Elokuun puutarhajuhlat

//Sajira ja Henna! :'D Hittasin hieman olettamalla, että Henna saapui jo paikalle – toivottavasti tämäntasoinen hitti ei haittaa, mutta älähdä, jos olit pohtinut suurempaa sisääntuloa ^^//

Jean-Jacques, naapurin pitkän ruskean tukan omistava poika, soitti kitaraansa valkoisella muovituolilla ja hänen ympärilleen oli kerääntynyt joukko aikuisia ja nuoria laulamaan yhdessä. Yötaivas oli tumman sininen, ja väri toi Louisin mieleen ala-asteen väriliidut. Oli lämmintä, päivällä vallinneen loppukesän helteen viime rippeet olivat jääneet leijumaan ilmaan, ja sirkat sirittivät kovaäänisesti. Louisin sedän melko hyvin hoidettu, mutta tunnelmallisen rehottava piha oli valaistu lyhdyin ja ulkopöytä odotti kivetyllä patiolla katettuna siron katoksen alla. Clèment oli keksinyt jälleen kerran jonkin tekosyyn juhlia, ja oli tapansa mukaan kutsunut liki kaikki kadulla asuvat mukaan – tai ainakin ne, jotka oli saanut juttelemaan kanssaan edes pariin kertaan. Setä hääri innostuneena ruuan parissa ja Alaina tarjoili juomia iloinen hymy huulillaan ja mustat kähärät pirteän askelluksen mukana pomppien.

Juhlat olivat olleet käynnissä jo jonkin aikaa, mutta Louis ei ollut heti halunnut liittyä niihin, vaan mieluummin odottanut, että väkeä oli kertynyt niin paljon paikalle, että muut olisivat keskittyneet toisiinsa. Vaikka hän olikin tavannut lähestulkoon kaikki illalliselle kutsutut vähintäänkin kerran aikaisemmin, ei hän siltikään tuntenut oloaan hyväksi kaiken huomion ja hyörinän keskellä. Huomiotahan hän herätti pyörätuolinsa kanssa, ainakin silloin, kun väki ei ollut vielä kerääntynyt pöytään, jossa hän istui samalla tasolla kaikkien muiden kanssa.

Kuitenkin, kaikesta viivyttelystään huolimatta Louis oli halunnut osallistua juhlaan, ja oli pukenut ylleen lyhythihaisen, valkoisen kauluspaidan tavallisen kesäisen rupuisen t-paitansa sijaan. Hän joutui kuitenkin jäämään paikoilleen, kun joku paikalle saapuneista oli ilmeisesti vahingossa tönäissyt Clèmentin kuistiportaikolla ollutta lautaramppia, joka oli sitten valunut lojumaan hyödyttömästi pihakiveykselle sen sijaan, että olisi mahdollistamassa Louisin liikkumista. Vaaleatukkainen nuorukainen huokaisi turhautuneena ja painoi hetkeksi kätensä kasvoilleen, kunnes sitten turhautuneena pöllytti omaa tukkaansa. Jos hän huutaisi apua, hän kiinnittäisi koko juhlaväen huomion itseensä, ja sitähän hän oli vältellyt – mutta hän joutuisi nököttämään aloillaan kuin mikäkin hölmö, ellei tekisi sitä!

Jupistessaan itsekseen epäonneaan Louis kohotti katseensa sylistään ja huomasi, että pihatiellä, pensasaitojen rajaaman nurmikon ja pation ulkopuolella, oli tulossa vielä joku myöhäinen saapuja juhlimaan. Mustatukkaisen naisen nähdessään Louisin posket valahtivat räikeän pinkeiksi – oliko nainen huomannut hänen hölmöilynsä? - sitten sinisilmä kohotti kätensä vilkutukseen.
”H-hei! Viitsisitkö nostaa tuon rampin takasin paikalleen?” Louis kysyi ujona, mutta kuitenkin sinutellen, koska nainen näytti suunnilleen hänen ikäiseltään.

//Joo, tuo paikalle tulo on ihan hyvä. ^^ Anteeksi kesto, oli vähän kiireitä. //

Niin todella Hennakin oli kutsuttu paikalle näihin puutarhajuhliin. Hänet oli yllätetty kerran ulkona ollessaan ja pyydetty mukaan eikä Henna voinut kiekltäytyä. Naapureihin tutustuminen kuulosti varsin mukavalta. Niinpä hän oli koko aamupäivän miettinyt mitä olisi laittanut päälleen. Ensin hän laittoi oman vihertävän ruudullisen hameensa ja oli jo lähdössä kun muuttikin mieltään ja halusi vielä vaihtaa vaatteensa. Kun hän oli viimein valmis huomasi hän olevansa myöhässä. Niinpä hän pamautti ulko-ovensa kiinni ja punainen kukkaishame heilahtaen lähti kävelemään kohti juhlapaikkaa. Henna ei tosin ollut ihan varma miten tällaisissa juhlissa tulisi käyttäytyä ja oli ajatellut olevansa hieman tavallista kiltimpi tällä kertaa. Hyvillä ystävyyssuhteilla naapureihin voisi tehdä vaikka mitä!
Niin ilta alkoi hämärtää ja nuori nainen kuuli sirkkojen sirkutuksen lämpimässä illassa. Keltainen t-paita lämmittäisi mukavasti jos ilta viilenisi vielä paljonkin. Musta tukka valui selkää pitkin kiiltävänä paksuhkon otsatukan hieman varjostaessa vihertäviä silmiä. Hän oli juuri kaartamassa pihaan kun kuuli tervehdyksen. Nuori mies pyörätuolista tervehti häntä kättään heiluttelemalla. Hän nosti siis kätensä tervehtykseen heiluttaen hieman.
"Toki voin, ei sitä vaivaa ole." hän vastasi toisen pyyntöön astellen rampin luo ja asetteli sen paikoilleen. "Onko nyt hyvä?" Henna suoristautui ylös katsoen toista kohti. Hän olisi halunnut tietää toisesta enemmän, mutta perääntyi hieman.
"Olen Henrietta, hauska tutustua." hän sanoi sitten ja soi toiselle pienen hymyn. Hän katseli ympärilleen ja mietti hetken. Tunnelma vaikutti ympärillä leppoisalta. Hän kuuli kitaran soiton korvissaan ja se sai hänet hyvälle tuulelle.
"En kai olekaan ollut täällä aiemmin, siis juhlissanne." hän tokaisi sitten ja mietti olisiko pitänyt käydä tervehtimässä tätä juhlien perustajaa, joka oli hänet juhliin kutsunutkin. Ehkä se voisi odotella hetkisen.

Louis yritti mahdollisimman huomaamattomasti rauhoitella hengitystään, sillä hän oli todella säpsähtänyt äkätessään vieraan naisen lähes puhe-etäisyydellä itsestään. Sukaisten muutaman kerran vaaleaa tukkaansa sinisilmä painoi hetkeksi silmänsä kiinni ja hymyili – nainen vastasi ystävällisesti ja avuliaasti, joten nuorukainen kykeni rauhoittumaan hieman ja ainakin toivoi herkästi leihahtelevan punastuksensa tasaantuneen.
”Kiitos. Täällä on rampannut niin paljon tulijoita, et joku kai tönäisi ton vahingossa pois paikoiltaan”, Louis kiitteli ja puheli samalla, kun mustatukka nosti rampin paikoilleen. Naisella oli häkellyttävän laihat käsivarret, oli ihme, ettei hänen ollut tuon vaikeampaa käsitellä painavaa ramppia.
”Juu, hyvä on”, Louis vastasi pirteästi ja rullasi itsensä varovaisesti alas ramppia pitkin. Pyörätuolin holtittoman valumisen estäminen kävi hänen käsivoimilleen, mutta suu päättäväiseksi viivaksi kiristyneenä blondi hoiti itsensä pihakiveykselle. Vaikka se oli raskasta, hän halusi tehdä sen itse.

Pation suunnalta kuului isohko naurunpurskahdus, ja Louis vilkaisi vaistomaisesti äänen suuntaan, mutta katsoi äkkiä takaisin mustatukkaan kuullessaan naisen esittelevän itsensä.
”Aaa, oon Louis, Louis Beauregard, hauska tavata”, hän esitteli itsensä hieman häkeltyneenä ja ojensi sitten kätensä käteltäväksi.
”Nousisin ylös mutta niin joo”, vaaleatukka jatkoi muodollisuuksia selkeästi epävarmana, mutta yrittäen siitä huolimatta parhaansa mukaan hymyillä ja olla ystävällinen.
”Et oo vai? Clèment järjestää näitä juhlia aivan jatkuvasti, se on vähän tän kadun juttu”, Louis jutusteli samalla, kun hänen katseensa harhautui Henriettan vihreinä väikkyvistä silmistä kohti pensaitten ja puiden rajaamaa pihaa, valkoista pihakatosta ja kitaransoittoa. Ehkäpä, ehkäpä jos hän menisi samaa matkaa Henriettan, uuden tuttavuuden kanssa, muut keskittyisivät mustatukalle juttelemiseen ja hän kykenisi livahtamaan niiden muutaman ihmisen silmien alitse, jotka aina katsoivat häntä niin säälittelevästi.
”Voin esitellä sut muille, jos haluat? Pitäisi varmaankin mennä, ruoka alkaa hajusta päätellen olla valmiin”, Louis ehdotti sitten Henrietalle ja lasketti kätensä pyörätuolinsa pyörien päälle, valmiina työntelemään itsensä kivettyä polkua pitkin patiolle.

Hän kuuli naurunpurskahduksen jostai ja katse kääntyi nopeasti äänen suuntaan. Hän esitteli sitten itsensä katsoen taas toista kohti ja mies esitteli itsensä. Hän tarttui rohkeasti toisen käteen tervehtiäkseen tavalliseen tapaan unohtaen kokonaan ihonsa kylmyyden.
"Ei tarvitse nousta ylös, ymmärrän kyllä." hän sanoi hymyillen ja piti katseensa toisessa. Louis oli ilmeisesti aika lähellä hänen ikäänsä. Hänen puhuessa että ei ollut ennen ollut puutarhajuhlissa täällä toinen tuntui ihmettelevän asiaa.
"No niin, olen kai jotenkin onnistunut välttämään ne." hän sanoi virnistäen ja katsoi kohti muuta juhla väkeä. Herkullinen ruoan tuoksi kantautui hänen nenäänsä ja kuin lahjana toinen ehdotti voivansa esitellä hänet muille. Hän pääsisi lähemmäs ruokapöytää!
"Sopii hyvin, en varmaan tunnekaan täältä vielä ketään muita kuin sinut." hän sanoi sitten lähtien kulkemaan toisen mukana kohti muuta juhlaväkeä. Jostain syystä Henna tunsi olonsa yllättävän rennoksi ja mukavaksi vaikka ei tiennytkään kuuluiko tällaisiin iloisiin hetkiin. Kätteleminen ei varmaan olisi viisasta, eihän hän halunnut muiden arvaavan hänen olevan keiju eikä ihminen. Tosin keijumaisuus tuki esille hänestä monissakin asioissa.
"Tiedätkö mitä on ruokana?" hän kysyi sitten kiinnostuneena nuuhkiessaan sitä herkullista tuoksua vielä kerran. Pahinta oli se, että hän joutuisi ilmeisesti äyttämään veistä ja haarukkaa! Toivottavasti hän hallitsi edelleen sen taidon yhtä hyvin kuin ennenkin.

Mustatukkainen nainen oli kohtelias, ja hänen hymynsä sai Louisin tuntemaan olonsa rohkaistuneeksi. Kaksikko askelsi patiolle, jota rehevät kasvit ympäröivät ja jonka viereisellä pienehköllä nurmikolla muutama pienempi lapsi leikki aikuisten ja nuorten ollessa kerääntyneitä juttelemaan pitkälti kitaraa soittavan Jean-Jacquesin ympärille.
”Vasikkaa”, Louis vastasi nimeten aterian pääproteiinin, vaikka mukana olisi kasviksia, perunaa ja höysteitä jälkiruuasta ja naposteltavista puhumattakaan. Kaksikon saapuminen ei kiinnittänyt erityisesti juhlaväen huomiota, mutta vaaleanruskeatukkainen Jules, Louisin serkku, asteli heti pyörätuolissa istuvan luo iloisesti hymyillen ja tyrkkäsi hänen käteensä lasillisen juotavaa, joka kilistelyn ja hörppäyksen jälkeen paljastui mehuksi.
”Pfft, mitä tää nyt on?” Louis naurahti serkulleen, joka puolestaan pörrötti vaaleita hiuksia.
”No meidän kakaralle sopii mehut. Mutta hei, kuka ystäväs on?” Louisin ikäinen nuorukainen kysyi ja suuntasi nyt mielenkiintonsa Henriettaan.
”Aa, tää on Henrietta. Henrietta, serkkuni Jules”, Louis esitteli kaksikon toisilleen ja Juleskin kätteli kohteliaasti mutta rempsakasti mustatukkaa.
”Juu juu, isä puhukin, että sai vihdoinkin yhden ujomman naapurin tulemaan mukaan. Ei hätää, ei tääl kukaa pure, ellei sitten jotkut noista pikkukersoista”, Jules naurahti ja silmäili vino hymy huulillaan Henriettan hoikkaa ulkomuotoa. Louis huomasi sen ja vilkuili hetken kaksikon välillä, ennen kuin rykäisi.
”Kai täällä on nyt jotain kunnollista tervetuliaisjuomaa? Pitäis Henriettallekin saada”, vaalea kysyi ja kohotti lasiaan, minkä jälkeen Jules osoitti kaksikolle pienen sivupöydän, jolla oli pari kannullista tummanpunaista juomaa, jossa lillui appelsiiniviipaleita ja jääpaloja.

"Hmm... En olekaan syönyt vasikkaa pitkiin aikoihin." hän vastasi toiselle Louisin esitellessä pääruoka tai lähinnä yksi osa siitä. He tulivat muiden juhlavieraiden joukkoon. Mutta vaikka suurta rynnistystä heidän luokseen ei tullutkaan, niin sentäin jotain. Joku tuli Louisin luo, ilmeisesti tuntien pyörätuolissa istuvan ja ne kilistelivät heti lasejaan. Henna naurahti hieman Louisin sanottua lasissa olevan mehua.
"Pysytpähän selvänä pidempään juodessasi mehua." hän vitsaili virnistellen, mutta vakavoitui sitten hieman hänet esitellessä Louisin serkulle. Hernna paiskasi reilusti kättä Julesin kanssa.
"Hauska tutustua." hän sanoi rohkeasti katsoen kohti Julesia ja tutkien toisen kehon rakennetta ja kaikkea muutakin. Jules puhui sen isän saaneen ujomman naapurin mukaan ja puhui sitten ettei kukaan purenut täällä paitsi ehkä pienet lapset.
"Uskon että pärjään." hän sanoi ja virnisti takaisin toiselle. Hän katseli Julesia hetken, ennen kun Louisin rykäisy sai hänet palaamaan tähän hetkeen. Tietenkin heti tyttö tajusi toisen tarkoittavan alkoholipitoista juomaa, mutta keijuna hän ei ollut ihan varma miten alkoholi vaikutti häneen. Hänhän ei virallisesti ollut ihminen vaan aika kaukana siitä.
"Mitä kannussa itseasiassa on?" hän kysyi sitten uteliaana. "En ole mikään kova juomaan alkoholia." hän sanoi ja katsahti kohti Louisia ja sitten Julesia. Häntä kohdeltiin täällä varsin mukavasti. Kaikki olivat rentoja ja ystävällisiä että hänestä välillä tuntui ihan pahalta. Voi, minkälaisen vaikutuksen tämä ilta häneen tekisikään. No, arki kun koittaisi olisi jälleen hyvä tilaisuus palata normaaleihin tapoihin. Jos yhden illan vietti muiden tavoin hauskaa pitäen ei ehkä hänen maailmaa kaataisi.
"Tiedätkö onko paikalla paljonkin väkeä? Tai onko tänne tulossa kenties lisääkin?" hän kysyi sitten katsellen juhlaväkeä, joka oli jo kokoontunut paikalle. Pieni hymy pysyi kokoajan hänen kasvoillaan katsellessaan otsatukkansa lomasta ympärilleen. Pian hän asteli sen pöydän luo ja katsahti kannuun. Voisihan sitä aina maistaa. Hän etsi käsiinsä ensin lasin ja kaatoi sitten lasiin kannusta varoen ettei saisi lasiinsa jääpaloja. Niitä ei ollut kiva juoda. Kannun hän laski sitten alas ja päätti maistaa juomaa ensin vähän.

//Tuhannet pahoitteluni kestosta. Elämä, synttärit, sims, kirjat ja muuta tapahtui.//

Henna vaikutti aluksi hieman varautuneelta, mutta lämpeni sitten pikkuhiljaa. Louisilla oli niin paljon kokemusta sosiaalisten tilanteiden hämmentävyydestä, että hän oli oppinut näkemään, milloin muut tuntivat olonsa epävarmoiksi tai jännittyneiksi. Julesia ei moinen vaivannut, hän seilasi aina ihmisten joukossa itsevarmasti, ja itsevarmasti hän luovikin pöydän luo ja kaatoi sekä itselleen että Lousille lasilliset, ennen kuin Hennan sanat kuultuaan laski kannun pöydälle ja jättikin tarjoilematta nuorelle naiselle.
”Jaa, äiti ei koskaan sekoittele mitään hirmuisen vahvaa. Sitruksilta tuo maistuu ja on raikasta, todennäköisesti äiti vain innostui elintarvikeväriensä kanssa jälleen”, Jules selitteli ja kohautti sitten hartioitaan voimakkaalle punaisuudelle hörpätessään lasistaan. Louis seurasi esimerkkiä ja selkeästi appelsiinit, sitruunat ja mandariinit tuova makeanraikas maku huljahti hänen kielelleen. Alkoholin poltetta siinä tuntui vain vähän, mutta toisaalta hän oli suhteellisen tottunut siihen.

Louisin onneksi – jostain syystä hän ajatteli sen onnena – Jules oli ottanut jääpalasen suuhunsa ja koetti saada sen syötyä jäädyttämättä hampaitaan juuri silloin, kun Henrietta kysyi väkimäärästä.
”Täs taitaa olla kaikki. Mitä, pöydässä on parikymmentä paikkaa ja lapsille on oma pikkupöytänsä.”
Louisin puhuessa Jules oli naureskellen päässyt yli jääpalakriisistään ja totesi hyväksyvästi Henriettan olevan järkevä, kun varoi kaatamasta lasiinsa jääpaloja. Serkku aloitti saman tien uudestaan tietyn hymyilyn ja pilkahtelevan silmäilyn, ja kohta hänen katseensa ei tuntunut irtoavan ollenkaan Henriettan vihertävistä silmistä. Louis katseli kaksikkoa ylöspäin ja joutui siirtymään sivummalle juomapöydästä, ettei olisi tuolinsa kanssa muiden tiellä. Hänen aikaisempi hilpeytensä oli tiessään, mutta nuorukainen hymyili silti melko puolivillaisesti.
”Ai niin, Henrietta – kuinka pitkää oot asunu täällä? En muista nähneeni sua aikaisemmin”, hän kysäisi sitten epäluonteenomaisen rohkeasti ja väliintuppautuvasti, sillä Julesin silmäpeli oli pikkuhiljaa vaikuttanut alkavan lähennellä sitä pistettä, että serkku alkaisi käyttää sanaista arkkuaankin samaan tarkoitukseen.

//Eipä tuo mitään, kesti minullakin vastaamisessa. //

Henna ei ollut koskaan edes ajatellut elintarvikevärien käyttämistä. Ne kuulostivat jotenkin oudoilta ja epäluotettavilta. Puhe siirtyi sitten hänen avustuksellaan väkimäärään ja sen mahdolliseen lisääntymiseen ja Louis puhui ettei väkimäärä kasvaisi enää. Henna katsahti nopeasti Julesia kohti toisen nauraessa ja virnisti hieman, mutta päätti silti varoa jääpalojen saamista lasiinsa. Ja onnistuikin siitä. Niinpä hetken epäröityään hän maistoi juomaa ja tunsi alkoholin poltteen kielellään ja yritti olla välittämättä siitä.
"Hyväähän tämä on." hän kehui sitten, vaikka ei sisällään ollut ihan samaa mieltä. Hän olisi mielellään juonut alkoholitonta. Alkoholi ei oikein sopinut hänelle. Hän katsati nopeasti kohti Louisia ja hörppäsi lasinsa tyhjäksi pidellen sitä sitten edelleen käsissään. Hän tunsi Julesin tuijottavan häntä ja henna vilkuili montakin kertaa toista kohti hieman kummastellen. Oliko hänessä jotain erikoista? Tilanteen pelasti Louis joka kysyi häneltä kysymyksen ja keiju saattoi siirtää täyden huomionsa kohti kysyjää.
"En itseasiassa. Olen viettänyt aikaa lähinnä omissa oloissani ja olen kai ehkä vuoden asunut alueella." hän selitti eikä tiennyt puhuiko totta vai ei. Oliko hän asunut alueella vuoden?
"Ihan varma en ole onko aika nyt vuosi vai vähän sinne päin." hän lisäsi vielä ja soi Louisille pienen hymyn.
"Oletko itse asunut täällä kauan?" hän kysyi sitten kiinnostuneena.

//Anteeksi, ei oikein inspiroinut.//

Louis tunsi typerän, aivan sietämättömän typerännäköisen hymyn vääntyvän huulilleen, eikä se suostunut millään asettumaan muuksi kuin aivan hölmön onnellisennäköiseksi. Jules sen sijaan katseli Henriettaa hitusen kyllästyneen näköisenä, mumisi sanasen siitä, kuinka hänen pitäisi mennä juttelemaan muidenkin kanssa, ja hivuttautui pois paikalta. Louis vilkaisi pikaisesti serkkunsa perään, mutta kohotti sitten katseensa taas Henriettan puoleen.
”Aa, oon asunu tääl jotain... muutamia vuosia. Tuli muutettua koulujen ja kisojen peräs kotikyläst, mutta niin juu tosiaan. Muutaman vuoden verran oon asunu sedän luona”, vaaleatukka vastasi katkaisten kömpelösti pidemmän selityksen kesken. Lievä punastuksenalku poskillaan kummitellen hän hypisteli niskaansa ja vilkuili kitaraa näppäilevän jätkän luo vetäytynyttä serkkuaan kohti.
”Mites... et halua mieluummin jutella Julesille?” hän kysäisi sitten melko ajattelemattomasti.
”Siis, koska vaikuttaisi pikkuhiljaa tulevan valmista, ja mun pitäisi alkaa jo mennä sovittamaan itseäni pöydän ääreen ennen tungosta, tiedäthän. Onhan tääl juhlis paljon väkeä”, hän yritti selittelemällä korjailla... mitä? Jotakin, jokin oli ollut erittäin kömpelöä hänen sanoissaan. Louis toisaalta puhui totta, sillä pöytä oli jo katettu, lisukkeet seisoivat kulhoissaan ja ilmassa leijui paahtuneen lihan ja rosmariinin tuoksu.

//Itse kullakin tuo kirjoitusfiilis heittelee~ Hyvä vasti oli silti, ei sitä tarvitse väkisin yrittää jotain pituuksia täyttää tms.//

//Jotenkin viestien pituus on aina ollut minulle pakkomielle, mutta ehkä tämä tästä. //

Henna kuunteli Louisin vastauksen hänelle ja nyökkäsi hieman hymyillen ystävällisesti.
"Tulet siis Pariisin ulkopuolelta alunperin?" hän tokaisi kiinnostuneena. Tyttö katsahti kohti ruokapöytää ja aisti hyvän ruoan tuoksun ilmassa.
Mutta sitten toinen tuntui kuin vihjaisevan, että hänen täytyisi vaihtaa jutteluseuraa.
"Oliko tuo nyt pyyntö vai käsky?" hän kysyi virnistäen juuri ennen kun Louis alkoi selittelemään ja korjailemaan töykeää pyyntöään. henna naurahti hieman ja nyökkäsi.
"Mene vain, minä tulen sitten kai pian pöytään myös. Sinne minne mahdun." hän sanoi ja väistyi hieman syrjemmän katselemaan hetkeksi juhlien menoa. Siitä oli kauan, kun hän oli viimeksi ollut tällaisessa tilaisuudessa. Kuka tietää, jos hän olisi ollut viimeksi kotona ollessaan juhlissa. Se olisi aivan hyvin mahdollista. Hän siirtyisi pöydn ääreen varmaan heti sen jälkeen kun Louis oli löytänyt omansa. Toivoen tietenkin samalla, ettei vahingossakaan istuutuisi kenenkään paikalle. Oli kuitenkin aika epätodennäköistä, että paikat olisi jollain tavalla merkittyjä.

//Gahh! Tuhannesti anteeksi taas! >: Helvetin kesäloma, heittää munkin kirjoitustahdin ihan persiilleen x'D Mutta hei, ei se sanojen määrä vaan laatu - tärkeintä että nautitaan pelistä <3//

Louis nyökäytti päätään kevyesti.
”Juu, yhdestä pikkukylästä. Ei sinne ole kuin pari tuntia junalla”, hän vastasi, eikä lähtenyt selittämään kotikylästään sen kummempia. Se oli pieni, rauhallinen kylä, ei missään muotoa ihmeellinen paikka. Louis olisi mieluummin jutellut Henriettan juurista ja taustasta, sillä nainen oli kiinnostava – muutenkin kuin siksi, että hän oli alkanut jutella hänen kanssaan niin ystävällisesti.

Mutta sitten hänen hölmöytensä sai Henriettan oikeasti lähtemään juttelemaan muille, ja Louis kirosi itsensä maailman typerimmäksi hölmöksi kaula ja korvat punaisina. Melkoisen alistuneena siihen, että tuo laiha, sievä nainen juttelisi jollekulle toiselle koko loppuillan Louis asettui pöydän ääreen, tuolitta jätettyyn paikkaan talonpuoleisen päädyn viereen. Kohta hänen setänsä tuli ulos ja pyysi vieraita asettumaan pöytään samalla, kun asetti ohuiksi siivuiksi leikatun karitsanpaistin pöytään ja istuutui itse Louisin viereen pöydän päätyyn. Muutkin istuutuivat paikoilleen, muutamat nuoremmat lapset istuivat omaan pöytäänsä, joka oli lähellä pitkää pöytää – ja Louis vilkuili hitusen hermostuneesti koko ajan täyttyviä paikkoja. Henrietta ei ollut istunut vielä, ja hänen oikealla puolellaan oleva paikka oli edelleen tyhjä. Tietenkin hänellä oli setänsä vierellään ja ylipäänsä olisi helpompi puhua, kun kaikki istuivat saman pöydän ääressä, mutta Louis toivoi silti, että saisi jatkaa Henriettan kanssa juttelua aikaisemmasta virhevedostaan huolimatta.

//Niin, pelistä nauttiminen on tärkeintä. //

Henna ei sanonut mitään enää siihen, mistä Louis oli kotoisin ja kuinka pitkä matka sinne oli. Asialla ei niin ollut mitään väliä. Hän siis lähti toisen luonta ollen yksin hetken. Oli toisaalta hankala sopeutua ihmisten keskuuteen. Mieli kaipasi toisinaan oman kansan pariin ja sinne missä tiesi olevansa omanlaistensa parissa. Täällä piti aina olla niin varuillaan. Ei koskaan tiennyt, miten ihmiset reagoisivat hänen alkuperäänsä.
Kauaa ei hän yksin ehtinyt olla, kun juhlien isänsä pyyteli vieraita pöytään tuoden karitsapaistin juhliin mukaan. Henna seisoi hetken aloillaan ja katseli muiden vieraiden vetäytymistä pöytään. Lapsen omaansa ja aikuiset omaansa. Tämä ei tehnyt hetkene minkälaista reaktiota että olisi tullut pöytään, mutta huomattuaan sen tyhjän pöydän Louisin vierellä ja nainen päätti reagoida nyt, kun tuoli oli vielä tyhjä. Vapaat tuolit alkoivat vähentyä ja henna istuutui tuolle vapaalle paikalle juuri parahiksi ennen kun sekin olisi täyttynyt hänen nenänsä edessä.
Hän hymyili hennosti Louisille ja katseli sitten kattausta. Ruokaa oli ainakin riittävästi, eikä puutetta varmasti tulisi. Hän ei kuitenkaan haluaisi aloittaa puhetta kotiseudustaan ja toivoi todellakin että Louis ei aloittaisi siitä. Mikä muu tahansa aihe, mutta ei mitään keijuihin liittyen.
"En ole syönyt näin pitkiin aikoihin. Kerrankin sana syödä mahani täyteen." hän sanoi pirteänä katsellessana ympärilleen oliko jo aika otaa ruokaa? Eihän tässä enää tulisi mitään puheita? Nälkä alkoi painaa mahan pohjassa ja vesi herahti kielelle yhä useammin kun hän ajatteli kateudesta vihreää korppiystäväänsä. Hän söisi itsensä palloksi ja toinen joutuisi nuolemaan huuliaan vieressä!

Louis sai ilokseen huomata, että Henrietta päätyi sittenkin istumaan hänen vierelleen. Miksi hän koki siitä niin suurta huojennusta, hän ei tiennyt, mutta oli vaikeaa olla katsomatta pöydän toiseen päätyyn istuutunutta Julesia. Ruokailu aloitettiin lähes saman tien vain pienen kehotuspuheen saattelemana, ja Louis vastaanotti kiertämään lähteneen yrttiperunavuoan, kun Henrietta avasi keskustelun uudelleen.
”Opiskelijan vyö on kireäl, vai mitä?” Louis lausahti olettaen Henriettan ikänsä puolesta olevan opiskelija ja syömättömyyden puolesta varaton sellainen. Hän itsekin oli periaatteessa samaa kastia, mutta sattui onnekseen asumaan ruokkivien sukulaisten luona.
”Tiedän muutamia hyviä lounaspaikkoja, jos ne kiinnostaa...” hän jatkoi avuliaasti hymyillen ojentaessaan perunavadin eteenpäin Henriettalle, kun oli ottanut annoksen lautaselleen. Muita ruokia ojenneltiin ja otettiin sekalaisessa järjestyksessä, ja huoleton puheensorina täytti lämpimän ilman. Hämärän aikaan heränneitä ötököitä leijaili ilmassa ja Louis joutui puhaltamaan yhden mäkäräisen pois haarukastaan syödessään, mutta muuten ruokailu sujui hyvin.
”Mitäs pidät?” Louis kysyi hetken päästä Henriettalta.
”Setä on aikamoinen kokki, eikös?”

Hänen puhuessa mahan täyteen syömisestä toinen tokaisi siihen jotain opiskelijan kireästä vyöstä. Hetken aikaa hän näytti hämmentyneeltä ja keskeytti syömisensä, kunnes hymähti hieman.
"En itseasiassa ole opiskelija, vaan lähinnä työnhakija eli olen työtön tällä hetkellä enkä aio mennä opiskelemaan mitään." hän selitti neutraalisti jatkaen syömistään rauhallisella tahdilla. Eihän tässä mikään kiire ollut, vai?
Louis sanoi kuitenkin sitten tietävänsä hyviä lounaspaikkoja ojentaessaan perunavadin hänelle.
"Olisi mukava kuulla näistä lounaspaikoista vähän enemmän. Itse kun en niitä oikein tiedä." hän sanoi ottaessaan pari perunaa lautaselleen ja siirsi vadin eteenpäin. Muistakin ruokia hän otti, mitkä hänelle ojennettiin ja pian hänen lautasensa oli kukkurallaan kaikenlaista ja hän lipaisi hieman huuliaan. Kunpa hän jaksaisi syödä tämän kaiken ja vielä vähän enemmän! Saattaisi vaikuttaa oudolta, kun hoikka nainen vetäisi koko lautasellisen ruokaa sisäänsä vailla minkäänlaisia ongelmia. Mutta niin hän aikoi tehdä välittämättä siitä mitä muut hänestä ajattelisivat.
Jonkun ajan päästä hänen ruokailuaan kuitenkin häirittiin Louisin kysellessä mitä hän piti ruoasta. Ennen kun hän ehti sanoa mitään toinen jo kehui setäänsä hyväksi kokiksi eikä Henna voinut kuin nyökätä innokkaana syöden ruoan suustaan ennen kun vastasi mitään.
"Todellakin. Luulin itse olevani hyvä kokki, mutta taidankin olla pelkkä aloittelija." hän sanoi toiselle ja katse kiinnittyi poikaan joksikin aikaa eikä hän sdaanut katsettaan irti toisesta. Hennasta jopa piinallisen hetken päästä hän riuhtaisi katseensa irti Louisista ja jatkoi syömistään.
"Anteeksi." hän mutisi nolostuen hieman ja vaikeni sitten. Miten hän nyt noin oli tuijottanut? Hän jatkoi syömistään hyvällä halulla, eikä hän tuntunut tulevan kylläiseksi ollenkaan. Ruoka oli todellakin hyvää eikä hän jaksanut ajatella mitä materiaalia ruokailuvälineet tai vadit olivat. Ei sillä ollut niin väliä.
"Mitä sinä pidät ruoasta?" hän kysyi sitten kiinnostuneena.

Louis oli tökätä perunanpalasen haarukalla suunsa sijaan silmäänsä, kun Henrietta sanoi, ettei ole opiskelija. Hän vaikutti fiksulta nuorelta naiselta, joten vaaleatukasta tuntui hassulta ajatella, etteikö hän olisi halunnut kouluttaa itseään ja vain jättäytyä tekemään tulevaisuudettomia pätkätöitä, mutta oli toisaalta niin nuoren näköinen, että oli vaikea uskoa naisen jo valmistuneen. Toisaalta kuka hän oli arvostelemaan muita pelkän ulkonäön perusteella.
”Oho. Enpä olis uskonu – siis näytät saman ikäiseltä ja fiksulta, olin jo ihan varma että olet yliopistossa tai jotakin vastaavaa”, Louis ihmetteli kohteliaahkosti.

Hetken aikaa kaksikko söi hiljaisena ja Louis kuunteli muiden keskustelua, heittäen silloin tällöin jonkin pienen kommentin. Hän myös pani silmäkulmastaan merkille, että Henrietta aterioi suurella hartaudella – ja kertoikin nauttivansa ruuasta, kun Louis sitä kysyi.
”Tuskinpa, sedäl kokkaus on vaan erityinen intohimo”, hän kommentoi ja ryhtyi jatkamaan syömistään ainoastaan tullakseen Henriettan tiiviin katseen keskeyttämäksi. Tuntui kiusalliselta yrittää syödä, kun vihreät silmät tuijottivat niin tarkasti jokaista liikettä.
”Eh?” Louis ynähti Henriettan yhtäkkiä pyydellessä anteeksi.
”Mitä, ei, ei tässä nyt mitään...” hän mumisi ja alkoi sitten tuijottaa tiukasti lautastaan ja sulloa perunaa suuhunsa. Hän joutuikin nielemään nopeasti suun täydeltä ruokaa, kun Henrietta jatkoikin yhtäkkiä keskustelua.
”Juu. … siis mulle maittaa aina sedän ruuat. Kaikkeen tietty kyllästyy, mutta eipä se laita liian samoja ruokia koskaan.”

//Oih, kaksikolla menee hyvin. Tuntuu, että henna häiritsee Louisia kokoajan. xD Ja anteeksi kesto, vietin tässä epävirallista kesälomaa ropetuksesta ja en ilmeisesti maininnut asiasta missään. Eli ei siis inspiroinut vastata aiemmin. Pahoitteluni. //

Henna naurahti hieman siitä, miten toinen yllättyi ettei hän opiskellut. Olihan se aivan järkevää yllättyä, mutta jos toinen tietäisi ettei hän ollut aivan Louisin ikäinen olisi asia varmasti ymmärrettäväkin.
"Niin siis, sain opiskelusta aikoinaan tarpeeksi ja siirryin suorana työelämään." hän selitteli vielä. Pieni puna kohosi hänen kasvoilleen tytön punastuessa syystä tai toisesta.

Mutta juttelu siirtyi ruokaan ja sen valmistamiseen. Louis selitti että tämän sedälle ruoanvalmistus oli intohimo ja tummatukka hymähti hieman.
"No, ruoanlaitostahan on helppo pitää." tämä vastasi vain takaisin. Tosi asiassa naisella kesti hetken tajuta tuijottavansa seuralaisensa jokaista liikettä. Jokin vain kiehtoi häntä niin, että oli pakko tuijottaa jopa ahnaan oloisesti kuin Henrietta yrittäisi ahmia Louisia sisäänsä katseen voimalla. Tai vähinttänkin lukea toisen ajatukset ja muistot kuin avointa kirjaa. Onneksi Louis ei laittanut pahakseen, vaikka hän oli tuijottanutkin. Sen takia puna vain levisi poskilla ja hän tunsi kuumenevansa. Vaikka ilta ei ollut kuuma, oli Hennalla kuuma.
Hän oli kuitenkin purskahtaa nauruun, kun huomasi tulleensa jälleen keskeyttäneensä Louisin ruokailun kun toinen ahmi suunsa tyhjäksi vastatakseen. Vain vaivoin hän piti kasvonsa peruslukemilla. Hän silti vain saattoi kuvitella, miten jatkuva keskeyttäminen olisi pidemmän päälle hankalaa vaikka huvittaviakin tilanteita syntyi. Hän nyökkäsi rauhallisena vastaukselle, jonka sai ja katse porautui jälleen Louisiin. Mutta kun huomasi tuijottavansa jälleen tämä hätkähti niin että oli kaatua tuolillaan nurin.
"Äh, ajatukseni harhailevat tänään varsin paljon." hän selitteli kasvot nyt helakan punaisina. Hän päätti keskittyä hetkiseksi syömään ja tunkikin suunsa pian täyteen ruokaa. Näin hän ei ainakaan voisi tuijottaa toista alituisesti. Olihan ruokaa vielä paljon syömättä ja nälkä oli vielä varsin kova. Niinpä ruokailu välineet kulkivat tiiviisti suun ja lautasen välillä. Saattoi vaikuttaa, että nainen ei ollut syönyt vähintäänkään viikkoon mitään mutta siitä hän ei ehtinyt murehtia.
Hän piti kuitenkin melkein huomaamattaan Louisia silmällä kokoajan eikä muihin vieraisiin kiinnittänyt huomiota paljon ollenkaan.

//Äh, en tiennyt miten vedän peliä eteenpäin. Toivottavasti en jättänyt viestä liian hankalaan paikkaan. //

//Suonet anteeksi pienen viivästymisen. Synttäreitä ja kuumetta ja sellaista :'D Et jättänyt mitenkään liian pahaan kohtaan, hyvinhän tästä mätöt lähtevät!//

Louis ei oikein huomannutkaan, milloin kiusallinen hiljaisuus oli alkanut, ennen kuin se oli venynyt niin pitkäksi, että tuntui vaikealta katkaista se. Hän ja Henrietta olivat jutelleet ihan sujuvasti – ainakin nuorukaisen mittapuulla – ja sitten kaikki oli vain kuivunut kokoon, ja Louisin korvankärjet olivat alkaneet punoittaa tummatukkaisen naisen hymyillessä hänelle pinkit lehahdukset poskillaan. Hän pystyi tuntemaan vihreitten silmien katseen pistelevän poskellaan, mutta keskittyi syömiseen ja setänsä lavean tarinoinnin kuuntelemiseen. Mitä hän sanoisi? Mitä hän tekisi? Louis olisi halunnut jatkaa juttelua Henriettalle, mutta ajautui vain katsomaan yhä tiivimmin pois naisesta ja kohti setäänsä, joka nauratti pöydän päätyä kuvailemalla Louisille tuttua sattumaa lihakaupassa.

Ennen kuin Louis ehti huomatakaan ruokailu alkoi loppua, mutta väki jäi silti istumaan pöydän ääreen rupattelemaan ja rentoutumaan hetkeksi ennen jälkiruokaa. Makeaa valkoviiniä oli tarjolla, ja Louis siemaili pieniä suullisia lasistaan ostaen tekemisellään lisää aikaa hiljaisuudelle. Nuorukainen laski korkeajalkaisen lasin pöydälle ja kääntyi Henriettan puoleen, ehti jopa avata suunsa melkein jotakin sanoen, kun hän kuuli äänen. Kukaan ei keskeyttänyt puhettaan sen takia, kukaan ei edes värähtänyt, katsonut ympärilleen, huomioinut sitä mitenkään. Silti se nostatti Louisin niskakarvat pystyyn, ja tarttuessaan yhtäkkiä jäykästi viinilasiinsa, hänen kätensä tärisivät niin, että oli vaikea nostaa lasi huulille. Kalvennut nuorukainen ei katsonut enää Henriettaan päin, hän näytti unohtaneen aikomuksensa aloittaa keskustelu uudestaan – hirvittävä, riipivä ääni, joka ei voimakkuudestaan huolimatta peittänyt yhtäkään toista ääntä alleen sai hänen sydämensä lyömään kuin hätääntynyt pulu.
”Minun täytyy mennä käymään vessassa”, hän sanoi jäykästi sedälleen, joka vilkaisi huonovointisen näköistä veljenpoikaansa huolestuneena, mutta jatkoi sitten juttelua muiden kanssa.
”Sori, tota, nähdään myöhemmin”, Louis mutisi nopeasti Henriettalle, muttei kehdannut katsoa naista silmiin, kun rullasi itsensä kömpelösti ja – omasta näkökulmastaan – tuskallisen hitaasti pois pöydän luota.

Hän ei kuitenkaan ehtinut ulos pensasaidan rajaamalta pihalta edes ulko-ovelle saakka, kun yhtäkkiä kaikki pöydällä olleet lasit kaatuivat samaan suuntaan, näennäisesti kohti Henriettaa. Kilinä ja kiroukset – viiniä läikkyi monen syliin – katkaisivat iloisen rupattelun, ja juhlaväki alkoi touhottaa laseja takaisin pystyyn. Silloin useampi tuoli kaatui, jälleen kerran kaikki samaan suuntaan – ja seuraavassa hetkessä Louis huomasi, ettei saanut enää pyörätuoliaan rullattua eteenpäin. Näkikö hän harhoja? Ei varmaan, sillä muut tuntuivat huomanneen omituiset tapahtumat aivan yhtä hyvin kuin hänkin. Mistä sitten oli kyse? Hän ei tiennyt, ja hän halusi vain pois muiden luota, olla aiheuttamatta häiriöitä setänsä juhliin, mutta ei kyennyt siihen. Natisten uhkaavasti pyörätuolin pyörät alkoivat pyöriä taaksepäin, ja hetken ponnisteltuaan hampaitaan kiristellen Louis päästi irti kämmenet hiertyneinä. Tuoli alkoi ottaa vauhtia, aivan kuin kivetty tie jalkakäytävälle olisi ollut jyrkässä mäessä, ja Louis tunsi olonsa avuttomaksi.
”Hei, apua! Hei, joku?” hän huusi juhlaväelle heikosti irvistäen, koska ei olisi halunnut. Toivottavasti hänet äkättiin pöydän ääressä olevasta hälystä huolimatta.

//... Louisia vaivaavat poltergeistit, muuten :'D Ehkä tästä saadaan aikaiseksi jotain jännää. Sori, Louis on ujoutensa takia hieman passiivisenpuoleinen hahmo, pakko vetää tällaisia ekstriimuja juttuja mukaan *naur*//

//Oli pakko vilkaista googlen puolelta mikä ihme on poltergeist, mutta uskon, että se selvisi minulle. Jep jep, ehkä tästä saadaan jotain jännää aikaiseksi.//

Henrietta söi edelleen, kun muut jo lopettelivat. Lautasella oli vielä vähän ruokaa ja hän oli vakaasti päättänyt syödä kaiken sen loppuun ennen kun lopettaisi. Siinä missä muut kaatelivat viiniä laseihinsa, Henna päätti kieltäytyä tarjouksesta ottaa lasillinen. Hän halusi pysyä selvinpäin tänään. Ei sietänyt puhella sekavia näin suuressa porukassa. Suoraan sanottuna keijukaisen ajatukset olivat Louisissa. Hän ei voinut olla huomaamatta heidän välilleen laskeutunnutta hirjaisuutta. Miten sitä ei voisi olla huomaamatta. Ensin he juttelivat avoimesti kaikenlaisesta ja sitten ei ollutkaan mitään sanottavaa.
Niin hänkin sai viimein syötyä. Lautanen tyhjentyi ja varmistettuaan vielä ettei ruokaa ollut missään epäsopivassa paikassa hän työnsi lautastaan hieman syrjempään ja asettui varsin rennosti pöydän ääreen. Näin oli hyvä. Keskustelun aloittamisen hän kuitenkin tietoisesti jätti Louisille. Mitään keskustelua ei kuitenkaan ehtinyt alkaa, vaikka ilmiselvästi lähellä se oli. Vihreät silmät katsahtivat kohti Louisia, kun poika ei jatkanutkaan keskustelua minkä oli ilmiselvästi juuri aloittamassa. Mitään hän ei sanonut, vaan hieman itsekseen ihmetellen hän kääntyi takaisin muihin vieraisiin päin. Sivellen t-paitaansa samalla suoremmaksi ja oikoen helmojaan tämä liittyi toiseen keskusteluun.

Kuitenkin Henrietta sai jälleen ihmetellä. Louisin puhjetessa puhumaan sedälleen, oli äänensävy kummallinen ja olemus jotenkin sairaan oloinen. Mustatukka keinahti hieman samalla, kun tämä känäsi vilkkaasit päänsä jutteluseurastaan takaisin Lousiin tuon pahoitellessa.
"Ou, no..." hän mutisi hieman ihmettyneenä. "Sopiihan se." Tämä katsahti kohti Louisin setään ihmettyneenä ja sitten suuntasi katseensa kohti Lousia. Mikä toiselle oli yhtäkkiä tullut? Kuin sairaus olisi iskenyt kuin salama kirkkalta taivaalta.
Kummallisten tapahtumien sarja kuitenkin jatkui. Hennan katsoessa kohti Louisia mahdollisimman läpitunkevasti ja tutkivasti kilisivät ja kaatuivat viinilasit yksi toisensa jälleen kaikkien muiden lasien tavoin. Siihen hän ei kiinnittänyt mitään huomiota että lasit tuntuivat kaatuvan häntä kohti, vaan ihmetellen samanaikaista kaatuilua alkoi nostella kaatuneita laseja pystyyn läheltään. Kunnes tuoleja kaatui. Hänen tuoli ei kaatunut, mutta pari hänen läheltään kaatui ja kaikki samaan suuntaan.
"Kummallista..." hän jupisi, kysellen viereiseltä tuolinsa kaataneelta oliko tuo kunnossa. Henna katsoi parhaimmaksi siirtyä syrjään. Tämä nousi hiemaan hitaan oloisesti ylös.
"Tuli aikamoinen sotku kaatuneista laseista." hän sanoi ääneen, kunnes kuuli huudon.

Huuto kuului siitä suunnasta, minne Louis oli mennyt ja katsahti sinne päin. Silmät pyöristyivät ja kulmat kohottuivat hämmennyksestä, eikä hän saanut itseään liikkeelle heti. Mutta kun viimein havahtui ihmetyksestään hän syöksähti kohti pyörätuolia. "Minä otan sinut kiinni!" hän huudahti rittäen saada siitä otteen ja pysäyttää toisen kiihtyvä vauhti.
Hän ei huomannut tapahtumaketjussa mitään kummallista, vain kasa kummallisia tapahtumia jotka nyt vain sattuivat tapahtumaan peräkkäin. en sihjaan sitä hän ihmetteli, miten Louis päätyi kiitämään kivetettyä tietä takaisin päin.

//Räyhähenki, riivahenki... mitäköhän muita nimiä poltergeistille nyt onkaan :'D Jos löysit, että se tarkoittaa paranormaalia ilmiötä, jossa tavarat lentelevät ja ovet paukkuvat – ja jota esiintyy enimmäkseen nuorten tai teini-ikäisten tai lasten lähettyvillä – sait varmaankin aivan oikean kuvan. Ja olen todella, todella pahoillani kestosta. Aivan hullua menoa koulujuttujen parissa o___o//

Louis ei tiennyt, oliko helpottunut vai entistä pahemmin ahdistunut, kun juuri Henrietta oli juhlavieraista se, joka riensi ensimmäisenä auttamaan häntä. Ainakin hänen pyörätuolinsa pyörät lopettivat holtittoman taaksepäin rullaamisensa heti, kun tummatukka sai otteen tuolista, mutta samaan aikaan hänen poskensa alkoivat leiskua kirkuvan pinkkeinä kaulasta korvannipukoihin saakka.
”Eh. Äh. Öh. Kiitos”, nuorukainen sai sanottua, vaikka säikähdys ja nolostus olivat saaneet hänen sydämensä kiitämään ja hengityksen muuttumaan raskaaksi. Juuri Henrietta ehti auttamaan häntä ensimmäisenä – ottaako se hyvänä vai huonona onnena? Louis ei osannut tehdä päätöstä, joten hän vain yritti pitää kätensä vakaina laskettaessaan ne taas valmiiksi pyörätuolin sivuille.
”Jotain tota, jumiutu jotenki, niin että... joo. Kiitos.” Vaaleatukka aloitti selittämisyrityksen, mutta luovutti äkkiä, kun höperehdinnöillään vain hämmensi jo valmiiksi hämärää tilannetta.

Tilanne itse ei kuitenkaan halunnut päästää Louis'ta helpolla, ja ennen kuin hän edes ehti nostaa varpaankärkiin hakeutuneen katseensa kohtaamaan Henriettan viehkeän vihreät silmät, omituinen ääni palasi soimaan Louis'n korvissa. Jos nuorukainen oli äskettäin ollut punainen, nyt hän oli lakanankalpea, ja puristi pyörätuolinsa käsinojia rystyset valkoisina. Mitä oli tulossa? Ääni oli kovempi kuin äsken, vaikka se pyörryttävästi ei peittänytkään yhtäkään pihalta tai kadulta kantautuvaa ääntä alleen.

Vaaleatukkainen nuolaisi huuliaan hermostuneesti ja ehti jo avata suunsa pyytääkseen Henriettaa lähtemään, varomaan, pysymään hänen tukenaan – hän ei tiennyt tarkalleen, mitä – kun Clément saapui paikalle kasvoillaan todella vakava ilme, joka ei sopinut lainkaan yhteen leppoisannäköisen miehen lempeiden kiharien kanssa.
”Louis, mennään sisälle, sinullahan oli tarvetta käydä siellä”, hän sanoi äkillisesti, ei tarpeeksi luonnollisesti, jotta olisi ainoastaan halunnut auttaa veljenpoikaansa asioillaan. Hänen vaimonsa rauhoitteleva ääni kantautui juhlijoiden parista.
”Ah, Henrietta Yundena, muutama talo alempaa? Olen pahoillani, ettemme ehtineet jutella kunnolla tänään. Ehkäpä teidän kannattaisi mennä kotiin – tuollainen tuuli ennustaa nopeasti lähenevää myrskyä, joten tämä illanvietto valitettavasti joudutaan keskeyttämään”, Louisin setä hymyili, mutta se oli kireä hymy ja hän puhui nopeasti, kuin haluten Henriettan katoavan paikalta mahdollisimman äkkiä.

//Henna ilmeisesti lähti kotiin Louis'n sedän kehotuksesta, ja juhlat sekä hahmojen tuttavuus päättyi siihen.//