Little secrets, big surprises

//Sir Kai ja Jean-Luc paikalle //

Ivanka

Ivankan suunnitelmat olivat menneet kokolailla uusiksi, kun Mikhail oli pyytänyt häntä tekemään palveluksen. Isoveli oli saanut joltain tutultaan mystisen rasian, joka ei sitten millään meinannut aueta. Mikhail arveli -toisin sanoen tiesi- sen olevan jotenkin noiduttu. Ja koska velipojalla oli kiireitä jonkin Morenaan liittyvän asian kanssa, oli hän pyytänyt Ivankaan viemään rasian jonkun velhon paikeille. Ei siinä ollut kamalasti kieltäytymisen varaa, kun käteen isketään paketti ja osoitelappu. Tilanne ei sinällään ollut huolestuttava, koska Mikhail yleensä varoi tarkkaan sotkemasta sisartaan asioihin, jotka voisivat olla vaarallisia. Ivanka tiesi veljen liikkuvan edelleen kyseenalaisissa piireissä vampyyrien ja velhojen sun muiden kanssa, vaikka hänellä ei ollutkaan varmuutta siitä, harjoittiko velikulta enää hämäräbisneksiä. Mikhailille menneisyyden jättäminen oli ollut kaikkein vaikeinta.
Kyseessä ei siis voinut olla mitään pahaa tai sitten Mikhailkaan ei tiennyt, mitä rasia sisälsi. Muuten Ivanka ei olisi saanut edes nähdä koko rasiaa.

Niinpä venäläisneiti nyt kuljeskeli pitkin Rue de Chêneä yrittäen löytyää oikean paikan. Vaikka hän asuikin Chênevaliessa, ei Ivanka silti erityisemmin liikkunut kaduilla. Mustien nilkkureiden korot kopisivat vasten katukiveystä. Neiti oli sinä päivänä pukenut ylleen tummansiniset farkut, joissa oli hieman kulutusjälkiä sekä valkoisen t-paidan, jonka hihat olivat pitsiä. Kyseinen materiaali oli hänen suuri rakkautensa ja se piti saada tungettua mukaan melkein kaikkialle. Hiukset oli jätetty rennosti auki.

Muutaman suuntaa antavan neuvon jälkeen Ivanka kuitenkin löysi perille. Hän pysähtyi liikkeen eteen, jonka ovessa luki ”Jean-Luc Vipond, velho. Taikakonsultaatiota ja ratkaisuja maagisiin ongelmiin.” Ivanka puristi hieman tiukemmin kainalossaan olevaa pakettia ja tunki osoitelipun taskuunsa. Syvä hengenveto ja sitten vain ovi auki. Hän katseli uteliaasti ympärilleen. Ivanka oli aiemminkin tavannut velhoja, mutta ei ollut koskaan käynyt sellaisen liikkeessä tai asunnossa. Ketään ei näkynyt, joten neiti painoi varovaisesti läheisellä pöydällä olevaa kelloa, joka oli samankaltainen kuin hotelleissa. "Päivää?" hän huhuili varovaisesti vahvasti venäläisellä aksentilla korostetulla ranskallaan. Jostain syystä Ivankan olo oli erittäin jännittynyt.

Jean-Lucin toimisto vaikutti autiolta uuden asiakkaan astellessa sisään. Jotenkin siellä onnistui aina leijailemaan juuri sopivasti pölyä, jotta paikka vaikutti pari päivää sitten hylätyltä, vaikka siellä kuinka siivoaisi. Ehkä se johtui sekalaisesta värikkäiden mattojen peitteestä lattialla, tai sitten ylt'ympäriinsä pursuilevista taikakaluista. Vai oliko liiketilat kirottu? Takahuone pysyi aivan siistinä ja asumiskelpoisena, eikä sitä erottanut liiketilasta muu kuin helmiverho, pölyisyydessä täytyi olla jotakin hämäräperäistä. Velho hieroi partaansa ja yritti kulmat rutussa päätyä johonkin johtopäätökseen, mutta slaaviaksentilla huhuilu herätti hänet muistamaan, että hänellä oli tosiaan putiikki pyöritettävänään.
”Tuo rasia, eikö niin? Heitä se tänne”, Jean-Luc sanoi sisään astelleelle, kieltämättä tavanomaisen äärimmäisen kauniille naiselle.
”Heitä samalla kävelykeppi, se on siinä tuolilla tiskin takana”, hän ohjeisti ja tönäisi itsensä liitämään naisen yläpuolelle. Hän oli ollut jo jonkin aikaa ennen naisen saapumista leijumassa jalkapohjat kattoa vasten, hakemassa parempaa perspektiiviä. Pitkä, siniseksi värjätty tukka oli sotkuisella nutturalla, mutta sen sijaan hänen shaalinsa tupsut roikkuivat juuri ja juuri naisen päätä korkeammalla. Paljasjalkaisella miehellä oli shaalinsa lisäksi päällään vain nuhruiset mustat suorat housut – eikä edes shaaliakaan, kun se pääsi putoamaan hänen ojentaessa kätensä – pudottaessa ne roikkumaan – vastaan. Sekä keppi että rasia olivat jo täysin painottomia, ja velho mutristi huuliaan kärsimättömänä.
”No, älä viivytä minua. Haluan auttaa kauniita neitejä mahdollisimman nopeasti”, Jean-Luc patisteli ja heilutteli sormiaan.

Ivanka

Paikka tosiaankin näytti hieman hylätyltä ja Ivanka joutui vilkaisemaan takanaan olevaa ovea ihan vain varmistuakseen siitä, että liike todellakin oli auki. Mutta kuinka kummassa slaavitar ei ollut huomannut katossa leijailevaa miestä? Luulisi, että sellaisen huomaisi. Ei näköjään, sillä Ivanka säpsähti aika paljon kuullessaan äänen yläpuoleltaan.
Katse kohosi yläilmoihin, jossa sinihiuksinen mies kyseli rasiaa ja kävelykeppiä. Ivanka nyökkäsi, mutta ei oikeastaan edes tajunnut tehdä mitään. Hän oli jotenkin hämmentynyt tilanteesta, vaikka olihan hän nyt velhoja tavannut ennenkin. Ei kylläkään koskaan näin...
Toisen hoputtaessa Ivanka poisti rasian päältä käärepaperin. Kääreen alta paljastui tummanruskea puurasia, jossa ei ollut minkäänlaista saumaa tai saranaa näkyvissä. Puun pintaan oli kaiverrettu koukeroisia kuvioita, ehkä jotain taikamerkkejä, joita Ivanka ei ymmärtänyt. Ivanka samoin kuin Mikhail olivat jo arvelleet sen olevan kokonaan umpinainen, mutta rasian heiluttelu oli paljastanut sen sisältävän jotakin. Kukaan ei vain tiennyt mitä, paitsi hänen veljensä. Ehkä. Mikhail oli sanonut sen olevan jotain tärkeää.
Ivanka heitti tai ehkä enemmänkin ojensi kädessään pitämänsä rasian miehelle, kun tuo hieman patisteli häntä. Samalla hän nappasi kiinni toisen shaalin, joka putosi miehen päältä (hyvänen aika, miehellä ei ollut paitaa päällä). Sitten hän noukki kävelykepin käteensä antaen senkin sinihiuksiselle, joka kaikesta päätellen oli Jean-Luc Vipond. Tuskin paikalla oli muita katossa leijuvia henkilöitä, jotka näyttivät velhoilta.
"Se rasia pitäisi saada auki, jos mitenkään mahdollista", Ivanka sanoi varsin tarpeettomasti. Eiköhän toinen sen ollut jo osannut päätellä.

Jean-Luc virnisti velmusti, kun sievä nainen nyökkäsi ja hämillään vain ojensi pyydetyt tavarat hänelle. Hän kurtisti kulmiaan huomatessaan, että oli osunut oikeaan arvauksensa kanssa – kääreiden sisältä tosiaan paljastui rasia, riimuin kaiverrettu vieläpä. Partaansa kyhnyttäen velho nappasi rasian itselleen ja pyöritteli sitä yhdellä kädellä ympäri, jättäen sen sitten leijumaan silmiensä tasalle kevyesti pyörähdellen. Kohta hänen kävelykeppinsäkin leijui ylös, ja sinitukka otti sen talteen kainaloonsa.
”Todellako?” hän kysyi ja käänsi kasvonsa niin, että pystyi katsomaan allaan seisovaa naista toinen kulma koholla.
”Miten avataan umpinainen puupalikka? Vai oletko lukinnut lempikorusi sen sisään?” velho kyseli ja nappasi samalla toisella kädellä kauemmas ajelehtineen rasian takaisin lähelleen. Kääntäen huomionsa taas täysin rasian puoleen hän otti kävelykeppinsä toiseen käteensä ja kopautti rasiaa kevyesti sen nupilla. Hetken aikaa partaansa suittuaan hän ojensi keppiä nuppi edellä naiselle. Nupin aiemmin kirkkaassa kivessä pyörteili nyt värisumua.
”Katso nyt, se on oranssi. Vai aprikoosi? En ole koskaan ymmärtänyt värien nimiä.”

Ivanka

Ivankalla kesti hetki saada itsensä kunnolla käyntiin ja alkaa ojentelemaan tavaroita. Miehen kulmien kurtistus ei jäänyt huomaamatta. Oliko tässä nyt jokin vialla? Ei saumatonta rasiaa ollut helppo avata, mutta ehkä taikuudella onnistuisi vähän paremmin kuin sahalla ja kirveellä. Niitä he olivat nimittäin koettaneet, eivätkä saaneet edes naarmua rasian pintaan.
"Se on veljeni. Hän hankki sen joltain velhotuttavaltaan käsittääkseni", Ivanka selitti. "Hän ei kuitenkaan kertonut miten se avataan", hän lisäsi vielä. Kerrassaan typerä velho. Olisi pistänyt edes lukon, jonka voisi tiirikoida, mutta ei. Umpinainen ja täysin saumaton. Ivanka tarkkaili silmä kovana miehen toimia yrittäen ehkä oppiakin niistä jotain. Tai ainakin muistaa. Mikhail varmasti kyselisi, mitä oli tapahtunut. Ja oli jotenkin kiehtovaa nähdä velho työssään. Pelkästään se, että mies kopautti kävelykeppinsä rasiaan, tuntui jotenkin hurjan jännältä, vaikka ei Ivanka tätä ulospäin näyttänytkään. Kasvoilla oli tyyni perusilme, ehkä pieni hymynpoikanen suupielessä.
"Minä sanoisin, että se on enemmän oranssi kuin aprikoosi", Ivanka rohkeni kertoa mielipiteensä. Toisaalta, oliko niillä väreillä edes kamalasti eroa? Aprikoosithan olivat vaalean oransseja. Vai sittenkin aprikoosin värisiä?
"Onko sitä mahdollista avata?" Ivanka kysyi kohteliaasti. Saattoihan kyseessä olla joku mutkikas loitsu, johon tarvittaisiin ties mitä lohikäärmeen suomuista yksisarvisen sylkeen. Ja Ivankan tietojen mukaan niitä oli hankala hankkia.

Veljen rasia. Pikkutieto sai Jean-Lucin hymähtämään ja pyörittelemään rasiaa ympäri hieman entistä nopeammin. Nainen oli varovainen, yritti asettua hänen tahtiinsa ja olla kohtelias. Kristalli ei tosin tainnut olla aivan kumpaakaan, ei aprikoosi eikä oranssi. Siinä oli hohde, joka sai Jean-Lucin rypistämään kulmiaan ja sukimaan partaansa.
”Haluatko todella avata sen?” velho vastasi kysymykseen kysymyksellä.
”Sehän on veljesi rasia. Antaisit veljesi hoitaa veljesi asiat.”
Ulkomaalainen aksentti, kaunis hoikka neiti, huomionarvoinen, muttei millään tavalla maaginen ulkonäkö. Ulkopuolinen, joku joka pakotettiin sekaantumaan muiden asioihin – silkka ajatusketju sai Jean-Lucin huokaisemaan. Hän käpertyi kerälle katonrajaan ja pyöräytti osittain käsillään auttaen itsensä ympäri. Hitaasti, hitaasti hänen painonsa kasvoi, ja mies alkoi leijua tasaisesti kohti maanpintaa, kunnes lopulta jalkojen osuessa mattoihin ja kävelykepin ollessa jo valmiiksi tukemassa oikeaa jalkaa painovoiman vaikutus palasi kokonaisuudessaan häneen. Nyt rasia putosi kauniisti luonnonlakien mukaisesti hänen käteensä, kun hän kopitteli sitä vasemmalla kädellään.
”Velhot eivät pidä siitä, että heidän rasioitaan avataan muuten, kuin heidän haluamallaan tavalla. Eikä koskaan tiedä, mitä he lukitsevat lippaisiinsa. Minäkään en uskalla kurkistaa moniin noista purnukoista, enää”, hän jutusteli ja nyökkäsi viimeisen virkkeen aikana tiskin takana olevien hyllyjen purkkeja ja purnukoita kohti.

Ivanka

Ivanka ei oikein tiennyt, miten päin hänen olisi pitänyt olla. Hänellä oli jotenkin ulkopuolinen olo, tunne ettei hän lainkaan kuulunut tähän hieman pölyisään liikkeeseen, jonka omistaja leijaili katossa pää alaspäin. Niinpä hän yritti paikata tätä tunnetta kohteliaalla ja asiallisella käytöksellä, joka ei aivan ollut neidille tyypillistä. Yleensä hän oli rennompi ja puheliaampi. Vapautuneempi.
"Se pitää saada auki", Ivanka sanoi topakasti. Se oli hänelle määritetty tehtävä. Avaa rasia tavalla tai toisella. Jos herra Vipond ei siinä onnistuisi, sitten pitäisi etsiä joku, joka onnistuisi.
"Veljeni olisi tullut, mutta oli kiireinen", slaavitar selitti. "Hän laittoi minut asialle." Ivanka ilmaisi sanoillaan, ettei suinkaan ollut luvattomilla teillä tai tekemässä mitään veljensä selän takana. Eihän hän tiennyt, oliko velho moista ajatellut, mutta ei ainakaan enää tarvitsisi epäillä.
Velhon toimet saivat Ivankan vaistomaisesti ottamaan puolittaisen askeleen taaksepäin. Hän siirtyi pois sinihiuksisen tieltä, kun tuo ensin teki jonkinlaisen kuperkeikantapaisen ilmassa ja alkoi sitten laskeutua alas. Jotenkin siitä tuli mieleen katutaikureiden esittämät levitaatiotemput, joissa käytettiin nostureita ja sellaisia. Tämä kuitenkin oli ihan tosi juttu.
Velho palasi maan pinnalle ja Ivanka huomasi, että näin oli huomattavasti mukavampaa. Hän oli joutunut katselemaan miestä hieman yläviistoon, nyt ei ainakaan niska kipeytyisi, kun he olivat suunnilleen samalla tasolla.
"Larissa ei antanut ohjeita sen avaamiseen, joten veljeni oletti, ettei sillä ole väliä, miten se avataan", Ivanka sanoi. Larissa oli se velho- tai oikeastaan noita- joka oli rasian toimittanut, ilmeisesti Venäjältä. Ivanka ei nimittäin tuntenut muita sen nimisiä noitia. Ja tuskin Mikhailkaan.
"Eikä sen sisällä ole mitään vaarallista", Ivanka sanoi äärimmäisen varmana asiastaan. "Muuten en saisi koskeakaan siihen." Mikhail suojeli sisartaan erittäin huolellisesti kaikilta mahdollisilta ikävyyksiltä, etenkin niiltä, jotka saattaisivat aiheutua hänestä. Jotenkin velikulta oli jo onnistunut hankkimaan itselleen muutaman vihamiehen, ilmeisesti baarista tai jostain hämäräkujilta.

Neito löysi itsestään lisää selkärankaa ja alkoi panna vastaan sen sijaan, että olisi ajautunut täysin Jean-Lucin rytmiin. Se ei velhoa kohauttanut suuntaan eikä toiseen, mutta hän väänteli suutaan pyöritellessään saumatonta rasiaa kämmeniensä välissä, selvästi miettien naisen selventäviä puheita. Ne eivät oikeastaan selventäneet tilannetta, saivat vain sinitukkaisen velhon uppoutumaan ajatuksiinsa ja kenkkaamaan kohti takahuonetta rasia toisessa kädessään. Puolivälissä oviaukkoa hän pysähtyi nytkähtäen ja vilkaisi taakseen, kuin yhtäkkiä muistaen taas naisen olemassaolon.
”... haluatko teetä?” hän kysäisi, ja jatkoi sitten takahuoneen, asuntonsa, puolelle.

Sinitukka jätti rasian nököttämään tiskivuoren täyttämän keittiötason kulmalle ja taiteili jostain esiin suuret, puhtaat teemukit ja vedenkeittimen pihisemään. Jäädessään hiussuortuvaansa pyöritellen pohtimaan maailman merkitystä, jonka ilmeisesti teemukin pohja hänelle paljasti, Jean-Luc taisi muistaa taas todellisuuden ja hymyili naiselle.
”Jos tämä Larissa ei kertonut miten rasia avataan, se täytyy avata kellarissa. Joten... haluatko kuivakakkua?” hän kysyi, kuin hänen esittämien asioidensa välillä olisi päivänselvä syy-seuraussuhde.

Ivanka

Ivanka seisoi kokolailla toimettomana velhon mutristellessa suutaan. Ivanka katseli hieman ympärilleen liikkeessä sillä aikaa, kun toinen pyöritteli rasiaa kädessään. Toivottavasti se aukeaisi helposti. Ivanka ei tiennyt, mitä hän sitten tekisi, jos rasian avaamiseen tarvittaisiin jotain taikayrttejä. Ne varmasti maksoivat paljon, eikä heillä kamalasti ollut sillä hetkellä irtonaista rahaa. Morena kun nieli vielä alkuvaiheessa enemmän rahaa, että kaikki saatiin käyntiin.
Sitten Jean-Luc lähti kohti takahuonetta. Ivanka meni neuvottomaksi. Kuuluiko hänen seurata perässä vai jäädä odottelemaan? Hän kuitenkin päätyi siihen tulokseen, että menisi ainakin lähemmäksi. Hän pysähtyi, kun velho pysähtyi kysymään teetä. "Kyllä, kiitos", hän sanoi. Ivanka oli suuri teen ystävä ja hänellä oli kotona montaa laatua teetä ja ihan oikea samovaarikin.

Ivanka päätyi loppujen lopuksi pysähtymään ovelle, joka vei ilmeisestikin velhon asuntoon. Hän seisoi kohteliaan hiljaa sillä aikaa, kun sinihiuksinen tuijotteli teemukin pohjaa. Saattoihan sillä olla jokin syvällinen merkitys. Ehkäpä toinen tutkailil parasta tapaa avata rasia mukin pohjasta?
Jean-Luc sanoi, että rasia piti kuulemma avata kellarissa. Ivanka nyökkäsi hieman. Selvä, kyllä se sopi. Hänen puolestaan toinen saisi avata sen vaikka vessassa, jos siitä oli mitään apua. Kakkuakin tarjottiin. "Onko siinä pähkinää?" Ivanka kysyi. Hän ei voinut syödä mitään pähkinää sisältävää tai mitään, mikä oli ollut kosketuksissa pähkinään. "Jos ei ole, niin voisin ottaa pienen palasen." Ruokailukin oli jäänyt vähän vähäiselle huomiolle sinä päivänä pitkään nukkumisen ja kiireisen kaupungille lähdön takia. Pieni eväs tekisi kieltämättä hyvää.

Taikuus taisi sittenkin olla naiselle vähän tutumpaa juttua, kun hän pystyi kaikessa rauhassa luottamaan rasian hänen kontolleen ja nauttia teehetkestä. Tai sitten hänellä ei ollut yhtään minkäänlaista käsitystä siitä, minkälaisen voiman kanssa oli tekemisissä. Jean-Luc leikkasi banaanikakusta viipaleen ja ojensi sen lautasella naiselle yrttiteemukin kera.
”Istu toki. Sohvan vieterit ovat pahassa kunnossa, mutta nojatuolit ovat okei”, hän opasti ja viittoi liiketilan puolella oleviin vanhoillisiin, pulleisiin huonekaluihin.
”Minä menen alas, ja jos kuluu yli puoli tuntia... no. Ei mitään. Sitten kuluu”, velho vaihtoi mieltään kesken lauseen. Tämä oli vakava tehtävä, mutta ei hänellä ollut Olivierin kaltaista luotettavaa tyyppiä seurassaan.

Sen kummemmin naista huomioimatta – eihän hän ollut edes kysynyt hänen nimeään – Jean-Luc käveli keppinsä kanssa takaisin takahuoneeseen, nappasi loput kuivakakusta matkaansa, astui pienestä ovesta kellariportaikkoon ja alas kellariin mystinen rasia kainalossaan. Hän laittoi valot päälle, sulki huonella portaiden alapäässä olevan oven ja asetti kuivakakun lattialle, ennen kuin klenkkasi avamaanaan taaemman huoneen raskaan metallioven.
”Toin sinullekin kahvipalaa. Pitäisi saada tämä rasia auki... No, ehkä löydän jonkin keinon”, hän puheli ja taputti juttukumppaniaan, ennen kuin alkoi piirtää lattiaan sigiliä. Vaivihkaa hänen liikkeensä muuttuivat hartaan huolellisiksi ja sigilin äänteet soljuivat hänen huuliltaan silmäluonten väristessä puoliummessa. Viivat ja kiemurat alkoivat hohtaa hentoa lilaa, valo tärisi – ja voimistui magentaksi poltteeksi. Jean-Luc yritti suojata silmiään, mutta leimahduksen päättyessä joutui silti räpyttelemään kirkkaita jälkikuvia pois näkökentästään ja kattolampun valosta huolimatta kellari näytti sysipimeältä. Rasia ei ollut moksiskaan, vaan piilotti saumattoman puunsa salaisuuden suorastaan härnäävästi.
”Hmh. Ehkä sitten Arreksen kolmio...” Jean-Luc pohdiskeli itsekseen ja alkoi piirtää uutta sigiliä.

Ivanka

Ivanka ei ollut erityisen huolissaan siitä, mitä toinen hänen lippaalleen teki. Tai siis Mikhailin lippaalle. Sinihiuksinen oli velho, joten kaipa tuo osasi käsitellä asioita. Ivanka otti vastaan ojennetun mukin ja kakkuviipaleen. Hänet opastettiin nojatuoliin liikkeen puolelle eikä slaavitar oikein osannut muuta kuin kulkea ohjattuun suuntaan.
Velho sanoi menevänsä alas ja olevansa siellä puoli tuntia. Ivanka nyökkäsi. Hän odottaisi täällä ihan kaikessa rauhassa. Se olisi turvallisinta kaikille.

Ivanka istuutui nojatuoliin, kun mies katosi takaisin keittiöön. Hän laski kakkulautasen syliinsä ja hörppäsi teetä. Hän kuuli oven vaimean kolahduksen. Neiti katseli ympärilleen huoneessa, jonne oli laskeutunut hiljaisuus. Mitenköhän velholla mahtoi sujua? Ivanka mietti, olisiko hänen pitänyt esitellä itsensä. Tai edes varmistaa, että toinen oli velho? Entä jos tämä olikin vain joku kauppa-apulainen? Tuskinpa sentään. Ainakin hän toivoi kovasti, että asia oli niin.
Ivanka näykki vaisusti banaanikakkuaan, koska muutakaan tekemistä ei oikeastaan ollut. Banaanikakku ei ollut hänen suurinta herkkuaan, mutta tee oli aivan erinomaista. Lopulta hän nousi ja kävi viemässä astiansa keittiöön tiskipöydälle, jossa oli mukava kasa tiskiä. Ivanka ei ollut mikään kodinhengetär, mutta tiskaaminen käväisi kyllä mielessä. Hän ei kuitenkaan tiennyt, oliko joukossa kenties jotain tärkeää tai vaarallista. Niinpä hän vain huuhteli omat astiansa ja laittoi ne kaappiin.

Ivankaa houkutti tutkia paikkaa tarkemmin, mutta hän ei oikei tiennyt, oliko se lainkaan sopivaa. Hän oli jo aikeissa lähteä takaisin, kun katse osui oveen, josta velho ilmeisesti oli mennyt. Normaalisti neiti ei olisi mennyt, mutta hän ei ollut koskaan nähnyt velhoa työssään, Mikhail oli pitänyt hänet kaukana kaikesta sellaisesta. Ja mitä pahaa saattoi edes olla siinä, jos hän pikkuisen kurkistaisi ja pysyttelisi sivummalla? Ei varmasti yhtään mitään. Niinpä Ivanka meni ovelle ja avasi sen hiljaa. Hän sulki oven takanaan ja lähti hiljaa kulkemaan kellariin. Tai niin hiljaa, kun vain pystyi korkokengissä kävelemään. Lopulta hän pääsi kellariin ja pysähtyi oviaukolle. Hän näki valonvälähdyksen ja joutui kääntämään päänsä pois suojatakseen silmiään.

Jean-Luc ei kuullut oven käyvän ja korollisten askelten laskeutuvan alas kapeita portaita. Sigilien piirtäminen vaati kaiken huomion itseensä, eikä jättänyt mitään ympäristön tarkkailuun. Miksi se koskaan oli ollut kenestäkään hyödyllisen ja kehittämisen arvoinen ala... Sitä velho ei tiennyt, eikä hän myöskään osannut aavistaa, että hänen hehkeä asiakkaansa päättäisikin tulla katsomaan hänen työskentelyään. Eivät hänen metodinsa olleet mitenkään salaisia, mutta tuntemattomien rasioiden avaamisessa oli aina riskinsä, kellarin asukista puhumattakaan.

Sinitukkainen mies istui polvillaan ja piirsi suurta, kolmioon asettuvaa sigiliä rasian ympärille magiaa värisevään transsiin vaipuneena, kun nainen kurkisti sisään ja sain kauimmaisessa nurkassa maanneen tumman olennon kohottamaan kuononsa ja vetämään yhden pitkän, suhisevan hengenvedon. Se avautui kerältä parimetriseen pituuteensa ja nousi kuudelle jalalleen, nousten noin metrin säkäkorkeuteen. Likaisenmusta, kyömyjen, suomujen ja untuvatuppojen kirjoma keho oli matala ja pitkänmallinen kuin varaanilla, ja takkuisen harjaksen keskeltä tuijotti ilmeettömät, valkeat ja matelijamaiset, mutta selkeästi ihmismäiset kasvot.

Olento kävellä löntysti Jean-Lucin ohitse velhon sitä huomaamatta, ja se kulki oviaukosta ulos pysähtyen asetuttuaan täsmälleen puoliväliin kahden huoneen rajaa. Sen hengitys sihisi sen sieraimissa, kun se seisoi hetken aloillaan, ennen kuin käänsi kasvonsa naista kohti – ja avasi korvasta korvaan asti levittyvän kitansa piikikkään hammasrivistön paljastaen. Valkea pää nyki edestakaisin ja olennon kurkusta kuului rytmikästä, kähisevää nieleskelyä sen alkaessa kävellä naista kohti pitkä häntä kalkkaromaisesti väristen.

//Pööööööö. Jean-Luc tulee pelastamaan ensi viestissä, ellei Ivanka keksi jotain itse :'D//

Ivanka

Pieni ääni päässä, jota toisinaan kutsuttiin omaksitunnoksi tai järjen ääneksi tilanteesta riippuen, suorastaan kirkui Ivankalle käskien tätä kääntymään ja menemään takaisin ylös kiltisti sohvalle istumaan. Mutta oliko mikään yllätys, että slaavitar jätti moisen noteeraamatta? Eipä oikeastaan. Hän ei tullut ajatelleeksi sitä, mitä saattaisi seurata velhon työn häiritsemisestä. Siis eihän hän aikonut häiritä, katsella vain, mutta eihän sitä voinut tietää, mitä saattaisi sattua.

Ivanka seurasi vain hiljaa ovenpielessä Jean-Lucin touhuja. Hänellä ei ollut minkäänlaista aikomusta mennä lähemmäksi, koska saattaisi aiheuttaa häiriötä maagisissa virtauksissa tai vastaavaa. Ei hän sentää ihan tyhmä ollut. Toisen työskentely oli jotenkin luomavaa ja hypnotisoivaa. Huoneen nurkasta lähtevä liike kuitenkin kiinnitti neidin huomion. Aluksi hän ei erottanut, mikä se oli. Jokin suurikokoinen koira ehkä. Otus tuli kuitenkin lähemmäksi ja Ivanka alkoi toivoa, ettei olisi nähnyt sitä laisinkaan. Mitään yhtä kamalan näköistä hän ei ollut kuunaan nähnyt. Alkuun Ivanka jo ehti toivoa, ettei otus olisi huomannut häntä, mutta sitten se alkoi suunnata häntä kohti ja toive oli hukkaan heitetty.
Slaavitar yritti perääntyä, mutta kompastui portaaseen ja kaatui. Tai oikeastaan muksahti istualleen portaan reunaan ja satutti häntäluunsa. Samalla hän kirkaisi ja lisko-otus mönki lähemmäksi kalistellen häntäänsä ja aukoen suutaan, jossa oli hurja rivi piikikkäitä hampaita. Nyt Ivanka todellakin katui sitä, että oli lähtenyt yläkerrasta. Hänestä tulisi liskohirviön ruokaa. Hyvästi julma maailma. Sanotaan, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Siltä alkoi tässäkin tapauksessa näyttää.

//Jätän pelastamisen Jean-Lucille, kun ei tuo Ivanka mitään saa kirkumiseltaan aikaiseksi //

Jean-Lucin maailmassa oli vain olemassa ote liidusta, rytmisesti toistuvat symbolit ja kaaret ja mielen vallannut loitsumantra. Äärimmäisen keskittymisen lävitse kuitenkin vuoti hermostunut havainto siitä, että jokin huoneessa oli lähtenyt liikkeelle, mutta velho puristi sen ulos tajunnastaan – hänellä oli enemmän varaa antaa asioiden kulkea omalla painollaan, kuin keskeyttää sigilin piirtäminen. Valitettavasti hänen liitunsa katkesi napsahtaen poikki, kun kirkaisu sai hänet hätkähtämään takaisin maailmankartalle, ja keskeneräinen kuvio maassa sihisi ja rätisi mustaksi sutuksi.

Aluksi Jean-Luc ei ollut muuta kuin närkästynyt siitä, että hänen työnsä keskeytettiin, mutta sitten hänen aivonsa raksuttivat hetken ja mies tajusi, mistä todennäköisesti oli kyse. Sinitukka singahti välittömästi painottomana rappusten luo, ja laskeutua tömähti tukevasti kolmea nauhanohutta mustaa kieltänsä lipovan olennon päälle.
”Nina! Hän ei ole ruokaa”, Jean-Luc sanoi tiukasti ja napautti luunapin valkoiselle nenäkohoumalle. Olento päästi sisäänpäinvedetyn nikotuksen, mutta painoi sitten päänsä ja perääntyi askeleen-pari naisesta.
”Eh, sinun kannattaa ehkä kuitenkin pistää veljesi hoitamaan itse rasiansa, kun et -” velho aloitti, mutta tuli äkillisen pamauksen ja hänen tukkaansa liehuttavan paineaallon keskeyttämäksi. Kellarihuoneessa rasia oli päättänyt posautella itsekseen – tietystikään avautumatta – ja loistaa vihreää valoa. Valkokasvoinen olento päästi kimeän narinan ja syöksähti yhä Jean-Luc ratsaillaan juoksemaan portaita ylös, mahdollisesti niille kaatuneen naisen yli, ellei hän väistäisi pois tieltä.

Ivanka

Oli todellakin ollut suunnaton virhe tulla alakertaan nuuskimaan. Miksi, oi miksi, hän ei vain ollut jäänyt kiltisti ylös istumaan niin kuin velho, joka oli asiantuntija ja ammattilainen, ohjeisti? Mutta piti olla utelias ja tyhmä. Ja tämä siitä seurasi.

Ivanka yritti peruuttaa taaksepäin rappusissa, kun liskohirviö möngersi lähemmäksi mustaa kieltään lipoen. Hän oli liian peloissaan ja järkyttynyt tajutakseen, että kahdella jalalla pääsisi nopeammin pakoon kuin rapukävelyä muistuttavalla tyylillä peruuttaen.
Sitten velho saapui pelastavana enkelinä paikalle ja... napautti luunapin Nina- nimiselle liskohirviölle? Se kuitenkin näytti toimivan ja otus perääntyi. Ivanka tuijotti silti järkyttyneenä näkemäänsä, eikä tajunnut liikkua minnekään päin. Velho aloitti torumisensa, mutta ei päässyt loppuun, kun jossain takana pamahti. Paineaalto huojautti hieman portaissa könöttävää slaavitarta, joka oli iskeä päänsä portaaseen horjahduksen saattelemana. Liskomonsteri ei tästä pitänyt ja lähti painelemaan yläkertaan. Ivanka ei ehtinyt tehdä muuta kuin nojautua hieman sivuun niin, ettei Nina talloisi hänen päätään, kun lisko jo rymisteli hänen ylitseen potkaisten samalla kipeästi Ivankaan sääreen. Taisivat kynnetkin raapaista siinä samalla hieman.

Ivanka jäi järkyttyneenä portaikkoon kuuntelemaan, mitä yläkerrassa tapahtuisi. Kuuluiko lasin helinää tai muita merkkejä siitä, että monsteri murtautuisi vapaaksi kaduille. Sehän olisi hänen vikansa. Ja entäs velho? Miten tuolle oli mahtanut käydä? Muutaman silmänräpäyksen Ivanka vain oli paikoillaan, kunnes tajusi sitten nousta ylös. Rasiaan hän ei menisi koskemaan, mutta uskaltaisiko ylöskään mennä? Pakko aki se oli, kun ei muitakaan ulospääsyreittejä tainnut olla. Varovaisesti hän lähti kiipeämään portaita koko ajan tarkkaavaisena siltä varalta, että Nina päättäisi tulla takaisin. Toivottavasti kaikki olisi kunnossa eikä mikään tai kukaan olisi hajonnut.

Kaikki oli hetken ajan kammottavaa kaaosta, ja Jean-Lucin sydäntä kylmäsi ajatus siitä, että hänen asiakkaansa – miksi hän ei ollut kysynyt hänen nimeään? No, sellaista sattui – oli talloutunut kuoliaaksi. Ajatus ja pamahduksen tuottama adrenaliini saivat hänet kaapaisemaan itsensä ja Ninan äkkiä painottomiksi. Vauhti kantoi heidät leijumaan ylös portaita ja ilmapallon lailla pompahtaen ovenkarmin alitse keittiöön, jossa Nina kiepsahti ylösalaisin ja alkoi raahata itseään paniikissa ympäri kattoa. Jean-Luc roikkui kiinni jaloillaan ja risti kätensä puuhkaan syventyen harmistuneisiin aatoksiinsa.

Sinitukka raotti vain aavistuksen verran toista silmäänsä, jotta näki, että nainen oli kiivennyt portaat ylös.
”Ja tämä -” hän aloitti yhtäkkiä nostaen sormensa osoittamaan ylös – alas – kuin opettaja, ”- on miksi me emme yritä availla muiden velhojen rasioita. Tai kellareita. Mm, varsinkaan kellareita”, hän selitti totisena ja nyökytteli itsekseen päästäessään itsensä putoamaan Ninan selästä leijumaan alas kohti lattiaa. Kuin ihmeen kaupalla hän oli saanut pidettyä kävelykeppinsä matkassaan, ja nilkutti naisen luo. Hän tuijotti naista hetken todella vakavana hailakoilla silmillään, mutta repesi sitten hymyilemään.
”Mikä sinun nimesi on? Olen Jean-Luc Vipond, se lukee ovessakin. Terve”, hän esitteli itsensä auttamattoman myöhässä ja kaappasi naisen käden pikaiseen mutta pirtsakkaan kättelyyn.
”Tässä vaiheessa varmaan haluat tulla katsomaan loppuun taistelun rasian kanssa? Se käy ihan hyvin, nyt tiedän nimesi eli jos jotain tapahtuu, voin ilmoittaa omaisillesi... ja vahinko on jo tapahtunut eikä Nina syönyt sinua, joten kaikki on hyvin”, Jean-Luc jutusteli taas ominaisella hajamielisellä tavallaan, josta ei ollut varma, puhuiko hän oikeasti kenellekään muulle kuin itselleen. Joka tapauksessa hän lähti kävelemään alas portaita ja takaisin kellariin vislaten mennessään, mikä sai ilmeisesti nyt omien käpäliensä tarttumakyvyn ansiosta katossa roikkuvan Ninan kääntymään ympäri ja lähtemään seuraamaan.

Ivanka

Voi herran jestas, mitä ihmettä hän oli mennyt tekemään? Ivanka katsoi kauhistuneena ja jalkaansa pidellen, kun liskomonsteri viipotti miltei katonrajassa velho kyydissään. Ei kuitenkaan auttanut jäädä porttaikkoon piileksimään, vaikka se kieltämättä oli erittäin houkuttava ajatus, vaan piti mennä katsomaan oliko sattunut pahasti.

Ivanka lehahti poskiltaan punaiseksi häpeästä, kun sinitukkainen alkoi opettajamaisen puheensa. "Izvinite", hän pyysi anteeksi. Venäjäksi tosin, koska se nyt tuli vain luonnollisimmin. "Anteeksi." Kieli vaihtui takaisin ranskaan, kun slaavitar huomasi erheensä. Venäjänkielisen sanan perimmäinen merkityskään ei varmaan ollut jäänyt epäselväksi, mutta ainahan oli varmempaa käyttää yhteistä kieltä. "En yleensä ole näin utelias", hän myönsi vielä.
Epävarmasti myös Ivanka hymyili velhon kasvoille ilmestyneen hymyn myötä. Ilmeisesti toinen ei ollutkaan kamalan vihainen. Se oli suuren suuri helpotus. "Ivanka Borisovna Petrova", Ivanka esitteli itsensä ja tajusi vielä kätelläkin jotenkuten.
Jean-Luc kysyi, tahtoiko Ivanka nyt tulla seuraamaan rasianavausepisodin loppuu ja pieni nolostuksen puna kohosi taas poskille. "Minun on varmaan parempi tulla. Pystyt ainakin vahtimaan minua etten tee lisää typeryyksiä", Ivanka sanoi ja hymyili hieman, vaikka ei ollut lainkaan varma mahtoiko velho edes kuunnella. Oli miten oli, hän ei kyllä koskisi mihinkään, jos ei tietäisi sen olevan täysin turvallista. Ivanka säpsähti, kun Ninaksi kutsuttu lisko-otus lähti mönkimään kattoa pitkin kellarin suuntaan. Ivanka kulki jonon viimeisenä, sopivan välimatkan päässä liskosta. Ties vaikka tuo päättäisi heittäytyä alas ja rusentaa nuuskivan slaavittaren alleen. Se saattaisi olla hänelle oikein. Mitäs oli mennyt urkkimaan.

Jean-Luc kohotti kulmiaan ja naurahti.
”Typeryyksiä... sinun olisi oikeasti pitänyt jättää tämä veljesi hoidettavaksi, kuuletkos”, hän sanoi, kohautti olkiaan ja ilmeisesti jätti jutun sikseen, pyyhki sen mielestään. Hänen oli pakko, jotta hän saisi jatkettua rasian kanssa kamppailua – siinä ei voinut olla keskittynyt mihinkään muuhun.
”Mmm. Älä välitä Ninasta, niin hän ei välitä sinusta”, hän huikkasi edes katsomatta Ivankaa kohti. Ivanka. Sen soinnissa oli jotain hassua...

Alhaalla Jean-Luc viittoi epämääräisesti Ivankaa seisomaan tai istumaan tai miten parhaaksi näki huoneen seinustan lähellä sillä välin, kun hän tökki vahingoittumattoman näköistä rasiaa kävelykepillään. Kristallin värireaktio ei ollut muuttunut, joten hän huokaisi ja polvistui kömpelösti alas lattialle hakien toisen liidunpuolikkaista takaisin hyppysiinsä.
”Tässä kohtaa täytyy olla täysin hiljaa, koska minun pitää saada tämä piirrettyä täydellisen keskittyneenä, okei? Okei”, hän ohjeisti Ivankaa, ja alkoi piirtämään uusiksi aiemmin kesken jäänyttä sigiliä. Vei viitisen minuuttia saada se valmiiksi, ja monimutkainen geometristen kuvioiden kudos hohti hempeää liilaa hälveten sitten olemattomiin ensin lattialta, ja sitten Jean-Lucien silmien heijastuksesta. Sinitukka kyhjötti aikansa aloillaan lattialla, ja repesi sitten hymyilemään leveästi ja suorastaan pomppasi pystyyn. Nurkkaan vetäytynyt Nina hätkähti siitä hereille ja alkoi heilutella päätään hämmentyneesti Jean-Lucin tarttuessa sitä kuudesta käpälästä etummaisista ja tanssittaessaan olentoa ympäri kellaria nauraen ääneen.
”Helppo nakki! Helppo nakki! Ivanka, ota rasia ja tutki sitä. Se on älypeli, sen saa auki ilman väkisin magialla vääntämistä. Kokeile, kokeile ihmeessä~” mies suorastaan rallatteli selkeästi tyytyväisenä siihen, että hänen ei tarvitsisi rasittaa itseään enempää loitsujen parissa.

//Annan pallon sulle~ :'D Heitä jotain yllättävää?//

Ivanka

"Alan olla samaa mieltä kanssasi", Ivanka sanoi velholle. "Mutta Mikhail ei varmaankaan aavistanut, että osaan aiheuttaa näinkin paljon ongelmia", hän puheli hymyillen hieman. Koska Jean-Luc ei ilmeisesti ollut vetänyt palkokasvia nenäänsä slaavittaren töttöilyn takia, saattoi hänkin rentoutua hieman. Sinitukkainen kehotti myös olemaan välittämättä Ninasta. Oli hiukkasen vaikeaa olla välittämättä parimetrisestä liskosta, jolla oli kuusi jalkaa, mutta Ivanka päätti yrittää parhaansa. Hän ei halunnut päätyä Ninan ruokalistalle.

Ivanka meni seinän viereen mahdollisimman kauas Ninasta ja jäi siihen nojaamaan. Velho ohjeisti olemaan hiljaa ja neiti oli jo vastaamassa selvä, kun muisti, että vaadittiin hiljaisuutta. Niinpä hän vain nyökkäsi ja piti suunsa tiukasti supussa. Ei sanaakaan. Ivanka yritti jopa hengittää mahdollisimman äänettömästi. Hän ei halunnut, että mikään tai kukaan räjähtäisi sen takia, ettei hän osannut olla hiljaa.
Slaavitar tarkkaili keskittyneesti miehen piirtämistä. Taikuus oli aina ollut Ivankasta hurjan kiehtovaa, vaikka hän ei ollut koskaan päässyt sitä varsinaisesti näkemään. Olihan joku Mikhailin velhokaveri loihtinut Ivankalle ruusuja tyhjästä, mutta tämä oli aivan eri asia. Paljon kiehtovampaa ja maagisempaa.
Ninan tavoin myös Ivanka hätkähti yllättävää hypähdystä. Ilmeisesti jotain hyvää oli sattunut.

Rasia oli siis älypeli. Epätoivoinen häivähdys kävi Ivankan kasvoilla. Hän oli surkea älypeleissä. Rubikin kuutio ratkesi ohjeiden avulla hädin tuskin. Kuinka hän saisi auki maagisen älypelin ilman käyttöohjeita? Arastellen neiti käveli rasian luokse. Ettei vain mikään räjähtäisi? Hän poimi lattialla olevan rasian käteensä. Se tuntui viileältä, melkein kylmältä aivan kuin se olisi tehty puun sijasta kivestä. Ivanka pyöritteli rasiaa kädessään, yritti löytää jostain kolosta tai saumaa, joka aiemmin olisi jäänyt huomaamatta. Mitään ei näkynyt. Puupinta oli aivan yhtä sileä kuin ennenkin. Hän tökki sormellaan puupintaa siltä varalta, että siinä olisi näkymättömiä näppäimiä. Ei mitään. Ilmeisesti yhdistelmä oli väärä tai mitään näppäimiä ei edes ollut. Todennäköisesti jälkimmäinen vaihtoehto oli oikea. Ivanka alkoi turhautua, vaikka se ei todellakaan ollut hänen tapojensa mukaista.
"Olet sinä kyllä yksi rasite", Ivanka jupisi venäjäksi. Kieli oli vaihtunut jälleen huomaamatta. "Etkö voisi vain olla kiltti rasia ja avautua?" Rasia kuitenkin pysyi mykkänä ja umpinaisena. Ivanka tuhahti. Ihan sama. Pysyköön sitten kiinni. "Avaudu typerä romu!" hän sähähti vielä ja heitti koko roskan seinään. Slaavitar ei muistanut, että huoneessa oli muitakin ja antoi siis itsestään todennäköisesti varsin huonoa vaikutelmaa.

Rasia lensi iloisesti ilman halki ja kalahti seinään pudoten lattialle. Samalla kuului naksahdus ja jotain viuhahti ilman halki osuen melkein Ivankaa päähän. Kansi oli ponnahtanut irti. Ivanka katsoi lipasta hölmistyneenä ja tunsi suunnatonta halua hakata päätään seinään. He olivat yrittäneet poralla, sahalla, puukolla ja melkein liekinheittimelläkin ja kaikki mitä tarvittiin oli hieman kiukkua ja seinään paiskaaminen. "Täydellistä", Ivanka jupisi ja käveli seinän luokse.
Hän laskeutui polvilleen ja poimi käteensä kissaa esittävän patsaan. Patsaan alla oli lappu, jossa luki Larissan käsialalla tekstiä. "Kohtalolla on suunnitelmat varallesi. Uusi lemmikkisi pitää huolen niiden toteutumisesta", Ivanka luki. Kissa hänen käsissään alkoi muuttua polttavaksi ja säpsähtäen Ivanka pudotti sen kädestään. Hän tuijotti kissaa säikähtäneenä ja rutisti toisella kädellään paperin ruttuun. "Minä en halua tätä mukaani", hän ilmoitti sitten katsahtaen huolestuneen oloisena Jean-Luciin. Mikhail oli mitä ilmeisimmin tilannut suojelusamuletin ja Larissa oli lähettänyt tuolle dolaa esittävän patsaan. Dolat olivat slaavilaisen mytologian suojelushenkiä, mutta he rankaisivat niitä, jotka poikkesivat kohtalon määräämästä polusta. Ivanka ei pitänyt ajatuksesta, että niitä saattoi olla oikeasti olemassa. Saatikka sitten siitä, että hänen veljellään olisi sellainen henkiolento. Mikhail kun piti poluilta poikkeamisesta ja sääntöjen rikkomisesta.
Kättä poltteli ja kirveli, kun siihen muodostui pienimuotoinen palovamma. Ilmeisesti patsas ei pitänyt hänestä oli se sitten dola tai ei.

//Olen huono keksimään mitään yllättävää, mutta toivottavasti tuossa oli edes jotain ^^ //

Ivanka otti haasteen vastaan ja Jean-Luc jatkoi Ninan kanssa valssaamistaan. Elämä oli hyvää silloin, kun hänen työnsä tekivät itse itsensä! Sinitukkainen mies alkoi lallatella jotakin hupsua pientä sävelmää, ja puhkesi laulaa loilottamaan kovaan ääneen siinä vaiheessa, kun Ivanka oli menettämässä hermonsa ja sähisi rasialle. Nina ei valitettavasti pitänyt hälinästä, rasian kalahtaessa seinään tönäisi itsensä vapaaksi velhon otteesta ja luikki sitten kellarin takahuoneeseen.
”Intuitio toimii kolme kertaa neljästä” Jean-Luc sanoi ja työnsi kätensä taskuihinsa.

Ivanka ei kuitenkaan selvästikään pitänyt siitä, mitä rasian sisältä paljastui. Jean-Luc katsoi sivusta, kun nainen tutki esille ilmestynyttä pienoispatsasta, ja kallisti päätään.
”Veloitan silti normaalin hinnan”, hän vastasi naisen huolestuneeseen katseeseen.
”Enkä halua sen jäävän tänne. Mitä aiot tehdä?”
Jean-Luc pyöritteli yhtä nutturalta karannutta hiuskiehkuraa etusormensa ympärillä, kiepsautti kävelykeppinsä kainalostaan ja asteli Ivankan rinnalle.
”Sinun kannattaisi soittaa sille velikullallesi.”

Ivanka

Älypelit eivät olleet Ivankan ominaisalaa, mikä kävi varsin nopeasti ilmi. Rasia lensi seinään, mutta aukeni sentään. Eivät ovelimmatkaan älypelit voineet vastustaa kärsimättömän slaavittaren raivoa. Nina pelästyi ja luikahti omille teilleen. Onneksi ei sentään käynyt häiriköijän kimppuun.

Valitettavasti rasian sisältö ei miellyttänyt Ivankaa. Jos hänen aavistuksensa osuivat oikeaan, Mikhail oli hankkinut itsensä ongelmiin, mikä ei sinällään ollut mikään yllätys. Hän oli varma, että veli oli ajatellut vain hyvää, mutta ihan oikeasti? Kostovalmis henki? Ei Mikhailkaan kyennyt olemaan niin tyhmä.
Jean-Luc sanoi veloittavansa normaalin hinnan. "Totta kai. Maksan kyllä kaiken mitä tarvitsee", Ivanka sanoi. Hän tuskin pääsisi pakenemaan maksamatta ja halusi muutenkin pysyä hyvissä väleissä velhon kanssa. Saattoihan hän tarvita maagisia palveluksia jatkossakin ja toisen velhon löytäminen saattoi olla haasteellista. Oli siis vain parempi maksaa. Ivanka keskittyi jälleen rasian tutkimiseen. Ehkä siellä olisi jokin vihje siitä, mikä tämä kisupatsas oikein oli. Pehmusteiden ja viestilapun lisäksi ei kuitenkaan löytynyt muuta.
"En tiedä, mitä teen. Saatan tietenkin olla väärässä, mutta minulla on paha epäilys", Ivanka sanoi selvästi huolta äänessään.
"Niin kannattaisikin. Minulla onkin paljon puhuttavaa hänen kanssaan", Ivanka sanoi velhon ehdottaessa puhelua. Mikhail saisi kyllä nyt selittää tämän asian. Mutta ennen kuin hän ehti tarttua puhelimeen ja aloittaa velipojan sättimisen ja tuolle saarnaamisen, syttyikin idealamppu päässä niin, että poksahti. Jean-Luchan oli velho. Varmaankin tuo pystyisi tutkimaan, sisälsikö patsas todellakin ilkeilevän suojelushengen vai oliko se vain tavallinen patsas suojaloitsulla.
"Tuota, pystytkö sinä selvittämään onko tässä patsaassa jokin henki?" slaavitar kysyi varovaisesti siirtyen ajatuksista tekojen tasolle katsahtaen samalla miestä. "Luulen, että se Larissa lähetti veljelleni dolan tässä patsaassa. Se on sellainen suojelushenki, mutta osaa olla aika julma myös. Ja ne esiintyvät mielellään kissan hahmossa", hän kertoi. Ivankan sydäntä keventäisi valtavasti tieto siitä, oliko tämä patsas oikeasti vaarallinen. "En tahtoisi, että veljelleni sattuu mitään."
"Maksan sen tietenkin myös, jos vain voit auttaa."

”Hoo, et olekaan ihan tietämätön”, Jean-Luc ihmetteli ja virnisti. Kissapatsas muuttui painottomaksi Ivankan käsissä, ja heilauttamalla kävelykeppiään velho sai sen pompahtamaan ilmaan ja leijumaan luokseen.
”Jäät kyllä ikävän paljon velkaa tätä menoa, Ivanka-hyvä”, hän sanoi tökätessään patsasta kävelykepillään. Se jäi kieppumaan vinhasti itsensä ympäri ilmassa velhon silmien tasalla roikkuen, kunnes hän tökkäsi sen pysähdyksiin, tällä kertaa kävelykepin kristallipäädyllä. Samea kädensijaan upotettu kristalli välkähti välittömästi, ja sen syvyyksistä purkautui tumma punaisen ja violetin tanssi, joka jäi pyörimään kiven pinnalle. Jean-Luc katsoi sitä kuin homepesäkettä ruuantähteissään ja huokaisi.
”On. Siellä on henki. Hmm...” hän tuhisteli nenäänsä vaipuessaan mietteliääksi. Kristallin hohde ei kadonnut, mutta hän lykkäsi kävelykepin silti kainaloonsa, risti kätensä ja alkoi kyhnyttää toisella partaansa.
”Voisi tietenkin yrittää syöttää sen Ninalle... tai sitten, jos Zeph on yhä hommissa, sen voisi lähettää puraisemaan lähettäjää takapuolesta...”
Jean-Luc kallisteli päätään puolelta toiselle syventyen pohtimaan omia, bisarroja vaihtoehtojaan, mutta katsahti sitten Ivankaan uutta kunnioitusta katseessaan.
”Vai soitatko nyt veikallesi ja kysyt, mitä tehdään?”

Ivanka

Ivanka hymyili vaisusti velhon todetessa, ettei hän ollutkaan ihan tietämätön. Slaavilaisesta mytologiasta oli kertynyt enemmän kokemusta, olihan siitä pitänyt ottaa selvää, kun veljen ja isän seuralaisten henkilöllisyys ja koko taikamaailma paljastuivat. Tavallaan Ivanka toivoi, ettei olisi tiennyt. Se olisi varmaankin ollut helpompaa. "Kyllähän oman kansan myytit pitää tuntea", hän sanoi ja hymyili hieman leveämmin.
Velka ei kuulostanut kovinkaan mukavalta asialta. "Toivottavasti sinulle kelpaa osamaksu. Tai edes kortti", Ivanka sanoi. Hänellä ei ollut mukanaan käteistä kuin sen verran, mitä Mikhail oli arvellut rasian kustantavan. Ivanka kuitenkin arveli, että lysti tuli huomattavasti kalliimmaksi ja kun siihen laski vielä päälle hänen omat toiveensa...
Ivankan vatsa tuntui kiertyvän solmuun, kun kävelykepin kristalli muuttui tummanpunaiseksi ja violetiksi. Sellainen harvemmin lupasi hyvää. Jean-Lucin sanat eivät ainakaan helpottaneet kuristavaa tunnetta. Päinvastoin. "Voi ei", slaavitar huokaisi. Mitä hän nyt tekisi? Ei hän voisi viedä patsasta veljelleen. Se olisi hänen vikansa, jos vainoava henki kävisi tuon kimppuun. Hän kurtisti kulmiaan kuunnellessaan toisen vaihtoehtoja. Syöttää patsas Ninalle? se ei ehkä olisi kamalan viisas ajatus. Tosin, Ivankan tiedot taikuudesta olivat no, rajalliset. Ehkä se olisikin hyvä idea.
Sinitukkainen ehdotti jälleen puhelinsoittoa. Se havahdutti Ivankan ajatukistaan. "Se voisi olla hyvä idea", hän sanoi ja kaivoi puhelimen taskustaan siirtyen hieman kauemmas. Hän valitsi Mikhailin numeron ja muutaman hälytyksen jälkeen veli vastasikin.
"Mikhail, minä tässä. Kyllä. Sain sen rasian avattua. Arvaa mitä sisällä oli. Kissapatsas, jossa on kuulemma henki. Juuri niin, hienosti arvattu. Miten voit olla tuollainen idiootti? Maksoit maltaita hyödyttömästä suojelusesineestä. Mitä? Tietenkin se on hyödytön. Ethän sinä voi kuvitella, että antaisin sen sinulle enää. Ei. En todellakaan anna. Ennemmin heitän sen vaikka mereen." Puhuessaan Ivanka elehti erittäin kiukkuisesti kädellään, aivan kuin veli olisi siinä hänen edessään kuulemassa vihaisen siskon paasausta. Veli oli rakas, mutta todellinen idiootti.
"Jean-Luc, se velho siis, käski kysyä, mitä teemme patsaalle. En minä tiedä, mitä me sille teemme. En kyllä ainakaan tuo sitä kotiin. Hän ei tahdo pitää sitä myöskään. Minusta se pitäisi tuhota, mutta en usko, että se on kovinkaan halpaa. Voin kysyä, tietääkö hän jotain keinoa. Jos ei, niin heitetään se vain pois. Tai lähetetään takaisin. Hyvä on, minä kysyn. Hei sitten." Ivanka sulki puhelimen ja katsoi velhoon. Mikhail ei ollut tiennyt oikeastaan yhtään sen paremmin kuin hänkään, mitä tehdä.
"Veljeni ehdotti, että lähettäisimme sen takaisin. Tai tuhoaisimme. Kannattaisin ensimmäistä, mutta en oikein usko, että Larissa arvostaisi sitä kovinkaan paljon." Slaavitar oli neuvoton. Hän ei ollut osannut edes kuvitella, että yhdestä rasiasta koituisi näin paljon vaivaa.

Jean-Luc seisoi kohteliaan matkan päässä Ivankasta, kun hän alkoi puhua säksättää puhelimeen nopeatempoista ja sinitukalle käsittämätöntä puhetta. Hän nyökytteli päätään puheen temmon ja painotusten tahtiin aivan kuin olisi kuunnellut musiikkia, ja puolessa välissä puhelinkeskustelua hänen kasvonsa valaistuivat hymyllä.
”Oh. Venäjää. Tietenkin”, hän mutisi itsekseen ja astahti hieman lähemmäs jääden kuuntelemaan keskustelua ajattelematta ollenkaan, häiritsisikö se mahdollisesti Ivankaa.

Keskustelun päätyttyä Ivanka ilmoitti lyhyesti saamansa vaihtoehdot velholle, joka hieroi partaansa miettiväisesti kuunnellessaan.
”Tuhotako vai lähettääkö takaisin...” hän toisti.
”Mennään ylös, täällä on liian ankeaa miettimiselle”, velho ehdotti ja lähti saman tien kulkemaan ylös portaita rasia ja kissapatsas perässään leijuen. Hän ei kuitenkaan jatkanut liiketilojensa puolelle, vaan pysähtyi takahuoneessa sohimaan ilmaa kepillään. Pienellä viiveellä muutamat vaatemytyt pomppasivat lattialta punottuun pyykkikoriin, pylvässängyn verhot vetäytyivät kiinni ja värikäs, suuri sermi vetäytyi paremmin paikalleen peittämään huoneen loppuosan taakseen. Muutamalla askeleella hän tavoitti keittiönurkkauksensa, ja pisti uutta teevettä kiehumaan.
”Kohta pystyn hoitamaan tämän tapauksen loppuun itsekseni”, hän kertoi Ivankalle kaataessaan läskin kellanruskean teekannun täyteen ja upotettuaan sinne teepallon.
”Sanotaan vaikka, että lähetän tuon takaisin, mutta jos se ei onnistu, tuhoan sen. Millainen paketti saisi olla? Jos tämä 'Larissa' ei tule joka tapauksessa pitämään palautuksesta, ehkä se voisi vielä räjähtää hänen naamalleen tai sisältää parven aamukuoriaisia...?” Jean-Luc kysyi ja hymyili suorastaan pahankurisesti. Hetken päästä hän kuitenkin yskäisi hiljaa ja veti ilmeensä takaisin peruslukemille.
”No, se riippuu siitä, saanko Zephin auttamaan. Mutta erikoistoiveitten toteuttamisen voisin heittää kaupan päälle, kun olet ollut niin mukava asiakas. Ninakaan ei liikaa häirinnyt. Niin muuten!” hän huudahti yhtäkkiä kesken teetarjottimen kasaamisen ja kiepsahti Ivankan luo.
”Sinun ei tule kertoa Ninasta kenellekään.”

Ivanka

Ivanka oli sen verran keskittynyt paasaamaan veljelleen, ettei varmaankaan olisi huomannut, vaikka Jean-Luc olisi tullut korvanjuureen seisomaan. Hänellä oli tapana elehtiä kovasti käsillään, etenkin silloin, kun oli hermostunut tai suutuksissaan, joten ehkä hän olisikin huomannut, jos velho olisi tullut viereen. Onneksi niin ei kuitenkaan tapahtunut, eikä Jean-Luc saanut vahingossa nyrkistä naamaan.

Heidän vaihtoehtonsa olivat palautus tai tuhoaminen, ainakin Mikhailin mukaan. Ei Ivankakaan nähnyt montakaan muuta keinoa. Olisi liian vaarallista heittää se vain pois. Mutta oliko kumpikaan vaihtoehto sen parempi? Slaavitarta ei liiemmin kiehtonut ajatus vihaisesta hengestä tai vihaisesta ja loukatusta noidasta.
Jean-Luc ehdotti yläkertaan lähtemistä ja Ivanka lähti seuraamaan velhoa varsin iloisena siitä, että pääsi pois kellarista. Nina hermostutti häntä edelleen, vaikka se nyt olikin varsin rauhallisena ja turvallisen välimatkan päässä.
Velho kertoi pystyvänsä huolehtimaan asian itsekseen loppuun. Hän aikoisi lähettää paketin takaisin ja tarjosi nyt erittäin houkuttavia lisukkeita matkaan. "Houkuttelevia ehdotuksia", Ivanka sanoi. Hän olisi kovin mieluusti laittanut matkaan pienen muistutuksen siitä, ettei hänen perheensä kanssa kannattaisi pelleillä tuolla tavalla. Ivanka suojelisi perhettään, vaikka hän taisikin olla se, joka kaikkein eniten yritettiin pitää turvassa miespuolisten perheenjäsenten toimesta.
"Jonkinlainen pieni yllätys voisi olla hyvästä. Minkälaisia räjähdyksiä sinulla on tarjolla?" Ivanka kysyi. Kannattihan se tarttua tilaisuuteen, kun se ilmeisesti olisi tulossa kaupanpäällisiksi.
Oli hienoa kuulla olevansa hyvä asiakas. Ivanka oli jo ehtinyt pelätä, että velho heittäisi hänet ulos, kun hän sillä tavalla töpeksi asiota. Slaavitar hymyili, mutta hymy vaihtui hieman hämmentyneeksi ilmeeksi, kun sinitukka kielsi Ninasta kertomisen. Oliko lisko-otus jokin laiton lemmikki?
"En kerro", hän lupasi.