À la boulangerie

[Leipomossa. Sir Kai kera Alexin heeeeere.]

Jos Matthew jostakin piti Ranskassa, niin ehdottomasti näistä pienistä erityiskaupoista, jotka kyhjöttivät kylki kyljessä kuin pulut aidalla. Toista se oli ollut kotona, jossa pääasiassa oli vain suuria kauppaketjuja ja suuria kauppoja. Hiiteen Walmart ja Costco, näissä pienissä ranskalaisissa putiikeissa oli jotakin hyvin sympaattista. Kaikki myytiin eri paikassa. Se oli oikeastaan varsin hauskaakin. Hän viihdytti välillä itseään varsin arkisesti, vain katselemalla tupaten täyteen ahdettuja pieniä näyteikkunoita. Hän oli ostanut itselleen lihakaupasta pihvin, ajatuksenaan tehdä oikein kunnon pihvihampurilainen, ihanalla rapeakuorisella leivällä, johon hän oli täällä Ranskassa ihastunut. Mutta siihen hän tarvitsi leipää. Niin, sitä ihanaa leipää.
Ja ehkä tässä laiskanoloisessa shoppailussa oli omatkin puolensa. Työn kanssa oli lyönyt tyhjää, juttu ei ollut juurikaan edennyt ja sekös vasta cowboyta harmittikin. Hän halusi tienata rahansa, halusi pärjätä ja osoittaa olevansa jotakin. Ja ennenkaikkea tietysti tienata sitä rahaa.

Mutta nyt hänen työnsä oli vaakalaudalla, pomo potkisi hänet vielä pihalle ellei pian alkaisi tapahtua. O'Connor huokaisi. Aina välillä hänestä tuntui, että lehmien paimentaminen oli sittenkin helpompaa. Lehmät eivät usein ainakaan karanneet, tai jos karkasivat, niin ne sentään jättivät jälkiä! Nyt hän oli päässyt paikalle liian myöhään, jäljet olivat kylmenneet jo ajat sitten ja karkulainen oli luikkinut tiehensä.
Leipomon ikkunaa tarpeeksi kauan tuijotettuaan mies astui sisään, kantaen käsivarrellaan sinistä, muovista koria, jonka hän oli ostanut muutama päivä aikaisemmin, juuri ostoksia varten. Siinä oli hyvä kantaa painaviakin tavaroita.
Oven yllä roikkunut kulkunen helähti iloisesti. Kaupassa oli muutama asiakas jo ennen häntä, mutta noille muille ei Matthew juuri suonut huomiotaan, miettien vain löytäisiköhän hän täältä Ranskasta oikeanlaista ranch-kastiketta hampurilaiseensa. Mm. Hitto, Ma'am suolestaisi hänet kyllä pian. Pitäisiköhän vain irtisanoutua itse? Se ainakin säästäisi hänet nöyryytykseltä... Tai sitten ei.

Aluksi Alexis oli ollut suunnattoman ärsyyntynyt huomiosta, jota oli alkanut yllättäen saada keijukaistähtöseltä. Hän inhosi sellaisia tyyppejä, liitelijöitä, joilla oli varaa tulla pällistelemään ja olemaan kuin olisivat jotain erikoisempaa tekoa. Tämä keijukainen ei ollut ihan sellaista tyyppiä sentään, ja ilmaiset lahjat olivat pitäneet hänet yhteyksissä tähän tuttavuuteen. Joku toinen olisi varmasti loikannut välittömästi tähtöseen kiinni ja imenyt tästä irti itselleen, asunnon, työn ja vakaatuloisen elämän, mutta kaikesta järkeilystään huolimatta Alexis ei kyennyt välittämään sellaisesta. Työt, tulot, sisustus, rakkaus, status – yksikään niistä ei kiinnostanut, koko helvetin systeemissä ei ollut mitään koloa, minkä hän olisi kokenut edes havittelemisen arvoiseksi.

Pisamanaama oli kuitenkin työskennellyt taas hetken, ja Rosairesta irti saamien tulojen avulla oli nyt päätynyt etsimään itselleen kunnon ruokaa. Ei hän koskaan tuntunut saavan kyllin mistään hienostakaan muonasta, mikä ärsytti miestä suunnattomasti – jokainen kerta palautti mieleen sen, kun sisko oli vienyt hänet hänen entiseen lempiravintolaansa yhtenä epätoivoisena muistinpalautusyrityksenä. Se henkilö oli poissa eikä Alexis halunnut edes yrittää tuoda häntä takaisin, mutta samaan aikaan häntä vitutti yleinen kykenemättömyys pitää asiat kontrollissa ja normaalisti. Hän ei tiennyt mistä se johtui, ja hän vihasi arvuuttelemista.

Näissä tavanomaisen ärtyneissä tunnelmissa Alexis marssikin sisään pikku leipomoputiikkiin oikein herttaisen kellonhelähdyksenkin saattelemana. Joku suunnilleen samanmittainen vaalea kaveri oli jäänyt ovensuuhun tukkeeksi, ja aggressiivisella päällä oleva Alexis kulki mahdollisimman leveästi ohi, jotta varmasti saisi tönäistyä tyypin tieltään, ellei hän itse hoksaisi hypätä nopeasti pois tieltä. Täysin kiinnittämättä sen enempää huomiota muihin asiakkaisiin ja hyllyillä esillä oleviin hienompiin leipomuksiin Alexis marssi tiskille, kyseli puodin kassatädiltä edellisen päivän leivistä ja niiden korin eteensä saatuaan alkoi armottomasti tinkimään huomauttelemalla siitä, miten hinnan alennus oli aivan liian vähäinen ja vetoamalla siihen, miten halvalla jotkin kanta-asiakkaat sieltä kävivät leipänsä hakemassa. Ruma kieli ja ylimielinen asenne saivat selkeästi kassatädin veren kiehumaan, mutta samalla hän alkoi selkeästi myös hetki hetkeltä taipua enemmän ja enemmän Alexiksen kannan puolelle, ehkä miehen uhkaavan olemuksen takia, tai sitten koska halusi riidanhaastajan vain äkkiä ulos kaupastaan ilman suurempaa hässäkkää.

[Aha! Meni hetki löytää tämä peli Liian pitkä aika selkeästi... Mutta hei, this is awesome ja vastaan heti o7]

Ja leipä. Tuo ihana, pehmeä ja vaalea, rapeakuorinen leip-.
Matthew'n ajatukset katkesivat, kun joku tuuppasi häntä, eikä mitenkään hellästi, vaan hän horjahti erästä hyllyä päin ja oli vähällä saada syliinsä croisanttisateen. Mies seisoi sitten järkähtämättömänä, katsomatta tönijään, tuijottaen lattiaan. Ja jos joku olisi häntä katsonut, olisi saattanut huomata cowboyn puristaneen kätensä nyrkkeihin.
1..2...3...4...5..6...7.. ja puoli... Siihen asti hän pääsi, ennenkuin blondi kohotti katseensa ja asteli hitaasti cowboybootsien kannat lattiaa vasten kopisten tiskille.
"Hey, punk."
Matthew aloitti, laskien kätensä tuon ylimielisen nuorukaisen olalle. Hän ei ymmärtänyt ihan kaikkea, mitä nuo kaksi puhuivat, mutta hän ymmärsi tarpeeksi.
"I think you should leave."
Mies murahti. Siniset silmät olivat kaventuneet kapeiksi viiruiksi ja miehestä uhkui vaivoin pidätelty raivo.
"Heti."
Hän jatkoi, sanojaan säestäessä kassakoneen mekaaninen, korviariipivä helähdys, kun koko laite alkoi äkkiä savuta hienoisesti. Ehkä jokin hyvin sattunut oikosulku...

[pahoittelen lyhyyttä, mutta aattelin että haluat ehkä vastata, etten hittaile liikaa kun tilanne alkaa mennä kuumaksi :D]

Pehmeäpiirteinen täti-ihminen tiskillä alkoi jo näyttää niin kalvakalta, että Alexis laskeskeli jo ostoksistaan jäljelle jäävien rahojen kaljanostovoimaa. Nutturapäisen tätösen alahuuli ihan tärisi, kun hän toisti uudestaan uhkaavaan sävyyn peräänantamattoman väitteensä siitä, että oli epäreilua suosintaa olla myymättä hänellekin leipää samaan hintaan kuin muillekin. Sinänsä totuudenmukainen haaste ja verta ja väkivaltaa uhkuva äänensävy oli paljastunut hänelle harvinaisen hyödylliseksi tavaksi saada tahtonsa läpi.

Tällä kertaa joku kuitenkin elätteli itsestään suuria kuvitelmia, joihin liittyi kiiltävä haarniska ja valkoinen hevonen. Jamppa oli suunnilleen hänen pituisensa, mutta kukkakeppi verrattuna Alexiksen muskelikkaaseen kehoon. Pisamanaama ei muuta kuin tuhauttanut korskeasti tuulenhalkojansa tulokkaan jostain syystä osin englanninkieliselle poistumiskäskylle.
”Painu ite takaisin panemaan äitiäs maksavia asiakkaita häiritsemäst”, hän käski takaisin luoden ylimielisen silmäyksen äijän päästä varpaisiin, ennen kuin kääntyi taas kassatädin puoleen. Kassakone vaikutti pimahtaneen juuri huonolla hetkellä, mutta Alexis päätti käyttää tilanteen hyväkseen – hän löi tiskille rahat, jotka oli valmis leivästä maksamaan ja otti jo tiskillä pussissa olevan patongin matkaansa kääntyessään ympäri ja tönäistessään uhittelemaan saapuneen tyypin suurieleisesti tieltään.
”Mä lähen vaan ku oon saanu asiani hoidettuu”, hän tokaisi vielä äijälle ja lähti saapastelemaan kohti puodin ulko-ovea. Kassatäti tuijotti vuoron perään rahoja ja pois askeltavaa miestä, ja alkoi selkeästi olla sillä kannalla, ettei maksanut vaivaa vaatia tätä palaamaan ja maksamaan vähäinen uupuva summa.

Matthew ei voinut olla uskoa silmiään ja korviaan. Kuinka tuo... No. Hyvin. Hyvin helposti tietysti. Mutta tällaista epäkohteliasta käytöstä hän ei suvannut. Mies tunsi, kuinka kiukku alkoi hitaasti kuplia hänen vatsansa pohjalla, sen kipristellessä verisuonissa ja humistessa päähän sellaisena valtavana aaltona että häntä suorastaan huimasi. Pian tapahtuisi kauheita, ellei hän saisi tilannetta rauhoitettua!
Seuraavaksi cowboyn havahdutti nykyhetkeen se, kuinka pamauksen saattelemana putiikista sammuivat lamput. Joku asiakkaista kirkaisi kauhuissaan. Ilmeisesti lamput olivat räjähtäneet, ilmassa haisi kärähtäneelle. Sulake. Sulakevika, ne vanhat sulakkeet kenkkuilivat...
Ei. Sitä se ei ollut ja sen Matthew itsekin tiesi.
Hän ei edes ollut huomannut harpanneensa ne muutamat erottavat askeleet tuon öykkärin perään.
"Maksa oikea hinta tai minä tapan sinut."
Uhkaus oli ehkä jollain lailla tökerö, mutta Matthew'n ranskan kielen osaaminen ei vielä ollut tarpeeksi suurella tasolla, jotta hän olisi osannut loukata jollain lailla kekseliäämmin tai hienovaraisemmin. Mutta ehkä kömpelö ja yksinkertainen uhkaus tiivisti sanoman paremmin?

Leipomon hehkulamput raksuivat ja poksuivat jättäen puodin täysin ikkunoista sisään tihkuvan valon varaan. Alexis ei pysähtynyt mistään sellaisesta, mutta aiemmin ritaroinut äijä kiri hänet kiinni ja vielä möläytti niin typerää paskaa suustaan, ettei Alexis voinut muuta kuin katsoa häntä leuka koholla ja ylimielinen virne huulillaan.
”Ai, millo me päädyttii villiin läntee?” hän sanoi korskeasti.
”Me vaa tehtii rouvan kaa diili. Nyt sä lähet siit vetää uhkailemast tai pääset putkaa tota menoo”, hän uhkasi takaisin. Mielen perukoilla pyöri mahdollisuus oikeuteen haastamisesta ja rahan äijästä nyhtämisestä, ja silkka ahneus sai pidäteltyä suuttumusta aisoissaan. Muuten isottelija olisi jo lentänyt saatana bagelien sekaan ottamaan jäähyä.

Hämmennyksen saattoi lukea stetsonpäisen miehen kasvoilta. Hän ei selkeästikään ymmärtänyt, mitä toinen sanoi. Matthew'n oli hankala saada selvää toisen sanoista, ehkä juuri toisen puhetyylin takia. Se ei muistuttanut lainkaan sitä virallista kouluranskaa, jota hän juuri ja juuri ymmärsi ja osasi tuottaa. Hämmennys kuitenkin katosi sekunneissa, sen tilalle taivaansinisissä silmissä tuli kiukku, jopa jonkinlainen vaimennettu raivo. Cowboy tarttui toisen olkapäähän, hätkähtämättä pientä staattisen sähkön purkausta, kasvoillaan omituinen katse. Hänen silmänsä tuntuivat suorastaan salamoivan, eikä mies tuntunut huomaavan että oli jo kohottanu tnyrkkinsä lyödäkseen tuota öykkäriä.

"Matt! Matt! Where are you?!"
Tuttu ääni kaikui hänen korvissaan, ääni jota hän ei ollut kuullut vuosiin. Savu tunkeutui sieraimiin ja silmiin, saaden hänet yskimään. Matthew tunsi tukehtuvansa. Jokin ritisi. Kuin kokko. Kipinät. Oli tukalan kuuma. Miksei hän ollut riisunut takkiaan eteiseen? Suussa maistui tuhka, eikä maku lähtenyt pois vaikka kuinka yski, se teki asiat vain pahemmiksi. Mitä hän oli tehnyt? Uskoisivatko he, että se oli vahinko? Heidän olisi pakko! Hän ei halunnut joutua vankilaan! Sinne laitettiin vain pahat ihmiset, sellaiset kuin Fosterin ukko, joka ampui Williamsin vain sen takia, että Williams oli 'jumalanhylkäämä neekeri'. Monet kyllä olivat sitä mieltä, että Fosterin ukko oli ollut oikeassa, mutta laki oli kai loppujen lopuksi kaikille sama... paitsi Teksasissa.

Alexiksen omahyväinen virne kaikkosi tyystin, kun stetsonpäinen ritari ei hätkähtänyt hänen sanoistaan, vaan ryhtyi puuhailemaan outoja. Pisamakasvoinen sävähti välittömästi taaemmas ja löi olkapäälleen laskeutuneen käden irti itsestään. Isku jäi kihelmöimään hänen sormenpäissään, ja mies tuijotti toista silmät kaventuneina.
”Jätkä, ny saatana, kuulikko mitä sanoin? Irti must ja ala vetää”, hän sanoi kuuluvasti, mutta cowboy ei reagoinut siihen, vaan kohotti nyrkkinsä silmissään yhä omituinen katse, joka ei selvästi katsonut nykyhetkeä laisinkaan.

Alexiksen olisi kannattanut noudattaa suunnitelmaansa ja antaa itsensä tulla lyödyksi, jolloin hän olisi pystynyt myöhemmin puristamaan tästäkin sattumasta irti varoja itselleen. Ei, hänen sisällään leimahti, ja tuittupäinen mies viskasi ruskean paperikassinsa maahan. Tuskin cowboy oli ehtinyt nyrkkinsä kohottaa, kun Alexiksen oma käsi mäjähti siihen kiinni, puristaen sitä koko ajan yltyvällä, yliluonnollisella voimalla.
”Alakko mulle uhoomaa, häh? Jätkä valitsi nyt ihan väärän kaverin, jolle isotella”, hän murahti matalasti tuijottaessaan vihaisesti cowboyta silmiin aivan lähietäisyydeltä. Varjot hänen silmissään syvenivät, ja ote toisen nyrkistä tiukentui lähestyen voimaa, jolla luut alkaisivat murtua.

Matthew ei kuullut Alexiksen sanoja. Hän havahtui vasta, kun tunsi kivun viiltävän kättään, säteilevän olkapäähän saakka. Oli kuin joku olisi kantanut jäätävän kylmää vettä hänen niskaansa. Cowboy tunsi, kuinka jokainen pienikin karva hänen kehossaan nousi pystyyn ja ellei mies olisi pitänyt päässään stetsoniaan, lyhyet hiuksensakin olisivat varmastii seisoneet ilmassa sähköstä piikkisuorina. Ilmassa rätisi, niinkuin joskus ukkosella. Lähimpien kadulle parkeerattujen kolmen auton varashälyttimet alkoivat piipata korviahuumaavasti eri tahdissa. Matthew oli asiasta suunnattoman hämmentyneen oloinen. Eksynyt paimenkoira oli kohdannut jotakin ennenkokematonta. Hän oli kohdannut jonkun, joka oli kykeneväinen murskaamaan hänen kätensä -eikä kauhean kaukana edes onnistumisesta siinä-, mutta sen lisäksi mies oli löytänyt itsestään jotakin, mitä hän ei tiennyt ja tuntenut.

"Päästä irti!"
Cowboy ulvahti, äänessään sekä kiukkua että pakokauhua, yrittäen vetää kätensä pois, mutta hänestä ei ollut vastusta. Aikaisempi kiukku alkoi laantua pelon tieltä. Hän ei halunnut ruumiita. Kukaan ei saisi kuolla. Ei enää koskaan! Siniset kipinät nousivat tanssahtelemaan ensiksi nahkatakille, siitä salamaa nopeammin sormenkärkiin saakka, sinertävänä purkauksena käteen, joka oli tuon vieraan öykkärin murskaavassa puristuksessa. Zap!

Hän oli voittanut.

Miehet olivat ehtineet seistä lukkiutuneena tuijotuskilpailuun, nyrkki nyrkissä, kun karjapaimen rääkäisi anomuksensa ja Alexiksen silmät välähtivät. Hän virnisti ja nojautui aivan aavistuksen taaksepäin suunnattoman itsetyytyväisenä. Mies ei kuitenkaan hillinnyt otettaan, ei edes käsittänyt omia voimiaan, vaan tyytyväisenä jatkoi otteensa kiristämistä antaakseen tuolle ylimieliselle sällille opetuksen.

Alexis oli kuitenkin se, joka sai opetuksen.

Siniset kipinät viilsivät näkökentän valkoiseksi, ja yhtäkkiä karjapaimenen nyrkkiä puristavaan käteen tärähti valtava kipuaalto. Konkkanokkaisen kivunkarjahduksessa ei ollut mitään hillittyä, ja hän suorastaan loikkasi taaksepäin, pois karjapaimenen luota tällin päästäessä hänet hetkeksi otteestaan. Sydän läpätti, koko maailma väpätti, ja Alexis puristi kättään kyynärpään yläpuolelta. Vaistomaisesti hän taittui lantiosta kumaraan kätensä päälle, ja siristellessään kivunsumentamilla silmillään mies näki, kuinka kalpeaksi vaalennut iho pullisteli kuin taikina, hakien normaalia muotoaan lihan sätkiessä sähköiskun jäljiltä villiintyneenä.
”Saatana... ny paskiaine kuolet!”

Ähkäisy vaihtui karjahdukseksi, ja Alexis hyökkäsi silmittömän raivon vallassa kohti karjapaimenta, vahingoittumaton nyrkki kiitäen koukkuna kohti tyypin ohimoa.

Aurinko paahtoi, maa pölysi kuivana, tuulen pyyhkiessa irtohiekkaa tummalle öljysoralle. Oli tuskastuttavan kuuma, iltapäivän aurinko loi uneliaan tunnelman pikkukaupungin kaduille. Tankkia ei ollut varaa tankata täyteen, mutta pari litraa lisää riitti kyllä. Huoltoasemalla ei näkynyt juuri muita asiakkaita. Vanha ukkeli istuskeli kuluneella penkillä oven vieressä varjossa, poltellen tupakkaa likaisiin työhaalareihin pukeutuneena. Niissä oli useita öljytahroja, alkuperäinen väri saattoi olla jonkinsortin keltainen, mutta pölyn, lian ja iän aikutuksesta väri oli lähempänä kyyhkynharmaata. Mies pyöritteli tupakkaa öljyisissä sormissaan, katsellen tankille saapunutta nuorukaista, jonka silmät tunnisti omikseen.
"What did you do, Sonny?"
"Excuse me, sir?"
Nuorukainen kohotti katseensa hämmentyneenä, kääntyen poispäin punaisen, vanhan pick-upinsa luota, kohdatakseen miehen silmästä silmään. Noissa kahdessa oli jotain hämmentävän samanlaista.
"It ain't my business after all, but I can tell you're running away. It's up 30 miles 'till the border and lots more to the Windy City. Those damn braggarts and their fancy sh*thole..."
"... I won't be staying for too long. I'm leaving for Europe."
"Oh, so to the old world it is, eh? Watch out for Interpol, kiddo. The gas is on me today."
" That I'll do... Thanks, Pops."

Kipu jysähti valtavan moukarin lailla, salvaten Matthew'lta hengen ja herättäen miehen tuskaiseen nykyhetkeen. Olipa syynä sitten lintu, lentokone tai kenties hyvin taidokkaasti tähdätty isku, sitä cowboy ei ollut ehtinyt huomata, ennenkuin sai havaita tehneensä tuttavuutta kovan kadunpinnan kanssa. Matthew'n silmissä välkkyi pieniä tähtiä ja hänen näkökenttänsä tuntui välillä katoavan, välillä taas palaavan, kuin joku olisi heiluttanut kattolamppua sysipimeässä huoneessa, valokeilan valaistessa eri asioita tilanteesta oli vaikea saada kovinkaan hyvää kokonaiskuvaa.
Karjapaimen ähkäisi tuskaisesti, hänen päänsä tuntui räjähtävän pieniksi atomeiksi. Hän yritti nousta, kömpien hitaasti istumaan, vaikka päästään heitti pahasti ja tunne oli saada hänet yökkäämään. Mitä ihmettä täällä tapahtui?

[Jaan kanssasi vielä biisin, jota kuuntelin vastia kirjoittaessani Dunno, mutta tuntui sopivan tilanteeseen.]

Ei uutta täräytystä, ei mitään reaktiota. Karjapaimen seisoi kuin mikäkin vajaaälyinen aloillaan ja sai Alexiksen nyrkiniskun täyden painon jysähtämään vasten ohimoaan. Mies kaatui kuin räsynukke maahan, jäi siihen ottamaan lukua, täydellisesti Alexiksen raivon ulottuville – mutta mies puristi vain kätensä nyrkkiin ja hengitti raskaasti nenänsä kautta tuijottaen maahan kaatunutta.

Cowboy ähkäisi ja kömpi huterasti kontilleen. Pieni, hauras ihminen, joka ei kestänyt edes yhtä hänen lyöntiään, huojui kuin olisi saanut osuman lekasta. Mitä väliä, vaikka mies oli saanut häneen ladattua yhden tällin – se ei tappanut häntä, ei jättänyt mitään jälkeä, hänen kätensä oli jo palautunut normaaliksi.
”Tsh. Älä auo isommilles, jätkä”, hän sylkäisi hampaittensa välistä ja lähti marssimaan pitkin, retein askelin karjapaimenen ohitse omille teilleen.

//... lyhykäistä pukkaa, mutta eipä taida tuo tässä pelissä haitata.//