Rolling down the street

// Selene ja hänen arvoisa kinkkunsa tänne, olkaatte hyvät.

Jopa enkeleillä oli toisinaan pahoja päiviä, vaikka yleisen mielipiteen mukaan se ei ollut mahdollista alkuunkaan, olihan kyse kuitenkin taivaallisista olennoista. Väite oli kerrassaan typerä, sillä enkeleitähän hekin vain olivat: ei elämä taivaan sotajoukoissa ollut pelkillä ruusuilla tanssimista. Toisinaan Maéley olisi mieluusti vaihtanut toimenkuvaansa jos olisi vain kyennyt, ja tämä oli juuri yksi niistä päivistä. Suojelusenkelinä toimiminen ei ollut mitään muuta kuin tarhatädin leikkimistä, varsinkin kun suojelun kohde sattui olemaan vasta yhdeksänkesäinen. Ihmiset varttuivat niin tappavan hitaasti, ettei tosikaan, eivätkä edes oppineet virheistään kun sellaisia tekivät: heidän harhapäätelmiään ja yksinkertaisia ajatuksiaan täytyi oikoa vähän väliä. Sen lisäksi he myös saivat aivan käsittämättömän typeriä ideoita. Ja kun idean saaja oli kukapa muukaan kuin iki-ihana Émile, Maéleyn suojatti, ei enkeli voinut muuta kuin seurata perässä.

Tällä kertaa Émile oli valinnut kohteekseen erityisen iljettävän paikan, saaden enkelin epäilemään aikomuksiaan: saattoiko olla niin, että tuo rasavilli lapsi tiesi hänen olemassaolostaan ja halusi kiduttaa häntä tarkoituksella? Mitä edemmäs Maéley käveli, sitä varmempi hän tästä oli. Émile oli ehtinyt jo juosta likaisen ja saastaisen kujan toiseen päähän, kadoten kulman taakse, kun enkeli vasta otti ensimmäisen epäröivän askeleen tuossa pimeässä paikassa. Hän tiesi kyllä minne poika oli matkalla: vähän matkan päässä sijaitsi hylätty, ränsistynyt talo, jossa Émile ystäväporukkansa kanssa kokoontui. Oli pöyristyttävää, kuinka noin nuori lapsi edes päästettiin ulos talosta tähän aikaan, kellohan lähenteli jo yhdeksää.
”Iljettävää.”
Maéley nyrpisti nenäänsä inhoavasti kävellessään törkyisen roska-astian ohitse. Puolet sen jo mädäntyneestä sisällöstä oli vierinyt pitkin katua, luultavasti kujakissojen koluttua itselleen päivällistä: homeisia banaaninkuoria, haisevia ruuantähteitä ja käytettyjä papereita lojui kaikkialla: kärpästen surina sen kuin kaikui korvissa.

Enkeli olisi luultavasti jatkanut matkaansa paljon aikaisempaa vikkelämmin, ellei hänen tielleen olisi sattunut eräs erityisen iljettävä ja limainen kalanjäänne. Epähuomiossa Maéley asteli mokoman päälle ja sen huomattuaan lähes kiljahti ällötyksestä, ravistellen valkeaan kenkäänsä kiinnijääneitä jäänteitä kauemmas. Kauniit kasvot inhosta vääntyneinä hän hypähti pari askelta taaksepäin, yrittäen väistää kaiken kujalla makaavan roskan, päätyen lopulta vain peruuttamaan niljakasta talonseinustaa päin. Se aiheutti samanlaisen reaktion kuin mädäntynyt kala: enkeli singahti eteenpäin ja pyyhki mennessään valkean paitansa selkämystä sekä hihoja, hinkaten likaa pois vajaamielisen vimmalla.

[ kinkku sulla on sanonko missä 8( ]

Jostain kummallisesta syystä hämärät, likaiset kujat eivät koskaan olleet viehättäneet Tristánia. Tuhritut seinämät ja kummallinen, kaikkea muuta paitsi hurmaava haju tuntuivat hallitsevan maisemaa demonin ympärillä tämän astellessa hitaan huolettomasti pitkin lähes hämmentävän rauhallista sivukujaa. Vaikka tämä naapurustonosa oli lähinnä tunnettu turvattomuudestaan jopa päiväsaikaan, vallitsi siellä tällä hetkellä lähestulkoon hyytävän hiljainen tunnelma. Jos Tristán ei olisi kuullut kantakaupungin etäisiä ääniä, olisi hän voinut kuvitella astelleensa jonkinlaiseen eristettyyn kuplaan, jossa hänen ainoat seuralaisensa olivat roskien ympärillä pörisevät kärpäsparvet.

Kaikkein pahinta ei kuitenkaan tässä tilanteessa ollut ah niin epäesteettinen ja siivoton ympäristö, ehei. Incubus oli tylsistynyt, suorastaan valvekoomassa: hän oli jo tyydyttänyt nälkänsä, mutta kaipasi sillä hetkellä jotakin muuta viihdettä. Siinä missä ihmisten maailma tuntui aina tarjoavan jotakin mielenkiintoista nähtävää, jotakin viihdykettä tai miellyttävää kaaosta, tuntui sekin tällä hetkellä vaipuneen jonkinlaiseen horrostilaan. Melodramaattinen huokaisu karkasi kapeiden huulten välistä Tristánin pudistaessa dramaattisesti päätään. Miten hänen pinnallinen sielunsa kärsikään tässä julmassa maailmassa.
Incubus ei ehtinyt edes ajattelemaan paikalta katoamista, jostain alkoi yllättäen kuulua ääniä. Nopeita, vipeltäviä ja kevyitä askeleiden kalahduksia roskaista katua vasten – ja eikä aikaakaan, kun pieni ihmisenalku vipelsi demonin ohi, vähät välittämättä mahdollisesta vaarasta tai kaikista niistä varoituksista, joita oli epäilemättä kuullut sekä hänenkaltaisistaan että pimeistä kujista ylipäätänsä.

Jos oltiin täysin rehellisiä, ei demonia olisi voinut sen vähempää kiinnostaa, mikäli kokonainen lapsilauma olisi juuri juossut hämärällä kujalla näinkin epäilyttävään aikaan. Sen sijaan hänen mielenkiintonsa veti nopeasti puoleensa toisen taikaolennon läsnäolon vaistoaminen. Tristánin kasvot kirkastuivat saman tien: hän olisi voinut erottaa enkelin pidemmänkin matkan päästä, mikäli olisi jaksanut kiinnittää hieman enemmän huomiota ympäristöönsä.
Ja kuinka ollakaan kulman takana keskellä sekasortoista maailmaa seisoskeli enkeli keskellä suurta roskakasaa; keskellä maahan levinneitä ruuantähteitä lojui iso kasa erinäisiä vanhoja paperinpaloja ja muuta roskaa. Sivusilmäyksellä demoni oli erottavinaan jätteiden seassa jopa kortteja viime ystävänpäivältä, mikä yksistään riitti kertomaan siitä onnettomasta työnmäärästä, jota tämän kaupunginosan siisteyteen käytettiin.

”Kaunis ilta tänään”, Tristán totesi kohteliaasti, paljastaen äänessään vain osan huvittuneisuudestaan itseään hinkkaavaa ja vimmatusti puhdistavaa enkeliä kohden. Oli jo korkea aikakin saada jotakin viihdykettä illalle, eikä tulella leikkiminen koskaan vaikuttanut huonolta vaihtoehdolta. Hyödyntäen varmasti aiheuttamaansa hetkellistä hämmennystä incubus livahti lähemmäs toista, hipaisten toisen paidanhihaa kuin silkkaa uteliaisuuttaan. ”Ainahan voit ottaa sen pois, jos se häiritsee noin paljon”, incubus ehdotti täysin vakavissaan, nyökäten lähestulkoon hyväksyvästi ajatukselle. Hänen mielenrauhansa ei järkkyisi, mikäli enkeli päättäisi tanssahdella puolialasti julkisella paikalla.

Maéley hinkutti paitansa hihoja epätoivoisesti, saaden osan liasta katoamaan tai vähintään haalenemaan. Pelkkää moskaa ja roskaa kaikkialla, maailma oli yksi suuri kaatopaikka, jossa ihmiset pitivät rappiollisia juhliaan päivästä toiseen, eivätkä piitanneet yhtään mistään muusta ja—
Hei, joku tuijotti häntä.
Enkelin katse singahti siihen suuntaan josta tunsi tuijotuksen tulevan. Hän aisti demonin läsnäolon vasta nyt, sillä aikaisempi tilanne ei ollut sallinut huomion kiinnittyvän muualle, eikä tuo kapinen alamaailman olento kyllä olisi sitä nytkään ansainnut, ei sen puoleen. Olento avasi suunsa ja samalla myös sanaisen arkkunsa, saaden Maéleyn kohottamaan leukaansa ylevästi.

Enkeli pysyi hetken hiljaa, yrittäen päättää oliko toinen hänen täydellisten sanojensa väärti.
”Iltani ei ole enää kaunis alkuunkaan, sinä pilaat viimeisetkin hyvät näkymät”, hän vastasi lopulta, kääntäen katseensa pois demonista aivan kuin hänen pyhä katseensa ei olisi kestänyt tuota syntisyyden ruumiillistumaa enää edes sekuntia pidempään. Maéley jätti toisen täysin omaan arvoonsa ja kohotti toista hihaansa ylemmäs, yrittäen tarkastella siihen jäänyttä likaa lähemmin: ehkä sen saisi pois vedellä. Mistä ihmeestä hän saisi vettä tähän hätään?
Enkeli ei luultavasti olisi huomioinut demonia enää yhtään enempää, mutta mokoma sattui tekemään jotain sellaista, jota hän ei vain yksinkertaisesti voinut sivuuttaa.
Tuo syntinen olento koski häneen. Demoni koski häneen.
Maéley jäätyi niille sijoilleen, keskeyttäen jopa hengittämisen hetkeksi. Hyvin hitaasti hän kääntyi katsomaan viereensä vain vihkaa hiipinyttä demonia silmät inhoa täynnä, kykenemättä tekemään mitään muuta kuin tuijottamaan.
”Sinä. Koskit. Minuun. Sinä—”, hän aloitti, mutta inhotus kasvoi liian suureksi, jotta enkeli olisi kyennyt jatkamaan sen pidemmälle. Hän työnsi kielensä ulos sen näköisenä kuin olisi halunnut vähintäänkin oksentaa. ”Eieieiei, ei. Hyi! Näpit irti! Älä koske minuun! Mene kauemmas!”

Sanojensa päätteeksi Maéley polkaisi maata jalallaan kimpaantuneena. Hän työnsi kosketetuksi tulleen kätensä mahdollisimman kauas itsestään, mutristaen huuliaan inhoavasti: hänessä oli demonibakteereja! Miten tuo syntinen olento oli kehdannut koskettaa hänen puhtoista kehoaan!?
”En kestä enää enempää”, Maéley huokaisi ylitsevuotavan dramaattisesti, pyyhkäisten vielä toistaiseksi puhtaalla kädellään otsaansa kuin olisi ollut suurissakin tuskissa. ”Minä lähden! Hyvästi!”
Draamakuningattaren elkein enkeli nosti leukaansa vielä entisestään ja nyrpisti demonille nenäänsä, nakaten siroja olkiaan karistaakseen näkymättömät saastat ja pölyt niiden päältä. Määrätietoisesti ja närkästyneenä hän lähti astelemaan kujaa eteenpäin, kauemmas demonista, tajuamatta ollenkaan kävelevänsä väärään suuntaan.
Välikohtaus oli selvästi järkyttänyt enkeliä luvattoman paljon.

Ah, enkelit. Jos Tristán jotain ei maailmassa saattanut ymmärtää, täytyi sen olla aina niin puhtoisten enkelien mielenmaailma. Oli melkein herttaista, kuinka ylevinä nuo itseään pitivät, ja kuinka ylpeästi nuo käyttäytyivät. Eikös ylpeys ollutkaan yksi kuolemansynti? Ajatus mietitytti demonia vain yhden hetken ajan tämän analysoidessa kohtaamaansa olentoa. Toinen ei vaikuttanut ollenkaan pahalta vastukselta, mikäli tilanne äityisi kovinkin ikäväksi. Rehellisesti sanottuna incubus ei osannut kokea toista sen suurempana uhkana, mitä ei ehkä enkelille kannattaisi ääneen sanoa. Ei etenkään, kun Tristánin kohtaama yksilö vaikutti harvinaisen herkkähipiäiseltä olennolta.
Ainakin hän oli löytänyt tälle illalle sopivaa viihdettä.

”Päinvastoin ystäväni; uskoakseni olen ainoa hyvä näkymä täälläpäin”, demoni vastasi huolettomasti olkiaan kohottaen. Ei sillä, että hänellä olisi ollut tuhruisilla sivukujilla kovinkaan paljon kilpailua. Melkein mikä tahansa näytti vähintäänkin hyvältä, kun vertailunkohteena oli kadunkulmassa mätänevä roskakasa tai keskelle yleistä kulkuväylää jätetty homeinen leivänkannikka. Mutta ei pitänyt antaa yksityiskohtien masentaa liikaa: incubuksen särkymätön itsetunto ja ego kestäisivät mitä vain.
Sillä ohikiitävän lyhyellä hetkellä, kun ilma heidän ympärillään tuntui jäähtyvän pakkasen puolelle, ehti Tristán juuri ja juuri vetämään kätensä pois ennen kuin enkeli totesi varmasti heille kummallekin jo itsestään selvän ja havaittavan asian ääneen. Kuten kuka tahansa täysijärkinen ja edes jokseenkin näkökykyinen olento saattoi havaita, demoni tosiaan oli koskettanut toisen kättä. Olikohan hän koskaan aikaisemmin päässyt kosketusetäisyydelle enkeleistä? Incubus mietti asiaa lyhyen hetken ennen kuin enkeli muuttui vähintäänkin pahoinvoivan näköiseksi.

Mikäli Tristán jotain oli aikaisemmin kohtaamistaan enkeleistä oppinut, oli se fakta etteivät nämä olleet kovinkaan kiintyneitä hänenkaltaisiinsa. Tosin hänen omat lajitoverinsa tuntuivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hautovan aivan vastaavia tunteita vastapuolta kohden, joten tasoissa oltiin. Häntä itseään sen sijaan toisen käytös tuntui tällä hetkellä huvittavan, mikä ilmenikin kasvoille ilmestyneestä maireasta virneestä.
”Luulin, että olit menossa toiseen suuntaan”, demoni totesi yllättävän neutraalisti toisen käännähtäessä ympäri hyvinkin dramaattisenoloisesti, aivan kuin tämä olisi juuri ollut todistamassa jotakin maailmanluokan katastrofia. Ehkä toisen henkilökohtaisen tilan vaurioittaminen voitiin laskea jonkinlaiseksi pyhäinhäväistykseksi, mutta todelliseen vaurioon nähden teatraalinen näyttämöltä poistaminen oli jopa incubuksen mittapuulla liioiteltua.

Tristánin onneksi kuja oli melko kapea siinä kohtaa – mikäli toinen halusi ohittaa hänet perinteisin keinoin, pitäisi hänen joko siirtyä pois tieltä, tai toisen nojautua likaiseen seinään välttääkseen kosketuskontakti demoniin. Tokihan toinen saattoi jatkaa matkaa selvästi väärään suuntaan, mutta se tuskin hyödyttäisi heitä kumpaakaan. Mikään maallinen mahti ei myöskään estäisi incubusta seuraamasta toista pitkin hämäriä ja likaisia kujia.