Teetä ja sympatiaa

//OTL ja Arian~ x'D Anteeksi, ei tullut ihan niin hyvä aloitus kuin kuvittelin sen olevan. Jin on siis yhä vähän tuon Levottomuuksien alku -eventin jälkimainingeissa, joten miehen hyperenergia ei ole ihan heti läsnä :'D Mutta eiköhän tästä kehkeydy jotain mielenkiintoista!//

Siitä lähtien, kun Jin oli muuttanut Chênevalieen, hän oli käynyt melkeinpä vähintään kerran viikossa syömässä tai kahvittelemassa Le Petit Moineaussa. Se oli sopivasti hänen kotimatkansa varrella, ja yksi ensimmäisiä ruokapaikkoja, joissa hän oli Chênevaliessa käynyt. Useasti keesipäinen äijä oli näpytellyt padillaan tai kännykällään juttua sivustolleen tai lukenut otsa kurtussa itseopiskelujaan kaikesta mystisestä tuossa tunnelmallisessa miljöössä. Hänen oma kämppänsä oli kovin nykyaikainen ja muistutti Jiniä paljon hänen kodistaan Koreassa, mutta kahvila sen sijaan viritti hänet siihen menneiden aikojen hörsellystunnelmaan, jonka hän yhdisti aavejahtiin ja sitä sivuaviin asioihin. Melko usein hän myös vilkuili uteliaasti paikan henkilökunnan perään, ja tökki näitä jatkuvasti kaveerausyrityksillä ja kysymyksillä.

Sen lokakuun alusta Jin ei kuitenkaan ollut käynyt kahteen viikkoon liikkeessä, ennen kuin sitten eräänä sateisena iltapäivänä lompsi sisälle ja tilasi itselleen vaisusti teetä ja kakkupalan. Laajalahkeiset ketjuhousut, jonkin epämääräisen bändin huppari ja ponnarille vedetty keesi olivat tuttua settiä, mutta tavanomaista kajaalia ei näkynyt, ja sen sijaan yhden yläneljänneksen miehen kasvoista peitti vihertäväksi haalistunut mustelma ja vasen käsi oli paketissa. Se ei kuitenkaan estänyt häntä hymyilemästä jokseenkin väsähtäneen onnellisesti alkaessaan räpeltää padinsa kanssa muistiinpanoja. Lokakuun viidennen kauhu oli takanapäin, ja hänen täytyi saada itsensä tekemään jotakin, vaikkei vielä päässytkään takaisin rassaamaan pyöriä. Ehkäpä tällä kertaa hän pääsisi paremmin juttusille kahvilan erikoisemman työntekijän kanssa?

//Nooh, itse kukin olisi herran tilanteessa vähän siipi maassa x,D
Pahoittelen kämästä aloitusta//


Le Petit Moineaulla oli muutama vakiokasvo: esimerkiksi läheisen lakitoimiston henkilökuntaa, jotka tulivat usein lounaalle siisteissa jakuissaan ja tilasivat kasvisruokaa, punatukkainen nainen, joka tilasi aina kupin kahvia ja mansikkaleivoksen, silmälasipäinen salkkumies, joka kävi aina lounaalla ja nappasi mustan kahvin mukaansa sekä irokeesimiekkonen, joka saattoi viettää pitkiäkin aikoja pyöreän pikkupöydän ääressä uppoutueena omaan maailmaansa. Jälkimmäinen oli painunut heistä parhaiten kahvilatarjoilijoiden mieleen, sillä vaikka kaveri ei suinkaan ollut pahantahtoinen saati mitenkään vastenmielinen, tämä onnistui aina kysymään jotain kummallista ja täysin absurdia.
Tosin, kyseistä miestä ei ollut näkynyt pariin viikkoon, ja vaikka Arian ei ollut pannut asiaa merkille, hänen kollegansa Liz oli eräänä aamuna ihmettely ääneen asiaa. Arian oli kuitannut naisen pohdinnat olankohautuksella. Häntä ei huolettanut miehen poissaolo; ihmiset muuttuivat ja kyllästyivät, ei siinä ollut mitään ihmeellistä.

Sinä iltapäivänä kuitenkin Arian huomasi tutun hahmon astuvan hiljalleen kuhisevaan kahvilaan. Mies ei näyttänyt hyvältä. Itse asiassa hän näytti niin onnettomalta, että Arianista tuntui kuin hön olisi tuonut sateen mukanaan. Vaisuna mies tilasi teetä ja kakkusen, ja häneltä tilauksen ottanut Liz lupasi tuoda ne mahdollisimman pian. Näkyvistä päästyään hän kuitenkin nykäisi Ariania hihasta.
"Vie sinä!"
"Miksi?"
"Miksi ei?"
"Öh, minunkin pitäisi syödä jossain välis-"
Tyttö ei kuitenkaan kuunnellut vastaväitteitä, ja silmänräpäystä myöhemmin Arian huomasi kiikuttavansa kakkua ja teetä keesikaverin pöytään.

"Näytätpä sinä hurmaavalta tänään", tarjoilija ei malttanut olla sanomatta laskettuaan kantamuksensa miehen eteen pöydälle. Hän virnisti toiselle leveästi välittämättä miehen väsyneestä, joskin kalpeasta olemuksesta. Jotain ikävää oli takuulla sattunut, mutta Arian oli päättänyt jo aikoja sitten, ettei sekaantuisi kenenkään asioihin. Varsinkaan asiakkaiden.
"Kermakakku vie mielen pois murheista", hän lohdutti puolitosissaa.

//Äsfd. Ei ihan näin pitkään kuulunut mennä :'D Mutta eiköhän tämä tästä lähde!//

Tuntui vammaiselta yrittää kirjoittaa pelkästään yhdellä kädellä – vaikka padilla Jin tökkikin vain kummankin käden etusormilla kirjoittaessaan – joten hän oli pian eksynyt selailemaan typeriä kissakuvia ja messeviä kolarigifejä hihitellen itsekseen hupparinsa syvyyksistä. Olo oli kieltämättä edelleen risainen ja matkaaminen kahvilaan oli ehkä ollut hitusen huono veto, mutta siellä ollessaan Jin oli tyytyväinen valintaansa. Butch selviäisi pari tuntia omillaan ja Becca tulisi ulkoiluttamaan sitä karhua hieman myöhemmin, kun hänestä itsestään ei ollut juoksentelijaksi. Kuitenkin oli mainiota karata hetkeksi sairastamisfiilistä ja yksinäistä kämppää ulos ihmisten ilmoille, vaikkakin sitten vain selailemaan kuvia kuperkeikassa epäonnistuvista lapsista.

Keesipää oli pudottaa kalliin lelunsa hätkähtäessään tarjoilijan ääntä. Silmät selällään hän kääntyi katsomaan tyyppiä ehdottoman hölmistynyt ilme naamallaan mutta repesi sitten hymyilemään aivan sietämättömän iloisesti huomattuaan, että kyseessä oli paikan jännä valkotukka.
”Piti käydä vetäsee Gojiraa turpaan, semmost se supersankarin elämä o”, Jin virnusi takaisin ja padi syliinsä tasapainotettuna heitti kipsikädellään lihastenesittelyposeeraukset leikillään. Todellinen supersankari hänkin – mutta olipahan auttanut sen tumman naisen pois siitä kaaoksesta. Ainakin hän uskoi niin, sillä muisti kaiken sekasotkun keskeltäkin heidän päässeen yhdessä pelastajien luokse.
”Ei mut vielä enemmän ilahduttais, jos vihdoinkin joku teist malttais istahtaa siks aikaa, et saisin kunnon haastattelun aikaiseksi”, hän plöräytti suustaan todella äkillisesti saatuaan teekupin ja kakkupalan eteensä. Jin jäi tuijottamaan arvon tarjoilijaa tummilla sirrisilmillään leveä suu aivan höperöön, vinoon ja puolijärkyttyneeseen hymyyn auki unohtuneena. Hitto, eihän hänen pitänyt noin suorasukaisesti kysäistä, kun oli jo pidemmän aikaa tökkinyt tarjoilijakuntaa hävyttömän suoraan mutta kuitenkin itse aiheen kiertäen, tunnustellen jotakin pohjusta epäilyille, ennen kuin olisi ottanut härkää sarvista ja ryhtynyt kunnolla tutkimaan mahdollista aave-esiintymää.
”Öh. Tieeeeeedäthä, mulla on itte asiassa semmone kiva pikku ...blogi. Nii. Haastatteluiki sinne laitetaan”, hän jatkoi hitusen kömpelösti, mutta päätti luottaa valloittavimman hymynsä pyyhkivän mahdollisen negatiivisen reaktion olemattomiin ja tarjoilijan sivuuttavan pyynnön jonkin kätsyn tekosyyn avulla. Eipähän hän tosissaan kaivannut haastattelua juuri nyt, juuri tuolta jampalta.

//Anteeksi luvattoman pitkä kesto! Jos haluat vielä jatkaa tätä niin jatketaan, mutta jos tuntuu, että et halua, niin en todellakaan ota itseeni... Molen ollut poissa niin kauan, että ihan hävettää//


Arian pudisti päätään toiselle ja laski kakkulautasen miehen eteen pöydälle.
"Kiitos, että pelastit päivän", hän sanoi äänensävyllä, joka ei täysin onnistunut valumaan sarkasmin puolelle.
Siinä se oli. Haastattelupyyntö.
Arianista kyllä tuntui, että tuo vakioasiakas oli istuttanut suunnilleen kaikki muut henkilöstöstä kanssaan keskusteluun, paitsi hänet (tai niin hän uskoi, vaikka kukaan ei koskaan maininnut asiaa). Hän oli ottanut asiakseen ja livahtaa saavuttamattomiin jonkun (teko)syyn varjolla. Jostain syystä miehen into hermostutti häntä.
"Miksi me kiinnostamme sinua?" hän halusi kysyä, mutta ennen kuin kysymys ehti ulos hänen suustaan mies oli ryhtynyt selittämään.

Kuuratukka katsoi toista kummastuneena.
"Blogi?" hän toisti epävarmasti. Muotiblogi? Vai jokin muu?
Hän katsahti olkansa yli juuri parahiksi kun Liz viittoi häntä pitämään taukonsa nyt. Arian huokaisi ja riisui esiliinansa.
"Hyvä on."
Hän istuutui pöytään miestä vastapäätä.
"Kysy, yritän parhaani mukaan vastata."
Hän hymyili hieman ujosti.
"Vaikka... en tiedä osaanko."

//Oletin, ettei Arian tiedä Jinin blogista, sano jos hittaus ei käykään päinsä!//

Tarjoilijajamppa ei selvästi ollut mitenkään erityisen innoissaan haastattelupyynnöstä, eikä Jin uskonut kysymyksen äkillisyyden ja lounaskahvilan täyttymässä olevien pöytien olevan mitenkään pieniä tekijöitä sen suhteen. Jin oli jo alkamassa selitellä päähänpistoaan olemattomiin ja hätistellä kuuratukkaa takaisin töihinsä, mutta ennen kuin hän ehti edes kunnolla avata suutaan kaveri saikin näköjään telepaattisen yhteyden työtoveriinsa ja itselleen tauon. Tai ainakin niin vanhan rokkarin mielikuvitus tykkäsi tilanteen tulkita.
”Oho. Joo, kappas, sulla on sit nyt aikaa? Ei ny ois tietty tarvinnu, jos duunit odottaa”, hän naurahti hädin tuskin tyytyväisyytensä peittäen, ja nappasi padin paremmin käsiinsä ja pyyhkäisi sopiva appsin esille.

Kun Jin nosti katseensa takaisin tarjoilijaan kaikki valmiina – siihen ei mennyt kuin pieni hetki – hän tunsi olonsa hetken ajan melko typeräksi, ja naurahti.
”Ai hitto. Jin, siksi mua haukutaan”, hän tajusi esitellä itsensä ja ojensi ei-kipsattua kättään käteltäväksi.
”Ja siis tosiaa. Osaat kyl varmasti vastailla mun kysymyksiin – itse asiassa mulla ei edes ole mitään kysymyssettiä valmiina, tää oli vähän ekstemporee-repäisy ja yllätit mut täysin”, keesipää tunnusti purskahtaen pieneen nauruun. Olipa kyllä nyt markkinat, hän pohti itsekseen jalka innoissaan tai hermostuksissaan maata naputtaen teetä hörpätessään.
”Mut kaipa on parasta vaan puhuu suoraan – ootko kuullu 'Riivatusta Pariisista'?”
Murtaessaan kakkuhaarukalla palasen kermaherkkua suuhunsa lykättäväksi Jin tuijotteli asentoaan etunojasta takanojaan lähes koko ajan vaihtaen tarjoilija-haastateltavaansa, mutta kun erityistä reaktiota ei ilmennyt, hän päätti jatkaa tehostaen sanojaan haarukkaa heiluttelemalla.
”Se lähti kummitusbongailusta, mut laajeni sitten isommaks, ja mukan on kaikkee juttuu taikaporukoist ja eri ilmiöist – mut tää kahvila, tota noin, oon keränny täältä jutunainesta siinä sivus ku oon nauttinu teidän erinomaisist kakuistanne. Ku näis asioissa kyvykkäämpi kaveri sano, et paikas on selkee paranormaali lataus, ja no, en mä millään pahalla, mutta väääääähäsen sussa on semmone viba, et tietäisit ehkä jostaan vähän jotaan.”
Jin naputteli sormillaan padinsa reunaa ja hörppäsi toisen kerran teekupistaan puhalleltuaan siihen ensiksi hetken. Jos hän oli aiemmin näyttänyt maansa myyneeltä, niin nyt ruhjottu mies oli huomattavasti piristynyt ja oikein puhkui sitä epävarmaa intoa, joka teki uusiin tyyppeihin tutustumisesta aina yhtä jännittävää. Hän kuitenkin pystyi riemastuksensa lomassakin muistamaan, että hänen asiansa, saatika sen esittämistapansa, oli erikoinen ja monelle varmasti liikaa.
”Mut ei tartte ryhtyy puhumaan mistään, jollei huvita. Tai olis mukavaa jos osaisit sanoo, et onko täällä jotain ja saisko tätä suositella joillekin nuorille, jotka haluais tulla kuvaamaan ja ottamaan ääninauhoi ja lämpötiloi yöllä, jos semmonen vaan käy. Mut ei mitää, ymmärrän jos menee vähän yli tämmöne, haha.”

//Sopii ~ Ja ei meikäläistä pikkuhitti haittaa. Pelin sujuvuuden nimissä :3 //

Arian katsoi mustelmaista miestä pöydän toisella puolella merkitsevästi.
"Istuin jo alas", hän sanoi yksiselitteisesti, kun toinen ihmetteli olisiko hänellä aikaa. "Kysy. Eivät nuo hommat mihinkään karkaa."
Mies kurkki uteliaana, kuinka toinen valmisteli lelunsa. Hän ei luultavasti koskaan lakkaisi hämmästelemästä, miten nopeasti teknologia oli kehittynyt. Vasta hetki sitten keksittiin mekaaninen kynä. Kyllästyttyään tiirailemaan toisen touhuja hän nojasi kyynärpäänsä pöydänreunaan istuen malttamattomana tuolin reunalla.
"Arian", tarjoilija vastasi esittelyyn ja puristi lyhyesti - ja jokseenkin kiusaantuneesti - toisen ojennettua kättä. Tuntui tyhmältä kätellä istualtaan, mutta Arian päätti antaa sen lipua ohitse. Eiväthän he kuitenkaan olleet missään erityisen virallisessa tilanteessa.

"Ei se mitään", hän tuumasi rauhallisesti, vaikka tämä Jiniksi esittäytynyt tuntui olevan hieman hermostunut. "Lonkalta heitetyt ovat yleensä kaikkein parhaimpia."
Arian yllättyi Jinin suorasukaisuudesta. Riivattu Pariisi?
Kuulosti pahalta. Eikä kyseessä tainnut olla muotiblogi.
"E-en ole tainnut törmätä", kuuratukka myönsi saatuaan puhekykynsä takaisin. Häneen oli alkanut hiipiä paha aavistus tästä kovan onnen keesipäästä ja hän nojasi lähemmäksi kuullakseen kasvavassa puheensorinassa, mitä toisella oli sanottavanaan.

Jinin lopetettua, Arian painoi leukansa kämmeneensä ja hymähti näreissään siitä, että joku yleensäkin nuuski hänen 'vibojaan'. Tosin, sitten virnitys halkaisi tarjoilijan kasvot ja hän oikaisi ryhtinsä.
"Enpä tiedä", hän sanoi lopulta pyöritellen kysymystä mielessään tajuten vasta sitten, ettei Jin oikeistaan ollut edes kysynyt mitään. "Monien siltojen alla kummittelee, jos ääninauhoja ja lämpötiloja kaipaatte."
Arian huokaisi ja laski katseensa ikkunankarmeista, joita oli tuijotellut jo pari minuuttia. Hän hymyili uudelleen, tällä kertaa leveämmin ja katsoi haastattelijaansa silmiin.
"Tiedän aika paljon paikallisista..." - hän muisteli mitä sanaa Jin oli käyttänyt... "- paranormaaleista latauksista."
Hän kohautti olkapäitään ja nojasi selkänsä tuolin selkänojaan. Samapa tuo, eihän hän varsinaisesti ollut tehnyt mitään laitonta kuolemalla.
Paitsi ehkä väärentänyt henkilöllisyystodistuksensa.
Ja polttanut yhden parkkisakon.
Mutta ei mitään sen kummempaa.
"Mitä tahdot tietää, Jin?" hän kysyi. "Äläkä turhaan kaartele: minä en ihan vähästä säikähdä."

Valkotukkainen tarjoilijajäbä heittäytyi oikein julkeasti virnuamaan ja alun epävarman toljotuksen jälkeen silmäilikin Jiniä takaisin. Hetken aikaa korealaissyntyinen näytti hölmistyneeltä koiranpennulta, mutta herkesi sitten itsekin leveään hymyyn.
”Sinä vekkuli, sinä”, hän naurahti osoitellen keskustelukumppaniaan sormellaan, mutta vetäisikin sen äkkiä sukimaan tukkaansa ja syventyi tuijottamaan padinsa näyttöä. Piti keesipään vähän rykäistäkin saadakseen itsensä kasaan ja muistamaan, että oli nyt oikeasti tekemässä sittenkin jotain vakavaa.

Jin kuitenkin jäätyi aloilleen ja hetken silmiään räpsyteltyään vetäisi pikaviestimen esille ja näpytti padillaan kiivaasti rimpsut tekstiä. Mitä hän halusi kysyä? Mitä tarkalleen? Keesipää irvisti itsekseen ja hieraisi kipsatun kädensä kämmenselällä ohimoaan.
”No tota, Arian”, Jin aloitti ja nojautui taas taaksepäin tuolissaan.
”Mitä jos vaik aluks antaisit mulle numeros ja sovittais treffit...” hän jatkoi ja vinkkasi silmäänsä, mutta purskahti seuraavassa hetkessä kiherrykseen.
”Haha, iha ku tommone söpö tarjoilijapoju ei ois jo varattu. Mut iha vakavasti, onks tääl jotai meneillään?”
Itsekseen virnuillen Jin laski katseensa takaisin padiinsa, ja parin naputtelun ja pyyhkäisyn jälkeen tasapainoittikin lituskan jaloilleen ja nappasi kakkulautasen käsiinsä.
”Kukaan kuullu tai nähny outoi illast, yöst tai aikasest aamust? Ei mitää stoorei kummituksist, kirouksist tai muust? Täälpäi aika mones paikkaa on semmost, ja Sachal o tarkka vainu semmoste suhtee, ei se turhia saa puoltavia viboja”, keesipää rupatteli suu puolillaan kakkua mussuttaen sitä kuin mikään ei tekisi miestä onnellisemmaksi.
”Aaa, ja luulekko, et tänne vois päästä joku yö pieni porukka kuvaa, tallentaa äänii, mittaileen, semmost?”

//OTL päätti lopettaa ja antoi minulle vapaat kädet pelin lopettelussa. Sanotaan vaikka, että Jinin tungettelut saivat Arianin lähtemään pois paikalta, ja punkkarini jäi mussuttamaan kermakakkua pettyneenä ja yksin >: Kiitos pelistä, toivottavasti jaksat palailla joskus ja paljon jaksamisia ja iloisia asioita matkaasi, OTL!//