia tunteita, mikä ihme tämä ihmismäinen olento oikein oli? Taruolennot... ne olivat siis totta. Ei, ei voi...

Ivan peruutti istuvalteen noin pari metriä taaemmas, pitäen pelon ja hämmäsyksensekaisen katseensa tässä demonissa, vilkaisten aina välillä mustaa sutta. Ivan ei oikein tiennyt kumpaa pelätä enemmän, vaikkakin tämä sarvipää oli ilmeisesti tullut miehen avuksi. Tai mistä sitä tietäisi vaikka tuokin yrittäisi riistää Ivanin hengen. Mies oli peruuttanut itsensä istumaan kivistä seinää vasten ja tuo puristi kylkeänsä, siitä mistä tuntui hieman poltetta. Ivan puristi silmiänsä kiinni, hengitti raskaasti ja toivoi kaiken olevan vain unta. Tästä painajaisesta oli pakko herätä, ei näin voinut käydä, ei taruolentoja ollut olemassa... Mies aukaisi silmänsä, mutta siinä petomainen susi ja demoni olivat. Samassa Ivan hätkähti, tuo tunsi tämän sarvipään, se oli sama stripparinainen jonka Ivan oli lähes heti Ranskaan muuttonsa jälkeen tavannut Cerice'ssä. Ivan tunsi olevansa aivan sekaisin päästään, miksi tuolla naisella oli nyt mustat hiukset, ja varsinkin sarvet sekä häntä? Vai oliko mies vain erehtynyt? Ei, Ivan tunnisti kyllä nuo kasvot.

Ivan yritti liikkua, nousta, tehdä jotakin, mutta se oli yksinkertaisesti mahdotonta kun kroppa oli täysin lamaantunut. Ivanin teki mieli vain nousta ja juosta jonnekin mistä tuota ei kukaan löytäisi ikinä. Ivan oli kauhuissaan, sillä tuo oli varma että oli tullut hulluksi. Tästä ne psykologit olivat varoitelleet, sotavankikokemukset ja ylipäätänsä kokemus sodasta saattaisivat puhkaista jonkinmoisen varsin agressiivisen ja kamalan mielisairauden. Ivan ei enää halunnut uskoa mihinkään, sillä tuo ajatteli olevansa yhdellä sanalla kuvailtuna hullu. Todellisuudessa tuon edessä oli varmasti jokin agressiivinen dobermanni ja Arya, mutta mieli vääristi kaiken. Ivan halusi kuolla, tuo vilkaisi kädessä olevaa veriteräistä sotilaspuukkoa. Mies nosti hieman tärisevää puukkokättänsä, mutta lihakset tuntuivat lamaantuneilta. Ivan oli riistänyt tarpeeksi monta ihmishenkeä joten oman hengen riistäminen ei varmasti tuntuisi missään. Kurkku suihkuten auki, kaunis kuolema, eikä enää koskaan mielen aiheuttamia uhkaavia näkyjä.

Demonittarella ei ollut juuri sillä hetkellä aikaa keskittyä pahemmin järkyttyneeseen ihmismieheen, kun nälkäinen sekopääsusi oli iskenyt silmänsä tuohon. Demoni tuntui kuitenkin olevan paljon ketterämpi kuin raivostunut karvakasa, joten pedon väisteleminen ei ollut ongelma, mutta tällä tanssimeiningillä Arya joutuisi jatkamaan sitä lopunyötä. Nainen käytteli kädessään olevaa pitkäteräistä ja teräväkärkistä tikaria taidokkaasti onnistuen muutaman kerran pistämään sutta kunnolla. Hopea leikkasi ihmissuden turkin ja ihon läpi tunkeutuen kivuliaasti sen lihaan. Se ei ollut mikään tyhmä eläin, vaikkakin nälkäinen. Veren alkaessa virrata se alkoi myös olemaan varovainen. Arya sähäteli sille muutamaan otteeseen paljastaen piilotetut terävät hampaat ja sai olennon empimään. Lopulta kun asura sai otuksen keskittymisen herpaantumaan tuo otti ja muuttui tummaksi savuksi, sihahti suden vierelle ja tuntui, että jo ennen kuin asura oli aineellistunut takaisin oli tikari tunkeutunut suden kylkeen ja aina sydämeen asti. Olento vinkaisi surkeasti ja seuraavassa hetkessä se rojahti elottomana katukivetykselle. Asura vetäisi rivakasti veitsensä irti jo ennen suden maahanosumista ja suoristi selkänsä. Tuoreenveren tuoksu tunkeutui naisen sieraimiin suloisena; niin ihmissuden kuin ihmismiehenkin. Nainen nosti verisen tikarin kasvojensa tasalle nuuhkien sitä. Tuon olisi tehnyt mieli nuolla ainakin tikari puhtaaksi, mutta toisaalta naisen vilkaistua täysin sekaisin olevaa miestä päätti tuo olla järkyttelemättä heikkohermoista sen enempää. Asura siis tyytyi pyyhkimään tikarinsa puhtaaksi pedon turkkiin miettien samalla mitä jälkeä siitä olisi syntynyt kun olisi tunkenut kielensä hopeapäällysteiseen tikariin. Onneksi nainen oli juuri ruokaillut tai verenhimoa vastaan olisi ollut vaikeampi taistella.

Nainen asteli tikari yhä kädessään tutuin keinuvin askelin miehen luokse, joka sillähetkellä oli keskittynyt omaan puukkoonsa. Asura muljautti silmiään, ei ollut kovin vaikeaa arvata toisen senhetkisiä ajatuksia. Huvittavaa kyllä asura heilautti häntäänsä niin, että se osui napakasti miehen käteen, joka piteli puukkoa, saadakseen aseen tipahtamaan pois ihmiset hallusta. Ei todellakaan halunnut, että mies alkaisi sekopäissään tökkimään naista sillä tai tökkimään itseään kun Arya oli nähnyt kaiken tämän vaivan tuon pelastamiseksi. Nainen laski molemmat kätensä reisilleen ja kumartui miehen puoleen. "Näytät kamalalta", tuo totesi samalla tutulla äänellä kuin noiden aikaisemmin tavatessa. Olihan tuo periaatteessa muutenkin sama henkilö, mutta sarvet ja häntä olivat vain ilmestyneet paikoilleen ja hiukset olivat takaisin luonnollisenvärisinä eli mustina. Niin ja tietysti korvat, mutta ne jäivät tuuhean tukan alle piiloon. Näin läheltä Arya haistoi miehen lämpimän veren vielä selvemmin ja joutui hetken kamppailemaan sisäisesti itsensä kanssa, jottei päättänyt sittenkin mutustella tätä ihmistä poskeensa. Eipä se kuitenkaan tainnut olla soturinkuolema, jos nainen nyt hyökkäisi lamaantuneen miehen kimppuun. Joten sen sijaan nainen laittoi tikarin takaisin saappaanvarteen koteloon, varovasti ettei nirhaisisi itseään ja ojensi kätensä miehelle. "Alas tulla, tarvitset paikkausta... ja ryypyn", nainen totesi määrätietoisesti. Tuo oli itse välttynyt pahimmilta iskuilta, oikea jalka oli saanut verinaarmut itseensä, mutta ne paranisivat kyllä.

Ivan yritti epätoivoisesti saada kättänsä liikkumaan, mutta tuon huomion kiinnitti yllättäen ilmoille päässyt kuolemaa huokuva vinkaisu. Mies kohotti katseensa ja huomasi että hetkittäin miehen kimppuun hyökännyt susi oli kuollut, demoni oli juuri tappanut sen tikarillaan. Pienen sekunnin murto-osan mies tunsi jopa vakuutteneisuutta naisen taidoista, mutta ne pyyhkiytyivät pian pois. Nyt kun susi oli saatu hengiltä, mitä demoni tekisi Ivanille?

Mies ei vieläkään päässyt ylös, eikä mikään jäsen juurikaan liikkunut. Tuo oli vieläkin niin shokissa. Sotilaspuukko tuntui olevan ainut pakokeino pois tästä häiriintyneestä mielestä ja liikkumattomasta kehosta. Arya lähestyi Ivania aiheuttaen miehelle entistäkin lujempaa pelokasta sydämentykytystä. Tosin mies ei edes pystynyt ajattelemaan tuota demonia Aryana, vain jonain pelottavana yliluonnollisena olentona. Pelostaan huolimatta Ivan katsoi kokoajan naista silmiin, tosin miehen silmistä paistoi kauhu ja hämmentyneisyys. Tikari kädessä demoni näytti muutenkin kaikin puolin uhkaavalta. Nainen napautti hännällänsä Ivanin puukkokättä, jolloin teräase tippui maahan. Ivan oli varma että toinen tappaisi tuon tähän paikkaan. Mitä muutakaan tuollainen olento tekisi?

Demoni totesi Ivanin näyttävän kamalalta, eikä Ivan reagoinut oikein mitenkään siihen. Tuo näytti edelleenkin peuralta ajovaloissa. Toisaalta Aryan tuttu ääni rauhoitti, mutta samalla toisen ulkonäkö sai Ivanin aivan tolaltaan. Demonin laittaessa tikarinsa takaisin saappaanvarren koteloon, Ivan saattoi hieman hellittää - mutta ei paljon. Heti sen jälkeen nainen ojensi kätensä ja puhui miehelle. Jostain syystä Ivan rauhoittui, mietti josko kaikki erikoinen näkymä oli vain päänsisäistä tuotetta, tosin hyvin häiriintynyttä sellaista. Mies nyökkäsi orvon oloisena ja nousi ylös. Ihme kyllä, keho suostui liikkumaan äskeisestä shokkivyörystä. Nyt tilalla oli enää jumalaton määrä kysymyksiä, pieni pelko mahanpohjassa ja vieläkin kehossa jylläävä adrenaliiniryöppy.

Ivan oli hiljaa haudanvakavana, poimi sotilaspuukkonsa maasta ja laittoi sen talteen. Sen jälkeen mies kääntyi Aryaan, käveli mahdollisesti tuon rinnalle jos nainen käveli - tosin jättäen melko hyvän turvavälin. Mies oli hiljaa, kuin kissa olisi vienyt tuon kielen. Tuo näytti hyvin järkyttyneeltä. Lopulta tuo avasi suunsa; "Mikä... mikä sinä olet?" Hiljaisuutta ei kuitenkaan kestänyt lähes ollenkaan, sillä Ivan avasi heti perään suunsa ja vaikutti todella huolestuneena, lähes rauhallisessa hajoamispisteessä olevalta; "Tai jokin on mennyt minuun... minä... minä olen... seonnut." Ivan haroi hermostuneesti päälaen hiuksiansa kummallakin kädellänsä. Heti sen jälkeen tuo käänsi pelokkaan katseensa Aryaan, uskoi naisen oikeasti olevan aivan normaali ja kuvittelevansa kaiken outouden. "Älä nyt pelästy, mutta vannon, minä vannon että nään sinun päässäsi sarvet ja... ja..", Ivan sopersi ja hiljentyi taas. Mies ei ollut koskaan kohdannut mitään edes verrattavissa olevaan, ei edes sodassa.

Ivan pysähtyi yllättäen, katsoi Aryaa suoraan silmiin hyvin vakavan oloisena. "Tätä se sota teetti. Aivan kuten psykologit ovat sanoneet - saatan seota, joutua psykiatrien juttusille ja lopulta suljetulle osastolle. Tämän välttäminen olisi lähes mahdotonta kaiken kokemani jälkeen.", Ivan puhui sen oloisena kuin tuo olisi jo sisäisesti kuollut. "ja minä kun luulin olevani vahva...", mies lisäsi ja jämähti paikoillensa. Tuon ilme tai kehonkieli ei sanonut sanaakaan. Ivan kävi päänsä sisällä läpi kaiken kokemansa, koko elämänsä aina tähän sattumaan asti. Mikään ei tuntunut miltään, Ivan tunsi kuolleensa.

Saatuaan miehen pystyyn ja jotain eloa tuohon asura kääntyi ja lähti suuntaamaan kotiaan kohti tälläkertaa katuja pitkin. Demonia askarrutti itseäänkin miksi vaivautui auttamaan tätä ihmistä, mutta ainakin tuon reaktio oli vaivan arvoista. Se sai pienen hymyn takaisin naisen huulille. Ivan avasi lopulta suunsa ja Arya odotti kiltisti, että tuo saisi puhetulvansa loppumaan. Nainen pysähtyi kun toinenkin teki niin ja huokasi syvään. "Juu, minulla on sarvet ja häntä ja ei en näyttänyt niitä aikaisemmin koska... noh koska ihmiset tuppaavat reakoimaan juuri näin", demonitar sanoi jopa hieman närkästyneenä. Miehen alkaessa höpöttää sekoamisesta Arya muljautti silmiään ja otti ja läppäsi tuota kämmenellä päin näköä. "Etkö sinä lue uutisia? Turhankin selväksi on tehty, että tätä pientä palloa asuttaa muutkin kuin te ah niin ylivoimaiset ihmiset", nainen sanoi tiettyä kipakkuutta äänessään. Juuri tälläistä ärsyttävää käytöstä ihmiset yleensä pitivät tyhmine päähänpistoineen ja ylemmyydentuntoineen. Ja sitten kun joku poksautti heidän kuplansa saivat he paskahalvauksen ja uskoivat olevan sekaisin. Niin tyypillistä. Ehkä olisi pitänyt jättää mies suden syötäväksi.

Demonitar tuijotti tutuilla silmillä miestä jonkin aikaa kädet lanteillaan ja lopulta huokasi syvään ja sen myötä ärtynyt olemus muuttui takaisin tavalliseksi. "Sinä olet herännyt todellisuuteen, et tullut hulluksi", Arya selvensi kuin pikkulapselle rauhallisella, mutta määrätietoisella äänensävyllä. "Ja sinä vuodat verta", tuo lisäsi napaten miestä käsivarresta lähtien taluttamaan tuota eteenpäin. "Luuletko, että se susi oli ainut, joka liikkuu tänään täällä ruuanhakutoimissa?" asura totesi vilkaisten merkitsevästi taivaalla möllöttävään täysikuuhun samalla kun pakotti itseään isomman miehen varsin vaivatta liikkumaan eteenpäin noiden puhuessa. Lisäksi Aryasta tuntui, että sekoaisi itse jos ei saisi ihmisen verenvuoroa loppumaan. Tuore veri vain tuoksui niin ihanalta.

"Sinä olet siis sotilas", demonitar jatkoi rupattelevaan sävyyn. Ihmisen mieli olisi hyvä pitää liikkeessä tai tuo jumahtaisi taas paikoilleen. Ainahan Arya voisi tunkeutua tuon mieleen ja avittaa hieman, mutta mies varmasti pitäisi sitä loukkaavana. "Eikö se ole virallista?", nainen kysyi viitaten noiden aikaisempaan keskusteluun, vaikka siitä oli ties monta viikkoa aikaa. Aryalla näytti olevan yllättävän hyvä muisti, vaikka varmasti tapasi monia miehiä viikonloppuisin ja Ivan oli vain yksi heistä. Tai pitäisi olla ja tässä hän oli raahaamassa tätä ihmistä kotiinsa paikattavaksi. Pitäisi varmaan piipahtaa omassa maailmantasossa, jottei sekoaisi. Tosin heti ajatuksen päästyä muotoutumaan demoni karkoitti sen hieman ärtyneenä. "Usko tai älä, minäkin olin sotilas", Arya lisäsi hieman hiljaiseen ja apeaan sävyyn.

Ivanin silmiin tuli outo pilke Aryan myöntäessä että kaikki miehen näkemä oli totta. Naisella siis oli sarvet ja häntä. Ivanin maailma tuntui kääntyvän aivan ylösalaisin. Ivan oli hiljaa, lähes yhtä pelästyneen ja järkyttyneen näköisenä mitä juuri hiljattain. Mies sai nopeasti läpsäisyn kasvoilleen, mikä kieltämättä teki tuolle hyvää. Aivan kuin tuo olisi herännyt hämmenyksestään. "Luen mutta... eivät ne voi olla totta. Monta, monta vuotta sitten asuessani vielä perheeni kanssa kuulin taruolennoista, mutta sen täytyi olla suuri vitsi... ja kaikki sen jälkeen tapahtunut.. Noh, sanotaanko niin että en ollut niin paljon tekemisissä yhteiskunnan ja ihmisten kanssa. Kunnes muutin tänne Ranskaan.", Ivan selosti ja tuntui jo hieman selvemmältä. Silti hämmentyneisyys paistoi läpi.

Hetken kaksikon välillä vallitsi syvä hiljaisuus, kunnes Arya vielä selvensi asiaa. "Niin... niinpä kai sitten.", Ivan varmisti vielä itselleen ja kävi kaikkea päänsä läpi sisällä. Mies todellakin heräsi todellisuuteen, mutta ei voinut vielä sulattaa kaikkea. Se tulisi ottamaan oman aikansa. Ivan kuulemma vuosi verta, jolloin mies siirsi katseensa siihen äsken polttaneeseen kylkeen. Oho. Verta sieltä tosiaan valui ja shokista toipunut mies tunsi taas poltetta ja vihlovaa kipua. Ivan kuitenkin tunsi Aryan tehneen jo tarpeeksi, ja mies tuhahti huolettomasti vähätellen haavaansa. Oli mies kieltämättä kokenut paljon pahempiakin kolhuja kehossaan, mutta kaikesta oli selvitty aina jotenkuten.

Lopulta matka jatkui taas rauhalliseen sävyyn, Ivanin tosin hieman kulkien oudosti yrittäen pistää haavaista kylkeään enemmän kasaan ja puolestaan taas venyttäessä toisen kylkensä lihaksia. Toisen kysymys sai Ivanin katseen kohoamaan ja tuo nyökkäsi. "Tai siis olin.", täydentäen vielä Aryan virallisuuskysymystä. Adrenaliinin ja hiljalleen toipuvan shokin takia Ivanilla oli enemmän puhtia, eikä tuolle tuottanut niin paljon tuskaa puhua menneisyydestään. Nyt kaikki tuntui hetkittäin jopa erittäin helpostilähestyttävältä. Ivan kuitenkin hiljeni eikä sen enempää halunnut kertoa että oli ollut myös sievoiset vuodet sotavankina. Tiedä sitten arvasiko Arya jotain jos oli nähnyt miehen arpienpeittämän selän. Sellaiset jäljet tuskin tulisivat aivan normaalista sodankäynnistä. Ehkä henkisesti moiset arvet olisivat mahdollisia, mutta ei ruumiillisesti. Aryan mainitessa tuon olleen myös sotilas, herätti se Ivanin mielenkiinnon. Tosin tuo ei osannut yhtään arvella millä tavalla toinen oli sotilas - olihan Arya demoni tai joku sen tapainen, eikä Ivan siis oikein tiennyt oliko tuo ihan maanpäällisissä sotavoimissa ollut vai jossain oman lajinsa jutuissa. Eikä Ivan sen enempää halunnut kysellä, sillä tuo oli selvästi saanut sellaisen kuvan ettei nainen oikein tykännyt ihmisten pällistelemisestä taruolentoja kohtaan. Taruolentoja miettiessä Ivanille heräsi niin useat kysymykset, mutta päällimmäisin oli se, että miten montaa eri lajia noita erikoisia olentoja oikein oli. Kaipa Ivan joskus saisi siihenkin joltain erittäin epämääräisen vastauksen. Miehen suupielille nousi lempeä, jokseenkin helpottunut hymy ja tuo tokaisi sitten; "Meillähän on sitten jotain yhteistä."

Ivan oli hiljaa, jatkoi hidasta kävelyään ja selvitti päässänsä pyöriviä ajatuksia. Mikään ei oikein selvennyt, mutta pikkuhiljaa tuo tiedosti kaiken entistä paremmin. "Minusta tuntuu että olet tehnyt jo tarpeeksi minun eteeni. Harvasen päivä kukaan pelastaa toisen henkeä. Selviän kyllä itse haavani kanssa.", Ivan tokaisi pian ja hiljensi vauhtiaan. Mies vilkaisi sitten kylkihaavaansa, nosti katseensa takaisin sarvipäähän ja jatkoi; "Joten kiitos. Olet kyllä kieltämättä aikamoinen nainen, ilmestyt aina paikalle kun tarvitsen sinua." Ivan virnisti humoristisesti ja jatkoi sitten kävelyään eteenpäin.

Aryan vakuuttuessa, että toinen kävelisi itse eteenpäin päästi tuo irti miehen käsivarresta. Miehen kommentti yhtäläisyydestä sai demonittaren hymähtämään kuivasti, mutta ei sanonut mitään. Oli ollut ihan liikaa ihmisten seurassa. Naisen näkökulmasta se oli huono asia, mutta mitä se todellisuudessa oli, oli sitten monimutkaisempaa. "En tietenkään täällä", nainen vain totesi tähdentäen sotilasasiaa, mutta ei pureutunut siihen sen enempää. Ei ollut yhtään sen innokkaampi muistelemaan menneitä kuin Ivankaan, joten asian oli parempi antaa olla.

Asura kohautti olkiaan toisen sanoille ja hymyili vinosti. "Tapana ei ole jättää asioita kesken. En epäile ettetkö osaisi hoitaa itse haavojasi, mutta lähinnä houkutat puoleesi nälkäisiä susia", asura hymähti ja jatkoi vielä "enkä usko, että kannat hopeapäällysteistä veistä, joten.." demonitar kohautti uudemman kerran hartioitaan astellen verkkaista tahtia eteenpäin. matka tuon asunnolle ei ollut onneksi kovin pitkä ja kadut olivat käyneet tutuiksi jo aikoja sitten. Hiljaisuuden jälkeen Arya puhui uudemman kerran. "Olen asura tai kuten teikäläiset tykkäävät kutsua demoni", tuo totesi tarkkaillen miehen reaktiota silmäkulmastaan. "En ole kotoisin... täältä. Maailmamme on aivan eri kuin tämä teidän pallonne", demonitar yritti selittää mahdollisimman selvästi.

Arya mietti mielessään miten mies reakoisi, jos kertoisi mitä oli ollut tekemässä. Asura kuitenkin päätti, että toinen oli saanut jo liikaa informaatiota, sekoaisi vielä oikeasti. "Taruolennot ovat tosia, niinkuin ihmiset heitä kutsuvat, ovat aina olleet. Ihmisiä on vain enemmän", nainen puheli tuon askelten kopistessa katukivetykseen. Ei kestänyt kauaa kun tuttu baari näkyi noiden edessä. Sisältä kuului vaimeaa jumputusta kaksikon lähestyessä sitä. Nainen kuitenkin suuntasi paloportaita muistuttaville askelmille. "Tule ylös niin paikataan sinut".

Arya sanoi ettei tuolla ollut tapana jättää asioita kesken, joten eipä Ivanilla tainnut olla muuta mahdollisuutta kuin mennä naisen paikattavaksi. Kylki tosiaankin tarvitsisi jotain hoitoa, sillä paidan sisällä (tai oikeastaan paidan repaleiden alla) oli kolme syvää ja pitkää ihmissuden kynsistä tullutta viiltoa. Kävely oli hieman vaikeaa ja kivuliasta, mutta Ivanilla ei ollut tapana valittaa tai sen koommin korostaa kipuaan.

"No joo, hopeapäällysteiset veitset ei oikein oo tullu mieleen. Ehkä pitäis sellanenkin hankkia ettei joudu vielä syödyksi.", Ivan virkkoi ja hymähti mietteliäänsekaisesti. Matka jatkui tasaiseen tahtiin ja nainen kertoi hieman rodustaan. Asura kuulosti Ivanin korviin huomattavasti paremmalta kuin demoni. Demonista tuli mieleen aina jokin kristinuskossa peloteltu paha henki tai jokin vastaava. Tosin Ivan piti uskontoa hölynpölynä, vaikka virallisesti papereissa kuuluikin niihin. Voisi ehkä erota kirkosta. "Kuulostaa jännältä. Onko teitä asuroita paljonkin täällä ihmisten maailmassa?", mies kysyi ja sulatteli selvästikin vielä kaikkea, mutta omisti melko kiinnostuneen asenteen.

"Aika jännä että teidän olemassaolo tuli julki vasta noin kuusi vuotta sitten. Itse luulin sitä joksikin suureksi mediavitsiksi ja ennen kuin sain asiasta paremmin selvää murtui täydellinen perheidylli ja sitten lähdin kauas pois minne uutiset eivät paljon tavoittaneet. Lähi-Itään siis, rauhanturvaajaksi. Siellä tuli sodittua ja samalla suljettua silmät totuudelta." Ivan virkkoi ja mietti tosiaan miten kaikki oli voinut jäädä mieheltä huomaamatta. Jostain syystä menneisyydestä puhuminen ei tehnyt nyt kipeää, mutta vankivuodet ja perheen kuolema olivatkin ne kipeämmät aiheet. Eikä Ivan tykännyt puhua niistä sen paremmin tai yksityiskohtaisemmin - pieniä viitteitä pystyi antamaan, mutta siinä se.

Vihdoin kaksikko saapui paloporrasmaisille askelmille. "Odotan sitä innolla", Ivan hymähti leikkisän sarkastisesti ja lähti sitten kipuamaan paloportaita ylös, odottaen Aryan ohittavan tuon että nainen pääsisi ovelle ensin.

Nainen kohautti olkiaan toisen kysymykselle asuroiden määrästä maapallolla. "Enpä tiedä, tuskin montaa. Meitä on monta eri heimoa emmekä oikein tule toimeen keskenämme", demonitar selitti jokseenkin kuivasti. Asura ohitti miehen astellessaan rappuset ylös samalla kun kaiveli kotiavaimia, joilla avasi oven ylöspäästyään ja asteli sisälle pieneen ja hieman räjähtäneen oloiseen asuntoon. Nainen yritti napsauttaa valoja päälle, mutta mitään ei tapahtunut ja se sai naisen mutisemaan jotain eri kieltä, mutta todennäkösemmin tuo kiroili. "Lamppu on palanut", tuo selvensi astellen olohuoneen läpi mennen laittamaan jalkalampun tuomaan valoa,vaikka se ei olluthaan niin tehokas kuin kattolamppu. "Niin uskoisin kuitenkin, että muutkaan asuraheimon jäsenet eivät viihdy täällä kovin kauaa kerralla." Arya hymähti ja vilkaisi oudosti miestä. "Se on harrastus, ihmisten piinaaminen", nainen totesi hieman leikkisään sävyyn, vaikka sanat pitivät paljolti paikkansa.

Sarvipää viittasi kylpyhuoneen suuntaan, Aryan eleet olivat tuon huomaamatta määrätietoisia ja käskeviä, kun halusi jotain saada aikaiseksi. Kylpyhuoneesta olisi helpompi siivota mahdollinen veri pois. Nainen kävi kaivelemassa hyllystä korin, jossa näytti olevan erilaisia paikkaustarpeita kuten siteitä ja desinfiointiainetta. Arya asteli kylpyhuoneeseen, johon miehen oli käskenyt ja juuri kun astui ovesta sisälle länttäsi tuo omaan käsivarteensa liimapintaisen siteen, joka oli sen verran paksu ettei hapokas veri syövyttänyt sitä ihan heti, lähinnä yritti välttää ettei tuhoisa veri osuisi ihmiseen. Arya nosti katseensa toiseen samalla kun laski korin kädestään lavuaariin. "Paita pois," asura totesi siihen sävyyn, että harvempi kieltäytyisi.

Demonitar tutkaili toisen haavoja ja vaati suurta itsehillintää ettei alkanut nuolemaan lämmintä, pulppuavaa verta miehen kyljestä. Arya kohautti olkiaan, ei voisi sille kotikonstein hirveästi tehdä, mutta aina voisi tikata haavat umpeen. Kyllä, tuolla oli tikkausvälineet kotonaan lähinnä itsensä hoitoon. Aina välillä sai kaikenmaailman naarmuja yöllisillä retkillä, eikä Arya oikein voinut sairaalaan mennä. "Ne pitää tikata, olehan paikallasi", nainen totesi kaivaen tikkausvälineet korista ja alkoi pian työskentelemään määrätietoisesti ja varsin tottuneesti. "Miksi et sodi enää?" Nainen uteli samalla kun parsi haavoja umpeen. Lappu naisen omassa kädessä oli saanut itseensä jo pienen reiän, eikä se kovin hyvin estänyt haavaa vuotamasta. Arya ei ollut täysin perillä ihmisten sotilaskulttuurista, eikä tuolla ollut ollut ketään jolta asiasta sen enempää kyseli. Ei ainakaan tätä ennen, joten täytyihän tilaisuus käyttää hyväksi. "Miksi te edes soditte?" tuo lisäsi vilkaisten toista haaleilla silmillään.

Kohta kaksikko oli Aryan asunnolla, jonka Ivan vielä muisti hyvin hämärästi jokusenviikkoisesta juopumuksestaan. Mies huokaisi syvään helpotuksesta kun ei tarvinnut enää kävellä kylki aukinaisena. Lamppu ei näyttänyt syttyvän ja asura laittoikin näppärästi jalkalampun päälle, joka toi mukavasti lämmintä valoa pimeään. Ivan kuunteli Aryaa ja hymähti. "Ai että ihmisten piinaamista? No se vasta kuulostaakin jännältä.", mies virkkoi huvittuneeseen sävyyn ja pystyi vain arvuuttelemaan itsensä kanssa mitä kaikkea tuo piinaaminen kattoi alleen.

Arya viittoi pian kylpyhuoneen suuntaan ja Ivan seurasi naista sinne. Mies riisui paitansa pois Aryan kehottaessa - paidan alta tulivat esiin varsin julman näköiset raapaleet. Tosin se ei ollut mitään jos oli tottunut tappamaan ja näkemään ihmisiä ilman ruumiinjäseniä ja henkeä. Ivan nojautui rennosti seinää vasten ja yritti tehdä olonsa rentoutuneeksi Aryan aloittaessa tikkauksen. Tunne ei ollut mikään maailman miellyttävin, mutta Ivan oli jopa kokenut terveydenhuollon ulkopuolisen tikkauksen aikaisemminkin. Eikä tikkaus nyt loppujen lopuksi tuntunut paljon Ivanista, lähinnä pieniltä nipistyksiltä. Paljon helvetillisemmin se sattui kuin sai ruoskasta selkäänsä, hyvä ettei lihanpalat lähteneet selästä.

Ivan oli hiljaa, mutta pienesti jännittyneen oloinen kun Arya aloitti tikkaamisen. Mies kuitenkin yritti rentoutua ja onnistui siinä melko hyvin. Vähän nipisteli, mutta kivun kesti kyllä lähes kuka tahansa. Arya esitti pari kysymystä sotimiseen liittymisen ja Ivan mietti pienen hetken miten välttää vankivuosista kertomisen. Viime tapaamisella Arya ei ilmeisesti ollut huomannut Ivanin selkää peittäviä arpia, mutta nyt tuo työskenteli lähellä miehen kylkeä ja saattoi vahingossa nähdä arvet. Toivottavasti ei kuitenkaan. "Olin siis rauhanturvaajana kolmisen vuotta. Sitten oli pakko lopettaa ja palata.", Ivan virkkoi lukiessaan myös vankivuodet rauhanturvausaikoihin. "Ihmiset yleensä sotivat maansa takia puollustaakseen sitä, mutta itse suojelin Lähi-Idässä siviileitä kuolemalta. Eli toisinsanoen tapoin hemmetin monta sotilasta. En todellakaan ole ylpeä siitä.", Ivan virkkoi ja hiljeni vakavan oloisena, odotti tikkaamisen loppua. "Miten te, asuraksiko kutsuit, soditte? Te tuskin käytte sotaa ampua-asein ja puukoin, vai?", Ivan puhui ja yritti heittää puheenaiheen naiselle, toivoen ettei tuo huomaisi Ivanin arpista selkää - ja jos huomaisi, niin toivottavasti ei puhuisi siitä.

Kyllä Arya oli miehen arvet nähnyt jo ensimmäisellä kerralla -ja tuntenut. Nainen ei kuitenkaan ottaisi asiaa puheeksi, yllättävää kyllä asura piti sitä epäkohteliaana. Nainen kuunteli toisen puhetta mietteliään oloisena tai sitten vain keskittyi ompelemisoperaatioonsa. "Sodassa on ideana tappaa sotilaita", nainen huomautti toisen kertoessa mitä oli tehnyt. Ajatus siitä miksi sitten Lähi-idässä sodittiin kumpusi naisen mieleen, mutta ei sanonut mitään. Ajatteli että alkaisi kuulostamaan täysin juntilta ja tietämättömältä. Eikä sellainen sopinut alkuunsakaan. Sarvipää katkaisi lanjan ja aloitti toisen naarmun tikkaamisen yhtä rivakasti ja tottuneesti kuin ensimmäisenkin. "Juu, asura", nainen totesi ja vilkaisi miehen kasvoja joutuen liikuttamaan päätään hieman kenoon, mutta palautti katseensa nopeasti työhön. Nainen punnitsi hetken mitä toisen kysymykseen vastaisi tai ylipäätään vastaisiko. Tuli lopulta siihen tulokseen ettei siitä paljoa haittaakaan ollut. "Miekoin, keihäin, kilvin, kaikkea sellaista mitä te olette ilmeisesti käyttäneet joskus kauan aikaa sitten. Tietysti meillä on kykymme... te varmaan kutsuisitte sitä magiaksi", Arya pohti ääneen osaamatta antaa mitään sen parempaa kuvausta. Asura joka hönki suustaan jäädettävää ilmaa tai muutti toisen kiveksi katsekontaktilla ei paljoa tuliaseita kaivannut. "Meillä on myös teidän räjähteenne tapaisia", demoni lisäsi paneutumatta sen syvemmin asiaan.

Lopun osan haavasta nainen tikkasi hiljaisuudessa ja jatkoi kolmanteen. Asura oli eksynyt samalla miettimään kotimaailmaansa ja se ei koskaan ollut hyväksi. "Äläkä vaan kysy miksi me sodimme, välillä tuntuu että kukaan ei oikeastaan enää edes tiedä", nainen hymähti hieman kuivasti, mutta osaksi huvittuneena aidosti. "Sinänsä väliä, se ei ole enää minun ongelmani", tuo sanoi ja pysäytti hetkeksi tikkaamisen ja näytti hetken siltä, että katui juuri sanomaansa. Nainen puristi huulensa tiukaksi viivaksi ja jatkoi työtään. "Minä osaan muodostaa illuusioita, siksi ulkonäönvaihdos", tuo jatkoi hetken päästä siirtäen aiheen jonnekin aivan muualle. "Muuten en täällä pahemmin tallustelisi ainakaan päiväsaikaan, me kun emme ole yhteiskunnan kelpuutettuja jäseni", nainen naurahti ja katkaisi viimeisen tikin jälkeen langan taas hampaillaan ja nousi sitten kyykkyasennosta ylös. "Noin, kelpaako viski?"

Nainen repäisi syöpyneen siteen pois kädestään heittäen sen roskikseen ja pyyhki manaten verta kädestään. Ei oikeastaan voinut tehdä muuta kuin painaa haavoja kädellään ja odottaa että ne tyrehtyisivät. Mikään tämän maailman materiaali ei sietänyt demonittaren verta ja näin ollen kaikki yrityksen ensiapuun olivat aina ennenkin menneet mönkään. Tikkausvälineetkin olivat olleet lähes käyttämättömät ensimmäisen kokeilukerran jäljiltä. Tikit vain sulivat pois alta aikayksikö, joten turha niitä oli edes yrittää laittaa haavoihin. Nainen hymyili vinosti ja vilkaisi mieheen. "Niin ja vereni sitten syövyttää", tuo huomautti haahuillen sitten ulos kylpyhuoneesta olohuoneen puolelle mennen kaivelemaan baarikaappiaan ja sieltä lupaamaansa viskiä. Viskipullo ja pari lasia laskettiin sohvapöydälle ja asura rojahti istumaan sohvalle. Huvittavaa kyllä nainen otti ja lipaisi kielellään haavaa muutaman kerran. Sillä tuntui olevan jonkinlainen hyydyttävä vaikutus. Verta, asura mietti, olisi hyvä juoda verta, mutta jääkaapissa oli vain ällöttävää hyytynyttä litkua. No, onneksi oli ruokaillut juuri joten tuon regeneroituminen oli kiihtynyt ja haava lopettaisi pian vuotamisen.

Ivan kuunteli Aryaa ja oli samalla tikattavana. Mies nyökytteli naiselle pieni hymynkaari toisella suupielellä, mutta oli hiljaa. Nainen sai Ivanin hymähtämään ja miettimään sotaa. Sota oli toden totta järjetöntä, mutta se oli pakollista ihmiskunnalle ja näköjään muillekkin olennoille. Ammattina se ei varmasti olisi mieleen, mutta Ivan oli poikkeus näistä. Ei tuo pahemmin tykännyt ihmisten tappamista, mutta sodassa sitä tunsi elävänsä - ja samalla turvaten toisten henkeä, uhraten mahdollisesti siinä samassa omansa.

"Se selittääkin miksi näin sinut silloin enemmän ihmismäisenä ja vaaleahiuksisena.", Ivan tokaisi kun Arya kertoi illuusiokyvyistänsä. Mies ymmärsi hyvin etteivät ihmiset ainakaan suurimmaksi osaksi suhtautuisi demonimaiseen olentoon hyvin, olivathan ihmiset varsin epäileväistä ja jopa rasistista porukkaa. Olihan Ivankin aluksi ollut kuin paskahalvauksen saanut, mutta nyt tuo jopa mietti miksi yhteiskunta ei kelvannut Aryan kaltaisia olentoja, sillä nainen vaikutti kaikin puolin mukavalta ja melko yhteiskuntakelpoiselta. Sitten Ivan kuitenkin muisti ihmisten piinaamisen, ehkä siinä oli syy. Tikkaus oli valmis ja Ivan hengitti syvään parin hengenvedon kerran. Mies suoristi selkänsä ja varovasti taivutti yläruumistansa kuin kokeiluksi. "Kiitoksia, nythän kylki on melkein kuin uusi. Viski kyllä maistuisi, kieltämättä.", Ivan vastasi Aryalle hymyillen ja kohotti sitten paitaansa kädessänsä, tutkien sen veristä ja raadeltua kohtaa. Samalla tuo kuuli demonilta että tuon veri oli syövyttävää. Se häkellytti hieman Ivania, mutta mitäpäs siitä. "Tiedän ainakin pysyä sitten poissa haavoistasi.", Ivan tokaisi melko normaaliin ystävälliseen sävyyn ja katsoi kylpyhuoneesta katoavan Aryan perään. Ivan laittoi vesihanan päälle, pesi kätensä ja kasteli samalla paitariepunsa verisen kohdan, hangaten veren pois. Sen jälkeen mies jätti puolimärän paitansa vessaan kuivumaan, seurataen Aryaa olohuoneeseen. Aivan sama arpien kanssa, kai nainen oli jo ne nähnyt viimeistään miehen kylkeä tikatessaan, mutta olipahan toinen hiljaa asiasta. Vallan hyvä niin.

Ivan hakeutui myös istumaan olohuoneeseen hyvin helpottuneen oloisena. Oli suorastaan ihme että tuo oli vielä hengissä ihmissuden hyökkäyksen jälkeen ja kylkikin vielä paikattuna. Tosin ilman Aryaa mies ei olisi enää lainkaan elävien kirjoilla. Ivan istui hyvin mukavasti, oli selvästikin rentoutunut kaiken tohinan jälkeen. Tuo piti pienen hetken silmiänsä kiinni, kunnes aukaisi ne ja siirsi katseensa Aryaan. "Onko sulla useastikin tapana tarjoilla vieraillesi viskiä?", Ivan sanoi hyväntuulisesti virnistäen. Ivan pystyi vain kuvittelemaan kuinka moni olento oli ollut Aryan seurassa tässä tilassa - ehkä mukaan mahtuisi mitä erikoisempia taruolentoja, mitä Ivan ei pystyisi edes villimmissä mielikuvituksissaan keksimään.

Demonitar kaatoi viskiä kahteen lasiin, joista toisen tuuppasi miehen suuntaan ja toisen poimi omaan käteensä. Maun vuoksi nainen sitä joi, sen karvainen ja pisteliäs maku tuntui jotenkin miellyttävältä. Arya soi toiselle vinon hymy tuon sanojen myötä. "Ainoastaan kun aion syödä heidät", nainen vastasi, eikä tuosta ihan ottanut selvää oliko tosissaan vai pilailiko puhtaasti. Sarvipää hörppäsi viskiään katsellen sitten sen vellovaa pintaa pidellen lasia kohotettuna, kunnes laski sen syliinsä käsi yhä kiinni siinä. Käsivarresta valuva veri oli hyytynyt ja jäljellä oli rupea kasvattavat naarmut. Mitä hän oikein ajatteli, demonitar mietti, auttaessaan ihmistä ja vielä rupatellessa tuon kanssa viskin ääressä? No, ehkä oli myönnettävä ettei Ivan niin paha ollut, kuin voisi ihmisestä olettaa. Ainakin tuo oli suhteessa ottanut koko sarvihäntäasian hyvin. Harvempi ihminen sulatti asuran seuraa, kun sai tuon rodun kuulla, mutta toisaalta entinen sotilas vaikutti aika tietämättömältä taruolentojen suhteen, ehkä tuon mieli muuttuisi, jos perehtyisi asiaan.

Asura kumartui availemaan kenkiensä nyörejä vapaalla kädellään ja vilkaisi toista. "Mitä sinä ylipäätään olit puuhaamassa?" tuo kysy, vaikka se ei pahemmin naiselle kuulunutkaan. Parempi se oli kuin epätavallinen hiljaisuus, joka oli yrittänyt tulla leijumaan kaksikon ylle. Saatuaan nyörit tarpeeksi löysälle potki kengät jaloistaan. Asuran varpaankynnet olivat käyrät ja terävät, niillä tosiaankin varmaan pääsisi helposti puuhun. Lisäksi tuolla oli ihmisistä poiketen kannuskynsi nilkassa.

Ihmisissä toisaalta oli hyvätkin pulensa kaikessa outoudessaan. Jos ei muuta nuo olivat suorastaan hurmaavan kaaottisia. Ravintona nuo eivät olleet mitään herkkua, vaikka eläimen veren voittivatkin. Herkullinen vampyyri tai ihmissusi oli paljon mieluisampi päivällinen, ainakin Aryan mielestä. Nainen nojautui nyt taaksepäin ja katseli miestä hetken jotenkin arvioivasti. "Käytän verta ravinnokseni, kuten vampyyrit, mutta se ei rajoitu ihmisvereen", nainen ilmoitti yhtäkkiä ja haaleat silmät jäivät odottamaan toisen reaktiota.

(hmm, jotain ilkeää on kehittymässä hahmoni päänimenoksi...))

[ huhuu! ]

Ivan kurkotti pöydältä viskilasin käteensä ja nyökkäsi pienesti Aryalle kiitokseksi. Samalla Arya vastasi, eikä Ivan oikein tiennyt puhuiko toinen totta vai vitsaili. Tästä huolimatta mies hymähti hymyssä suin ja päätti jättää turhan arvuuttelun. Kaipa se ennemmin tai myöhemmin selviäisi, tai sitten ei koskaan. Ivan otti kulauksen viskistä ja se toden totta teki terää.

"En itseasiassa oikein tiedä. Kotona makaaminen alkaa välillä puuduttamaan ja Chênevalieta on melko mukava kierrellä. Niin päivä- kuin yöaikaan, mutta nyt ehkä harkitsen uudelleen omat yöreissuni.", mies virkkoi pieni huvittuneisuus äänensävyssänsä. Eipä Ivanilla ollut vielä aamulla harmainta aavistustakaan siitä että öisillä kaduilla saattoi liikkua toinen toistaan verenhimoisempia petoja. No, nyt oltiin sitten taas aavistuksen viisaampia. Aryan jalat kiinnittivät miehen huomion, sillä harvoin sitä näki olentoja joidenka kynnet olivat moisen pitkät sekä kannuskynnet nilkoissa. Katse ei kuitenkaan sen kauemmin saanut viipyä asuran jaloissa, tuijottaminen olisi varsin epäkohteliasta.

Eikä aikaakaan kun Arya pamautti melko asian esille. Nainen siis oikeasti käytti ravinnokseen toisten olentojen verta, aina ihmisten oma mukaanlukien. Ivan tuijoti hetken asuraa ollen aivan hiljaa, eikä tuntenut enää oloansa niin mukavaksi toisen seurassa, tietäen että sopisi itse tuon ravinnoksi. Pian Ivan kuitenkin hymähti melko salaperäisesti; "Ai, no siinä tapauksessa olet varmasti tappanut monta henkeä." Ivan joi viskiä ja mietti nyt että tuo itse saattoi olla riistänyt jopa vähemmän henkiä mitä edessä komeileva asura. Se ei kuitenkaan vaikuttanut yhtään kamalalta, mutta se, että nainen joi uhriensa verta. No, kukin tavallaan ja pakkohan se oli jos asurat elivät nimenomaan verellä.

Kaksikon välille laskeutui joksikin vaivaantunut tunnelma, ainakin Ivanin puolelle. Miestä ei tosin pelottanut, mutta tuolla oli erittäin varovainen ja jopa uhattu olo. Tosin toisaalta Arya oli pelastanut miehen hengen ja tikannut tuon kyljen, mutta mitä jos toinen teki sen vain siksi, että saisi pidettyä miehen hengissä ja myöhemmin yksinkertaisesti käytettyä tuota ravinnoksi? No, periaatteessa naisella oli oikeus viedä Ivanin henki kun oli sen pelastanutkin, mutta silti ajatus joutua toisen ravinnoksi ei oikein houkuttanut arpinaamaa. Tämä rauhallinen kaupunginosa olikin ollut aivan erilainen paikka mitä Ivan oli luullut, mutta ilmeisesti maailman jokaiseen kolkkaan mahtui ties miten ruokailevia olentoja. Se tosiseikka oli vain pakko hyväksyä. Söiväthän ihmisetkin sian verestä valmistettua ruokaa, mutta tämä tilanne kauhistutti enemmän juuri sen saalistajan ja uhrin ulkoisen samankaltaisuuden vuoksi, paitsi mitä nyt sarveen ja häntään sekä muihin pikkuominaisuuksiin tuli. "Kuinka usein sinä sitten ruokailet verellä?", Ivan kysyi kuin yrittäen selvittää millaiset selviytysmahdollisuudet tuolla itsellä oli.

Mies reakoi naisen ilmoitukseen juuri niin kuin tuo oli aavistellutkin. Samalla tavalla kuin kaikki muut, mikä sai asuran tuntemaan itsensä ärtyneeksi. Mutta kaipa se oli luonnollista, tuntea itsensä uhatuksi, jos ei ollut ravintoketjun huipulla. Arya oli tappanut niin ihmisiä kuin näitä niin kutsuttuja satuolentoja, ruuaksi tai ilman. Soturiheimon jäsenenä tappaminen ei ollut mitenkään koettelevaa Aryasta ja olihan hän salamurhaajakin. Sitä ei varmaan kannattanut toiselle kertoa, kun jo verenjuominen oli niin vastenmielistä. Toisaalta suurimmaksiosaksi Arya ruokaili murhaamislistalla olevilla henkilöillä, joten nuo kuolisivat jokatapauksessa. Sillä ei kuitenkaan tainnut olla väliä. Haaleat silmät, joista näkyi tarkemmalla katselulla vilkkuluomet sivuissa, katselivat miestä jotenkin laiskasti. "Pari kestaa viikossa, riippuu kuinka paljon syön kerralla", Arya sanoi lopulta ja kallisti hieman päätään toiselle. "Pidätkö sinä tosiaan moraalisesti hyväksyttävämpänä tappaa ihmisiä koska niin on käsketty vai tappaa ihmisiä ruuakseen?" asura kysyi kohottaen kulmiaan painottaakseen kysymystä.

Sarvipää hymähti ja joi viskilasinsa tyhjäksi yhdellä kulauksella puoliksi viskaten sen sitten pöydälle, jonka pinnalla lasi liukui vähän matkaa kunnes pysähtyi. "Mikätahansa veri kelpaa", nainen huomautti ja hymähti sitten uudestaan. "En ajatellut syödä sinua, jos siitä stressaat", Arya sanoi ja hymyili sitten vinosti. "Kadonneet ihmiset herättävät huomiota, enkä oikeastaan haluaisi virkavaltaa ovenitaakse", tuo hymähti ja nojautui takaisin nojaa vasten kohauttaen pienesti olkiaan. "Eipä minun tapani elää poikkea kovinkaan paljon siitä mitä te ihmiset puuhaatte. Monessa asiassa ihmiset jopa ovat... epäjohdonmukaisia", nainen totesi joutuen hetken miettimään oikeita sanoja. Englanti oli kuitenkin onneksi helpompi kieli kuin ranska.

Arya nosti jalkansa sohvapöydälle, toinen toisen päälle röhnöttäen sohvalla uppoutuneena toviksi omiin ajatuksiinsa. Se kuitenkin vain tuppasi ärsyttämään asuraa entisestään, joten lopetti pähkäilyn ja keskittyi ennemmin vieraaseensa. "Olet ihan vapaa lähtemään, jos seura ei kelpaa", tuo huomautti miettien samalla ottaisiko lisää viskiä. Harmi ettei humaltunut, se olisi voinut olla mielenkiintoinen kokemus.

Ivan katseli asuraa viiruiksi piirtyneiden silmiensä kanssa, joissa oli mietteliäs pilke. Arya esitti kysymyksen, johon Ivan vastasi pikimmiten ilman miettimistä; "En sanoisi tätä moraalikysymykseksi. Luonnollisestihan se kavahtaa jos tietää että juttukumppani syö sitä lajia mitä itse edustaa - ja jokainen laji pitää omiensa puolta. Eihän jäniskään juttele ketun kanssa, vai?" Ivan hiljentyi ja tuon tunnetta voisi kuvailla ihmisten keskuudessa siksi, että tuttava paljastuisi kannibaaliksi. Jokseenkin se inhotti, mutta tilanteesta teki hieman hyväksyttävämmän se, ettei Arya ollut ihminen - ja ilmeisesti asurat eivät eläne muulla kuin verellä. No, kyllä tämäkin asia olisi ok asia kun saisi vain aikaa sulatella - ja kunhan ei itse joutuisi koskaan menettää tuttaviansa jonkun ravinnoksi.

Ivan joi myös viskinsä loppuun, yrittäen rauhoitella mieltään. Arya sanoi pian ettei aikonut syödä Ivania, mikä helpotti oloa hieman - mutta tiedä sitä sitten miten sanat pitivät paikkansa. Mitä jos toiselle iskisi verenhimo? Toisaalta olihan nainen paikannut vertavuotavan kyljen ja silti pitänyt ruokahalunsa kurissa. Ivan ei oikein tiennyt mitä ajattelisi tai tekisi, koko homma tuntui niin luonnottomalta. Miehen ammatinkin päätehtävä oli pelastaa siviilejä ja puolestaan tappaa niitä jotka puolestaan uhkasivat toisten elämää. Tosin Ivan ei tiennyt tappoiko asura uhrinsa vai imi jotenkin muuten verta elävästä uhrista, sekä millä perusteella demoni oikein valitsi uhrinsa.

Seuraavaksi Arya puhui ettei ihmisten toimintapa paljoakaan poikennut omastaan. Se sai Ivanin irvistämään sisäisesti, mutta ulkoisesti tuo oli kaikin puolin rauhallisen näköinen. Mies sai kieltämättä sellaisen kuvan ettei Aryan silmissä ihmiset olleet mitään - epäjohdonmukaisia, saalista ruokalistalla, kiusaamisen kohteita ja leuhkoja. Tiedä sitten mistä moinen ajattelutapa johtui, olikohan asuroilla kyseinen ajattelutapa yleinen vai oliko Aryalla jotain omakohtaisia kokemuksia. Joka tapauksessa Ivan ei tuntenut oloaan enää niin tervetulleeksi. Vaikkakin Arya oli tehnyt paljon Ivanin eteen, tuon asenne ihmisiä kohtaan kieli aivan jotain muuta. Jokseenkin hyvin ristiriitaista. Arya myös huomautti että Ivan oli vapaa lähtemään jos seura ei kelvannut. Mies nyökkäsi vaisusti ja avasi sitten suunsa; "Ehkä niin on parempi, että vältytään turhilta väärinkäsityksiltä. Kiitos kuitenkin henkeni pelastamisesta. " Mies nousi sohvalta ja teki lähtöään. Ivanille oli ihan sama josko asura saisi Ivanista kiittämättömän kuvan, sillä toisen mielipide ihmisistä oli jo valmiiksi myrkytetty. Turha sitä oli enää yrittää muuttaa. Toisaalta Ivania harmitti tälläinen päätös, sillä Arya oli vaikutanut ihmisiin suhtautumistaan lukuunottamatta varsin mielenkiintoiselta tuttavuudelta. Ei veriravintokaan vaikuttanut sen pahemmalta kun sai vain aikaa sulatella. Lopulta Ivan lähti vähin äänin pois Aryan asunnolta, pimeiden kujien suojatiksi matka kohti kotia.

Arya nousi ylös saattaakseen toisen ovelle. Tuo kohautti olkiaan miehen sanoille. "Mitäpä tuosta, no tiedät mistä minut löytää", oli hieman epäselvää kuvastuiko naisen äänestä jonkinlainen harmistus tai haikuus, vaikka toinen olikin ihminen, mutta todellisuudessa asura oli alkanut käymään yksinäiseksi. Samankaltaisten ihmisten jallittaminen kävi loppujenlopuksi tylsäksi ja näillä näkymin Aryan piti elää tässä yhteiskunnassa. "Verenjuominen ei aina tarkoita tappamista", asura vielä totesi miehen tehdessä lähtöä. Ei kuitenkaan yrittänyt estää tuota, kuten oli sanonut ei pitänyt ketään väkisin. Noh, olihan sitä joskus syöty uhreja, joita kukaan ei muutenkaan kaipaisi. Eipä tuo toisaalta voinut miestä tuomitakaan, kuten jo aikaisemmin oli miettinyt oli se luonnollista pelätä jotakuta, joka pystyisi syömään tuon.

(End of chapter)