Come on, stick to the beat!

//Acha ja Ariette, tervetuloa! Ensimmäinen roolipelini täällä - vou. Yritän parhaani. Mutta huomaan, että otsikot eivät ole edelleenkään se mun juttu.//

”Hei… odota… Marthe!”
Damien Giles kompasteli tätinsä perässä tuon raahatessa häntä katua pitkin kädestä pitäen. Hän yritti rimpuilla itseään vapaaksi, mikä sai Marthe Coupen vain tiukentamaan otettaan.
”Olen sinulle täti, en Marthe”, pyöreäposkinen nainen huomautti ja katsoi siskonpoikaansa olkapäänsä yli hymyillen niin aurinkoisesti, että hän oli täydellinen kontrasti harmaan pilvimassan peittämälle taivaalle.
Damien muistutti sen sijaan enemmän pilviä. Hän puri hammastaan ja käänsi katseensa tiukasti jalkakäytävän kivetykseen, jotta ei joutuisi kohtamaan ohikulkijoiden vilkuiluja – joita hän todellakin sai Marthen viedessä häntä eteenpäin kuin pikkulasta. Kenen tahansa muun ihmisen kohdalla hän olisi jo vääntänyt itsensä vaikka väkisin irti ja häipynyt paikalta. Mutta hänen tätinsä… jotenkin hän vain pakotti itsensä sietämään tuon päähänpistoja. Vaikka tämänkertainen oli yksi pahimmista.
”Perillä ollaan!” Marthe huudahti ja lopultakin päästi irti Damienin ranteesta.

Sinihiuksinen nuorukainen hieroi kättään ja jupisi itsekseen jotain rasittavasta, mutta vaikeni pian kohottaessaan katseensa. Edessä seisova rakennus oli hänelle ulkonäöllisesti tuttu, olihan hän välillä sattunut kävelemään tätä mäkistä katua pitkin: punatiilinen, mustakattoinen ja kolmikerroksinen talo, kaikin puolin viihtyisän näköinen, vaan silti ohikulkevan Damienin askellus oli aina vain nopeutunut aivan kuin rakennus olisi riivattu. Hänen silmissään… se ehkä olikin sitä. Nuorukaisen silmät pysähtyivät tekstiin, joka paljasti paikan identiteetin: Dance Society.
”Et voi olla tosissasi”, oli kaikki, mitä Damien sai sanottua.
”Olen hyvinkin tosissani”, Marthe tokaisi kädet puuskassa. ”Et voi kuluttaa kaikkea aikaasi pelkkään työntekoon. Ja sinun työsi taitaa olla pelkkää istumista ja puhelimeen puhumista?”
”On se muutakin.” Ei ollut. Damien vain halusi yrittää pyristellä ulos tästä tilanteesta vielä viimeisillä voimillaan.
”Ennen et muuta tehnytkään kuin tanssinut! Pelkäsin aina, että unohdat kokonaan koulunkäynnin sen takia. Mutta en koskaan ajatellut, että sinun täytyisi lopettaa. Ei, ei missään nimessä”, Marthe puheli ja nyökkäili ponnekkaasti omille sanoilleen.
”Jos tekisimme… jotain muuta”, Damien ehdotti väsyneesti. Hänen tätinsä oli tullut käymään Pariisissa ja halunnut samalla matkalla tavata sekä viettää aikaa, mutta aivan tätä hän ei ollut ajatellut. ”Sanoit haluavasi tehdä jotain yhdessä. Ja tämä on kaukana siitä.”
Marthe hymyili ja ohjasi siskonpoikansa selästä työntäen ovelle. ”Älä sinä minusta murehdi. Lupasin joka tapauksessa käydä tapaamassa tänään myös Élisea.” Mikäli Damien muisti oikein, Élise oli Marthen pikkuserkku tai jotain siihen suuntaan, johon hän oli muutaman kerran törmännyt sukujuhlissa.
”Oikeasti, minä en – ” Damien aloitti, mutta silloin Marthe tönäisi hänet avonaisesta ovesta sisään niin, että hän oli kaatua heti nenilleen.
”Pidä hauskaa!” Marthe vilkutti lasi-ikkunan takaa vielä iloiset hyvästit. Oli ihme, miten hän pystyi hymyilemään, vaikka Damienin tuijotti takaisin kuin myrskynmerkki.

Tummiin pukeutunut nuorukainen suoristautui raskaasti huokaisten ja silmäili ympärilleen kulmiensa alta, kuin olisi halunnut olla missä tahansa muualla. Ja sitä hän totta vie halusi! Kaiken lisäksi hänen vaatetuksensa ei todellakaan ollut sellaisen ihmisen, joka kuuluisi tanssilattialle. Hänellä oli pukenut ylleen tyypillisen, lyhythihaisen takkinsa joka hipoi helmoillaan polvia, mustat housut sekä korkeavartiset saappaat, eli toisin sanoen hän ei ollut yhtään osannut varautua tällaiseen päiväohjelmaan.
Hitaasti Damien vetäytyi lähemmäs ovea ja mietti, josko vain häipyisi ja tappaisi aikaa jossain muualla, kunnes voisi kohdata taas Marthen ja teeskennellä ihan vain tuon mieliksi tanssineensa sydämensä kyllyydestä.
Suku tosiaan oli pahin…

// We has arrived ^^ Kirjottelen sit vähän kipeenä, excuse kirjoitushirviöt ja anteeksi että otin vapauden lomauttaa koululaiset syyslomalle //

Kahvilassa oli hiljaista. Kevyt jazz-musiikki väritti sateista päivää ja kynttilät erimallisissa pöydissä toivat lämpöä oleskelutilaan. Tänään tunteja ei ollut useitakaan, monissa kouluissa oli meneillään syysloma ja DC pyrki sopeutumaan niiden lomiin. Suurinosa tunneista oli siis peruttu ja sen sijaan kaupunkiin jääneille oli tarjolla itsenäistä harjoittelua myöhemmin illalla. Ariette oli lupautunut yksinohjaistamaan paikalle saapuvia ja useita olikin ilmoittautunut illan koitokseen. Ilmoitettuun harjoitusaikaan oli kuitenkin vielä tunteja ja vapaa-ajan suomin vapauksin sídhe nojaili kahvilan vastaanottotiskiin ja siemaili sitrusyrteillä höystettyä teetään kaikessa rauhassa.

Oven kolaus ja kahden henkilön nopea keskustelu sai Arietten kiinnittämään huomionsa eteiseen ja sukkasillaan nainen hipsi holvikaaren alle, josta tällä oli suora näkymä ovelle ilmestyneeseen nuorukaiseen. Arietten pitkät hiukset olivat lähes valtoimenaan auki lukuunottamatta muutamaa suortuvaa edestä, jotka oli pinneillä kerätty taakse. Pitkät laineet laskeutuivat naisen lanteille selkää pitkin. Muuten tällä oli päällä valkoinen paita, jonka hihat jättivät sirot olkapäät avonaisiksi, sekä tanssimiseen sopivat harmaat puuvillacaprit. Valkoisissa nilkkasukissa oli muistona mustien balettitossujen jättämä kuvio. Yhä teekuppiaan käsissään pidellen nainen nojasi holvikaareen ja tuijotteli hetken vieraan selkää, kunnes avasi keskustelun.

"Hei vain, tervetuloa Dance Societyyn. Meillä ei valitettavasti ole tänään lukujärjestyksen mukaisia tunteja loman vuoksi, mutta vapaaseen harjoitteluun on tila varattu illaksi. Mikäli haluatte jäädä odottamaan, voin keittää teille kupin teetä." Ariette tervehti tavalliseen hymyilevään ja lämpimään tapaansa.

//Suotta pyytelet anteeksi, kun ei tekstissä ole mitään vikaa. :D//

Damienin käsi oli juuri hipomassa ovenkahvaa, kunnes vieraan äänen kuullessaan hän pysäytti liikkeensä kuin käskystä. Hänen katseensa singahti suoraan naishahmoon, joka näkyi nojailemassa rennosti oikeanpuoleiseen holvikaareen höyryävä teekuppi kädessään. Naisen keho on pieni ja siro, ja se toi jotenkin Damienin mieleen kutistetun Taru Sormusten Herrasta-haltian.
Hetkeen sinitukka ei vastannut mitään, siirsi vain silmänsä kohti lattiaa aivan kuin olisi nähnyt siellä jotain hyvinkin mielenkiintoista. Loistavaa. Mahtavaa. Vapaata harjoittelua… Huomaisikohan Marthe mitään, jos hän oikeasti viettäisi muutaman tunnin kaupungilla tai kotonaan ja palaisi sitten tanssistudion eteen teeskentelemään olevansa se sama tanssiva nuorukainen, joka oli ennen ollut?
Se sama tanssiva nuorukainen, joka oli jokaisen tunnin jälkeen saanut äidiltään halauksen ja saanut hikeä otsaltaan pyyhkivän Abelin nauramaan huvittuneena aina siihen asti, kunnes osat olivat vaihtuneet.
Damienin olisi tehnyt irvistää itselleen. Ne ajat olivat ohi, mutta silti hän kaipasi sitä kaikkea yhä niin paljon, että hänen sydäntään särki katseen pysähtyessä tanssikenkiä pursuavaan hyllyyn. Vihdoin, sisällään käydyn tappelun päätyttyä, hän aukaisi suunsa vastatakseen naiselle.
”Ihan sama”, hän töksäytti vaimealla äänellä. ”Mutta tulin vain katsomaan, en tanssimaan.”
Hän käveli kohti naista, päätellen, että holvikaaren toisella puolella oli kahvio. Tähän ei pelkkä tee riittänyt. Hän tarvitsi kahvia – vahvana.

Ariette kohotti hieman kulmiaan ja veti kuppia lähemmäs rintakehäänsä kun nuorukainen harppasi hänen ohitseen kohti kahvilaa ilmavirran pyöräyttäen naisen hiuksia. Mitä ikinä tämän herrasen sydämellä olikin, se vaati selkeästi tilaa ja apua, mutta tällä hetkellä se oli kuin haavoittunut villieläin, pelokas ja vihainen. Mikä sen vihan kohde sitten olikin. Tai surun... Ne kulkivat niin useasti käsi kädessä. Ariette pohti miellessään hetken aikaa omaa menneisyyttään antaen katseensa kiertää kahvilan seinillä, jotka olivat täynnä vanhoja kehystettyjä lehtiartikkeleita. Ne olivat täynnä artikkeleita useita eri nimisistä naisista, joita yhdisti yksi tekijä... Sen lisäksi että olivat aikojensa maailmanhuippuja.

Ariette pudisteli omat mietintänsä pois mielestään ja kääntyi holvikaarelta astumaan takaisin sisään kahvilaan.
"Tuota, ensin jos saan pyytää, otatteko kengät pois ja jätätte ne tuonne eteiseen, täällä kun on tämä kokolattiamatto." Ariette huomautta varoen hymyn kera, muttei jättänyt väliä vastaukselle vaan jatkoi.

"Kahvia vai teetä?"

Damien ei pahemmin vilkuillut ympärilleen kävellessään kahvilaan, ja ottikin kohteekseen vain yhden tietyn pöydän, minkä ääreen istua. Kuitenkin naisen muodolliset sanat pysäyttivät hänet niille sijoilleen. Hän käänsi päätään juuri sen verran, että pystyi katsomaan naista olkapäänsä yli, ja näytti aivan siltä kuin aikoisi jättää pyynnön huomiotta. Ei sillä että hänelle edes annettiin tilaisuutta vastata, kun häneltä oli jo kysytty juomistoivetta.
”Kahvia”, hän huokaisi hetken päästä ja antoi hartioidensa lysähtää kuin luovutuksen merkiksi. Toden totta, hän kääntyi kannoillaan ja poistui takaisin eteiseen riisuakseen saappaansa kylmän rauhallisesti – aina siihen asti, kunnes hän unohti omaavansa pari ylimääräistä senttiä holvikaareen verrattuna ja kolautti päänsä päin kovaa kiveä.
Damien veti terävästi henkeä ja tunsi silmänsä kostuvan kivusta. Kirottu kaari, oliko paikan suunnittelijan pää puusta päätettyään tehdä oviaukosta noin matalan?! Damien manasi mielessään ja päätään pidellen jatkoi matkaansa.
Vähään aikaan Damien ei kyllä antaisi tätinsä raahata mihinkään, se jos mikä oli varma. Hän laski saappaansa luultavasti nimenomaan tanssitunneilla käyvien paikalle ja mutristi hieman huuliaan tuntiessaan ikävän kouraisun vatsassaan. Hän halusi pois. Ja silti, samaan aikaan hän… Oli kiinnostunut. Juuri sen verran, ettei lähtenyt.

Damien palasi vihdoin takaisin kahvilaan, nyt pelkät sukat jaloissaan, ja heittäytyi istumaan lähimmälle tuolille minkä löysi. Kolhittu pää tykytti yhä kivusta eikä olisi mikään ihme, jos siihen kohoaisi golfpallon kokoinen kuhmu.
Ilmassa leijaili jazz-musiikki ja kynttilöiden tuoksu. Siinä odotellessaan Damien antoi katseensa vaellella ympäri tilaa, vaikka ei paikassa mitään niin ihmeellistä ollut, tavanomainen hämyisä kahvila se oli. Hän naputteli sormenpäillään pöydän pintaa laiskasti, kunnes hänen silmänsä pysähtyivät seiniin. Tilan seiniä peittivät lukuisat lehtiartikkelit, joista osa näytti Damienin silmiin hyvinkin vanhoilta. Hän nousi hitaasti seisomaan ja käveli yhden artikkelin luo.
Emilié Johnnson. Kyseinen nimi luki valtavankokoisilla kirjaimilla aivan mustavalkoisen kuvan vieressä, eikä suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun hän kuuli tästä naisesta. Itsekin tanssia harrastaneena hänellä oli ollut syytä ja mielenkiintoa perehtyä alansa menneisiin taitajiin. Ja tämä nainen oli kuuluisa ainakin esiintymisestään West Side Storyssa… mikäli Damien muisti oikein. Sen hän ainakin muisti, että sama esitys olisi ollut hänenkin tanssiryhmänsä seuraava projekti.
Hän sulki silmänsä. Nyt hän ainakin halusi pois. Hän ei tiennyt, miten päin edes olla paikassa, joka tulvi aivan liikaa muistoja ja vieläpä kahdestaan tuntemattoman naisen kanssa. Tuo taisi tosin kuulua henkilökuntaan, mikä puhetavasta pystyi päättelemään jotakin; tanssinopettaja, kenties?

Saadessaan vastauksen Ariette kääntyi kannoillaan ja käveli reippain, kepein askelin kohti tiskin takaosaa ja alkoi hääriä espressopapujen kanssa. Jauhettuaan pavut nainen pisti valumaan espresson, sillä tämä herra kenites kaipasi jotain normisumppia vahvempaa. Haistaessaan herkullisen, pehmeän kahvin hajun positiivinen aistimus katkesi kumahdukseen holvikaarelta, mikä sai Arietten jännittämään hieman hartioitaan, mutta kun asiakkaasta ei kuulunut pihahdustaakaan päätti sídhe jättää asian huomioimatta. Poikaparka.. ja tämän pää parka.

Ariette asetteli tiskin takana kupin valmiiksi samalla kun nuori mies palasi huoneeseen ja istahti hetkeksi vain loikatakseen hetken päästä takaisin jaloilleen. Ariette oli juuri kävelemässä pöydän luokse, joten ainaostaan kurssia muuttaen nainen käveli parin metrin päähän nuorikosta, joka silmäili yhtä 1900-luvun artikkeleista. Miehen tunnemyrskyä oli vaikea erotella, mutta pitkään eläneenä naisella oli silmää niin surulle kuin tuskalle, että myös kiinnostukselle ja pettymykselle. Tämä nuori herra oli kaaos vähän tätä kaikkea.

Lähiaikoina, Raulin tapaamisen jälkeen, sen eläväkuolleiden näytöksen jälkeen... Kaikkien niiden keskusteluiden jälkeen. Ariette oli huomannut haluavan aina enemmän olla oma itsensä. Olla kuka oli. Olla Emilié, olla Tasha... Oli kenties osa sitä totuuden paljastamisen vimmaa, kenties osa miehen hankalan oloista mielentilaa, että Ariette päätti kertoa tarinan taas uudelleen.

"Siinä on Emilié Johnnson, toisin sanoen Ariette Baudoin, Dance Societyn omistaja. -- Toisin sanoen minä." Ariette antoi sanojen lipua huuliltaan haarkitusti ja piti taukoja sanojen väleissä. Nainen katsoi pitkän miehen selkää. Jokin tämän sekavassa tilassa oli kenties melkein pelottavaa. Mutta sekavaa Ariette oli nähnyt, sekavaa ja epätoivoista, sekavaa ja vaarallista, mutta tämä ei ollut sitä. Tämä oli sekavaa ja surullista.

Damien oli uppoutunut tuijottamaan kuvaa ja sen myötä myös vajonnut niin syvälle omiin ajatuksiinsa, että hän ei huomannut naisen tuloa kuin vasta tuon alkaessa puhua. Ensin hän vain nytkäytti päätään vilkaistakseen tuota silmäkulmastaan ja osoittaakseen, joskaan ei mitenkään suurieleisesti, kuuntelevansa. Tätä seuraavat sanat saivat hänet kuitenkin irrottamaan silmänsä artikkelista ja pyörähtämään nopeasti ympäri.
Hän tuijotti naista typertyneenä.
”Mitä?” häneltä pääsi samalla, kun hän katsahti artikkelin vuosilukua. 1957. Tietenkin tämä Emilié – ei, vaan Ariette – kuka lie – voisi hyvinkin olla elossa jo tuona vuonna, mutta vain pikkulapsena tai nuorena. Silti Emilié oli kuvassaan jo hyvinkin aikuinen ja tunnettu ympäri maailman. Eihän kukaan ihminen voinut säilyä noin hyvin nuorentavista yövoiteista huolimatta, nykyään tuon pitäisi olla jo kuudenkymmenen! Se oli mahdotonta!
Mutta maailmassa, jossa keijut ja demonit ovat totta, mikä enää on mahdotonta?
Damien siristi silmiään ja katsoi Ariettea tai Emiléä tai kuka ikinä tuo uskoi olevansa, aivan kuin olisi nähnyt tuon ensimmäistä kertaa kunnolla. Ei hän aiemmin kiinnittänyt tuohon niin suurta huomiota. Saattoihan tuossa olla jotain niin yliluonnollista, että tuo joko oli ikääntymätön tai uudestisyntynyt, tai sitten tuo vain pilaili hänen kustannuksellaan. Nykyään ihmisiä oli niin helppo huiputtaa kaikenlaisilla huijarivelhoilla ja -enkeleillä.
”Ja minä olen uudelleensyntynyt Elvis”, hän vastasi tehden äänensävyllään selväksi sen, ettei ollut aikeissa uskoa naista. Ei ainakaan tuosta noin vain, ilman selitystä. Hän yritti pitää epäluuloisen ilmeen kasvoillaan, mutta samalla hän tunsi jonkinlaista kiinnostusta siihen, mitä Ariette-Emiléllä oli sanottavana. Ei kai tuo vain huvin vuoksi tullut kertomaan hänelle jotain tuollaista?
'Ellei tämä kaikki tosiaan ole pelkkää huijausta', Damien ajatteli ja vilkaisi ympärilleen ikään kuin piilokameraa etsien.

Arietten kasvot pysyivät normilukemilla miehen käännähtäessä ympäri ja läväyttäen naisen kasvoille pöyrstyneen vastareaktionsa. Ariette purskahti nauramaan, eikä mihinkään pieneen kikatukseen vaan sydämestä pursuavaan huvittuneisuuteen. Koskaan ennen kukaan ei ollut kyseenalaistanut Sídheä niin suoralta kädeltä kuin tämä nuorikko. Ariette ei ollut täysin varma mistä niin voimakas reaktio oli lähtöisin, mutta ei antanut sen vaivata itseään.

Naurun lakattua, yhä hymyn siivittämänä nainen sai lopulta koottua sanansa.
"Voi teitä skeptikkonuoria, vielä tämän nykymaailman tilassa..." Ariette päivitteli ja laski kahvin lähimmälle pöydälle kuin kehoituksena miehelle ottaa tovi rennosti ja painaa puuta.
"Minä olen syntyjäni Irlantilainen, ei kuulu korostuksessa, koska kasvoin ranskalaisten parissa. Ja ei, en ole kirottu tai manattu, mutten myöskään ihminen, vaan mitä nyt omaan rotuuni olen jaksanut perehtyä - jonkin sortin haltija." Ariette puheli lämpimikseen. Avoimuuden lämmin tunne virtasi sídhen suonissa iloisesti pulputen. Se oli kuin vanhoja ruosteisia kahleita katkova lämmin virta.

"Älähän nyt vain väitä ettet ole ennen tavannut ketään joka on syntynyt menneillä vuosisadoilla?" Ariette lisäsi osittain ihan tosissaan kummastuneena.

Damienin kasvoilla välähti selkeä hämmennys, kun nainen hänen edessään alkoi nauraa avoimesti päin hänen naamaansa. Se oli aitoa naurua, ei pilkkaa tai vahingoniloa, mutta silti Damien antoi kulmiensa kurtistua hieman. Hän aukaisi suunsa kysyäkseen, mikä oli ollut noin hauskaa, vaan silti hän lopulta puristi huulensa yhteen ja seurasi vaiti, miten Ariette-Emilé sai itsensä pikkuhiljaa koottua.
Skeptikkonuoria? No, Damien oli kyllä varmasti näyttänyt varsin hölmöltä väittäessään niin suoraan, ettei usko Ariette-Emilén pitkäikäisyyteen. Hän tunki kädet taskuihinsa ja katseli höyryävän kuumaa kahvikuppia pöydällä, mutta ei suinkaan istunut sen ääreen. Eikö nykyään ollut juuri normaalia olla tavallista epäilevämpi? Ainakin ihmisille… hyvähän taikaolentojen oli olla. Ihmiset olivat niin voimattomia heihin verrattuna.
Nuorukainen alkoi nyt käydä päässään läpi eri lajeja, joiden muisteli olevansa joko pitkäikäisiä tai kuolemattomia. Siitä oli niin pitkä aika, kun hän oli viimeksi ollut aiheesta kiinnostunut, joten ikäväkseen hän huomasi unohtaneensa hyvin paljon… enkelithän olivat periaatteessa kuolemattomia? Ja… vampyyrit ja demonit? Ajatus ehti vasta lävistää Damienin aivot ja saada hänen lihaksensa jännittymään, kunnes Ariette-Emilé alkoikin selittää identiteettiään.
”Haltija?” hän toisti ja näytti ikään kuin maistelevan sanaa mielessään. Haltijoita oli varmasti moneen junaan, mutta ei kai Ariette-Emilé voisi kamalan paha ihm… siis, haltija olla, mikäli oli saanut perustaa ja pitää tanssikouluakin näin pitkään? Ja esiintyä musikaaleissa?

Vastapuolen esittämä hämmentynyt kysymys sai Damienin siirtämään katseensa jonnekin seiniin. ”Ainakaan kukaan ei ole tullut noin avoimesti hehkuttamaan asiaa”, hän mutisi jokseenkin tyytymättömänä siitä, miten tietämätön ja kokematon oikeasti oli. Varmasti hän oli tiedostamattaan törmäillyt ties millaisiin otuksiin kaduilla ja töissä, mutta niitä oli yleensä aika vaikea erottaa tavallisista ihmisistä. Toki hän oli nähnyt vampyyreja esimerkiksi pääkadulla sijaitsevan baarin edessä, joka oli huhujen mukaan niin vampyyri- kuin ihmisystävällinen, mutta silti Damien karttoi paikkaa pimeän tullen.
Nyt hän katsoi taas Ariette-Emiléä.
”Kuinka vanha sinä olet?” hän kysyi ennen kuin ennätti pysäyttää itseään. Kysymyksen tultua ulos hänen suunsa jäi roikkumaan hetkeksi auki ja hän tunsi nyt todella vaivaantuvansa. Mitä Marthe ja kaikki muutkin jaksoivat aina toitottaa? Älä koskaan kysy naiselta hänen ikäänsä! Mikäli keski-iän kriisiä potevat naiset saivat kohtauksen moisesta kysymyksestä, niin millainen olisi mahdollisesti satoja vuosia vanhan naisen reaktio?
”Tarkoitan…” hän lähti paikkailemaan, yrittäen säilyttää välinpitämättömän äänensävynsä äskeisestä huolimatta, ”että minä vuonna olet syntynyt?”

Ariette otti nojasi rennosti taaksepäin ja istui takanaan olevan pöydän reunalle. Hän katsahti pois päin selkeästi hieman hämmentyneestä miehestä ja antoi katseensa kiertää muutamia lähinnä olevia lehtileikkeitä. Näissä lähimmissä jutut koskivat lähinnä hänen New Yorkin aikojaan, street ja jazz aikoja lajien alkuvaiheessa. Ne olivat suurinosa kauniita muistoja, mutta poikkeuksia oli. Kuten 1900-luvun lamat ja sodat. Ihmiset olivat onnistuneet keittämään itselleen melkoisen sopan. Joskus Ariette oli miettinyt miksei kukaan muu, kenellä oli enemmän voimaa kuin ihmisillä, ollut pyrkinyt pysäyttämään tapahtumia kulkua...

Nuoren miehen töksäytys sai Arietten palauttamaan katseensa mieheen ja hymyilemään reilusti. Nuoret, se ainoa asia mikä heillä oli aina mielessä. Kaikki piti voida lokeroida. Ensin mikä olet, sitten kuinka vanha olet, sitten kuka olet, mistä tulet, miksi olet... Kysymysten virta oli yhtä lopuumaton kuin suurimman osan tiedonjano nyt yleensäkin. Mutta tämä otus, tämä nuori mies, vielä yrittäessään peittää hieman tökerösti ilmaan heitetyn lauseen tuntui kuitenkin vierastavan koko tilannetta. Kenties mies ei tosiaankaan omannut taikaolentotuttuja. Vaikka kuka oikein saapuisi Dance Societyyn tietämättä paikkaa avoimeksi kaikille, olit sitten mikä tahansa?

"Olen syntynyt 1700-luvun lopulla." Ariette vastasi suoraan kysymykseen suoralla vastauksella. Tarvittiinko siihen oikeastaan muuta? Lukuja oli helpointa jakaa eri laatikoihin ja tässä tilanteessa Ariette taisi tippua tämän nuoren miehen päässä ikäloppujen laatikkoon.

"Ja palatakseni kommenttiin avoimuudesta, ei se ole vieläkään itsestään selvyys. Ei näiden paljastuksienkaan hetkellä, tässä maailmassa jossa nimeen omaan ihmisten mielipide painaa niin paljon. Sitä on ehkä ihmisenä vaikea käsittää mitä on kun ei voi olla täysin oma itsensä, kun saa jännittää milloin lipsauttaa väärän nimen tai väärän vuosiluvun. Ihmisiä epäileväisempiä olentoja ei olekaan..."

Hymyiltyään vielä oikein leveästi Ariette-Emilé ilmoitti lopulta syntymäaikansa, ja Damien räpytteli silmiään häkeltyneenä. 1600-luvun loppu? Siinä tapauksessa… tuohan oli yli kolmesataa vuotta vanha! Kokenut kaiken, omasi uskomatonta omakohtaista tietoa maailman historiasta – sodista, teollistumisesta, kaikista niistä asioista, joita nykyajan historiantutkijat yrittivät selvittää ja tulkita.
Damienin olisi tehnyt mieli nauraa itselleen ja kiihtyneille ajatuksilleen, mutta hän ei tehnyt niin. Nainen saattoi olla vanha – hyvin vanha – 19-vuotiaan silmissä melkeinpä fossiili – mutta silti tuo ei näyttänyt yhtään erikoiselta. Ei yhtään siltä kuin olisi elänyt maailman suurimpien sotien läpi. Damien mittaili tuota arvioivasti katseellaan ja yritti siinä samalla tukahduttaa sisältään kumpuavan uteliaisuuden ja kysymysryöpyn, joka kiljui vastauksia.
”Melkoinen elämä sinulla on sitten varmaan ollutkin”, hän lausahti aivan kuin olisi yrittänyt sanoillaan haastaa Ariette-Emilén kertomaan jotakin merkittävää.

Sitten nainen palasi aiheeseen, joka näytti olevan hänelle varsin kipeä: siihen, miten taikaolennot joutuivat yhä kätkemään ison osan itseään. Ihmisten takia. Varmasti niin olikin, mutta Damien ei voinut väittää ymmärtävänsä sellaista tunnetta. Oli aivan eri asia olla ala-asteen ajan luokkansa hylkiö kuin salata itsensä satojen vuosien ajaksi koko maailmalta.
”No”, Damien vastasi hitaasti ja kohautti hieman olkapäitään, ”ihmiset uskovat olleensa täällä ensin. Uskovat tämän olevan heidän rakentama maailmansa ja pelkäävät teidän tulleen riistämään sen kaiken heiltä.”
Uskovat. Eikö niin muka ole? Siitä Damien ei uskaltanut lähteä kiistelemään, koska vaikka historiantunneilla ei ollut mainittu taruolentoja muuta kuin järjettömien noitavainojen aikoina, hän ei osannut sanoa miten suuria vaikutuksia taikuudella ja sen sellaisella oli ollut menneiden tapahtumien taustalla.
Mutta että yksi 1900-luvun tunnetuimmista tanssijoista oli taruolento? Haltija? Mitä seuraavaksi; Ranskan presidentti onkin peikko?
”Jos olet muka ollut Emilé Johnnson, niin kuka muu olet ollut?” Damien kysyi yllättäen ja laittoi kätensä puuskaan. Olisi ollut melkein aivan sama, mikäli hän olisi sanonut suoraan ’leikitään, että uskon sinua, vaikka se ei ole totta’. Arietten, Emilén sanoissa oli vinha perä. Ihmisiä epäileväisempiä olentoja ei olekaan.

//Arietten tiedoissa muuten lukee, että hän on syntynyt 1600-luvun lopulla. Laitoin nyt kuitenkin Damienin reagoimaan siihen vuosilukuun minkä Ariette ilmoitti, mutta sano vain niin muokkaan sitä. En osaa sanoa onko kyseessä vain vahinko vai viilaako Ariette Damienia linssiin niin pelaan varman päälle. :'D//

// Hups, kirjoitushirviöhän se ^^, ehkä tulevaisuuden helpottamiseksi voitaisiin muokata oikeaksi, ei ole oikein Arietten tapaista fuulata ihmisiä ^^'' Sorry <3 //

Ariette ei täysin uskonut saavansa selittelyryöppyä ihmisten toimista teiniltä, mutta elämän virrassa nainen oli tottunut siihen, etteivät ihmiset useinkaan ottaneet teoistaan vastuuta, vaan pyrkivät vain perustelemaan niitä. Vaikka eipä taikaolentojenkaan puolesta voinut liikaa positiivista puhua. Ihmisviha oli... on vain osittain ihmisten itsensä aiheuttamaa, toinen puolisko kuuluu taikaolentojen omalle toiminnalle. Niin Ariette ajatteli. Vihaa muodostuu surusta ja pelosta ja mistäpä muusta niitä elementtejä syntyi helpommin kuin jostain sellaisesta mitä ei tunne.

Ariette hyppäsi kevyesti istumaan pöydän kulmalle ja poikasen puhuessa heilutteli hieman jalkojaan ilmassa. Pojan kysymyksen muotoilu sai naisen ensin kohottamaan toista kulmaansa hieman, mutta eipähän ollut ensimmäinen Arietten totuuden uhreista, joka ei niellyt sitä katsomatta valokuvia. Kulman kohotus vaihtui hymyyn ja Ariette nosti kätensä osoittamaan ympäriinsä pitkin seiniä.

"Nämä kaikki. Katso kuvat vaikka." Kädet levällään nainen hymyili leveästi lauseen loppuun. Vasen käsi osoitti seinälle jonka vanhimmat leikkeet olivat 1800-luvulta, museotavaraa ja monien muste oli haihtunut jo lähes lukukelvottomaksi. Kuvista kuitenkin juuri ja juuri erotti haltiamaisen tanssijan kasvojen piirteet. Oikealta puolelta löytyi leikkeleistä osa oli kirjoitettu kyrilisillä aakkosilla, mutta kuva Venäjän talvipalatsista oli säilynyt hienosti. Kaksikon edestä sen sijaan löytyi 1900-luvun lukuisia artikkeleita baletista sreet-lajeihin. Ariette oli tehnyt itsestään mainiota työtä säilyttäessään leikkeleet.

// Hei, virheitä sattuu, no worries! //

Damien käänsi katsettaan suuntaan, mihin Ariette-Emilé kädellään viittoi, ja kohtasi jälleen yhden seinäntäydellisen lehtileikkeitä, joista osa oli todella vanhoja. Hänen vasen suupielensä nyki muutaman kerran hänen antaessaan silmiensä vaeltaa artikkelista ja kuvasta toiseen: hänestä oli huvittavaa, miten joku halusi säilyttää jokaisen lehtileikkeen itsestään ja vieläpä kehystää ne kaikkien nähtäville. Egosentrisyys – se sana nousi ensimmäisenä mieleen. Vaikka luultavasti kyseessä oli vain kultaisten muistojen taltioiminen. Tai, Damien ruokki epäluuloisia ajatuksiaan, nuo olivat kaikki kuvamanipulaatioita. Nykytietokoneilla sai ihmeitä aikaan.
Lehtileikkeissä esiintyvät henkilöt olivat olleet yksiä aikansa kuuluisimmista, joten Damien tunnisti monet silmissään vilahtelevat nimet. Kuvissa tanssahtelevien hahmojen kasvoissa oli kyllä hätkähdyttävää samannäköisyyttä… Damien katsahti naisen suuntaan harkitsevaisesti. Olisi uskomattoman upeaa seistä vuosisatoja maailmanmainetta niittäneen tanssijan edessä, kuka tahansa hänen entisen tanssiryhmänsä jäsenistä vihertäisi kateudesta, mutta… Damien sulki silmänsä hetkeksi. Ne ajat olivat oikeasti ohi, hänen oli hyväksyttävä se, ja siksi hänellä ei ollut mitään syytä osoittaa minkäänmoista innostusta tätä tilannetta kohtaan.
”Miten vain”, sinitukka mutisi ja laski kätensä kahvikupin viereen, aivan kuin yrittäen päättää, oliko juoma myrkytetty vai ei. Hän oli vaiti hetken, miettien, kunnes suuntasi sinisilmänsä taas kohti vanhempaa, hyvin paljon vanhempaa, naista kohti. ”Päätit sitten parinsadan vuoden jälkeen vetäytyä eläkkeelle, niinkö?” hän kysyi teennäisen huvittuneesti.
Ehkä kuka tahansa kyllästyy kameravaloihin sellaisessa ajassa. Ei sillä, Damien piti jääräpäisesti kiinni skeptisyydestään ja ihmetteli aika ajoin itsekin, miksei halunnut uskoa tähän. Siihen, että hän oli kohdannut taruolennon ja huipputanssijan samalla kertaa.
Siinä se ongelma taisi piilläkin.

Ariette seurasi tarkkaan miehen reaktiota kun tämä antoi katseensa kiertää kahvihuoneen seinillä. Nainen löysi itsensä ajattelemasta tilannetta varsin oudoksi. Aikojen alussa tämä oli tehnyt kaikkensa sen eteen ettei kukaan uskoisi hänen olevan niin vanha kuin on. Lähivuosina sillä mitä ihmiset oikeasti uskoivat ei ollut väliä. Ne olivat uskoneet heti, joilla oli väliä. Ensimmäistä kertaa elämässään sídhe löyssi itsensä napit vastakkain otuksen kanssa, jolle hän vaikutti olevan todistusvelvollinen iästään. Ariette naurahti mielessään, vaikka piti naamansa vakavana. Hän ei ollut todistusvelvollinen kenellekään. Hänen ei ollut itse tarvinnut koskaan todistaa kellekään mitään. Hän oli balettivirtuoosi Fanny Elssler, venäläisen baletin jalokivi Tasha Ravinsky, amerikan tanssivallankumouksen edelläkävijä Emilié Johnnson, ranskalaisen tanssikoulun omistaja Ariette Baudoin. Ja tämä poika oli... Kuka hän olikaan? Ariette huomasi pojan esittäessä sarkastisia kommenttejaan, ettei tämä ollut esittäytynyt millään tavalla. Epäkohteliaskin siis...

Viimeisen heiton kuultuaan Ariette loikkasi alas pöydältä, kääntyi kannoillaan, käveli vastaanottotiskin luokse ja kurkotti sen takaa kovakärkisiä balettitossujaan. Sen jälkeen tämä käännähti takaisin kohti nuorikkoa ja virnisti.

"En yleensä pidä itseäni velvollisena todistamaan mitään, mutta suon sinulle poikkeuksen, nimetön muukalainen. Olen aina ylpeillyt sillä miten en koskaan unohtanut Lontoota, vuotta 1845 ja lehtien hehkuttaman Pas de Quatren askelia. Sehän oli, kuitenkin, aikansa sensaatio. Pahimmat kilpailijat napit vastakkain..." Samaan aikaan kun nainen puhui tämä oli lähtenyt kävelemään kohti eteistä ja kääntyi holvikaaren jälkeen oikealle kohtamaan kiviportaat. Mikäli poika seurasi, olkoon, muuten nainen kävisi avaamassa ikkunat, jotta ilma vaihtuisi hieman vapaa-harjoittelua varten. Win-Win situation!

Oliko hän mennyt nyt liian pitkälle? Damien katsoi varautuneena, kuinka Ariette-Emilé hyppäsi alas pöydältä mykkänä ja pyörähti ympäri. Aivan varmasti hänen sanansa ja asenteensa voisi loukata tai suututtaa jotakuta herkkää sielua, joten kenties tanssijahaltija juoksisi pois kyyneleet silmissään tai alkaisi räksyttää hänelle kuin terrieri.
Kumpikaan hänen villeistä ennustuksistaan ei toteutunut, sillä kohta nainen kääntyi ympäri tanssikengät käsissään ja leveä virne naamallaan. Damien antoi hämmentyneen katseensa pomppia kenkien ja toisen kasvojen välillä. Todistaa? Mitä ihmettä tuo oikein höpisi, aikoisiko tuo jotenkin vakuuttaa hänelle olevansa yksi vuosisatojen kuuluisimmista tanssijoista? Hän aukaisi suunsa ihan vain vakuuttaakseen, ettei oikeasti kaivannut mitään todisteita – ei häntä tämä asia nyt niin paljon vaivannut – mutta ei ehtinyt sanoa mitään, kun Ariette-Emilé lähti jo porhaltamaan tiehensä.
Nuorukainen jäi seisomaan aloilleen ja tuijotti holvikaaresta oikealle katoavan naisen hahmoa. Hän voisi vain jäädä kahvilaan istuskelemaan, mutta… no, miksei. Mikäli Ariette-Emilé halusi niin kovasti näyttää hänelle, kuka ja mikä oikeasti on tai mihin tämä kaikki nyt liittyikään, niin olkoon sitten. Damien nappasi yhä koskemattoman kahvikupin pöydältä ennen kuin lähti ulos kahvilasta.

Haltija oli siis mennyt oikealle, sen verran Damien oli ehtinyt nähdä. Niinpä sinitukka alkoi kivuta kiviportaikkoa ylöspäin, jalat pehmeällä matolla tömähdellen. Mitenköhän iso tämä rakennus oikeastaan oli? Voisi hyvinkin olla, ettei hän enää löytäisi Ariette-Emiléä, olihan tuo saanut jonkinlaisen etumatkan. Hän pysähtyi päästyään portaiden päähän ja kohtasi edessään suuren, yksinkertaisen aulan, jonka sisustus oli yhtä kuin pitkä puupenkki.
’Lehtileikkeet taisivat loppua kesken’, Damien vinoili. Hän käveli näemmä tytöille tarkoitetun pukuhuoneen ohi ja laski kätensä tanssisaliin vievän oven kahvalle. Portaista päätellen talossa oli ainakin vielä kolmas kerros, minne Ariette-Emilé oli hyvinkin saattanut mennä, mutta hän voisi aivan hyvin vilkaista tämän salin ennen matkansa jatkamistaan.
Ovi aukeni naksahtaen kaikuvasti ja pala oli nousta Damienin kurkkuun.
Tanssisali oli suuri, ja sen seinillä kiertävät peilit näyttivät vain moninkertaistavan tilan kokoa. Pitkät ikkunat päästivät sisälle luonnonvaloa, jota oli tällä hetkellä varsin niukalti taivaan ollessa edelleen teräksenharmaa, mutta silti kiiltävä lattia heijasteli ikkunaruutuja itsestään. Paikalle törmännyt nuorukainen antoi katseensa vaeltaa ympäri tilaa ja puristi kahvikuppi-rukan korvaa aina vain lujemmin. Abel…
”Halusit todistaa jotakin”, hän sanoi ikään kuin olisi tullut väkisin raahatuksi paikalle.

// Mä vedin johtopäätökset, että Ariette meni toisen kerroksen saliin. Suunnistin tanssistudiossa pitkään sen sisätilakuvauksen perusteella, enkä kyllä ole vieläkään varma, menikö Damien oikeaan osoitteeseen. Jos ei mennyt, niin siellähän huhuilee yksinään seinille. :'D //

// Hejs ja anteeksi pitkä poissaolo, työt veti villimmiksi kuin kuviteltiin näin joulun alla -.-. Mut hienoa improa ja kiitos kuvauksen lukemisesta <3 ja ps mulla oli supervaikeuksia päättää mitä ja mihin biisiin Ariette tanssii, mutta tässä on biisit mitä ajattelin, osassa vähän koreoideaakin ^^''

https://www.youtube.com/watch?v=1FCdxJ1IZTc
https://www.youtube.com/watch?v=ICub2QxM0JM (alku - 1:16)
https://www.youtube.com/watch?v=KH6ZwnqZ7Wo (1:25-2:05 + 4:18-5:00)
https://www.youtube.com/watch?v=1VmRyM5RfRU (1:28 - loppu)
https://www.youtube.com/watch?v=fgESmgZ4ld8 (0:33 -0:50 + 2:22-3:06)
https://www.youtube.com/watch?v=CRSvoKoU3kk&feature=related
//

Ariette oli harpannut ensimmäiseen saliin ja viritteli tossuja jalkaansa kun kuuli askeleet portaissa. Nuori mies oli sittenkin uteliasta sorttia. Sídhe ei osannut edes arvata mitä tämä poikanen oli kokenut lyhyen elämänsä aikana, mutta jokin aavistus Ariettella oli tämän käytöksen perusteella. Ehkä murtuneita luita tanssilavalla? Vamma minkä vuoksi rakas harrastus piti jättää... Only heaven knows. Ariette mietti itsekseen ja nousi jaloilleen.

Musiikintoistolaitteen luona nainen pysähtyi hetkeksi. Pas de Quatre. Satoja huolellisesti tehtyjä sarjoja ja taitavaa varvastyötä, mutta tulkinta oli iloinen, hymy kasvoille liimattu. Se oli aikalaisnäytös, jonka tehtävänä oli viihdyttää ylimystöä, eikä suinkaan pala todellista tunteiden tulkintaa. Ariette liutti kättään soittimen vieressa olevan levytelineen päällä ennen kuin valitsi täysin valkokantiset kuoret. Poltettu CD sisälsi railakkaan remixin, jonka nainen oli tehnyt aikoinaan osoittaakseen tanssilajien yhteensitomisen mahdollisuuksia. Se oli sekoite tuoreimpia hittejä, kappaleita joista oli väitetty ettei niihin voinut tanssia, sekä paloja klassikoista uusina tulkintoina. Kymmenen minuutin tunnehelvetti. Se voisi sopia. Nainen asetti CD:n soittimeen ja kuuli samalla nuorikon äänen ovelta. Aina yhtä skeptinen...

"Sisään vain!" Artiette huikkasi jaksamatta kommentoida miehen epäilyksiä. Sídhe napsautti playn pohjaan ja käveli keskelle salia, selkä ikkunaan päin. Levyyn oli ohjelmoitu 30 sekuntia tyhjää ennen musiikin alkua. Ensimmäisen kappaleen oli tarkoitus lytätä odotukset, sillä mitä alkuperäinen yleisö oli tullut katsomaan oli fuusiotanssia, kuvitellen sen tarkoittavan fuusiobalettia. Kun mieheke oli astunut saliin kappale alkoi ja kimeä oravaääni särähti läpi kaijuttimista. Ariette laski päässään koreografian alkuun jäävää tyhjää tahtia ja antoi tavallisesti niin suoran ryhtinsä pudota hopin mukaiseen joustoon. Five six seven eight!

Koreon liukuessa käyntiin, naisen pitkät hiukset heijasivat mukana. Ensimmäinen 30 sekuntia oli hyvin naisellista hiphoppia ja Ariette laittoi pitkät New Yorkin katuvuotensa likoon bouncatakseen tahdin mukana. Naisen vapaat hiukset liuhuivat tanssin mukana ja nainen laittoi flirttinsä likoon jokaisessa liikkeessä. Koreografia oli täynnä nopeita vaihtoja ja jaloille käyviä pitoja, sekä provokatiivisia liikkeitä. Ariette oli aina pitänyt tästä lyhyestä pätkästä. Joskus hän oli opettanut sen myös omille tuntilaisilleen sijaistaessaan hiphop-opettajana. Viimeinen liike jätti naisen selin yleisöönsä, muttei hengähdystaukoa.

Musiikkivaihtui täysin. Imogen Heapin Hide and Seek liukui saliin täynnä peheyttä ja uneliaisuutta. Ariette teki kevyen piruetin ja laskeutui lattialle istuen nyt kasvot yleisöönsä. Pitkät linjat ja kauniit ojennukset täyttivät salin. Koreon alku oli pitkään lattiapainotteista ja Ariette otti siitä kaiken irti. Pitkät vedot, suorat nilkat, kauniit kurotukset. Hengenvedot yhtyivät musiikkiin, hetken ajan nainen unohti esittävänsä koreografiaa kellekään seisoessaan pitkänä ja kohottaessaan toisen jalkansa kohti kattoa lähes yliluonnollisen lähelle korvaansa ilman käsien tukea. Esitystilanne palasi laskussa, jossa nainen näki miehen katseen, muttei jäänyt miettimään sitä irroittaessaan jännittyneet lihaksensa ilmaviin piruetteihin. Loppukoreo oli vauhdikkaampi ja sanat haihtuivat lopulta ilmaan Arietten ollessa maassa, toinen jalka ojennettuna.

Salin täytti pahaaenteilevän kuuloinen gregoriaaninen aloitus. Seuraava kappale oli remix, hajoitettu keskeltä täysin tätä varten. Kirkonkellojen lyönnit tuntuivat tärisyttävän salin seiniä kun Ariette imrposi itsensä irti lattiasta lähes luonnottoman hitaalla kierteellä. Seisoessaan paikoillaan nainen kurotti kätensä korkealle ilmaan, antoi voimakkaan musiikin näkyä jokaisessa lihaksessaan sormenpäihin saakka. Remixin liu'utus tapahtui hypäten kappaleessa rankempaan osioon. Agressiivinen, mutta lähes ylöspäin bounssaava hoppikoreo oli yksi Arieten suosikeista, sillä oli vienyt vuosikausia saada näkyviin naisen hennosta kehosta kunnon aggressiivinen hiphop. Mutta tässä se nyt oli. Ilmava butterfly voltti, Raviokkat ilmeet, naisen kasvoille heilahtelevat ja sekaisin menevät hiukset, nopeat liikkeet ja voimakas biitti. Kappaleen aiheuttama adrenaliini antoi pätkälle lisäpotkua, mitä se ei ehkä olisi edes tarvinnut. Viimeisen liikkeen aikana nainen tunsi pulssinsa jumputtavan korvissa, mutta valitettavasti hengenvedoille ei ollut varattu aikaa.

Viha putosi Arietten kasvoilta. Kapeat kasvon piirteet valtasi suru ja haikeus, kun River of Sorrow valui huoneeseen parantamaan edellisen raivokohtauksen tekemiä tuhoja. Koreo alkoi korkealla varvasseisonnalla ja liukui eteenpäin kuin olisi voinut hajota millä tahansa hengenvedolla. Tämä oli koreografia jonka Ariette oli tanssinut menneiden ystäviensä muistotilaisuudessa. Itselleen ja kynttilöilleen. Vuosikymmeniä, ellei satoja sitten menetetyille ystävilleen. Menneisyyden henkilöt nousivat naisen mieleen jokaisella askeleella ja nuotilla. Ariette tanssi heidän kanssaan. Näyttäen heille miten hyvin hänellä yhä meni, heidän ansiostaan. Lattiaosuudella Ariette soi jo kuvitelluille ystävilleen surultansa hymyn ja katsoi heitä jokaista silmiin kohottautuessaan lopun iloisempiin hyppyihin ja kiitollisiin ojennuksiin. Viimeiset pirtuetit tuntuivat kestävän ikuisuuden, kuin aikajuoksi kaikkien niiden vuosien läpi naisen syntymästä tähän hetkeen. Niiden loppuessa Ariette tunsi olonsa uupuneeksi ja viimeisillä tahdeilla antoi itsensä laskeutua lattialle.

Tyttöbändin kappaleen alun aikana Ariette tunsi voimiensa palaavan. Kappale kertoi palaneesta maasta ja uudelleen voimiensa keräämisestä, voimistumisesta ja yrittämisestä. Sitä elämä oli ollut, potkitaan maahan, nouset ylös, kerta toisensa jälkeen. Ariette seisoi pian jaloillaan. Kertosäkeeseen asti nainen antoi kehonsa improta edellisen kappaleen väsymyksen pois. Kyse oli henkisestä kasvusta, kuinka tämä ei aikonut luovuttaa. Ei vihan, eikä surun vuoksi. (kuunneltuaan koko levyn läpi ensimmäistä kertaa nainen oli miettinyt miten kliseisen nipun olikaan tehnyt täysin huomaamatta, mutta rakkaudestaan kliseisiin antoi sen olla.)  Rytmikäs kertosäe oli kevyt tanssia ja koreografiana helppo. Se oli tämän nousun kevennys, todistus uudelleen kerätyistä voimista. Jäljellä olisi enää viimeinen kappale.

Kun viimeisen kappaleen ensimmäiset soinnut kajahtivat saliin Ariette tuli ajatelleeksi ettei kenties ollutkaan kenties tehnyt tätä remixiä osoitukseksi tanssin monimuotoisuudesta, vaan kokonaisuudeksi omista tunteistaan. Viimeisen kappaleen aikana Ariette irtoutui tulkitsemaan koko suljetun tuskansa ja vapautumisensa maailman paineista, taikaolentojen pelosta ja eristyneisyydestä. Stand and fight. Toinen puoli laulusta, rakkaudesta, oli Ariettelle yhä vieras. Mutta tämä kappale oli kuin monta sataa vuotta vanha, Philipin sanojen mukainen. Viimeisien hyvästien mukainen. Kenties hän sittenkin oli kokenut rakkautta... Kenties. Viimeisen tahdin aikana, Ariette vei kätensä levälleen ja antoi hengästyneisyyden näkyä udealla syvällä hengenvedolla. Musiikki lakkasi ja kuin naps vaan, naisen olemus vapautui esiintymisen transsista. Tämän kasvot valtasi leveä hymy.

"Noh, osaanko tanssia?" Ariette kysyi leikillisesti.

// Kesto ei haittaa yhtään, joten ällös huoli.
Huh, siinäpä oli pitkä lista kuunneltavaksi ja vielä pidempi tekstimuoto luettavaksi! Vaan se ei oo yhtään paha juttu, oli vielä helpomi eläytyä Damienin "omfg"-fiilikseen. :'D //

Damien pyöräytti silmiään naisen kävellessä salin keskelle ja hakiessa koko kehoonsa hiphopin joustoa. Hän ei tiennyt, mitä odotti tulevalta esitykseltä, mutta ei ainakaan mitään erikoista. Kenties jotain samankaltaista, kuin mitä hänen entinen tanssinopettaja oli vuosia sitten esitellyt ryhmälle: hienoja ja taitavia liikkeitä, jotka eivät kuitenkaan räjäyttäneet tajuntaa niiden kaivatessa sitä jotakin.

Sitten se alkoi. Musiikki ja tanssi, liikkeet ja tunteet, jotka kaikki sekoittuivat yhdeksi harmoniseksi kimpuksi keskenään aivan kuin yhtä ei voisi olla ilman toista. Kymmenen pitkää minuuttia täyttivät koko salin ja kietaisivat Damienin otteeseensa. Hän tuijotti. Ariette vaihtoi tunnetilasta toiseen sellaisella nopeudella ja taidolla, että hänkin huomasi pian tärisevänsä ja vetävän kiivaammin henkeä, aivan kuin hän olisi hukkumassa.
Siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi ollut tanssisalissa ja nähnyt jonkun tanssivan siinä silmiensä edessä. Itse asiassa siitä oli aikaa, kun hän oli edes viimeksi nähnyt tanssia. Vanhat levytallenteensa, joita hän oli itse kerännyt ja saanut tanssikoulusta, hän oli jättänyt tätinsä perheen autotalliin. Aina kun televisio yritti esittää tanssia, Damien vaihtoi kanavaa. Hän oli kieltäytynyt näkemästä enää mitään sellaista, koska hän ei halunnut enää huomata kiintyneensä siihen ja kaipaavansa sitä: vaan siinä hän oli, katsomassa haltijaneidon tanssia niin tiiviisti, että hänen silmiään alkoi kirvellä hänen unohtaessa räpytellä niitä.
Hän unohti missä oli, kuka oli. Häntä ei ollut olemassa. Kymmenen minuutin ajan maailmassa oli vain tuo tanssiva nainen, joka avasi sydämensä musiikille.

Yhtäkkiä se kaikki lakkasi. Musiikki pysähtyi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, ja pian maailmaa verhonnut usva alkoi hälvetä. Damien näki muutakin kuin Arietten, heräsi unestaan ja tajusi, missä oli ja mitä oli tapahtunut. Eikä hän ilahtunut siitä, miten syvälle äskeinen esitys oli hänet temmannut. Liian syvälle.
”Mitä tuo oli olevinaan?” hän sihahti hampaidensa välistä. Hän oli enemmänkin vihainen vain itselleen, mutta purki sen haltijaan. ”Yksi tanssiesityskö todistaa sinun olevan tusina maailman tunnetuimpia tanssijoita? Sanotaanko, että uskon sinua, jos siitä sitten tulee sinulle parempi mieli.”
Damien ei katsonut enää Ariettea, Emiléä, ja joukkoa muita kuuluisuuksia päinkään.

// ^^''
Muoks: Pitää muuten kysyä mites tuo aikajanalle sovitus. Sopiiko että peli sijoittuu nyt syksyyn, vaikkapa lokakuuhun 2013? //

Ariette seisahtui paikalleen miehen vihanpuuskan virittäessä salin tunnelman aivan toisenlaiseen tunnetilaan. Nainen oli tuntenut vihaa. Ja turhautumista... ja vihaa. Tyhjyyttä ja menetystä. Ja tyhjyyttä. Näissä muutamissa raivon sanoissa, jotka muodostivat ilmaan merkityksettömiä sanoja ja väitteitä, niihin oli tiivistetty niitä samoja tunteita. Pimeitä tunteita.

Naisen selkää pitkin valui hikinoro vielä lämpöä hohkaavalle iholle. Ariette vain seisoi ja katsoi tovin. Hengitti hengästyneisyyttään ilmaan toinen käsi lanteillaan, pää kallellaan.

"Minun ei tarvitse todistaa sinulle mitään, ihminen. Ei kenellekään. Minä vietin vuosisatoja todistaakseni maailmalle että olen kuka tahansa muu, kuin itsensi. En vietä seuraavia vuosisatoja yrittäessä todistaa toisin. Minä itkin, raivosin, huusin, menetin, kadotin ja löysin uudelleen..."

Arietten ääni oli vakava ja tasainen. Sanoissa oli tiettyä harkittua voimaa, kuten näytelmän repliikeissä on, kun ne on harjoiteltu tuhansia kertoja sujumaan suunnitellun tunnetilan mukaan. Vaan nämä sana eivät olleet opeteltuja. Sídhe oli jaksanut nuorikon kuittailuja jo tovin jaksaisi toisenkin, mutta elämä ei opettanut eläjiään jaksamisella ja myötätunnolla. Sen Ariette oli saanut oppia kantapään kautta.

"Sinä kasvat. Ja vaikkei se nyt tunnu siltä. Sinä unohdat. Ihminen ei ehdi unohtaa paljoa, siksi teidän täytyy elää pidempään tuskan kanssa. Suurempi osa elämästänne on sitä ennen kuin oppii ymmärtämään miten kohdata menetys ja häviäminen. Koska me kaikki häviämme aina uudelleen ja uudelleen. Ainoa tie siitä ulos on oppia voittamaan hävitessään."

Ariette oli kääntynyt kävelemään kohti CD-soitintaan ja puhui mennessään. Nainen pysäytti tyhjiä sekuntteja rullaavan levyn, nosti sen varovasti soittimesta ja painoi sen takaisin koteloonsa. Poika lähtisi nyt. Hän olisi liian ylpeä, heikko ja tuskainen kohtaamaan häviötään nyt. Hän lähtisi ja jossain päin maailmaa, joku tulevaisuuden päivä hän miettisi tätä hetkeä. Dance Society ei kenties tulisi olemaan matkan voittoisa päätös, mutta ehkä se kipeä ja karikkoinen astinkivi matkan varrella. Se sopi Ariettelle hyvin. Astinkivi karikolla.

// Nyt mä olen se, joka pahoittelee kestoa. Joulupyhät, joulupyhät. Mutta siis, lokakuu käy hyvin - itse en ole edes vielä mitään aikajanaa koonnut, köh köh. //

Damien vilkaisi Ariettea kulmiensa alta synkkänä. Etäisesti hän oli hyvinkin pahoillaan siitä, miten antoi tunteidensa vyöryä niin ikävällä tavalla sivullisen niskaan, mutta… Hän puri hampaansa yhteen. Haltijatanssijan olemus pysyi rauhallisena ja käytös aikuismaisen vakavana ja kypsänä, ja Damien oli kiukkuaan purkava murrosikäinen, joka pian lähtisi tilasta kiroten ja ovia paukutellen. Tai ainakin sellaiseksi Damien alkoi kokea itsensä.
Eikä hän kovinkaan väärässä ollut, vai? Siinä hän oli, vuosisatoja nähneen naisen edessä… naisen, jolle hänen ihmiselämänsä oli kuin silmän räpäytys.
Damien painoi vapaan kätensä sormet otsalleen ja antoi kasvojensa kätkeytyä käden taakse, kun Ariette jatkoi puhumista. Tuolla oli takana valtava elämänkokemus, ja Damien tiesi sen, että myös hän voisi oppia paljon elämän perusasioista vaivautumalla vain kuuntelemaan tovin. Hän itse oli heikko ja tietämätön, ja kaiken kukkuraksi tyhmä, koska hän ei vaivautunut kuuntelemaan.

Hän tunsi alkavan päänsäryn kiristyvän päässään. Tämä alkoi ylittää hänen käsityskykynsä: hän oli tanssisalissa taruolennon saarnassa.
”Kuule”, sinitukka sanoi vihdoin kireänä. Hän antoi kätensä valahtaa takaisin sivulleen. ”Aivan sama. En edes alun perin halunnut tulla tänne, en… tanssimaan, tai vielä vähemmän kuuntelemaan elämänviisauksia.” Sanat vyöryivät hänen suustaan. Luultavasti hän katuisi niitä myöhemmin kotona, mutta sillä hetkellä se ei haitannut, koska sehän olisi vasta myöhemmin. ”Joten kiitos, mutta ei kiitos.”
Hän aukaisi vielä suunsa jatkaakseen, tai kenties sanoakseen jotain ystävällisempää, mutta antoi asian olla. Tanssisali ja Arietten tuijotus painoivat häntä kasaan joka puolelta, joten ainoa keino päästä pois tilanteesta oli ovi. Pako. Raukkamainen pakeneminen, jonka johdosta Damien pian löysi itsensä alakerrasta kiskomassa kenkiä rivakasti takaisin jalkoihinsa. Kuitenkin hän oli vain ihminen, kaikkine vikoineen ja heikkouksineen.
Ja halusi hän tai ei, hän ei unohtaisi Ariettea. Ja vaikka hän vannoi ulko-ovesta astuessaan, ettei enää palaisi, oli hän jo lyhyen elämänsä aikana joutunut kokemaan kaiken hyvin epävarmaksi. Jopa omat päätöksensä.
Siltä osin hän jätti tanssistudioon jälkeensä vain kylmettyneen kahvikupin kahvilan pöydälle.

//Kiitokset mahtavasta pelistä! Toivottavasti kohdataan taas samoissa merkeissä. : D //

// Kiitos myös sinulle, oli kyllä todella mukava peli Pääsin vihdoin toteuttamaan Arietten ah, niin ihanaa kliseistä maailmanparannusmetodia ^^. Mie ilmoitan tän loppuneeksi Kaille, toivottavasti Daimien uskaltaa törmätä Arietteen tulevaisuudessakin //

Ariette oli osannut ennakoida tulevan puuskan ja pojan poistuessa nainen jäi tuijottamaan ikkunasta ulos miettien miten ennalta-arvattava ihmisluonto - tai oikeastaan lähes jokainen tunteva elämä maailmalla oli. Häviäminen ei ollut helppoa, eikä se käynyt ajan myötä helpommaksi. Kaikki mitä Ariette saattoi toivoa kadonneelle yleisölleen oli rohkeutta ja tahtoa haudata mennyt, vaikkei sitä unohtaisikaan.