Nikola Vukosavic

Pelaaja: Odby


Nimi: Nikola Vukosavic
Ikä: 104 vuotta
Sukupuoli: Mies
Kansalaisuus: serbi, mutta puhuu sujuvasti ranskaa sekä italiaa
Ammatti: Louvren yövartija
Koulutus: väitellyt aikoinaan kulttuurihistoriasta
Suhteet: orpo, sisaruksia vailla, vain muutamia väkivallattomia ihmiskontakteja

LYHYT KUVAUS

Serbialainen Nikola Vukosavic on yli satavuotias vǎrkolak, eli ihmisiä metsästävä, yksisilmäinen, epäkuollut peto. Elämänsä aikana Nikola on kuollut kahdesti: ensin toisessa maailmansodassa saksalaisten teloittamana ja toisen kerran 90-luvulla Jugoslaviassa NATOn ilmaiskussa. Molemmilla kerroilla mies on herännyt henkiin ja jatkanut hirviön elämäänsä. Chênevalieen Nikola on muuttanut vasta aivan hiljattain osana yritystään tavoitella kauan sitten kadotettua ihmisyyttään. Toistaiseksi homma ei ole ihan toiminut, vaan Nikola on sortunut syömään muutamia Pariisin kuolevaisia asukkaita yöpalakseen.


MENNEISYYS

Nikola Vukosavic syntyi Balkanilla 1900-luvun alussa silloisen Serbian kuningaskunnan alueella, Mhravitchin kylässä. 1920-luvun lopussa yhdeksäntoistavuotias Nikola lähti Ranskaan ja kirjoittautui sisälle Pariisin yliopistoon, jossa hän opiskeli romaanisia kieliä ja kulttuurihistoriaa. Paluu ranskalaisista taiteilija- ja filosofipiireistä takaisin kotimaahan sujui yllättävän helposti Nikolan saadessa opettajan työtä Mhravichin lähellä olevasta suuremmasta kaupungista. Helppoa elämää ehti kestää kuitenkin vain muutaman vuoden. Nikola oli kolmissakymmenissään, kun Balkan yhdessä koko maailman kanssa ajautui kuudeksi vuodeksi kaaokseen toisen maailmansodan myötä. Kuningas pakeni maasta ja Saksa miehitti Serbian. Samalla myös koko Jugoslavian alue ajautui sisällissotaan. Kuningasmieliset tšetnikit ja kommunistipartisaanit taistelivat yhtä aikaa sekä toisiaan että natseja vastaan. Pian Hitleriltä loppui kärsivällisyys ongelmallisen Balkanin kanssa ja häneltä kävi käsky, että jokaista surmattua saksalaista kohti oli sadan jugoslaavin kuoltava. Ensimmäisenä uudet menettelyohjeet saapuivat Mhravitchiin. Saksalaiset polttivat kylän maantasalle, ampuivat jokaisen joka ei pakoon päässyt ja käänsivät koko kylän perunapelloksi. Vukosavicien perheestä selvisivät vain Nikola ja hänen nuorempi veljensä Gavril, joka kuoli sittemmin keuhkokuumeeseen. Tapaus sai muuten välttelevästi ja pakoillen, muttei koskaan väkivaltaisesti saksalaisiin suhtautuneen Nikolan tarttumaan ensimmäistä kertaa kivääriin ja liittymään partisaaneihin.

Ensimmäisen kerran Nikola kuoli kevättalvella 1941. Saksalaiset saivat hänet kiinni metsässä, teloittivat hänet ja jättivät hänet sinne. Jos he olisivat tunteneet paikallista tarustoa, he olisivat saattaneet harkita kahdesti tapetun vihollisen jättämistä noin vain metsään makaamaan. Neljäkymmentä päivää kuolemansa jälkeen Nikola Vukosavicin eloton ruumis nimittäin heräsi henkiin, muuttuneena balkanilaisten kansantarujen vǎrkolak-olennoksi. Tarujen mukaan vǎrkolak syntyy surmatun metsärosvon, hajdukin, ruumiiseen, joka palaa terrorisoimaan kotiseutujaan. Koska Nikolan kotikylää Mhravitchia ei enää ollut olemassakaan, hän oli vapaa tällaisista sidoksista ja vapaa terrorisoimaan missä tahtoi. Ensitöikseen epäkuollut Nikola seurasi tappajiensa jättämiä jälkiä, löysi heidän majapaikkansa ja teki heistä selvää jälkeä. Sotatilassa oleva maa oli ihanteellista seutua vasta voimiinsa ja vaistoihinsa totuttelevalle hirviölle. Muutaman vuoden aikana Nikola sai riittäväksi syödäkseen ja oppi tuntemaan omat heikkoutensa sekä jossain määrin hillitsemään verenhimoisen luonteensa.

Sodan loputtua tilanne kävi hankalammaksi, sillä surmatöistä seurasi usein poliisitutkinta ja liian tiuhaan tappamalla saaliit kävivät vaarallisen epäluuloisiksi. Niinpä Nikola jätti taakseen Jugoslavian ja lähti kiertämään ympäri Eurooppaa taakseen veriset jalanjäljet ja saaden peräänsä useammankin hirviönmetsästäjän. Hän palasi kotiseuduilleen vasta Jugoslavian hajoamissotien alettua 90-luvulla.

Tuolloin Nikola kuoli toisen kerran, tällä kertaa pommikoneen ilmaiskussa. Kuin ihmeen kaupalla hänen ruumiinsa sai jälleen maata rauhassa ja koskemattomana, kunnes se neljäntenäkymmenentenä päivänä nousi kuolleista entistä ehompana. Tällä kertaa Nikola päätti, että hirviön elämään oli tultava muutos. Hän oli aiemmin muuta Eurooppaa kierrellessään pelastunut täpärästi muutamilta hirviönmetsästäjiltä, mutta jatkanut silti säännöllistä teurastusta piittaamatta seurauksista. Maistiaiset kuolemasta olivat kuitenkin tehneet tehtävänsä. Neljäkymmentä päivää kuolleena oli ollut epämiellyttävä kokemus ensimmäisellä kerralla, mutta toisella kerralla se oli suorastaan helvetillistä. Nikola päätti, että oli parempi elää rauhanomaista ja vähemmän hurmeista elämää, jos sillä saisi lykättyä odottavaa kadotusta tuonnemmaksi. Uuden elämänsä Nikola päätti aloittaa Ranskassa, jossa hän oli kokenut kuolevaisen elämänsä parhaat vuodet. (Ja onhan Pariisi miljoonakaupunki, jossa muutamasta yöllisestä surmatyöstä ei vielä saa vainolaisia peräänsä.)

Nikola on vasta saanut työpaikan Louvresta, jossa hän toimii yövartijana. Työ on matalapalkkaista, mutta siihen kuuluvat luontaisetuna satunnaiset lihaa ja verta olevat murtovarkaat. Lisäksi hän saa olla lähellä taideteoksia, jotka muistuttavat häntä kadonneesta ihmisyydestään.

LUONNE

Luonteeltaan Nikola on ristiriitainen tapaus. Häntä vaivaavat muistot sekä kuolevaisesta elämästään ennen kuolemaa saksalaisten käsissä että monivuotisesta teurastusretkestä ympäri Euroopan. Lisäksi on ilmeistä, että molemmat kuolemat ovat olleet miehelle erittäin traumaattisia kokemuksia. Aina silloin tällöin Nikola kokee olevansa kolme eri henkilöä samassa ruumiissa: yksi niistä on balkanilainen nuorimies, joka traagisesti menetti kotinsa, perheensä ja lopulta henkensä maailmansotien myllerryksessä; toinen on hirviömäinen vertajanoava peto, joka eli lähes puolivuosisataa irrallaan ja silmittömästi tappaen; kolmas puolestaan on jokin, jossa on hieman molempia – sekä hirviötä että ihmistä. Chênevalieen asetuttuaan hän on ottanut vakaaksi päämääräkseen vähentää ihmissyöntiä asteittain ja lopettaa lopulta kokonaan, mutta toistaiseksi Pariisin yölliset kadut irtolaisineen ja humalaisineen ovat olleet liian houkuttelevia.

Louvren yövartijan työ on kuitenkin tuonut mukanaan ensimmäiset väkivallattomat ihmiskontaktit pitkiin aikoihin, ja tähän asti Nikola on pystynyt hillitsemään itsensä syömästä työtovereitaan ja pomoaan. Syitä voi nimetä ainakin kaksi. Taidemuseon käytävien ja sen maalausten tutkiskelu on saanut Nikolan muistelemaan onnellista 20-lukulaista opiskelijaelämää. Samoin ranskan kieli, jota hän on pitkästä aikaa päässyt käyttämään on tehnyt hänen mielelleen hyvää, sillä siihen liittyy pelkästään samankaltaisia miellyttäviä tunteita. Näinkin yksinkertaiset seikat ovat osaltaan kaivaneet ihmissyöjähirviön sisältä tämän inhimillisen puolen.

Vaikka Nikolan tulisi selvästi käydä terapiassa, hän ei ole moiseen ryhtynyt. Hirviöytensä kätkevä Nikola ei luota siihen, että pystyisi puhumaan kenellekään menneisyydestään ilman, että joutuisi kohtaamaan sen seuraukset. Nikolalla on vielä pitkä matka siihen, että hän antaisi itselleen anteeksi, mutta hän tietää myös, että lukuisten veritekojen paljastuttua myös yhteiskunta vaatisi hyvitystä. Tähän asti hän on päättänyt, että kalvava syyllisyydentunto on parempi, kuin tulla tuomituksi oikeudessa. Näin ollen hän on pysynyt visusti erossa erilaisista terapiaryhmistä, kuten Anonyymeistä Lykantroopeista - joskin sellaisissa saattaisi piillä hänen pelastuksensa.



ULKONÄKÖ

Ollakseen kahdesti kuollut hirviö Nikola ei näytä lainkaan niin pahalta kuin voisi luulla. Vǎrkolakien tapaan Nikola on pitkä ja suurikokoinen. Silmämääräisesti hänen voisi arvioida olevan vähintään kaksimetrinen ja satakiloinen. Hänellä on leveät hartiat ja huono, kumarainen ryhti, jonka takia tarkkaa pituutta on vaikea arvioida. Nikolan kävely on kankeaa, ja hän kävelee vinossa asennossa nojaten koko ajan hieman vasemmalle - useimmat ihmiset olettavatkin hänen olevan joko toipuva alkoholisti tai kärsivän jostain neurologisesta ongelmasta.

Ulkona liikkuessaan Nikola pyrkii peittämään mahdollisimman paljon kelmeästä ihostaan ja käyttää useimmiten pitkää trenssitakkia, hattua ja suuria aurinkolaseja. Mustat, rasvaiset hiukset ovat aina kasvoilla peittäen otsassa olevan yksinäisen silmän.

Nikola on päättänyt salata epäkuolleen identiteettinsä viimeiseen asti ja valehtelee tarvittaessa - väittäen aurinkolasiensa yöllisen käytön johtuvan vakavasta silmänpainetaudista ja peittävien vaatteiden johtuvan allergiasta. Silloin tällöin hän käyttää muodonmuuttajan kykyjään kahdentaen yksinäisen jättiläissilmänsä ja muodostaen siitä kaksi ihmismäistä silmää. Tuolloinkin hän näyttää silti silmiinpistävän haudastanousseelta. Nikola pystyy myös muuttumaan suureksi mustaksi korpiksi, mutta tuota kykyä hän ei ole käyttänyt pitkään aikaan - korppimuodossaan hän on aivan yhtä heikko kuin tuikitavallinen korppi.

VOIMAT/HEIKKOUDET

Voimakkaimmillaan Nikola on todellisessa, yksisilmäisessä vǎrkolak-muodossaan. Tuolloin hän pystyy nostamaan suunnattoman raskaita taakkoja ja liikkumaan yli-inhimillisellä nopeudella. Aidon vǎrkolakin tapaan hän on myös immuuni sairauksille, ei hengitä eikä nuku. Nikola on myös lähes tuhoutumaton: iho, luut ja sisäelimet ovat kivikovia.

Heikkouksina mainittakoon saalistajan vaisto, joka pakottaa hänet syömään entisiä lajitovereitaan sekä se, että vammautuessaan hän ei näytä paranevan laisinkaan – regeneraatio vaatii täyden kuoleman ja sitä seuraavan henkiinheräämisen.


VӐRKOLAK-lajin kuvaus


Historia

Vǎrkolak on itä-eurooppalainen ja balkanilainen ihmisestä syntynyt epäkuollut hirviö. Etymologisesti vǎrkolak-nimi voidaan jäljittää takaisin useimpiin slaavilaisiin kieliin, joissa se tarkoittaa ihmissutta. Balkanin ja Itä-Euroopan alueen kansanperinteessä varkolak muistuttaa ulkonäöltään ja ominaisuuksiltaan ihmissutta kuitenkin vain etäisesti jakaen monia piirteitä myös vampyyrien kanssa. Yksinkertaistaen vǎrkolakissa voisi sanoa olevan yhtä aikaa hieman ihmissutta sekä vampyyriä – zombimaisella twistillä.

Vǎrkolak syntyy erämaahan tapetusta ihmisestä, jonka ruumis jätetään koskemattomaksi 40 päivän ajaksi. Neljäntenäkymmenentenä päivänä turvonnut ruumis nousee kuolleista epäkuolleena vǎrkolakina, joka väijyy erityisesti kotiseutunsa lähistöllä. Kenestä tahansa metsään kuolleesta ei kuitenkaan voi tulla vǎrkolakia. Tarinoiden mukaan siihen pystyy ainoastaan hajduk – sortovaltaa vastaan taisteleva Robin Hood -tyyppinen metsärosvo. Balkanin alueella valloittajia on riittänyt aina muinaisista roomalaisista, ottomaaneista että saksalaisista lähtien, joten vǎrkolakeille on ollut tilausta. Siitä voimasta, joka on luonut ensimmäisen vǎrkolakin ei ole varmaa tietoa. Tarinoissa sekoittuvat kuitenkin sekä ikivanhat pakanalliset uskomukset että kristillinen ja islamilainen mystiikka. Kenties vǎrkolakien synnyssä on ollut mukana ripaus taikuutta näistä kaikista.

Tunnuspiirteet

Muuttuessaan vǎrkolakiksi ihminen kokee melkoisen muodonmuutoksen. Vǎrkolak on tavallista ihmistä suurikokoisempi, usein yli kaksimetrinen. Ihmissilmistä ei ole jälkeäkään, vaan vǎrkolakilla on ainoastaan yksi hanhenmunan kokoinen silmä, joka on olennon otsassa. Hampaat puolestaan ovat kuin petoeläimellä. Vaikka vǎrkolakin mädäntyminen loppuu ennen 40. päivän rajapyykkiä ja sen henkiinheräämistä, on olento perin makaaberi ilmestys. Sen iho on kelmeä ja mustelmainen, hiukset ovat takkuiset ja rasvoittuneet ja koko ruumis näyttää hieman turvonneelta.

Vǎrkolakeissa on kuitenkin muodonmuuttajan vikaa ja ne voivat halutessaan muuttua eläimeksi ottaen esimerkiksi karhun, suden tai muun raadonsyöjän hahmon. Muodonmuutos ei kuitenkaan ole täydellinen, vaan vahva kuoleman aura säilyy yhä olennon ympärillä – karhu-vǎrkolakilta saattaa esimerkiksi puuttua turkki kokonaan tai sillä voi olla vain yksi silmä. Vǎrkolak voi myös käyttää muodonmuutoskykyä tehdäkseen hahmostaan hieman ihmismäisemmän, esimerkiksi siirtää yksinäisen otsasilmänsä jommallekummalle puolelle, jotta vaikuttaisi siltä, että kyseessä on vain yksisilmäinen ihminen.

Voimat

Vǎrkolak omaa yli-inhimilliset ruumiinvoimat ja pystyy käsirysyssä päihittämään vaivattomasti voimakkaimmankin ihmisen. Varkolak ei myöskään tunne kipua, mikä tekee siitä pelottavan vastustajan kelle tahansa. Vǎrkolak on kuitenkin hieman kömpelö olento. Sen liikkuminen on nopeaa – vauhtia saattaa hyvinkin olla enemmän kuin pikajuoksijalla –, mutta tiukat käännökset ja äkkipysähdykset tuottavat ainakin nuoremmille vaikeuksia. Syynä saattaa olla kuoleman aiheuttama kankeus ja kehon tunnottomuus - aina ei pysty tarkkailemaan, missä asennossa mikäkin raaja on. Vǎrkolak saattaakin liikkua hieman oudosti, erikoisessa asennossa tai käyttää juoksemiseen yhtä lailla käsiään kuin jalkojaan. Ei ole mitenkään tavatonta, että hurjassa vauhdissa jalkoihinsa kompastuva vǎrkolak jatkaakin pysähtymättä matkaansa nelistäen käsiensä ja jalkojensa avulla.

Vǎrkolak omaa myös joitakin taikavoimia. Sen otsassa oleva silmä käy hyvin uhrien hypnotisoimiseen, tosin on lienee paikallaan pohtia onko kyseessä aito taikavoima vai onko keskellä otsaluuta mollottava jättiläismäinen silmämuna siinä määrin tarpeeksi kummallinen näky, ettei sitä voi lakata tuijottamasta. Vahvin vǎrkolakin taikuus sivuaa kuolemattomuutta. Varkolakin iho, luut ja sisäelimet ovat kivikovat, ja olento saattaa hyvinkin selvitä korkeista pudotuksista tai kaukaa ammuttuista luodeista naarmuitta. Luun murruttua paraneminen on kuitenkin hidasta eivätkä irronneet raajat enää kasva takaisin. Usein raajansa rikkonut vǎrkolak ehtii kuolla ja herätä uudelleen henkiin ennen vamman parantumista. Henkiinherääminen onkin vǎrkolakin suurin vahvuus – kuoli se miten hurjasti ja perinpohjaisesti hyvänsä on neljäntenäkymmenentenenä päivänä tiedossa uusi elämä entistä ehompana. Jokainen kuolema vahvistaa vǎrkolakia entisestään, joten vǎrkolakin surmaajan on varmistettava, että eloton ruumis ei saa maata levossa, vaan hävitetään.

Heikkoudet

Heikoimmillaan vǎrkolak on juuri kuoltuaan. Henkiinheräämiseen vaaditaan 40 päivän häiritsemätön lepo, sillä muutoin vǎrkolak kuihtuu pois, kuten kuka tahansa tavallinen ihminen. Tuona aikana muuten lähes tuhoutumaton vǎrkolak ei voi millään tavoin puolustaa itseään. Vǎrkolakin voi esimerkiksi haudata varmuuden vuoksi kaula katkaistuna tai tuhkata, jolloin se ei enää herää henkiin.

Epäkuolleena vǎrkolak ei tarvitse syödä, juoda tai nukkua samassa mielessä kuin tavallisen ihmisen tarvitsee. Kun vǎrkolak nauttii ihmisverta, se ei syö elääkseen vaan hiljentääkseen vaistonsa, jotka vaativat sitä metsästämään. Nukkuessaan vǎrkolak pystyy vaimentamaan vaistonsa, mutta tuolloin uni muistuttaa lähinnä painajaisten värittämää koomatilaa. Metsästämisviettiä voi oppia kontrolloimaan, mutta se vaatii suurta mielenlujuutta ja jatkuvaa itsensä tarkkailua. Pelkkä vietin huomiotta jättäminen ei onnistu vahvimmaltakaan. Tuolloin tiedossa on hiljallinen sekoaminen ja psykoosi, joka lopulta johtaa siihen, että vǎrkolak repii itsensä hajalle.