Time After Time

//sir Kai ja Lukas\\


Elijah katseli Lukasia päästä varpaisiin ja pohti toisen perimmäistä tarkoitusta tämän flirttailun takana. Hän oli nimittäin varma, että toisella oli sellainen. Mies kuitenkin päätti olla välittämättä moisesta niin paljon, että pohdinta olisi näkynyt hänen kasvoillaan ja vinkkasi silmää takaisin tuolle toiselle miehelle.
”Hyvä jos olet vielä vapaata riistaa”, hän sanoi suorastaan kiusaavan pehmeällä äänellään ja sulki lopunkin välimatkan heidän välillään. Heidän käsivartensa hipoivat toisiaan. Elijah nauroi kuullessaan tuon poikasen kutsuvan Klausia hänen tapaansa kääväksi.

Klausista tuo kääpäily ei kuitenkaan ollut hauskaa. Hän murahti ja olisi ollut sekunneissa Lukasin kurkussa kiinni ellei Elijah olisi työntynyt salamannopeasti noiden kahden väliin. Hän iski itseään pidempää miestä voimakkaasti kyynärvarrellaan hampaisiin ja perääntyi sitten kauemmas lihakset jännittyneinä ja taisteluvalmiina.
”Älä edes yritä”, hän murisi Klausille, joka katsoi häntä harvinaisen pahasti ja teki uuden spurtin kohti Lukasia. Taas Elijah oli hetkessä välissä ja sai yllätettyä itseään vanhemman vampyyrin ja naulittua tämän vasten seinää. Hänen kurkustaan kohosi kevyt muriseva ääni ja hän katsoi Klausia pahasti. Tummahiuksinen näytti huvittavan selvästi alistetulta koiralta, jota oli lyöty muutaman kerran liian kovaa. Elijah piti toisen hetken paikoillaan ja päästi sitten irti.
”Ole kunnolla tai kerron Katarinalle”, hän ärisi ja kääntyi sitten Lukasin puoleen.
”Pahoittelen, hän on sivistymätön. Onneksi hän ei pärjää minulle”, Elijah sanoi ja naurahti lopussa. Toki Klaus olisi hänet selättänyt jos olisi yrittänyt tarpeeksi kovasti, mutta vaalea mies tunsi ystävänsä jokaisen liikkeen niin hyvin, että kuroi sillä ikäeron umpeen tämän suhteen.

Lukas ei ehtinyt edes käsittää kunnolla, mitä tapahtui. Hetki sitten Elijah oli seisonut aivan hänen vierellään, huokunut jotain synkeää ja houkuttelevaa, ja seuraavassa hetkessä tämä olikin jo alistanut koko Pariisin vanhimman vampyyrin vasten seinää, antanut tälle perinpohjaisen läksytyksen ja pelastanut Lukasin nahan. Hänen polvensa tuntuivat heikoilta, ja huomaamattaan hän oli peruuttanut muutaman askeleen taaemmas tästä välikohtauksesta, joka luojan kiitos jäi koko suurelta kansanjoukolta, joka oli kadulle kerääntynyt, huomiotta dramaattisen auto-onnettomuuden takia.

Lukas hätkähti silmiinnähden Elijahin kiinnittäessä kiihkeän punaisen katseensa takaisin häneen ja todetessaan nauraen, kuinka Pariisin vanhin vampyyri ei pärjännyt hänelle. Jokin putosi Lukasin varpaille, ja hän epäili sen olevan vatsansa pohja. Kuinka hän oli onnistunut joutumaan ojasta allikkoon?
”N-niinkö?” hän sopersi kasvoillaan kalpea aavistus inhimillisestä punastuksesta – ei hän ollut juonut verta aikoihin, ei hänessä ollut sitä tarpeeksi kunnon punoitukseen. Silti Lukas asteli suorastaan pelokkaana muutaman haparoivan askeleen taaksepäin katse kuitenkin nauliintuneena Elijahiin, ja sattumanvaraiselta vaikuttava suunta tarkasti kohti varjoisaa sivukujaa, joka avautui heidän vasemmalla puolellaan, kohti suunnattuna.
”Mihinköhän muuhunkin pystyt”, hän kuuli mumisevansa vain aavistus äskeisestä flirttailun varmuudesta jäljellä äänessään.

Elijah mutristi huuliaan huomatessaan Lukasin perääntyvän kauemmas.
”Katso nyt! Sinä sait hänet pakenemaan”, hän marmatti Klausille ja vilkaisi tätä murhaavasti. Tummahiuksinen jätti hänet huomiotta ja keskittyi murjottamaan läheiseen seinään nojaten. Hän oli loukkaantunut siitä, että toinen uhkasi kannella hänestä Katarinalle.

Elijah lähestyi Lukasia varovaisesti ja huomatessaan kujan, jolle tämä todennäköisesti livahtaisi, ilmestyi sadasosasekunnissa tämän taakse ja kietoi kätensä tämän hartioiden ympärille.
”Älä viitsi, en minä tee sinulle mitään pahaa”, hän hyrisi tämän korvaan ja lepuutti leukaansa miehen olkapäällä. Hän antoi käsiensä löystyä niin paljon, että Lukas pääsisi pakoon jos niin haluaisi.
”Minusta sinä olet oikein lutuinen”, hän hymisi ja perääntyi sitten toisen luota muutamalla askelella.
”Klaus on vain äkkipikainen idiootti, joka ei ymmärrä kunnon huumoria”, hän nauroi ja loi lähes säälivän katseen ikivanhan vampyyrin suuntaan. Klaus ei huomannut, sillä tämä oli syventynyt puhelimeensa.

Hetken näytöllä olevaa tekstiä tuijotettuaan Klaus nosti katseensa Lukasiin ja tämän silmissä paloi punainen tuli.
”Mitä sinä olet taas mennyt tekemään?” hän murisi ja lähti astelemaan uhkaavasti kohti Lukasia.
”Oletko sinä mennyt tekemään uuden vampyyrin ja salannut sen minulta?” hän kysyi uhkaavasti ja oli jo lähes toisen kohdalla ennen kuin Elijah astui väliin.
”Eikö tätä voida selvittää puhumalla?” vaalea murisi ja työnsi Klausin kauemmas. Sen tehtyään hän kääntyi Lukasin puoleen.
”Onko se totta?”

Elijah reagoi Lukasin pelästymiseen hellyttävän hupsusti, ja se jos mikä lievitti Lukasin kammoa huomattavan paljon. Klaus asettui kuin asettuikin murjottamaan yksinään, ja kohta Elijah olikin Lukasin takana lepuuttaen leukaansa hänen olkapäällään hyristen kutkuttavia sanojaan hänen korviinsa. Lähes huomaamattaan kiharatukka nosti toisen kätensä lepäämään Elijahin käden päälle, ja silitti vampyyrin viileää, sileää ihoa peukalollaan.
”Hyvä kuulla, etten ole aivan hirveä”, hän hymähti puoli-ivallisesti, mutta kylmän sävyn kärki kohdistui häneen itseensä. Elijahin lähtiessä hänen luotaan Lukas tunsi olonsa hetkeksi orvoksi ja päätyi pitelemään toisella kädellään kiinni pitkähihaisen poolonsa toisesta hihasta, seisoskelemaan vain siinä kuin hylättynä.

Mutta sitten Klausiin tuli uutta eloa, ja tämä täräytti pöytään juuri sen asian, jota Lukas oli pelännytkin. Samalla sekunnilla, kun ikivanha mustatukkainen vampyyri syöksähti häntä kohti Lukas syöksyi kohti varjoista kujaa – mutta kompastui ja päätyi maahan makaamaan kauhistunut katse silmissään, muistellen viimekertaista löylytystä, ja yrittäen rymiä kauemmas. Hän kuitenkin pysähtyi omituiseen asentoon melkein-selälleen huomatessaan Elijahin astuneen jälleen kerran Klausin eteen. Hän... oli tainnut tehdä hyödyllisen ystävän itselleen.
”Minä... minä...” hän takelteli sanoissaan Elijahin kirkkaanpunaisen katseen alla.
”Huolehdin hänestä kyllä! Ja hän olisi kuollut, ellen olisi tehnyt sitä. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Enkä minä aiheuttanut sitä. Hän vain – siis se oli minun syytäni – mutta Maÿllis...”
Lukasin puhe takelteli ja hän yritti parhaansa mukaan peruuttaa samalla mahdollisimman huomaamattomasti, mikä oli vaikeaa takapuolen hiulatessa maata. Kohta hän kuitenkin sai sisunsa takaisin ja loi molempiin vanhempiin vampyyreihin tuiman katseen.
”Mistä lähtien vampyyri ei ole saanut luoda kaltaisiaan ilman muiden lupia! Sitäpaitsi huolehdin hänestä hyvin.”

”Minä en olisi vain uskonut, että teet jotain tuollaista heti viimekertaisten ongelmiesi jälkeen!” Klaus rähisi vain Elijahin toinen käsi pidättelemässä häntä käymästä Lukasin kurkkuun kiinni. Tummahiuksista ei näyttänyt yhtään kiinnostavan se, että viimeksi nuorempi vampyyri oli ollut syytön.
”Sinun sietäisi varoa nahkaasi! Jos Elijah ei olisi täällä – ”, Klaus riehui, mutta vaikeni, kun vastaanotti Elijahilta suorastaan julman katseen.
”Hiljaa”, vaalea vampyyri ärähti ja toinen sulki suunsa. Elijah käänsi punaisten silmiensä katseen maassa kömpivään Lukasiin ja asteli tämän luo.
”Klausilla on pinna kireällä muutenkin, älä huoli, hän ei tee sinulle mitään niin kauan kuin minussa henki pihisee ja olen suunnitellut antaa sen pihistä vielä hyvän tovin”, hän kertoi toiselle toivoen sanoillaan rauhoittavansa tämän. Hän kumartui maan tasalle toisen vampyyrin puoleen ja huokaisi.
”Tuo käppänä on ollut vain liian kauan sulkeutuneena homeiseen asuntoonsa ilman muuta kontaktia kuin enemmän tai vähemmän häiriintyneet salamurhaajat, joten häntä ei kannata ottaa vakavasti. Sitä paitsi hän kokee itsensä painostetuksi ylemmältä taholta”, Elijah selitti ja laittoi kätensä Lukasin poskelle silittäen sitä sitten kevyesti. Hän tarttui seuraavaksi nuorempaansa hartioista ja nosti tämän ylös maasta mukanaan.
”Klaus pitää itsensä kurissa, sillä minulla on hyvät neuvotteluvaltit häntä vastaan. On nimittäin eräs naisihminen, jolle edes hän ei uskalla ryppyillä”, vaaleaverikkö vihjasi ja vinkkasi Lukasille silmää kiinnittämättä erityisemmin huomiota siihen, että ei ollut vieläkään päästänyt irti toisesta. Hänen kätensä olivat vain valahtaneet silittämään toisen käsivarsia. Klaus katseli heitä syrjemmältä happaman näköisenä.

Kaksi vanhempaa vampyyria kinastelivat keskenään, mutta jälleen kerran Elijah vaiensi Klausin hämmentävän helposti ja rohkeasti, ja saapui sitten vielä rauhoittelemaan kieltämättä lievässä paniikissa olevaa Lukasta parjaamalla ”käppänää” minkä ehti. Puhe tuntui saavan Lukasin pään pyörälle, mutta hän nousi kuitenkin ylös toisen kanssa, ja huomasi takertuvansa kiinni toisen käsivarsiin... Elijahin kosketukset ja hellät sivelyt tuntuivat todelliselta syylliseltä nautinnolta... mutta hänhän oli jo pilannut mahdollisuutensa Zacharielin kanssa, eikö ollutkin? Ja hänen oli parasta jatkaa tätä, tai ei saisi enää nauttia vahvan ystävän tuomista eduista.
”Kultaseni, sinun ei tarvitse tehdä minuun vaikutusta puheillasi, silmäsi hoitivat sen osuuden jo”, hän huomahti naurahtavansa ja järkyttyi siitä, kuinka suuri osa puheesta oli totta. Hetken aikaa vain katseltuaan Elijahia hän ujutti omat kätensä lepäämään vampyyrin vyötäisille, ja hän heittäytyi autettavan rooliinsa niin täysin kuin vain kehtasi, painoi oikein päänsäkin hitusen pidemmän miehen rintakehää vasten.
”Ahh, viime aikoina on ollut niin rankkaa... pärjäisin niin paljon paremmin, jollei koko maailma tuntuisi olevan kaikesta huolimatta vielä perässäni huutaen minua tilille virheistäni, joita jo maksan...” hän voivotteli hiljaa, hieman surkeana, sillä niinhän se oli. Hänellä ei ollut helppoa sillä hetkellä, ei laisinkaan niin helppoa kuin hän olisi toivonut... ja Elijah vaikutti täydelliseltä helpolta ratkaisulta, laiskan pelastajalta, mahdollisuudelta hypätä aidan yli siitä mistä se oli matalin.

Elijah oli varma, että sulaisi Lukasin käsivarsille, kun tämä ryhtyi puhumaan hänen silmistään ja olemaan muutenkin niin kovin hellyttävä. Automaattisesti miehen kädet etsiytyivät toisen hiuksiin, kun tämän pää painui hänen rintakehäänsä vasten.
”Voit olla varma, että enää ei ainakaan tästä suunnasta tule sinulle huutoa”, hän lupasi ja kietoi kätensä tiukasti nuoremman vampyyrin ympärille tuntien suunnatonta suojelunhalua tätä kohtaan. Hän painoi toisen tiukasti rintaansa vasten ja kuin huomaamattaan haisteli tämän hiuksia.

Klaus katseli noita kahta ja huokaisi hiljaa. Hän tunsi Elijahin liian hyvin mennäkseen tuohon väliin. Vaalea mies ihastui niin kovin herkästi ja oli niin hellyydenkipeä, että ei ajatellut asioita niin pitkälle kuin ne ehkä pitäisi. Ja aivan kuin nuo piirteet eivät riittäisi, oli vaaleaverikkö suorastaan tuskallisen suojelunhaluinen. Klaus tiesi, että voisi oikeasti vahingoittua pahasti jos satuttaisi Lukasia, joka näytti nyt olevan Elijahin uusin ihastuksen kohde.

Elijah ei kiinnittänyt Klausiin sen enempää huomiota kuin katukiveykselle eksyneeseen etanaan. Vaaleaverikön täysi huomio oli kiinnittynyt Lukasiin, kun hän kohotti hellästi tämän kasvot kohti itseään pitäen tätä kiinni leuan alta.
”Sinä näytät upealta”, hän huokaisi hiljaa ja siirsi kätensä silittämään toisen poskea. Hän nuolaisi huuliaan ja tunsi suurta tarvetta suudella toista, mutta ei halunnut loukata tätä tekemällä niin.

Elijahin puristaessa Lukasin tiukasti vasten rintaansa hänestä lähti tukahtunut ”uuumfph”-ääni ja miehen valtaisat, mustanpunaiset silmät laajenivat hieman hänen tuntiessaan nenän painautuvan kiharoittensa sekaan. Hän ei selvästikään ollut tiennyt lainkaan, mihin oli sekaantunut, ja nyt häntä kadutti. Suuresti. Ehkä hän olisikin mieluummin kärsinyt Klausin käsissä? Hänestä alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä, kuin vaalea vampyyri olisi jo pannoittamassa häntä omaksi puppelikseen, eikä se ollut laisinkaan ollut Lukasin tarkoitus alunperin. Todellakin, ojasta allikkoon...
”Hämmennät minua...” Lukas kuitenkin hymähti hiljaa pää ylöspäin taipuneena kevyen otteen johdattelemana tuntien itsensä kuitenkin syvästi imarrelluksi. Tulla nyt kehutuksi täydellisen komeat länsimaiset piirteet omistavan miehen toimesta. Hän ei oikein tiennyt miten päin olla, samaan aikaan Elijahin läheisyys ahdisti häntä, mutta hän ei myöskään halunnut lähteä siitä. Miten ihmeessä hänen onnistuikin saada itsensä aina näin pahoihin vaikeuksiin.

Äärimmäisen varovasti Lukas irrotti kätensä Elijahin vyötäisiltä ja työnsi itsensä kevyesti miehen rintakehästä poispäin, kasvattaen heidän välistä etäisyyttään vielä kokonaisella askeleella taaksepäin. Hän möyhi hajamielisesti kiharoitaan toisella kädellään ja vilkuili sivulleen hämmentyneenä, kunnes lopulta kääntyi taas katsomaan Elijahiin vilkaistuaan nopeasti Klausia.
”... me olemme yhä vilkkaalla kadulla, jolla on sattunut onnettomuus. Ihmiset alkavat tuijottaa pian meitä autonromun sijaan”, hän lausahti hyvin vaimealla äänellä. Se oli totuus; vaikka vampyyreita tragedia ei ehkä hetkauttanut, ihmisiä se hetkautti kyllä, ja hetkauttamaton käytös hämmästytti varmaan aivan liikaa.

”Minä pidän hämmentämisestä”, Elijah naurahti hyväntuulisesti ja mutristi huuliaan hieman, kun toinen perääntyi hänestä.
”Olet oikeassa, minä en ajatellut asiaa noin pitkälle”, mies sanoi ja vilkuili ympärilleen. Muutama ihminen tuijotti heitä.
”Minulla on asunto tässä lähellä, ehkä menemme sinne”, hän ehdotti ja vastausta kuuntelematta lähti marssimaan kotiaan kohti.

Klaus otti muutaman askelen ystävänsä perään, mutta pysähtyi sitten ja tarttui Lukasia hihasta pakottaen tämän kävelemään erittäin hitaasti kanssaan. Hän antoi välimatkan Elijahiin kasvaa hieman ja kumartui sitten paljon lähemmäs Lukasia.
”Sitten, kun joudut kertomaan hänelle, että tunteet eivät ole molemminpuoliset, niin ole kiltti ja tee se hellävaroin”, hän pyysi hyvin hiljaisella äänellä itselleen hyvin epätyypillinen katse silmissään.
”Minä en haluaisi joutua taas taistelemaan hänen kanssaan kuukausia, kun hän yrittää tehdä itsemurhaa”, hän jatkoi hiljaista puhettaan ja huokaisi sitten raskaasti. Hän ei uskonut hetkeäkään, että suhde noiden kahden välillä tulisi toimimaan. Ainakaan nyt, kun Elijah oli jo korviaan myöten pihkassa eikä Lukas tiennyt Elijahista oikeastaan mitään. Hän päästi irti Lukasin hihasta ja katsoi tätä vielä kerran anovasti ennen kuin otti ystävänsä kiinni.

Pian he saapuivat Elijahin asunnolle, joka oli kerrostalokaksio viisikerroksisen kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Asunto oli sisustettu tummin sävyin hyvällä maulla ja jokaista ikkunaa koristivat raskaat verhot, joten asunnon sai tarvittaessa täysin pimeäksi.
”Tervetuloa, tulkaa sisään”, Elijah kutsui toiset sisään ja lysähti itse olohuoneessaan olevalle tummanruskealle sohvalle.

Lukas lähti tyytyväisenä tilanteen muutoksesta seuraamaan Elijahia tämän kotiin, vaikka ei tiennytkään, olisiko todella halunnut ajautua tuon vampyyrin kotiin. Hän kuitenkin tuli yhtäkkiä Klausin hidastamaksi, ja sai kohdata yksisilmäinsen vampyyrivanhuksen tuikean katseen – mutta tällä kertaa liki tasavertaisena, ja sai kuulla ystävän huolestuneen pyynnön uhkavaatimuksen sijaan. Se kuitenkin jääsi hänen sisuskalujaan paljon enemmän kuin mikään väkivallanteon kuvaus koskaan, eikä Lukas voinut muuta kuin tuijottaa ihmeissään Elijahin pirteää askellusta ja varmoja harteita kävellessään hitusen kahden muun vampyyrin jäljessä koko matkan vaalean asunnolle saakka. Mutta samaan aikaan... jos Elijah todella oli niin päätä pahkaa ihastunut... Klaus ei varmastikaan kantelisi hänestä ja Zacharielista. Jos 'häntä ja Zacharielia' edes oli enää olemassa viimekertaisen jälkeen...

Sisääntulokutsun jälkeen Lukas asteli uteliaana tarkastelemaan Elijahin kotia, josta huokui vanhemmille vampyyreille ominainen tapa nauttia menneisyyden tunnusta nykyajan kodeissaankin. Hänen oma asuntonsa tietysti oli paljaksi riisuttu luola, mutta hän oli nähnyt tarpeeksi lajitovereittensa koteja tietääkseen, mistä puhui.
”Kodikas. Näyttää sinulta”, hän naurahti iloisesti ja astahti kohti sohvaa, aikeenaan olla mieliksi molemmille vampyyreille ja istua Elijahin viereen, kun maailma heilahtikin hänen askeleensa alla. Inahtaen hiljaa hän vaipui polvilleen ja painoi kätensä ohimoilleen, puristaen molempiin käsiinsä paksun tupon kiharoitaan – ja hänen sormenkyntensä olivat kalvenneet hetkeksi täysin valkeiksi, kunnes sitten aivan yhtä äkillisesti tummuivat ja kynsinauhoista alkoi herua aavistus verta. Sitä Lukas itse ei huomannut, sillä hän tunsi tutun, karmaisevan poltteen kurkussaan,vatsanpohjassaan, silmissään, harteillaan. Vain täristen ja kerälle käpertyen hänen onnistui pitää huuto sisällään, mutta kohtaus oli ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, ja väräjävästi huokaisten Lukas nousi äkillisesti omin voimin pystyyn.
”Krhm. Ette halua tietää, milloin viimeksi olen syönyt”, hän kuittasi pahoinvointinsa viittauksella syömättömyyteen – ainakin Klaus tiesi edes etäisesti hänen huonoista syömistottumuksistaan – mutta Lukas ei osannut ottaa huomioon sitä, että hänen oikeassa silmässään viipyili vielä aavistus kultaa mustanpunaisuuden seassa hänen katsoessaan kahta muuta.

Elijah oli juuri aikeissa kommentoida jotain Lukasin kommenttiin kodistaan, mutta tämän äkillinen kohtaus sai hänet vain ryntäämään tämän luo. Hän tarttui nuoremman vampyyrin ranteeseen ja hänen huuliltaan pääsi älähdys. Hän katsoi kättään ja huomasi kauhukseen, että hänen sormensa olivat palaneet.
”Lukas! Oletko kunnossa?” hän lähestulkoon huusi. Pian toinen kuitenkin nousi ylös ja käyttäytyi aivan normaalisti, joskin sekä Klaus että Elijah näkivät nuorukaisen silmässä välkehtivän kullanhohtoisuuden sekunnin murto-osan ennen kuin se katosi.
”Lukas, mitä tapahtui? Mihin sattuu?” vaaleaverikkö kyseli huolissaan kiiruhtaen tarttumaan toisen käteen uudestaan. Hän ilahtui huomatessaan, että enää toisen iho ei polttanut häntä.

Klaus saapui keittiöstä mukanaan muutama veripankin veripussi ja ojensi ne Lukasille.
”Juo”, hän komensi lyhyesti ja jäi sitten tarkkailemaan tilannetta sivummalta. Hän päätti pitää tuon vampyyrin tästä lähin hyvässä valvonnassa, sillä hän aavisti, että jokin oli hullusti. Hän aavisti, että toinen oli tehnyt jotain äärimmäisen typerää taas vaihteeksi.

Lukas ravisti Elijahin otteen ranteeltaan liki vaistonvaraisesti, ja nyt hän tunki molemmat kätensä nopeasti kainaloihinsa piiloon rysähtäen istumaan sohvalle hädin tuskin hilliten vapinansa. Hän oli kokenut lievästi samankaltaisia pahoinvointikohtauksia aikaisemminkin, puhumattakaan siitä yöstä Eiffel-tornilla... mutta ei vielä kenenkään nähden, ja nyt se hermostutti häntä vielä oireilunsa lisäksi. Pystyisivätkö he vetämään oikeat johtopäätökset...? Toivottavasti eivät, ja Lukas luotti siihen, ettei yhdenkään toisen vampyyrin mielipuoleenkaan tulisi mahdollisuus juoda enkelin verta. Sen itsetuhoisempaa toimintaa ei tainnut ollakaan!
”Elijah, onko kätesi kunnossa?” hän pakotti itsensä huolehtimaan vaaleasta vampyyrista ja luomaan tähän voipuneehkon hymyn siitä huolimatta, että hän tunsi yhä jonkin kiertävän käsivarsissaan.
”Onkohan joku myrkyttänyt pussivereni...” hän ihmetteli päätään pudistellen ja kuivakasti naurahtaen.

Sitten Klaus saapuikin paikalle yrmeänä itsenään ja suorastaan heitti Lukasin syliin veripussin, jonka hän repäisi auki kulmahampaillaan ja siemaisi liki yhdellä kulauksella alas kurkustaan – ja korahti kakovasti heti sen jälkeen, pystyen kuitenkin pitämään veren sisällään epämiellyttävästä tunteesta huolimatta. Hän kokosi itsensä nopeasti ja pakotti itsensä pysymään hallittuna, omituisen heikotuskohtauksen jälkimyllerrystä ulospäin näyttämättä.
”Mnn, älkää minusta huoliko, voin jo hyvin. Mutta Elijah, miten sinä oikein liityt Klausiin? Luulin hänen olevan enimmäkseen happamana omissa oloissaan”, Lukas kysyi sitten luoden pisteliään katseen tummatukkaiseen vampyyriin aavistellen tämän ainokaisen silmän tuiman katseen merkityksen.

”Älä sinä minun kädestäni huoli, sinähän se tässä olet kipeänä”, Elijah hössötti ja istui sohvalle Lukasin viereen.
”Jos joku on mennyt myrkyttämään sinun pussiveresi, niin minä seivästän hänet siihen paikkaan”, hän murisi ja mulkoili olohuoneen nurkkia pahasti kuin myrkyttäjä olisi lymyillyt hänen verhojensa takana. Sitten hän kääntyi Lukasin puoleen ja katseli, kun tämä selvitteli veren.
”Toivottavasti tuo tekee sinun olosi paremmaksi”, hän sanoi toiveikkaaseen sävyyn ja vilkaisi sitten Klausin suuntaan.
”Ellet sinä satu olemaan se myrkytysekspertti”, hän sanoi tummatukkaiselle ystävälleen ärsyyntyneenä. Klaus tyytyi vain pudistamaan päätään.

Elijah puhkesi nauramaan heleästi, kun Lukas kysyi hänen yhteydestään Klausiin.
”Ah, minusta tuntuikin, että en ole niin tunnettu näissä piireissä kuin Klaus”, hän sanoi ja katsoi sitten Lukasia hieman huolestuneen oloisena. Hän toivoi, että toinen ei säikähtäisi pois, kun saisi tietää hänen asemastaan Killassa.
”Minä olen hänen Kätensä. Olen toiseksi korkeimmalla paikalla Killassa”, hän kertoi ja hymyili sitten leveästi.
”En ehkä näytä siltä, koska minulla ei ole yhtä komeita taisteluarpia kuin hänellä”, hän nauroi ja laski kätensä Lukasin olkapäälle.
”Minäkin haluan tietää jotain sinusta. Onko sinulla mitään erityisiä kykyjä?” hän uteli sitten.

Elijahin hupsun huolehtivainen käytös sai Lukasin hymähtämään hiljaa, mutta hän loi tumman, tyhjän katseen Klausiin vaalean vampyyrin tiuskiessa perättömiä epäilyksiä tämän niskaan. Romano ei ollut siitä moksiskaan, seisoi vain aloillaan päätään pudistaen, ylväänä, sellaisena kuin todellisen vampyyrin kuuluikin olla.
”... kyllä, voin jo aivan hyvin”, hän livautti pienen valkoisen valheen huuliensa välistä ulos yhtä luontevasti kuin hengitti, mutta hän piti katseensa vielä hetken aikaa huoneen vanhimmassa vampyyrissa. Itse asiassa hänen katseensa muuttui hetki hetkeltä ontommaksi ja alistuneemmaksi Lukasin pohtiessa kurjan kohtalonsa mahdollisia käänteitä samalla, kun Elijah selvitti olevansa todellakin pelkäämisen arvoista seuraa – Romanon ykkösmies, luotettu. Mihin hän olikaan taas sotkenut itsensä...

Kiharatukkainen vampyyri sävähti rajusti tuntiessaan kosketuksen olkapäällään ja loi kaventuneen, yhtäkkiä äskeisestä horrosmaisesta murehtimisesta eläväiseen epäilykseen heränneen katseen vaaleaan mieheen, jonka punaisista silmistä loisti vain harmiton uteliaisuus. Hän ehti huomata sen, ennen kuin sylki jotain terävää ja säikähtänyttä ulos suustaan, mutta miehen ilme pehmeni vain vähäisen.
”Oh! Vai tämän takia esitit olevasi kiinnostunut!” hän lausui teatraalisesti hengähtäen.
”Haluat vain saada selville salaisuuteni, jotta voit järjestää Romanon kanssa hirvittävän yllätyshyökkäyksen kimppuuni”, hän haukkoi henkeään liioitellun järkyttyneenä ja äänestä paksu ivailu kuultaen, ja hetken järkyttynyttä toljotusta ylläpidettyään Lukas naurahti kuivakasti ja antoi ryhtinsä taas vaipua nojaamana miellyttävää sohvan selkänojaa vasten.
”Salaisin erikoistaitoni on luonnollisesti kauniiden kukkakimppujen sidonta. Haluatko, että lähetän sinulle sellaisen?” hän myhäsi hieroen hajamielisesti kaulansivustaansa.

Elijah hätkähti, kun toinen sai jonkinlaisen sätkyn hänen kysymyksensä vuoksi. Vaistomaisesti hän nosti kätensä ilmaan kuin antautuakseen ja avasi suunsa protestoidakseen ennen kuin huomasi toisen äänessä olevan hyvin lievän huumorin. Hänen huulilleen kohosi pieni hymy ja hän rentoutui huomattavasti.
”Minä pidän rhododendroneista, ihan vain, jotta tiedät”, hän kertoi Lukasille ja sulki silmänsä hetkeksi, koko päivän riehuminen oli vienyt häneltä voimat.

Seinään nojaillut Klaus jäykistyi äkkiä valpastuen selvästi ja käänsi katseensa kohti ikkunaa. Hän kurtisti kulmiaan ja Elijahin avatessa suunsa kysyäkseen mikä oli hätänä, hän painoi sormensa huulilleen. Vaaleaverikkö sulki suunsa ja nousi hänkin ylös astellen Klausin vierelle. He seisoivat vierekkäin identtisissä jännittyneissä asennoissa ja tuijottivat ikkunaa silmiään räpyttämättä. Äkkiä molemmat lähtivät vauhdilla ikkunaa kohti ja sekunnin sadasosa myöhemmin ikkuna särkyi tuhansiksi sirpaleiksi. Elijahin suusta pääsi parahdus, kun valtavan lentoliskon terävät hampaat upposivat hänen kylkeensä. Klaus karjaisi raivosta ja kävi kiinni liskon leukoihin saaden sen irrottamaan otteensa.
”Saatana”, Elijah kirosi ja hoippui kauemmas suuresta pedosta. Klaus paini otuksen kanssa, kun se äkkiä vaihtoi muotoaan. Suuren liskon tilalla paini nyt nainen, jolla oli vyötärömittaiset valkoiset hiukset ja jopa kirkkaamman punaiset silmät kuin Elijahilla. Nainen oli pukeutunut joustaviin valkoisiin vaatteisiin, jotka sallivat hänen taipua millaisiin asentoihin tahansa. Valkoinen paita oli tahriintunut vereen, joka ei ollut naisen omaa. Kun Elijah katsoi kylkeään, hän huomasi paitansa tahriutuneen kokonaan punaiseen nesteeseen.

Lukas ei näköjään ollut sittenkään vieläkään päässyt tasapainottelemaan tavanomaisempien, pienempien ja vähemmän hengenvaarallisten ongelmien kanssa, vaan hänen epäonnensa jatkui, kun valtava esihistoriallinen lentolisko rysähti ikkunasta sisään. Lukas ei ollut ehtinyt havaita sen lähestymistä, hyvä kun hän ehti ihmetellä kahden muun yhtäkkiä noussutta levottomuutta, eikä hän ollut edes noussut ylös sohvalta, kun Elijah jo hoippuroi taaksepäin vuotaen verta. 'Hukkaan heitetty ateria', ajatus pyörähti kiharatukan päässä, mutta hän sai itsensä ylös ja vetäisemään Elijahin syrjään mätkinnästä, tarkemmin sanottuna sohvalle hänen entiselle paikalleen istumaan, ja kohta vampyyri löysi itsensä keskellä taistelua tietämättä, mihin oli mennyt sekaantumaan.

Klaus mitteli koko ikänsä tuomalla mahdilla, mutta silti nainen näytti tuottavan hänelle varteenotettavan vastuksen. Senkin olisi pitänyt varoittaa Lukasia pysymään kauempana, mutta tapahtumien huumassa hänen mielensä loi omaperäisen strategian ja lähti toteuttamaan sitä, ennen kuin järki ehti sanoa sanaakaan puolesta tai vastaan. Niinpä seinä, tarkemmin sanottuna valokatkaisija, sai aimo tällin ja heti ensimmäisen lampun sammuttua koko loppuasunto pimeni melkein kuin itsestään. Ainakaan liike ei ollut virhe, sillä siitä, että nainen sattuisikin kykenemään seuraamaan häntä ja Klausia varjoihin, ei ollut mitään haittaa. Matalan ärähdyksen myötä Lukas lähti mahdollisimman nopeasti hyödyntämään käsiinsä saamaansa ammusvarastoa, ja pimeys tiheni materiaksi, joka yritti parhaansa mukaan nielaista ja murskata vampyyrinaisen sisäänsä. Isku kuitenkin haparoi, kun Lukas sai järkytyksekseen huomata, että aiemmin pimeydessä näkymättömänä pysynyt isku oli saanut ympärilleen kalvakan, pahaenteisen violetin hohteen.

Elijah tunsi Lukasin tarttuvan häneen ja toista estelemättä lysähti sohvalle. Hän repäisi paitansa vamman kohdalta auki ja tuijotti suurta repeämää kyljessään. Siinä hänen katsellessaan repeämä alkoi kuroutua umpeen ja mies kampesi itsensä seisomaan. Ei hän ollut ennenkään noin vähäisistä vammoista hätkähtänyt.

Klaus väänsi vielä tuntemattoman naisen käsiä omituiseen kulmaan yrittäen saada ne poksahtamaan sijoiltaan, kun äkkiä huoneeseen lankesi pimeys. Salamannopeasti hän maksimoi pimeydestä tulleen hyödyn sulautumalla osaksi sitä. Hän löysi katseellaan Elijahin, jolle tilanne oli vaikea, sillä tämän pimeänäkö ei ollut mitenkään erityisen hyvä ja tällä ei ollut minkäänlaisia kykyjä varjoihin sulautumisen suhteen. Vaaleaverikko seisoi seinän vieressä paikoilleen jähmettyneenä ja näytti selvästi miettivän miten toimisi seuraavaksi. Nopealla liikkeellä Klaus sujahti ystävänsä vierelle ja tarttui tämän olkapäähän. Hän tiesi, ettei Elijah pitänyt tällaisista tilanteista, jolloin koki itsensä kovin voimattomaksi.

Klaus ja Elijah katselivat Lukasin ryhtyessä hyökkäykseen. Hetken hyökkäys näytti menevän kuten oli suunniteltu, mutta äkkiä pimeys sai aivan uusia ominaisuuksia ja se rupesi hohtamaan omituisesti. Sekunnissa Klaus tajusi jonkin olevan pahasti pielessä ja sysäsi Elijahin kumoon sohvan taakse syöksähtäen sitten Lukasin luo ja kaapaten tämän kainaloonsa tönäisten heidät kummatkin läheisen pöydän taakse suojaan. Juuri kun heidän päälakensa katosivat pöydän taakse, valtava paineaalto pyyhkäisi huoneen yli Lukasin keräämän pimeyden räjähtäessä. Lattialle sateli kirjoja kaatuvasta kirjahyllystä ja pöytä, jonka takana Klaus ja Lukas olivat piileskelleet, lensi päin vastapäistä seinää.

”Minua te ette halpamaisilla kujeillanne päihitä!” heidän kimppuunsa hyökännyt nainen huusi korviasärkevän korkealla äänellä ja syöksähti pimeydestä kohti Elijahia, joka huomasi hyökkäyksen liian myöhään. Hän nosti kätensä suojakseen ja valmistautui ottamaan iskun vastaan, kun hyökkäävälle naiselle tapahtui jotain omituista. Tämän vartalo pysähtyi kesken loikan ja alkoi sitten vääntyä kivuliaasti kaarelle, nainen putosi maahan ja vääntelehti mitä omituisempiin asentoihin. Terävät poksahdukset halkoivat hiljaisuutta, kun naisen nivelet poksahtivat paikoiltaan. Nainen pysyi kuitenkin arvokkuutensa säilyttävänä hiljaa vaikkakin kivun kyynelet kastelivat hänen kasvojaan. Yhtä nopeasti kuin omituinen kohtaus oli alkanutkin, se loppui ja huoneeseen lankesi hiljaisuus. Hiljaisuuden katkaisi korkokenkien ääni niiden kopistessa lattiaa vasten. Sitten joku sytytti valot.

Klausin ja Elijahin päät kääntyivät ovelle yhtä aikaa ja kummankin kasvoille nousi samanlainen yllättynyt ilme. Ovensuussa seisoi pitkä ja kaunis nainen. Nainen näytti arviolta hieman yli kaksikymppiseltä, mutta hänen piirteissään oli jotain mikä toi mielikuvan paljon korkeammasta iästä. Nainen pyyhkäisi pitkät tummanruskeat hiuksensa kasvoiltaan ja ojensi kätensä kohti eteistä. Eteisen kulman takaa näkyviin tuli pieni mustatukkainen tyttö, jolla oli ulkonäön puolesta ikää korkeintaan yhdeksän vuotta. Tyttö tuijotti tuimasti maahan makaamaan jäänyttä vaaleaa naista.

Elijah ja Klaus tuntuivat selviävän järkytyksestään täysin yhtäaikaisesti. He pomppasivat seisomaan ja tuijottivat naista. Elijah osoitti naista sormellaan suorastaan törkeästi ja hänen hengityksensä tiheni hieman. Klaus vain asteli hitaasti kohti naista ja päästessään tämän kohdalle kuiskasi käheästi: ”Katarina.” Samalla huoneen täytti vahva ikivanhan vampyyrin läsnäolon tuntu.

Lukas ehti hädin tuskin tajuta lähteä itseään yhtäkkiä sivuun repivän voiman matkaan, kun hän jo paiskautui pöydän taakse ja huomasi Romanon laskeutuvan hänen vierelleen selvästi valmistautuneena ottamaan aikamoisen tällin vastaan. Aika hidastui hyvin lyhyeksi hetkeksi ja kiharatukka tunsi jäsenissään, kuinka hän ei enää 'pitänyt kiinni' luomastaan tiheästä pimeydestä, vaan se supistui olemattomiin, pois hänen otteestaan – ja koska kukaan ei enää manipuloinut tuota omituista voimaa, se raukesi tyhjiin. Raukesi räjäyttäen kaikki huoneessa olleet huonekalut seinänvieruksille ja saaden Lukasin putoamaan lattialle selälleen hädin tuskin tajuissaan, kun pöytä oli ottanut vauhtia hänen kallonsa kautta.

Kättä ohimollaan pidellen, ja tuntien olonsa samankaltaiseksi kuin hetki aikaisemmin omituisen kohtauksensa aikana, Lukas kampesi itsensä istumaan ja huolimatta väräjävästä näkökentästään pääsi todistamaan hyökkääjän epäonnistumisen ja rujon rikkomisen. Jostain kummallisesta syystä häntä pelotti paljon enemmän nyt, kun nainen oli yhtäkkiä kohonnut ilmaan ja jokainen hänen nivelensä oli loksunut paikoiltaan, kuin aiemmin tuntemattoman hyökkäyksen kohteena ollessa. Kengänkantojen tasainen, hakkaava kopina askelten saapuessa huoneen ovelle ei helpottanut Lukasin tuntemaa ikävää puristusta rintakehässä lainkaan, vaan hän ryömi kauemmas, mahdollisimman kauas ovesta, mahdollisimman piiloon. Jossakin meni hänenkin rajansa, hän oli jo hypännyt aivan liian paljon itseään suurempien voimien verkkoon, salasi niiltä liian monia asioita – ja nyt vielä jotakin entistä vaarallisempaa astelisi näyttämölle?

Arvovaltainen, tummatukkainen nainen, jonka ylväs ryhti kieli hallitsijamaisesta varmuudesta ja kokemuksesta, oli kuitenkin kaikkea muuta, kuin mitä Lukas oli odottanut ovesta astelevan sisään. Hetken hän oli jopa kuvitellut Maÿlliksen jotenkin saaneen uuden voiman tai uuden apulaisen, mutta tämä nainen... oli kaikkea muuta. Lukas ei edes huomannut pikkutyttöä, hänen laajenneet silmänsä olivat nauliintuneet naisen tyyniin silmiin. Muut olivat nousseet seisomaan, mutta hän kyyhötti yhä maassa jalat oikosenaan ja ylävartalo tuettuna tikkumaisilta tuntuvien käsien varaan, eikä hän ollut yhtään, yhtään niin edustava kuin olisi toivonut olevansa. Tärkeintä oli kuitenkin, että Lukasin silmät laajenivat entisestään ja hän lopetti tykkänään hengittämisen Klausin kuiskatessa yksinkertaisen nimen ilmoille ja huoneen täytti pakahduttava, ikivanhan voiman tuntu. Samalla hetkellä Lukas valahti selälleen makaamaan ja peitti kasvonsa hetkeksi käsillään. Hän kirosi tuuriaan, kirosi sen helvetin alimpiin syövereihin, mutta samaan aikaan oli syvän ihmetyksen vallassa. Yhtäkkiä pelko ja jännitys oli poissa, ja läsnäolossa oli jotain suorastaan tuttua, jotain läheistä, jotain, joka tuntui rauhoittavalta.
”Minä... tunnenko minä sinut?” hän mutisi puoliääneen kykenemättä pidätellä kysymystä sisällään, niin vahva mystinen tunne oli.

//Kursivoidulla tekstillä kirjoitettu on venäjää : D \\

Katarina kääntyi katsomaan Klausia silmiin ja hymyili lämpimästi. Silmänräpäyksessä hän oli miehen edessä ja kosketti sormenpäillään tämän poskea niin hellästi, että tyhmempi olisi voinut kuvitella hänen vain pitävän kättään toisen kasvojen vieressä. Elijah oli laskenut kätensä roikkumaan sivuilleen ja alun järkyttyneen ilmeen oli korvannut sanoinkuvaamaton ilo. Lukasin kysymys tuntui menneen kolmikolta ohi korvien.

Joku oli kuitenkin kuullut miehen puhuvan. Yhä ovensuussa seisova pikkutyttö käänsi katseensa maassa rähmällään makaavaan vampyyriin. Hän tuijotti Lukasia hetken jäätävästi ennen kuin asteli tämän vierelle. Tytön silmät olivat selkeän eripariset, oikea silmä oli hohtavan kirkkaanpunainen kun taas vasen näytti ennemminkin vaaleanpunaiselta, kuin punaisuuden päälle olisi painettu valkea kalvo. Tyttö sormeili vyötärölle ulottuvia mustia hiuksiaan ja kallisti päätään nähdäkseen Lukasin kasvot paremmin. Hän vain seisoi siinä useamman minuutin ajan ennen kuin avasi suunsa.
”Lukas Abeln, vampyyri, 1700-luku”, tyttö sanoi kylmällä lapsenäänellään ja kohdisti katseensa miehen silmiin kuin pyytäen vahvistusta sanoilleen.

Kun tyttö puhui, Katarinan huomio kääntyi tähän.
”Ah, anteeksi epäkohteliaisuuteni”, hän sanoi murtaen ranskaa hieman hassusti. Hän hymyili ja käveli Lukasin vierelle ja ojensi kätensä. Ei niinkään auttaakseen toista ylös kuin tervehtiäkseen kohteliaasti.
”Katarina Platov”, hän esitteli itsensä ja vilkaisi sitten tuimasti yhä miehen vierellä seisovaa tyttöä.
”Ole nyt kohtelias ja esittele itsesi”, hän sanoi tytölle moittivaan sävyyn. Tyttö mulkaisi häntä niin pahasti, että kauempana tilannetta seuraavat Elijah ja Klaus astuivat muutaman askelen taaksepäin. Samalla selkeästi tytön pidättelemä vanhan vampyyrin läsnäolon tuntu pääsi karkaamaan tästä ja äkkiä oli kaikkien nähtävillä, että tyttö edusti melko samaa ikäluokkaa kuin Klaus. Hetken tyttö näytti siltä, ettei aikoisi kiusallaankaan totella, mutta lopulta tämä käänsi katseensa takaisin Lukasiin.
”Tanya”, hän tokaisi lyhyesti.
”Hän kysyi tunteeko hän sinut”, Tanya sanoi Katarinalle ja käveli sitten lähimpään nurkkaan ja sulautui siellä olevaan varjoon pahantuulisen näköisenä.

Katarina kääntyi Lukasin puoleen ja hymyili pahoittelevasti.
”Olen pahoillani hänen käytöksestään, hän ei ole koskaan ollut sitä kohteliasta tyyppiä”, nainen pahoitteli pienesti hymyillen.
”Kysyit siis, että tunnetko minut? Minä en valitettavasti tiedä. En ainakaan muista tavanneeni sinua aikaisemmin”, hän puhui pehmeällä äänellä ja hymyili jatkuvasti lempeästi.

Lukas hätkähti, muttei vaivautunut vielä nousemaan, vaikka pelottava pikkutyttö astelikin hänen vierelleen ja lausui hyytävällä äänellä hänen perustietonsa vain lojumaan ilmaan. Hän nousi lopulta taas kyynärpäidensä varaan ja tuijotti tyttöä hiljaisuuden vallitessa, suu raollaan ja silmät suurina, mutta nyökkäsi lopulta epäröivästi. Tyttö oli kuin.... kuin Sadako! Mielikuva sai Lukasin silmät suorastaan pullistumaan, ja vaikka hän nipisti huulensa tiukasti kiinni, posket pullistuivat kuitenkin naurusta, joka jäi pelkäksi epämääräiseksi kurahdukseksi hänen kurkussaan.

Onneksi Lukas ehti saada kasvonsa peruslukemille ennen kuin Katarinaksi nimetty asteli hänen vierelleen ja huolimatta arvovaltaisesta aurastaan ojensi kätensä hänelle. Lukas otti tietenkin siitä hyödyn irti ja vain osittain naisen kädestä tukea hakien kampesi itsensä ylös hieman raihnaisesti – ja dramaattisuuden taakse äkkiä piiloutuen suutelikin naisen kättä koreasti tervehdykseksi.
”Lukas Abeln. Mitä miellyttävintä tavata, tosin anteeksi, etten ole yhtä hurmaava ilmestys kuin yleensä tapaan olla”, hän naurahti varoen katsomasta Elijahiin – hän kyllä tiesi, että mies saataisi keksiä jotain siitä tavasta, millä Lukas koetti suojella takalistoaan ikivanhan vampyyrittaren mahdolliselta suutahdukselta ryhtymällä mahdollisimman huikentelevaisen mielenkiintoiseksi.
”... Terve, Tanya”, Lukas vastasi myös pikkutytölle huomattavasti vakavammin ja jakoi ihmettelevän, lumoutuneen katseen tämän kanssa, ymmärtämättä, mitä tyttö sanoi, ja luovuttaen katseella tämän jahtaamisesta tytön kadottua nurkan varjoihin.

Tällöin Katarina puhui, ja sai heti Lukasin rikkumattoman huomion osakseen leveän, suorastaan mairean hymyn kera.
”Oh, ei minulle tarvitse olla kohtelias. En ole kovin herkkänahkainen”, hän vakuutteli pahoitteluille kohteliaasti, muttei mahtanut ympäri Katarinan kasvoja pomppivalle katseelleen mitään. Sitten nainen ottikin esille sen yhden seikan, jonka Lukas oli toivonut livahtaneen kaikkien korvilta, ja hän ehti irvistää pikaisesti, ennen kuin väläytteli taas valovoimaisinta hymyään sekaisesta tukasta ja ruhjoutuneesta kehosta huolimatta.
”Ahh, minä kyllä taidan tietää teidät... Ja kukapa ei tuntisi tuollaista läsnäoloa...” hän lausahti päänsä kunnioittavasti painaen, tietämättä tarkalleen, kannattiko hänen jatkaa rehvakasta käytöstään vai osoittaa sittenkin enemmän nöyryyttä nyt, kun muisti osaavansa yhdistää Platovin Kiltaan... tämän iän ja voiman tunnusta ja niiden Lukasin mieleen tuomista mahdollisuuksista puhumattakaan.
”Mutta... jotenkin nostalginen tunne. Aivan kuin kauan sitten olisimme kohdanneet, tai emme aivan ihan, mutta en vain muistaisi sitä... Mutta se on vain ruhjotun mielen hupsua kuvitelmaa. Suurkiitos avustanne pienen ongelmamme kanssa”, Lukas selitteli katse utuiseksi ja lievästi harottavaksi hetkeksi karaten, mutta päätyi lopulta kumartamaan ja puhumaan rehvakkaasti jopa Klausin ja Elijahin puolesta vilkaistessaan maassa makaavaa, rikottua vampyyritarta.

”Voi, minusta on paljon hurmaavampaa tavata hieman taistelussa rähjääntyneitä miehiä kuin niitä oikein kiillotettuja yksilöitä. Niitähän näkee jokaisessa kadunkulmassa”, Katarina sanoi ja huvittunut hymy levisi hänen kasvoilleen. Sivusilmällään nainen näki Klausin katselevan huoneen nuorinta vampyyria epäluuloisesti ja Elijahin hykertelevän sivussa. Tanyasta ei näkynyt hiustupsuakaan.

”Älä nyt rakas lapsi käy liioittelemaan. Ei sinun tarvitse minua kiitellä, eikä varsinkaan teititellä. En ole mitenkään tiukkapipoinen”, Katarina sanoi selvästi huvittuneena ja hipaisi kevyesti Lukasin poskea lähes marmorinvalkealla sormellaan, joka päättyi pitkään ja terävään punaiseksi lakattuun kynteen.
”Ja eihän sitä koskaan tiedä jos olemme vaikka kohdanneetkin joskus vuosisatoja sitten. Minulle ainakin sattuu unohduksia aika-ajoin. Pitkän iän vitsauksia”, nainen pohti ja käveli sitten nurinpäin kaatuneen nojatuolin luo. Hän nosti nojatuolin yhdellä kädellä pystyyn ja istahti siihen ristien jalkansa sirosti.

Seinän vierestä kuului huvittunut tyrskähdys ja useampi silmäpari kääntyi kohti siellä seisovaa Elijahia.
”Tiedätkö kuinka huvittavalta näyttää, kun noin hoikka nainen nostaa noin suuren nojatuolin yhdellä kädellä ilmaan?” mies kysyi Katarinalta vaivoin nauruaan pidätellen. Katarina kohotti toista kulmaansa ja purskahti sitten helkkyvään nauruun. Hyväntuulisesti naureskellen Elijah käveli Lukasin vierelle ja tarttui tätä olkapäästä.
”Noh, saitpahan tavata meidän kaikkien epävirallisen isosiskon”, hän sanoi miehelle hymyillen ja viittasi kädellään Katarinan suuntaan. Nainen hymyili leikkisästi samalla, kun seurasi katseellaan Tanyan piilopaikkaa kohti kävelevää Klausia.

”Tanya, miksi sinä piileskelet?” Klaus kysyi nurkassa lymyilevältä tytöltä.
”En ole kiinnostunut sinusta enkä Elijahista enkä tuosta pikkupojasta”, tyttö jupisi ja osoitti viimeisen sanan kohdalla Lukasia.
”Sinä saat itsesi vaikuttamaan pikkutytöltä, kun piileskelet tuolla tavalla” Klaus sanoi kulmiaan kurtistaen. Mies ei ehtinyt huomata mikä häneen iski, kun jokin hurjan nopeasti liikkuva paiskasi hänet päin vastapäistä seinää sellaisella voimalla, että seinään tuli suuri särö.
”Älä. Koskaan. Kutsu. Minua. Pikkutytöksi”, Klausia kurkusta seinässä kiinni pitelevä Tanya kirjaimellisesti murisi ja hakkasi miehen takaraivoa seinää vasten niin kovaa, että miehen kallosta alkoi kuulua ikävää rätinää. Vaikka tyttö olikin lyhyt, hän pysyi Klausin korkeudella selästään purskahtaneiden mustien nahkasiipien varassa.
”Ohhoh, Klaus meni suututtamaan Tanyan. Ei kovin viisas teko, sanon minä”, Elijah totesi samalla, kun Katarina nousi ylös.
”Päästä hänet irti. Hän on sinun veljesi, älä satuta häntä”, hän komensi ja hetken murjotettuaan Tanya irrotti otteensa ja päästi Klausin valahtamaan maahan.
”EI! HÄN EI OLE MINUN VELJENI!” Tanya huusi omaksuen ranskan kielen, jota muutkin puhuivat. Hän mursi ranskaa jopa Katarinaakin vahvemmin ja joistain sanoista oli hieman hankala saada selvää.

Lukas suorastaan huojahti helpotuksesta Katarinan paljastuessa sellaiseksi rennoksi tyypiksi. Paljon mukavammaksi ja helpommin käsiteltävän oloiseksi kuin Klaus, ainakin Lukasin näkökulmasta. Hän rauhoittui entisestään Elijahin astellessa hyväntuulisena hänen vierelleen, ja jo pieneen esitykseensä tottuneena Lukas kietaisi toisen kätensä miehen vyötärön ympäri ja nojasi päänsä tämän hartialle.
”Ahh, isosisko? Jotkut isosiskot ovat näköjään erityisen vahvoja”, hän naurahti painaen nenänsä Elijahin kaulalle, täysin Klausin varjoissa käymän keskustelun huomiotta jättäen – kunnes hän loikkasi suorastaan paukkuarasti säikähtäneenä irti Elijahista Tanyan mätkiessä miestä kuin räsynukkea vasten seinää. Katarina suhtautui tempaukseen suorastaan luonnottoman tyynesti, kuin kyseessä olisi ollut vain tavallinen, pieni kina, mutta Lukasin silmiin tilanne näytti huolestuttavan vakavalta.

Hetken häkeltyneenä seisottuaan Lukas kuitenkin ryntäsi Klausin vierelle, muttei uskaltanut koskea mieheen. Hän säpsähti uudestaan Tanyan kiivasta huutoa, ja Klausin voinnin kysely kuoli hänen huulilleen miehen häkeltyneen katseen siirtyessä takaisin Katarinaan. Minkä kauniitten ja rohkeitten keskelle hän oli oikein joutunut? Kohta joku varmaan tokaisisi, että Lukas, olen sinun isäsi!
”Sinä... olet Klausin...?” hän kysyi suorastaan hidasjärkiseltä kuulostaen Katarinalta pystymättä uskomaan edes omia sanojaan. Hierottuaan ohimoitaan hän kuitenkin pudisteli päätään ja nousi takaisin seisomaan kyykistelyn sijaan.
”Miten minä aina joudun näin ...monimutkaiseen seuraan? Ahh”, hän surkutteli itsekseen huulet vääntyneenä ilottomaan hymyyn.
”Ja minä kun luulin, että Maÿlliksessa oli jo aivan liikaa...”

Katarina kaappasi Tanyan hartioista itseään vasten ja piteli tätä siinä raudanlujalla otteella kuin äiti, joka halusi suojella pikkuistaan pahalta möröltä. Nainen käänsi hieman tuimentuneen katseensa Klausista Lukasiin, kun tämä alkoi puhua.
”Ei, en ole muuttanut Klausia jos tarkoitit sitä. Klausin on muuttanut minun muuttamani henkilö”, hän kertoi ja hänen äänensä tummui puhtaasta raivosta ja hänen kasvoilleen muodostui tumma varjo. Oli aivan lähellä, ettei hän murissut.
”Me kuitenkin olemme kaikki kuin sisaruksia”, hän jatkoi eikä näyttänyt huomaavan, että Tanya oli upottanut hampaansa koko mitaltaan hänen käsivarteensa yrittäessään epätoivoisesti paeta naisen käsistä.

Maasta ylös itseään kampeava Klaus murahti tuskaisasti ja pudisteli päätään. Hän ei olisi kovin mielellään puhunut Isobelista juuri nyt. Kyseinen tapahtuma satutti häntä aivan liikaa, että hän olisi voinut puhua siitä tällä tavalla ja näin isossa joukossa. Elijah kiirehti Klausin vierelle ja laski kätensä tämän olkapäälle. Joku hyvin tarkkasilmäinen olisi voinut huomata, että Klaus vapisi hieman. Hänen otsaltaan valui verinoro.
”Mitä, mitä ongelmia sinulla on ollut Maÿlliksen kanssa?” Klaus kysyi, ei niinkään kiinnostuneena vaan lähinnä vaihtaakseen puheenaihetta. Sitä paitsi oli hänen tehtävänsä katsoa hieman Pariisin vampyyrien perään, joten hänen täytyi olla kiinnostunut kaikista vampyyrien välillä olevista konflikteista.

Vaikka Lukas oli kokenut olevansa tasapainoilemassa veitsenkärjellä jo hetki sitten, tuntui hänen uusin ihmettelevä kysymyksensä heittävän hänet entistä vaarallisimme vesille. Katarina näytti siltä, että olisi tahtonut tappaa ihan kenet tahansa suuttumuksensa takia, mutta onneksi tuo hurjistunut ilme ja äänensävy katosi nopeasti hänen kasvoiltaan, vaikka Tanya alkoikin järsiä hänen kättään.
”Ah, tietenkin. Tuollainen on kyllä helppo ymmärtää väärin”, hän hymähti tietämättä tarkalleen miten päin olla. Hän alkoi jo pikkuhiljaa tottua siihen. Jonkin ajan jälkeen yllätykset ja takaiskut eivät enää hätkäyttäneet, eivät edes sen jälkeen, kun oli ehtinyt hetkeksi tuudittautua siihen uskoon, että elämä oli tapahtumaköyhää ja rauhallista päivien lipumista eteenpäin...

Ei siis ihme, että Lukas ei edes huomannut katsoa kovin tarkasti Klausiin, tai jos näkikin miehen heikotuksen, oletti sen vain johtuvan Tanyan raskaalta näyttäneen murjomisen seurausta. Hän tarttui auliisit puheenaiheen muutokseen, vaikka epäröikin pienen hetken sormi poskella välikohtauksen vakavuuden paljastamista, varsinkin, kun Katarinakin oli huoneessa.
”... no, tiedät jo Ghisistä, joten kai saisit sen tietoosi kuitenkin myöhemmin”, vampyyri lausahti hetken mietinnän jälkeen.
”Revin hänet kappaleiksi, kun hän yritti minun pienokaistani typerissä kukkotappeluissaan. Hänen alaisensa ovat olleet persnahkani perässä siitä lähtien, ja hän varmaan herätessään järjestää sotaretken luokseni, mutta... asia on suhteellisen hyvässä hallinnassa, ei sinun tarvitse puuttua siihen vielä aikoihin.”
Jostain aivan nurkan takaa välinpitämätön ja kylmän tyynesti, hitusen nauravaisesti puhuva Lukas hyppäsi aiemmin hermostuneen Lukasin tilalle, ja mies kohtasi Klausin katseen niin varmana, että saattoi jopa luulla, että kiharatukka oli todellakin kaiken aiheuttamansa kaaoksen herra.

Klausin tummat silmät tummuivat entisestään, kun Lukas eteni tarinassaan. Hänen suunsa muuttui ohueksi vihaiseksi viivaksi ja hän loi murhaavan katseen nuorempaan vampyyriin. Hänen jo aikaisemmin Isobelin vuoksi kiristyneet hermonsa eivät kestäneet enää enempää ja hän iski Lukasin seinään kahliten tämän kädet tämän pään päälle.
”MITÄ HELVETTIÄ SINÄ OLET TAAS MENNYT SÄHLÄÄMÄÄN?!” hän karjui miehelle niin raivokkaasti, että sylki roiskui.
”TAJUATKO SINÄ MITÄ TÄLLAINEN TEKEE MINUN MAINEELLENI JA VAMPYYRIEN VÄLISELLE MUUTENKIN HORJUVALLE RAUHALLE PARIISIN ALUEELLA JA EHKÄ KAUEMPANAKIN?!” hän rähisi ja veti kätensä taaksepäin valmiina iskemään nyrkkinsä nuoremman vampyyrin naamaan. Liike kuitenkin keskeytyi, kun Elijah loikkasi roikkumaan hänen käteensä.
”Älä hakkaa häntä tohjoksi! Ei se auta mitään!” mies huusi, mutta sai huomata sekaantuneensa väärään tilanteeseen väärällä hetkellä, kun Klaus riisti kätensä hänen otteestaan ja loi häntä sellaisella voimalla pään sivulle, että hän lensi ikävän rusahduksen saattelemana ikkunaan, särki lasin ja jäi roikkumaan vaarallisen näköisesti tajuttomana puoliksi ulkona ikkunasta.

Tässä vaiheessa Katarina päästi irti Tanyasta ja riensi vetämään vaalean vampyyrin turvaan putoamiselta. Elijahin silkkiset hiukset olivat paakkuuntuneet verestä, jota pulppusi hänen päässään olevasta suuresta haavasta.

Häiriötekijän väistyttyä Klaus veti nyrkkinsä uudelleen taakse ja iski sen voimalla suoraan päin Lukasin kasvoja.
”Sinä olet yksi sittisontiainen, joka jaksaa aina pilata minun päiväni ja tehdä elämästäni hankalaa”, hän murisi ja paljasti hampaansa eläimelliseen sävyyn. Hän veti nyrkkinsä uudestaan taakse ja iski sen tällä kertaa Lukasin kylkeen.
”Miksi minä en saa koskaan olla kaikessa rauhassa?” hän murisi venäjäksi vetäessään nyrkkinsä taakse jälleen kerran. Tällä kertaa nyrkin liikkeen pysäytti vakaa käsi, joka tarttui häntä ranteesta. Vaikka mies kuinka riuhtoi ja repi, hän ei saanut kättään irti siron käden vahvasta otteesta. Hän vilkaisi taakseen ja näki Katarinan tyynet kasvot edessään.
”Lopeta jo. Älä anna Isobelin tekemien asioiden saada sinua noin pois tolaltasi. Katso mitä teit Elijahille”, nainen puhui lempeällä äänellä ja vihdoin Klausin lihakset rentoutuivat ja hän antoi nyrkkinsä laskeutua samalla, kun päästi irti Lukasista.
”Anteeksi”, hänen ylpeytensä ei kestänyt pahoittelemista ranskaksi, joten hän teki sen venäjäksi, koska tiesi, että toinen ei ymmärtänyt hänen sanojaan. Klaus vei kätensä silmiensä päälle ja lysähti kaatuneen sohvan päälle istumaan.