nimi: Vincere
--> joka on johdos hänen tosinimestään Vincerragricgia
--> maailman silmissä Kointähti
--> ajokortin mukaan René Romero
ikä: syntynyt 1932
--> näyttää juuttuneen ikävuosien 30-40 väliin
--> ajokortin mukaan 38
sukupuoli: mies
kansalaisuus: ranskalainen
laji: puoliksi ihminen, puoliksi demoni
koulutus/ammatti: opiskellut aikoinaan sekä lääketiedettä, että fysiikkaa, mutta halveksuu nykyään kumpaakin. Vincere toimii sekä taikaterrorismijärjestö la Main d’Iblisin perustajana, että sen johtajana.
suhteet:
ihmisäiti Bérénice Romero, nyt jo miltei satavuotias nainen, on pitkään pysynyt hengissä ainoastaan raudanlujan tahtonsa ja poikansa demonisten konstien avulla. Vincere vihaa hänen ihmisyyttään, mutta rakastaa äitinään, minkä vuoksi hän on vannonut, ettei päästä naista kuolemaan ennen kuin on itse kuollut. Bérénice on yksi Vinceren tarkimmin varjelluista salaisuuksista, ja elää siksi tiukasti vangittuna ja tarkoin suojattuna katakombityrmässä syvällä Pariisin katujen alla. Hän on ainoa elossa oleva henkilö, joka tuntee Vinceren tosinimen.
demoni Dennenbraeg, Vinceren “isä“, ja ensimmäinen demoni hänen kehossaan. Vincere on päättänyt uskoa, että Toisen Maailmansodan runtelemassa Euroopassa ainoa keino, jolla Dennenbraeg saattoi suojella poikaansa, oli uhrata oma ruumiinsa ja antaa tälle henkensä. Todellisuudessa demonin motiivit eivät ehkä olleet näin jalot. Vincere kuitenkin nitisti isänsä hengen osaksi omaansa, ja sai tältä kyvyn vapauttaa kehostaan valtavan, voimakkaan pedon, joka osittain jakaa hänen tahtonsa, sekä roimasti fyysistä voimaa ja kestävyyttä.
demoni Runegrimm, Vinceren isän isä, ja toinen demoni hänen kehossaan. Runegrimm antoi Vincerelle lähes rajattoman kyvyn parantua, ja käyttää omaa vertaan aseena. Tämän myötä Vincere saattoi käyttää Dennenbraegin hirviötä kuolematta siihen itse. Runegrimmin vaikutus myös estää Vinceren kehon ikääntymisen lähes täysin.
demoni Ephrahim, Vinceren kolmas esi-isä, kuin myös kolmas demoni hänen kehossaan. Ephrahimilta Vincere sai kyvyn omaksua muiden olentojen kykyjä ja toisinaan jopa heidän muistojaan väliaikaisesti heidän lihansa ja verensä kautta niitä nauttimalla.
demoni Agamnemmon, Vinceren neljäs esi-isä, ja neljäs demoni. Hänen myötään Vincere sai vihdoin kyvyn riivata muita elollisia olentoja istuttamalla niihin palan omaa minuuttaan. Tämä taito yhdistettynä Runegrimmin lahjaan on se, mikä pitää Vinceren äidin hengissä.
demoni Belphegor, Vinceren viides esi-isä, ja samalla hänen viides demoninsa. Belphegorin taito on kutsua ja komentaa hyönteisiä - muunmuassa kärpäsiä, sääskiä ja kaskaita, kuin myös perhosia - muttei hämähäkkieläimiä.
djinn Iblis, joutui tarun mukaan epäsuosioon kieltäydyttyään kumartamasta ensimmäistä ihmistä. Hän on oletettavasti Vinceren kantaisä, ja ainakin osa hänestä on kuudes demoni Vinceren kehossa. Iblisin kyky on kuiskia epäilyksiä ihmisten mieliin, istuttaa synkkiä ajatuksia ja kylvää eripuraa, mutta myös rohkaista ja antaa uskoa.
luonne:
Mikäli Vincereltä vietäisiin hänen kaunainen vihansa ihmiskuntaa kohtaan, jäljelle jäisi vain jäänne-eriä pakkomielteisyyttä, päämäärätietoisuutta, velvollisuudentuntoa ja ylpeyttä, mutta se ei tarkoita, etteikö hän osaisi käsitellä ihmisiä. Päällisin puolin Vincere osaa olla miellyttävä, rento, välitön, huumorintajuinen ja hyvin henkilökohtainen. Hän saattaa näyttää vilpittömän kiinnostuneelta yksilön ajatuksista ja elämästä, tuntuu ottavan ne aina omikseen kuin kuka tahansa vanha, hyvä ystävä, ja saa ihmiset ympärillään tuntemaan itsensä tärkeiksi. Se ei kuitenkaan koskaan täysin vie kylmyyttä hänen katseestaan ihmisten keskuudessa.
Vinceressä on vanhanaikaista, miltei maalaismaista mutkattomuutta ja letkeyttä astua askel taaksepäin tarkastelemaan suurta kuvaa hieman taaempaa. Kaikissa hänen toimissaan on kuitenkin jotain kammottavaa järjestelmällisyyttä ja kylmää, konemaista tehokkuutta, eikä hän koskaan näytä tekevän yhtäkään merkityksetöntä elettä tai liikettä. Harva pystyy sille sormeaan laskemaan, mutta moni on todennut tuntevansa Vinceren seurassa olonsa hieman kiusaantuneeksi, aivan kuin miehen näennäisen silmiinpistämättömässä olemuksessa olisi kuitenkin jotain aavistuksen verran vialla. Hän muistuttaa enemmänkin näyttelijää lavalla toistamassa vuorosanojaan, kuin oikeata ihmistä.
Päämäärissään Vincere on säälimätön ja pakkomielteidensä ajama, ja vaikka hän ei olekaan todellisuudessa täysin piittaamaton ja kantaa sekä huolta että vastuuta omistaan, hän ei epäröi kahdesti jyrätä yli kenenkään, joka asettuu poikkiteloin hänen eteensä. Mies ymmärtää välttämättömän uhrauksen merkityksen tavoitellessaan uutta maailmanjärjestystään, ja vaikka hän onkin siitä aidosti pahoillaan, se ei riitä tyynnyttämään hänen myrskyisää, vihaista kunnianhimoaan. Hän suhtautuu vastustajiinsa jäätävän viileästi, ja tietää olla menettämästä malttiaan tai paljastamasta todellisia tuntemuksiaan liian monituisten silmäparien sitä todistaessa, mutta on todellisuudessa hyvin temperamenttinen ja ailahteleva. Osittain se johtuu kuudesta demonista hänen olemuksessaan, osittain se on vain synnynnäistä. Toisinaan, etenkin tarpeeksi suuren paineen alla, Vincerestä voi tulla jopa vaarallinen mielialanvaihteluineen ja jopa hyökkääviksi kääntyvine tunteenpurkauksineen.
Asiallisesta ulkokuorestaan huolimatta Vincere ei todellisuudessa olekaan lainkaan tunneköyhä, vaan ilmaisee paitsi negatiivisia tunteitaan, myös esimerkiksi riemua tai kiintymystään hyvinkin agressiivisesti ja päällekäyvästi, jopa niin, että henkilöillä joista hän pitää saattaa kehossaan olla enemmän Vinceren aiheuttamia arpia, kuin miehen vihollisilla. Hänen intohimoisuuttaan voisikin pienellä varauksella pitää yhtenä hänen viehättävämmistä puolistaan.
ulkonäkö:
Kaduilla liikkuessaan Vincere ei ensimmäisenä pistä silmään ihmismassan keskeltä, hän kun ei näytä ihmisenä kovinkaan merkittävältä, eikä ole yhtä vaikeasti kuvailtavan vetovoimainen kuin monet muut taikakansojen jäsenet. Kuitenkin jostakin syystä kun hänet kerran on pistänyt merkille, on ihmisten katseilla tapana eksyä hänen puoleensa aina uudestaan, vaikkakaan kukin tuskin osaisi tarkkaan sanoa siihen syytä. Vincere on vain hieman pidemmän puolella noin 180 senttisenä, ja normaalirakenteinen, joskin enemmän harteikas kuin kaita. Hänellä ei ole merkittävästi selväpirteistä lihaksistoa, mutta siitäkin huolimatta mies herättää ihmisissä usein ajatuksen; “sotilas.” Kenties se johtuu hänen ryhdikkyydestään, ja tavastaan kantaa vahvaa leukaansa aina aavistuksen koholla. Tai mahdollisesti siitä tietynlaisesta vainotusta katseesta, joka leimaa monia sotien veteraaneja.
Vinceren kasvot ovat miehekkäällä tavalla hienostuneet, mutta niissä on myös tietynlaista kirveellä veistettyä laatikkomaisuutta. Poskipäät piirtyvät esiin selvästi, leukaperät ovat jämäkät ja nenä jokseenkin irlantilaistyyppinen, kapea, mutta kärjestään hieman litistynyt. Miehen silmät ovat anteeksiantamattoman teräksen harmaat, ja noin viidentoista sentin mittaiset tuuheat hiukset likaisen tummanvaaleat, muotitietoisesti tuulensotkemat ja ohimoiltaan hieman hopeoituneet; ainoa ulkoinen merkki Vinceren 80 vuoden iästä. Hänen leukaansa elävöittää monasti muutaman päivän kevyt, vaalea parransänki.
Jos lähtee hakemalla hakemaan viitteitä siitä, ettei Vincere mahdollisesti olekaan aivan ihminen, saattaa huomiota kiinnittää hänen ihoonsa, joka parhaimmillaankin on vain kevyesti päivettynyt, ja täysin virheetön; ei ensimmäistäkään luomea, syylää, känsää, epäpuhtautta tai vanhaa arpea. Hyytäviä, vasta paranemassa olevia ruhjeita ja silpoumia mahdollisesti, muttei mitään vanhempaa, joka kielisi hänen väkivaltaisesta historiastaan. Niin ikään hänen hampaansa ovat täydelliset, samoin kynnet, jotka itseasiassa ovat niin kovat, etteivät niihin tavan teräaseet pysty; Vincere joutuu pitämään kyntensä kurissa pureskelemalla.
Kuitenkin tarpeeksi intoutuessaan, suuttuessaan, tai muutoin voimakkaita tunnetiloja läpikäydessään mies saattaa alkaa näyttää vähemmän ihmiseltä, vaikkakin ero on tavallaan hyvin hienovarainen, Vincere kun ei kasvata sarvia, siipiä tai toista päätä. Hänestä tulee jollakin tavalla kirkkaampi, karismaattisempi, hyvin yliluonnollisella tavalla kunnioitustaherättävä ja jopa puoleensavetävä, mutta samalla kauhistuttavalla tavalla ylitsevuotava, hieman samaan tapaan kuin käy enkeleille. Ainoastaan Vincere selvästi tuoksuu vaaralta ja kuolemalta, aivan kuin saattaisi koska tahansa keksiä imaista lähellä seisoskelevien sielut suoraan ulos heidän ruumistaan. Useat taikakansat kykenevät “haistamaan” tämän miehen iholta myös silloin, kun hän ulospäin näyttää keltä tahansa tavalliselta ihmiseltä.
Vaatteita Vincere kantaa yllään vain naamiaisasuina, eikä niillä hänelle todellisuudessa ole käytännön merkitystä; potentiaalisen paranemiskykynsä vuoksi mies ei tarvitse sääsuojaa, ja hän halveksuu niitä jotka joutuvat osoittamaan minuuttaan pelkästään pukeutumisellaan. Ihmisten keskellä liikkuessaan hän suosii yksinkertaista ja tavallaan ajatonta pukeutumista, tummia farkkuja tai liituraitaisia housuja, mustia poolo- tai kauluspaitoja ja säänpieksämää 50-luvun nahkarotsia sekä mustia maihareita tai ruskeita kävelykenkiä. Jos miehen pukeutumisesta jotakin omituista haluaa löytää, niin kenties sen, ettei se tunnu aina olevan aivan säänmukainen; Vinceren voi tavata tappavilla helteilläkin raskaassa nahkatakissaan, tai yllättää t-paidassa pakkasella.
“Kotonaan” katakombeissa Pariisin katujen alla mies käyttää vaatteita niukasti, tai ei lainkaan. Hänen yllään voi kuitenkin tällöin roikkua useita arvokkaita korukiviä, kultaisia ketjuja, kolikoita, amuletteja ja talismaaneja kuin joulukuusessa ikään. Joillakin niistä on taianomaisia ominaisuuksia, muunmuassa rauhoittavia ja migreeniä ehkäiseviä vaikutuksia, tai energiaa kanavoivia ominaisuuksia. Osa on vain silkkaa turhamaisuutta. Mikäli läsnä on vieraita tai tilaisuus muuten sosiaalisen soveliaisuuden nimissä vaatii sitä, voi Vincere peitellä itsensä hyvin seremoniallis-tyyppisiin asusteisiin.
Hänellä on niin ikään tilanteen kutsua odottelemassa USA:n armeijan kommandojoukkojen täysi taisteluvarustus varjoihin kätkettynä.
menneisyys:
René Romero syntyi isättömänä Pariisissa vuonna 1932 Notre Damen tuomiokirkon valvovien silmien alla mustalaisäiti Bérénice Romerolle tämän esikoisena. He elivät irtolaisina missä milloinkin saattoivat, Bérénice ansaitsi heidän elantonsa kaivonkatsojana ja ennustajana aina kun kykeni, kerjäämällä ja varastamalla kun ajat kävivät tiukoiksi. Pikku-René oppi äidiltään yhtä sun toista korteista ja kohtaloista, mutta aivan oikeita taikatemppuja hänelle opetti salaperäinen, näkymätön ystävä Dennebi, jolla oli tapana kutsua häntä Vincereksi.
Kun Toinen Maailmansota vuosikymmenen taitteessa syttyi, Bérénice ja kahdeksanvuotias René jäivät ensimmäisten joukossa natsimiehityksen jalkoihin, ja heidät lähetettiin keskitysleirille Saksaan 1940. Silloin Dennebi, demoni Dennenbraeg, teki sopimuksen ihmispoikansa kanssa, ja asettui asumaan tämän sisälle. Jotain tapahtui Renélle, Dennenbraegista tuli osa hänen tahtoaan hyvin merkillisellä tavalla. Heistä kehkeytyi yksi henkilö, joka toisaalta oli kahdeksanvuotias pikkupoika, toisaalta jotakin paljon karmivampaa. René rupesi ymmärtämään asioita aivan uudella tavalla; hän oppi vihdoin tosinimensä, ja sai toisaalta demoni-isältään tarpeeksi fyysistä voimaa sekä kestää keskitysleirin ankeat olot, että suojella niiltä ihmisäitiään. Vaikkei hän voinutkaan vapauttaa Dennenbraegin täyttä voimaa, tämän tosimuotoa, tuhoamatta omaa kehoaan ja mahdollisesti myös minuuttaan, hänen sitkeytensä, voimansa, ja epätavallinen älykkyytensä herätti laajaa kiinnostusta niin leirin tiedemiesten, kuin sotilasupseerienkin joukossa. Hänen sallittiin käydä valvottua koulua muutamien muiden valikoitujen lasten kanssa.
Vuonna 1945 viimeisetkin keskitysleirit vapautettiin, ja René ja Bérénice lähetettiin kaikessa hiljaisuudessa takaisin Ranskaan, missä René kävi koulunsa loppuun. Hän palasi kuitenkin Saksaan 21 vuotiaana, vuonna 1953, opiskelemaan Berliinin yliopistossa lääketiedettä löytääkseen jonkin keinon käyttää Dennenbraegin hirviötä tuhoamatta samalla kehoaan. Yliopistolla René kiinnostui myös ensimmäistä kertaa fysiikasta, ja eritoten Toisen Maailmansodan päättäneestä atomipommista. Kun lääketieteen opinnot eivät vielä neljän vuoden jälkeenkään alkaneet tuottaa toivottua tulosta, hän turhautui niihin lopullisesti vuonna 1957 ja siirtyi muutamaksi vuodeksi omistautuneesti fysiikan pariin. Vastaus hänen pulmiinsa tuli kuitenkin vastaan aivan sattumalta uuden vuosikymmenen myötä; yhä enenevässä määrin lainalaiseen ja luonnonlakien säätelemään maailmaansa tympääntyneenä René eksyi puolivahingossa kuuntelemaan vierailevan professorin luentoa demonologiasta. Se käänsi hänen kelkkansa kertaheitolla, ja tuolloin 28 vuotias nuorimies hylkäsi akateemisen elämänsä, ja uppoutui okkultismiin.
René teki valmisteluja viisi vuotta, kahlasi läpi kaikki demoneita edes ohimennen sivuavat teokset, kuunteli niin pappeja, rabbeja kuin kädestäennustajiakin, ja konsultoi jopa äitiään. Vihdoin, vuonna 1965, René oli valmis kutsumaan demonia, josta hänen isänsä Dennenbraeg oli saanut juurensa. Runegrimm vastasi kutsuun, ja Vincere voitti hänet itselleen. Hänen mustasta, tervamaisesta verestään tuli suonissa luikertelevia, kiiltäväpintaisia iilimatoja, joita Vincere saattoi käyttää moniin tarkoituksiin, muunmuassa parantamaan vammojaan, jotka muutoin olisivat olleet kuolemaksi. Nyt hän saattoi vihdoin käyttää hyödykseen Dennenbraegin koko voimaa, mutta kaikki ei päättynytkään siihen.
Onnistuminen humallutti häntä. Magia oli tuonut ratkaisun hänen ongelmiinsa. Ei tiede, vaan taika. Eivät ihmiset, jotka olivat aina kohdelleet häntä vain kaltoin. Ja miksi niin? Vincere oli vahvempi kuin yksikään heistä. Ja hän voisi varmasti tulla vielä voimakkaammaksi. Eihän hän voinut olla ainoa, oli oltava muitakin.
Seuraavat vuosikymmenet hän kulutti vaeltamalla ristiin rastiin vanhaa mannerta ja Lähi-Itää, etsien merkkejä ja viitteitä muista esi-isistään. Siitä tuli hänen pakkomielteensä. Kahdessakymmenessä vuodessa hänen onnistui löytää ja manata kolmas esi-isänsä, demoni Ephrahim Palestiinassa, ja patsaaseen sidottu Agamnemmon Vatikaanissa. Voitokkaana hän palasi Ranskaan vuonna 1986 ollakseen jälleen tuolloin jo 73 vuotiaan äitinsä kanssa. Bérénice ei kuitenkaan ollut poikansa saavutuksista iloinen, hän oli huolissaan, ja kenties myös hieman peloissaan. Hänen pieni Renénsä vaati itseään kutsuttavan Vincereksi, ja vaikka hän ei näyttänyt vanhentuneen vuosiin, Bérénice hädintuskin tunnisti lastaan. Vincere oli tyrmistynyt ja vihainen; jos ei kenenkään muun, niin hänen oman äitinsä sentään tulisi hyväksyä hänet. Hän viivähti Ranskassa kuitenkin vuoden, ennenkuin levottomuus ja turhautunut viha ajoivat hänet jälleen liikkeelle.
Vuonna 1990 Vincere matkusti Saudi Arabiasta Irakiin etsiessään demoni Belphegoria, jonka uskoi viidenneksi isäkseen, juuri kun konflikti Persianlahdella oli kärjistymässä sodaksi. Hän ei puhu noista tapahtumista paljoakaan, mutta jäi Lähi-Itään vielä sodan päätyttyä USA:n joukkojen vetämään operaatio Aavikkomyrskyyn. Vincere oli löytänyt Belphegorin, ja tullut samalla vakuuttuneeksi siitä, että hänen viimeinen, kuudes esi-isänsä, oli djinn nimeltä Iblis.
Tässä vaiheessa siitä pienestä, viattomasta René Romerosta oli jäljellä tuskin mitään; Vincere oli nähnyt läheltä kaksi sotaa, ja haalinut kehoonsa viisi voimakasta epä-inhimillistä olentoa, saanut niiltä kykyjä ja voimia, mutta myös muistoja ja tunteita, joista päällimmäisinä roihusivat viha ja kauna. Viha erityisesti ihmistä kohtaan. Iblis oli kieltäytynyt kumartamasta ihmistä, ja ainoastaan sen vuoksi joutunut epäsuosioon, joutunut piiloon, joutunut varjoihin. Miksi juuri ihminen olisi luojan luoduista kaikkein rakkain? Hänen kansansa, taikavoimainen kansa, joka sentään oli luotu puhtaimmasta, savuttomasta tulesta, siinä missä ihminen oli tehty savesta heidän jalkojensa alla. Ja heidän kaikkien olisi pitänyt nöyrtyä ihmisen edessä. Ihmisen, joka korkeimman omakätisesti ajoi itseään kohti omaa tuhoaan, ja yritti parhaansa mukaan vielä viedä maailmansa mukanaan. Tämä tyrmistytti Vincereä, joka uskoi paitsi polveutuvansa itse Iblisistä, myös kuvitteli kaikkien muiden taikakansojen tavalla tai toisella jakavan saman perinnön. Täten hän järkeili olevansa viime kädessä itse vastuullinen siitä, että maailmanjärjestys palautettaisiin niihin käsiin, joihin se selvästi kuului.
Viimein, lähellä uuden vuosituhannen alkua, Iblis vastasi hänelle. Kenties se oli vain osa, pieni aspekti, mutta jokin djinnissä vastasi Vinceren pakkomielteiseen kaipuuseen, ja he saivat aikaan sopimuksen. Tuntien vihdoin olevansa valmis, Vincere palasi Ranskaan vuonna 2001, ja alkoi kaikessa rauhassa valmistella suunnitelmaansa, joka oli enemmän kosto, kuin mitään muuta.
Hän piilotti ja hävitti huolellisesti kaikki jäljet ihmisperimästään, mutta yhä edelleenkään hänellä ei ollut sydäntä tappaa omaa äitiään. Sen sijaan hän pakotti Béréniceen osan minuuttaan, jotta voisi pitää vanhan naisen hengissä, ja aina lähellään. Saadessaan osan poikaansa, Bérénice oppi myös ensimmäistä kertaa hänen tosinimensä, mutta Vincere oli jo tarpeeksi vainoharhainen varmistaakseen, ettei edes hänen äitinsä voisi käyttää sitä häntä vastaan; hän vei tämän suusta kaksi etummaista ylähammasta, ja teki näin nimen lausumisen Bérénicelle mahdottomaksi.
Muutaman vuoden sisällä Vinceren kunnianhimo alkoi ponnistaa irti maasta; alkunsa sai salamyhkäinen järjestö, la Main d’Iblis, joka iti hämärässä, syvällä katakombeissa Pariisin alla. Kuitenkin vasta New Atlantiksen jälkeen hanke otti kunnolla tuulta siipiensä alle, ja alkoi survoa nimeään ja sanomaansa maailman tietoisuuteen. Vincere sai osittain samoinajattelijoilta, osittain medialta liikanimen Kointähti, ja tykästyi siihen siinä määrin, että ryhtyi käyttämään sitä aliaksenaan sodassa ihmiskuntaa vastaan.
muuta:
- Vincere ei vuoda verta; hänen suonensa ovat täynnä iilimatoja.
- Hän on käytännössä immuuni, tai vähintään hyvin vastustuskykyinen ajatustenluennalle ja mielenhallinnalle, johtuen pienestä ruuhkasta hänen sielussaan ja mielessään.
- Yksi hänen voimakkaimpia kykyjään on Dennenbraegin hirviö, jotakuinkin täysikasvuisen afrikanelefanttiuroksen kokoinen tummanpuhuva mörkö, joka Vinceren salliessa repii tiensä tähän todellisuuteen miehen selkänahan lävitse. Peto ja sen isäntä jakavat ainakin osittain yhteisen tahdon, mutta siitäkin huolimatta Dennenbraegin hirviö on vaarallinen kaikille, lukuunottamatta Vincerelle kaikkein läheisimpiä; ja silti heidänkin on syytä pysytellä hieman varuillaan. Pedon ollessa ulkona Vinceren ruumis on toimintakyvytön ja haavoittuva.
- Muita ominaisuuksia ovat häkellyttävä potentiaali parantua haavoistaan; jopa sellaisista jotka normaalisti olisivat kuolemaksi, iilimadot jotka myös hänen verensä tehtävää palvelevat; toimivat monikäyttöisinä meediumeina monille sitä vaativille toimituksille, kyky omaksua muiden olentojen kykyjä tai muistoja väliaikaisesti heidän vertaan tai lihaansa nauttimalla, kyky riivata muita olentoja istuttamalla niihin pieni pala Vinceren minuutta; tarkoitusperästä riippuen kenties sielua, mutta myös Runegrimmin iilimadot tukevat tässä hyödyllisyyttään, taito kutsua ja komentaa hyönteisiä; muttei hämähäkkieläimiä, ja lopulta kyky kuiskata ja istuttaa ajatuksia ja epäilyksiä muiden mieliin.
- Vincere ei ota suoraan kantaa siihen mikä todellisuudessa on; ihmisille hän voi näytellä ihmistä, muiden taikakansojen antaa mieluusti uskoa miehen olevan djinn.
- Useimmat jäljet ja dokumentit hänen historiastaan on joko tuhottu tai kätketty, mutta René Romeron syntymätodistus saattaa edelleen löytyä Saksasta, vanhoista sodanaikaisista arkistoista.
- Vincere puhuu ranskan lisäksi hyvää saksaa, sekä hepreaa, arabiaa ja latinaa. Englantia hän ymmärtää tarpeeksi tietääkseen milloin on pilkan kohteena, mutta kieltäytyy jo periaatesyistä puhumasta kieltä itse.
- Bérénice Romero on hänen, ja yksin hänen salaisuutensa.
